XII.
Talvi oli kulumassa.
Oli Helmikuun alkupuoli ja markkinat. Kaduilla vilisi ihmisiä, ja leudolla ilmalla oli lumi kulkevain jaloissa tuhkajauhon kaltaiseksi muuttunut.
Kirjava rivi markkinakojuja ulottui torilta torille. Torvet räikkyivät, ilvehtijät huusivat, arpapeli kävi kulkuaan, huutajat ulvoivat, soiton törähdykset hyökyaaltoina ilmassa rämisivät — ja kaiken tämän lisäksi ympäri kaupunkia juhlailuja, tanssia ja iloa myöhäiseen yöhön saakka!
Soiton ja metelin humu kuului etäälle tehtaan seuduille saakka…
Iltasilla loisti kaupunki erityisesti lisätyssä valossaan.
Koko ilma tuntui oikein hurmaavalta — ja moni kärsimättömästi ikävöivä sielu, jota ankarasti silmällä pidettiin, kuljeksi siellä ylempänä sillä aikaa, kun yllin kyllin irtonaista joukkoa sieltä alaspäin virtaili.
Vuosi vuodelta tiesi huhu aina enemmän kertoa noista suurista markkinatansseista, torvisoitosta, puutarhain värillisistä lyhdyistä ja keikaripohatoista, jotka suunavauksista huolta pitivät. Se kiusasi ja vietteli…
Jo toisena markkinapäivänä tuli Kristofa, intoa täynnänsä, ja hänellä oli pääsymaksu sekä itseänsä että Gundaa ja Sillaa varten — rahaa sekä pääsylippuun että makeisiin! — kaikille kolmelle!
Hän tekeytyi sangen salaperäiseksi… laverteli koko ajan eräästä henkilöstä, jota ei hän — ei milloinkaan! — uskaltaisi ilmaista.
Silla ei ollut vielä koskaan missään sellaisessa ollut, oli korkeintaan seisonut ulkopuolella niitten hartaitten mielittelijäin joukossa, joitten täytyi tyytyä vaan katselemaan noita värillisiä lyhtyjä ja kuuntelemaan soittoa. Nyt oli viimein hänellekin tilaisuus tullut.
Oi! — kunpa vaan uskaltaisi!…
Hän oli koko aamupäivän levoton ja kaksi punaista pyöreätä täplää poskillaan.
Päivällisaikana tuli hänen äitinsä väsyneenä ja hengästyneenä alhaalta kaupungista.
Hänen oli täytynyt Antonisenille luvata markkinaviikon seistä leivospöydän ääressä torilla ja olla avullisena myynnissä! — Kyllä ne olivat kalliita rahoja, joita täytyi ansaita tuollaisessa hälinässä ja melussa; mutta hän täyttäisi sentään velvollisuutensa! — ei ollut hänellä tapana uupua, kun killinkikään oli ansaittavana! Koju suljettaisiin ja leivokset korjattaisiin vasta kahdeltatoista yöllä, niin että hänen täytyisi nyt pariksi yöksi sinne alhaalle jäädä…
Sillan korvat alkoivat soida ja suhista; — näytti siltä, kuin olisivat ovet itsellään hänen eteensä auenneet! Nyt saattaisi hän, jos haluttaisi…
Jo rupesi melkein peloittamaan…
Juuri kun hän iltapäivällä, kori käsivarressaan, meni kadun poikitse, astui Wejergang yhtäkkiä ihan läheltä hänen ohitsensa.
Silla oli vähällä säikähdyksestä parahtaa. Hän oli siis jo palannut!…
Ei hän uskaltanut vilkaistakaan ylöspäin, uskoi vaan punastuvansa ja tunsi ohitse mennessään, että Wejergang hymyili ja terävästi häntä tirkistelijä sitten nyykäytti päätään.
Hän tunsi hienon sikarin hajua ja luuli huomanneensa, että hänen vaatteensa ikään kuin narisivat hänen liikkuessaan, joka kaikki hyvin liittyi siihen, millaisiksi hän Kristofan kummallisten kertomusten mukaan oli hienot herrat kuvaillut…
Se oli hän, joka pääsyliput heille oli antanut, siitä hän oli nyt ihka varma!
Hänen sydämensä löi ja hypähteli, ja ihan täyteen se jo tuli kaikenmoisia tuumia ja aikomuksia sekä sinne että tänne päin…
Kotiin hän tuli niin hajamielisenä, että Holmannin matamin täytyi vihdoinkin kysyä, oliko hän jo kokonaan tauonnut järkeänsä viljelemästä.
Hän luikahti seisomaan ja tirkistelemään pesukaapin ylitse kuvastimeen…
Hänen silmänsä, olivatko ne noin hirveän mustat?… Pisamia tuossa kyllä oli. Oli tosin keinoja pisamia vastaan… mutta noin paljolle kuin niitä näytti olevan, mitäpä niille nyt voi… Vanha kuvastimen lasi oli niin täynnä pilkkuja ja koloja elohopeassa!…
Holmannin matami näki ihmeekseen Sillan seisovan ja hankaavan ja henkivän ja puhdistavan kuvastinta. Uusi into oli kait tyttären sydämessä herännyt!
* * * * *
Kolmannen markkinapäivän iltana astuskeli Nikolai lyhtyjen valossa ylös tehtaalle päin. Hän oli pitänyt omia markkinajuhliansa, ostanut neuloma-arkkusen, jolla aikoi odottamatta Sillaa ilahduttaa — kuvastinkin oli siinä kannessa — ja iltapäivällä hän oli sen kiskoittanut ja vielä hienon lukunkin siihen sovittanut.
Tottapa onnistuisi jollakin keinolla häntä tavata ja näyttää se hänelle; — niin helposti se aukesi ja sulkeutui kuin rasvattu, ja säntilleen kävi lukkokin!…
Ja sakset ja neulasäiliön hän oli sinne sisään pannut. Itse saisi
Silla avaimen talteensa, mutta arkkusen ottaisi hän säilyttääkseen.
Nenäliinaan hän oli sen käärinyt ja pannut vielä kaksi leivosta päällepäin, niin että tarvitsisi olla viisasta älykkäämpi, joka saattaisi keksiä, että se olisi mikään muu kuin työkalu-mytty, jota hän kanniskeli!…
Hän meni varsin lähelle äitinsä akkunaa, josta valo toisti, ja koki tirkistellä, olisiko Silla kentiesi sattumalta siellä myymäpöydän ääressä, ja kuljeskeli sitten huoletonna ympäriinsä ylös ja alas katuja pitkin.
Täällä oli niin ihmetyttävän tyhjää, tuskin ihmistä näkyvissä tänä iltana!…
Ja — kuinka tarkasti hän tirkistelikään portin ja aidan raoista — ei ollut hänessä miestä keksimään valoa Holmannin matamin asunnossa!
Kun hän oli kaikki keinonsa koitellut, asettui hän sitten kokonaiseksi pitkäksi tunniksi vartioimaan siihen, missä tiet yhteen kävivät ja siitä jatkuivat karjakartanoon.
Mutta tänä iltana ei ollut onnea pahaakaan, — siinä hän sai kävellä neuloma-arkkuineen!
Koko katu oli pimeä, paitsi vähäistä alaa lyhtypatsaan ympärillä.
Siellä meni joku… se oli hän!
Nikolai kiirehti.
Ei; se oli vaan tuo Jakobine, jonka kanssa Silla suvella niin usein kuljeksi!
Eipä missään tapauksessa olisi haitaksi, jos kysyisi häneltä.
"Eiköhän Holmannin matami liene kotona tänä iltana?" kysyi hän tervehtien.
"Ei; hän istuu markkinoilla myymässä."
Nikolai tuli oikein iloiseksi tuosta hauskasta uutimesta; — hän saattaisi siis huoletta mennä majaan ja tavata Sillaa!
"… Ja kun kissa on poissa, hyppivät hiiret pöydällä!" jatkoi Jakobine. — Että sepänsälli siellä Sillaa vaaniskeli, se oli nyt yleensä tunnettu asia, ja Jakobinen suuttumus siitä, että hänen kolme ystävätärtänsä oli saanut pääsöliput, eikä hän, puhkesi nyt ilkikuriseksi pilaksi: — "Ja Silla on myöskin mennyt kävelyretkelle kaupunkiin," sanoi hän.
"Sillako?"
"Miks'ei? Istuuhan Holmannin matami pakkasessa ja polkee ja tömiskelee jalkojaan tuolla alhaalla kojussa; miks'eikäs tytär tekisi samoin markkinatansseissa?" — Jakobinen täytyi nyt sukkeluuksiakin tavoitella.
"… Varsinkin kun hänellä luultavasti on semmoinen, joka tahtoo sekä hänen kanssaan tanssia että suorittaa kulut!" singahutti hän vielä Nikolaille, joka seisoi siinä ihan ällistyneenä.
"Kuka sinulle sellaisia valheita on ladellut, tyttö hupakko?"
"Jos minä valehtelen, niin tekee Kristofa samoin! — Ja että Silla meni alaspäin hänen ja Gundan seurassa pari tuntia sitten, sen minä näin itse omin silmin… Ja hänellä, jota minä tarkoitan, on kyllä varaa laittaa markkinahuvia sekä kolmelle että kuudelle… Mutta ehkäpä he menivätkin raamatunselitykseen!" lisäsi hän ja vilkutti toista silmäänsä.
"Mitä sinä lavertelet? Punnitse tarkoin sanasi!" huudahti Nikolai kiivaasti.
"Oh-hoh" nauroi hän; "etpä tosiaankaan ole niin vieras hänelle — olettepa melkein sukulaisia… Ja suurellisiapa sitä ollaankin! — sen saimme kyllä silloin suvella äidiltäsi kuulla, kun hän sai hänen maksamaan sen hienon mustan hameen, eivätkä he enää tahtoneet ta'ata hänelle neulomatarpeita kaupaksi"…
Nikolai oli kylliksi kuullut. Hänen äitinsä oli hänestä melkein verenkin imenyt… ja sitten — kuitenkin hänet pettänyt!
Tästä hetkestä ruveten hän alkoi katsella häntä välinpitämättömyyden kylmässä valossa.
Ei hän ollut koskaan hänelle mikään äiti ollutkaan — ei milloinkaan hänestä rahtuakaan välittänyt!… Mitä hän oli äidin hellyyttä tuntenut ja siitä ajatellut, se oli vaan pelkkää luulottelua ollut!
Ei hän tiennyt, oliko itse tullut ajatelleeksi tuota nimeä, vai Jakobineko sen olisi maininnut, mutta se soi hänen korvissaan kuin tyhjä alasin vasaran alla hänen kiirehtiessään alaspäin:
"Ludvig Wejergang!"
Äidin hän oli ryöstänyt häneltä jo hänen varhaisimmassa lapsuudessaan… riistäisikö hän nyt vielä Sillankin?
Asia rupesi jo viimein hänestä tuntumaan mahdottomalta, ja hän hiljensi vauhtiansa.
Tuo Jakobine oli aina ollut niin täynnä juttuja ja valheita! Puhe Sillasta oli vaan pelkkää juorua ja hölynpölyä!… Että nuo kolme tyttöä olivat lähteneet kävelyretkelle vähäsen markkinoita katsellakseen, siinä nyt ei sentään niin mitään moitittavaa ollut! — ja sitten luulotteli tuo suulas Jakobine, jota he eivät seuraansa huolineet, että he olisivat kaikin kolmisin markkinatansseissa!
Hi-hi-hi! Kait se oli Silla, joka sen oli keksinyt! — Kyllä hän kertoisi vielä Sillalle sen oikein oivaltaneensa heti samassa, kun Jakobine sitä hänelle juorusi!
Hän pudisti päätänsä; hetkisen aikaa hän tunsi olevansa niin sanomattoman rauhallisella tuulella, ja sitten hänen ajatuksensa jälleen katkerina äitiin palautuivat. Mutta — eipä saattaisi olla haitaksi, jos menisi sinne ja vähäsen kurkistelisi ympärilleen; — lienevät piankin pistäytyneet ulkopuolelle soittoa kuuntelemaan! —
Patarummut jymisyttivät ulkona huvipaikalla iloa ilmoille pitkäin matkain päähän. Viereisessä eläintarhassa räikkyi korvia särkevä vaskitorvi ja ulkopuolella seisoi kansaa katu mustana.
Ei ollut helppoa arvata, minkä tähden se häneen sillä tavalla vaikutti; mutta sangen levottomaksi hän tuli jälleen.
Valaistulla portilla levittivät lekkuvat lyhtyrivit ja muut tulitusneuvot epävakaista valoansa rankassa, tuulisessa ilta-ilmassa; niitä näytti himmentyvän ja sammuvan milloin puoli riviä, milloin kokonainen, ja leiskahtavan jälleen ja luovan lisääntyvää valoansa hangelle ja ihmisjoukkoon, jota taukoomatta sisään virtaili.
Täällä pääsi liikkumaan ainoastaan askel askeleelta; mutta vitkalleen eteenpäin pujotellessaan hän katseli ympärilleen ja urkki silmillään. Tunteakseen sen olennon, jota hän vaaniskeli, tarvitsi hänen nähdä vaan vilahdukselta.
Ei ollut häntä ainakaan noitten joukossa, jotka tuolla ulkona seisoskelivat!…
Oli melkein ikävätä nyt, kun kerran oli toivonut häntä tapaavansa!
Hän alkoi jo tuumia kääntyvänsä ylöspäin markkinakojuille etsiäkseen häntä sieltä, ja hänen silmäyksensä liitelivät nyt vaan huolettomasti sinne ja tänne.
Tuo?… tuo, joka noin nauroi ja punotti tuolla puutarhan puolella, jolla oli pyöreä hattu ja sieppuranpätkä kaulassa ohuen nutun päälle — se ei ollut kukaan muu kuin Gunda!…
Hän pidätteli hengitystään ikään kuin varroten heti samaa tietä näkevänsä muitakin jossakin tuolla pyörteessä lamppujen välillä!
"Onko teillä pääsylippua? — Puutarhaanko vai tanssihuoneesen?" kysyttiin portilla.
Nikolai olisi mieluummin ottanut pääsyliput kumpaankin, mutta ne killingit, mitä hänellä oli mukanansa, riittivät vaan puutarhaan. —
Lamppurivit loistivat kahden puolen lumeen luotuja polkuja aina täyteen ahdetun ravintolan edustalle saakka, ja sen toisen kerroksen akkunasta kaikui naisen kirkuva sopraano-ääni, jota silloin tällöin raivoisat kättentaputukset säestivät!
Tuonnempana puutarhassa valaistun katoksen alla kiehtoi täyteen ahdettu hoijakka ympäriinsä korvia pistelevän soiton räikkyessä.
Molemmilla puolin kuhisi, ainakin sivultapäin katsellen, varsin erilaatuista ja sekalaista markkinakansaa.
Hän etsi puutarhan läpikotaisin; mutta noilla pimeimmillä poluilla pääkäytäväin ulkopuolella liikkui vaan joitakuita ympäriinsä kuljeksivia, paleltuvia olentoja, jotka näkyivät siellä mielitteleväisinä kiertelevän kuin koi kynttilän ympärillä…
Tuonne alista rakennusta kohden, mistä soiton säveleitä kuului, sinne pyrkivät kaikki ihmiset ja seisoivat siellä tiheissä joukoissa, — sillä siellä parhaallaan tanssittiin.
Tuntui kuin olisi kaikki veri kerrassaan pysähtynyt hänen suonissaan, ja hän läheni hitaasti ja verkalleen, tuskasta harmaana…
Kauan hän seisoi ulkopuolella ja tirkisteli suuriin, valoisiin akkunoihin. Himmeitä varjoja liikkui akkunaverhojen takana — päitä ja niskoja meni myötäänsä, ja toisia tuli aina sijaan.
Tuolla… tuolla, missä verho oli vähän syrjään siirrettynä, hän näki taaskin tuon keropäisen Gundan. Niin lähellä oli hänen niskansa, että Nikolaita melkein halutti painaa suunsa akkunaruutuun ja huutaa hänelle: "missä Silla on?"
Hän tunsi lattian notkumisen ja torvisoitonkin kaksinkertaisen voimakkaana sinne, missä hän seisoi; tuntui kuin koko tanssijaisjoukko olisi tullut hänen päähänsä elämöimään!
Tuolla tulivat luisut olkapäät ja yläpuoli päällysnutulla verhottua selkää — ja sauva, joka taskusta pistäytyi esiin… ja hiukkanen hienoa hatunröytää…
Se poltti sikaaria ja kumartui alaspäin, juuri kuin jutellakseen…
Kenen kanssa?… Kenen kanssa?
Sillä se oli Ludvig Wejergangin, tuo kaitainen, suora selkä, joka ylpeydeltään näytti voivan taipua ainoastaan alimmaisesta kohdastaan, lantioista!
Nyt se poistui, varmaankin tanssimaan!…
Se pieni kohta akkunaruutua, josta verho oli syrjään siirrettynä, oli paksusta hiestä himmeänä. Ainoastaan silloin, kun joku raskas pisara valui alas sisäpuolella hikistä ruutua myöten, voi sen jälkeistä juovaa pitkin saada nähtäviinsä jonkun osan siellä sisällä liikkuvain vilahduksista…
Tuolta palasi Wejergangin varjo sauvoineen ja hattuineen paikallensa jälleen… ja alempana näkyi naisen pään vinot muodonpiirteet, jotka vilkkaasti liikkuivat.
Taaskin katosi varjo sauvoineen, ja Nikolai varustautui uudestaan sitä etsiäkseen.
Juuri nyt jätti viruva vesipisara kirkkaan juovan jälkeensä, ja siitä hän seuraavassa silmänräpäyksessä vilahdukselta näki tanssivan olennon, — ainoastaan kumartuneen pään ja puoleksi varjotut kasvot…
Hän oli nähnyt kylliksi… enemmän kuin sadan kynttiläruunun valossa!
Ja heti sen jälkeen oli Nikolai myöskin tuossa ihmistulvassa, jota ovesta sisään virtaili.
Ovi aukeni ja sulkeutui taukoomatta pyrkiväin edessä, jotka antoivat pääsylippunsa ja joiden hikoilevat, punaiset naamat katsojan silmäin eteen yhteensä muodostivat harmaasen höyryyn puoleksi verhotun, sangen kirjavan sekasotkun.
Aina toisinaan ryntäsi sieltä ulos joku yksityinen pari ja riensi suureen ravintolahuoneukseen.
Hän ei ollut kuulevinansakaan pistopuheita eikä haukkumasanoja.
"No, siinä! No, siinä!" kuului siellä tunkeutuvain joukossa.
Nikolai kaivautui vaan ovea kohden… Sinne kun pääsisi!
"Pääsylippu?"
Nikolai ei vastannut.
"Pääsylippu, mies?… Pääsylippu?"
Nikolai tunkeutui vaan siitä huolimatta rohkein askelin ovea lähemmäksi.
Poliisimies jo aikoi jotakin; mutta hän huomasi Nikolain kasvoissa jotain semmoista, joka saattoi hänen heti alallensa pysähtymään. Tuo lähestynyt, sanaton käsityöläissälli näytti semmoiselta kuin olisi ollut valmis lyömään!…
Ovi jatkoi herkeämättä liikettään edes ja takaisin, auki ja kiinni, niin kuin ennenkin, ja poliisimies samoin kuin pääsylippujen kokoojakin olivat tavallaan leppyneet tuolle väsymättömälle seisojalle; näyttihän melkein siltä, kuin hän olisi ollut varsin tavallisilla asioillaan, mytty kädessänsä; — mutta silloin Nikolai yht'äkkiä röyhisti sepän-olkapäänsä ja rynnisti hurjasti ovea kohden.
Lippujen kokooja asetti turhaan ruumiinsa esteeksi — kätensä olivat lippuja täynnä.
Oven avautuessa oli Nikolai nähnyt Sillan tulevan punaisena, hymyilevänä ja tanssimisesta väsyneenä ovea kohden Ludvig Wejergangin kanssa; hattu kallelleen otsalle painettuna ja lornetti toisen silmän edessä, myhäili viimeksi mainittu niin kopean kevytmielisesti, juuri kuin hänen kaltaisensa mies olisi vaan tavallisilla toimillaan silloinkin, kun syöksee nuoren tytön turmioon!…
Ovella oli noussut melua ja hälinätä.
"Ulos, mies! Ulos, mies!"
Huutoa kuului viimein kaikkialla salissakin. Se oli jonkunlainen välinäytös, jonka aikana yleisö nousi seisomaan sekä pöydille että lavitsoille yrittäen jotakin nähdä.
Nikolai olisi suorapäätä ja häikäilemättä tahtonut tunkeutua saliin, jos ei vartija olisi asettunut ovella eteen ja poliisimiehen kanssa ponnistuksensa yhdistettyään saanut raastaneeksi ulos tuota tanakkaa, huimapäistä sepänsälliä.
Hänen ainoana toivonaan, melkein välinpitämättömän sävyisesti suodessaan itseänsä viedä ulos puoleksi pimeään talvi-ilmaan, oli se, että saisi olla tarpeeksi lähellä, voidakseen ovesta ulostulijoita silmällä pitää. Raivoansa pidätellen tunsi hän sentään pikemmin voivansa panna henkensä alttiiksi kuin nyt jättää puutarhan, jos häntä vielä etemmäksi raastamaan ruvettaisiin!
Soitto taukosi. Hiestyneinä ja hengästyneinä virtasi ihmisiä joukottain tanssin välillä ulos.
… Tuolla tuli Wejergang — ja Silla hämillään ja hieman vastahakoisesti hänen kanssansa. Mentiin ylös ravintolahuonetta kohden.
Äkkinäisellä nykäyksellä riuhtaisi Nikolai itsensä irralleen ja syöksyi seuraavassa silmänräpäyksessä pimeydestä suoraan heidän keskellensä.
Sillalta pääsi kauhistuksen parahdus; mutta Nikolai loi häneen vaan pikaisen silmäyksen ja lennätti hänet taaksensa — ja seisoi niin silmä silmää vastaan Wejergangin edessä!
Tuo nuori jalopeura muutti karvaansa ja peräytyi askeleen takaperin, keksittyään edessänsä tämän hurjistuneen, vihaa hehkuvan näyn; — mutta tunnettuaan siinä vanhan kouluaikaisen vihollisensa, käyristi hän ivallisesti huuliansa.
Juuri tämä naaman-ilve se oli, joka kiihotti Nikolaita ryntäämään häneen käsiksi, jonka tähden Wejergang taas puolestaan huusi:
"Sinä häpeemätön lurjus!"
Samassa löi hän herrassauvallaan Nikolaita vasten kasvoja, niin että sauva poikki rätkähti.
"Auttakaa!… Auttakaa!… Poliisi!"
Nikolai oli jo iskenyt kouransa Wejergangin nutun rintapieluksiin, niin että napit irti pirahtelivat, ennen kuin poliisit hänen ympäröivät.
Nuori tyttö pyrähteli siinä ihan houkkapäisenä heidän keskellänsä.
Yleisöä keräytyi yhä enemmän ja tiheämpään heidän ympärillensä…
Siinä oli markkinatappelu, parhaimpia laatuansa; — ja sitten tuo pitkä, mustanhiiveinen tyttö vielä päällisiksi!
"… Aika verikoira sepänsälliksi!… Putkaan tuommoiset!" — änkytti Wejergang kiukustuneena, kun tunsi taaskin turvallisena olevansa. "Siellä saat toistaiseksi tekojasi miettiä!… Ei sinua täällä ensinkään kaivata, ystäväni!" lisäsi hän vielä ilkeästi ivaillen. "Tuolla mustasilmäisellä tytöllä on kyllä hauskaa markkinoilla ilman sinuakin!"
Tuskin olivat ne sanat päässeet hänen suustaan, ennen kuin Nikolai riuhtaisi irti itsensä. Hän heilutti myttyä neuloma-arkkuineen niin hurjasti, ettei kukaan uskaltanut häntä lähestyä, lensi sitten kuin salama Wejergangin kimppuun ja huusi hampaitaan kiristellen:
"Sitä olet viimeisen kerran elämässäsi sanonut!"
Toinen käsi hapuili Wejergangin rintopieltä, ja toinen antoi hänelle tärähdyksen arkkusen koko painolla niin että hän hoipertui hangelle nurin niskoin!
Hän ei noussut enää… ei jäsentänsäkään järkähdyttänyt…
Siinä nousi huutoa ja hälinätä yleisön kesken.
Muutamat huusivat murhaa, toiset lääkäriä…
Ja kaiken tämän lisäksi soiton räminätä kolmelta suunnalta.
Joku korkeampi poliisimies koki mieliä rauhoitella, ja varovaisin käsin kannettiin tunnoton pois, pantiin rekeen ja vietiin sairashuoneesen.
Yleisön koko kiihtynyt viha kääntyi nyt pahantekijään, jota myöskin pois vietiin, suuri lauma saattoväkeä jäljessään.
Varmuuden vuoksi pantiin hänelle portilla raudat sekä käsiin että jalkoihin, jota tapausta näkemään suuri joukko kansaa kadunkin puolelta tunkeili.
Mutta kun sitten piti ruvettaman häntä rekeen raastamaan, heittäytyi tyttö hänen päällensä ja riippui hänessä niin lujasti, että mahdottomaksi kävi häntä irtautumaan saada. Katupoikain iloksi ja riemuksi hän pysyi siinä kiinni ja huusi vielä silloinkin, kun he jo olivat Nikolain pystyyn nostaneet.
Poliisit eivät kyenneet paikalta poistumaan, vaikka he tyttöä kuinka olisivat repineet ja raastaneet… jo ratkesi hameenvyötärökin!
Pojat hoilasivat.
… "Repikää! — Raastakaa! — Riistäkää vaatteenikin!"…
"Siksi on meillä sentään hiukkanen järkeä, houkka tyttö!" virkahti yksi poliiseista.
… "Ette saa viedä häntä!… Ette saa viedä!"…
Hän kiikkui ja vääntelehti hänen käsiraudoissaan.
"Se tapahtui minun tähteni!… Etkös voi sitä sanoa heille, Nikolai!" huusi hän vihlovalla äänellä — ja poliisit käyttivät tätä silmänräpäystä hyväkseen ja saivat hänen kätensä vihdoinkin heltiämään.
Reki luisti eteenpäin, ja Silla juoksi huivitonna jäljessä, poikajoukko kintereillään.
Hän näki poliisi-vahtikonttoorin avautuvan Nikolaille, eikä hän kuitenkaan ennättänyt hänen luoksensa eikä päässyt sitä estämään… hän kierteli siinä vaan tunnin toisensa jälkeen ulkopuolella, poliisimiesten kerta kerran perästä kehoitellessa, että hänen olisi kotiin lähteminen.
Kun hän sitten vihdoin viimeinkin epätoivoisena lähti astumaan ylöspäin, pysähteli hän myötäänsä; mutta ennätettyään sillalle, jäi hän sinne tuokioksi seisomaan…
Vesi pauhasi siellä alhaalla pimeässä niin kummallisesti… Tuntui siltä, kuin hän olisi jollakin tavalla ollut sinne kuuluva!…
— Hän meni kotiin yön jouduttua ja tunsi aina himmeänä mielessään, mitä tapahtunut oli, sekä vääntelehti sanomattomissa tuskissa ajatellessaan, mitä Nikolain teosta seuraukseksi tulisi.
Silloin ja tällöin pääsi häneltä tuskallinen huokaus…
Ei hän voinut päästä näkemästä käsirautoja, ja mielenhäiriössään hän tunsi vielä kylmät raudat käsissään, — kunnes viimeinkin hänelle selvisi tuo vihlova huomio, miten kurjasti hän oli Nikolaita kohtaan käyttäytynyt!… Hänen mielestään täytyisi Nikolain syljeksiä häntä!
Hän makasi ja tirkisteli kuin näyssä itseänsä… miten oli kuljeksinut eikä ajatellut mitään muuta eikä huolinut mistään muusta kuin omasta huvistansa, kun sitä vastaan Nikolai, hänen oma seppäpoikansa — jolla oli niin voimakkaat kädet ja rehelliset silmät ja joka nyt istui vankilan telkien takana! — puuhasi ja kokosi ja säästi ja piti huolta heistä molemmista, — että he sitten saattaisivat yhteen käydä!
Ja että Nikolai oli täynnä levottomuutta ja tuskaa ollut hänen tähtensä, senkin hän nyt käsitti, — kerrassaan se nyt selvisi, — ikään kuin suomukset hänen silmistään olisivat pudonneet…
Kunpa Nikolai vielä vaan hänestä pitäisi!… Niin lempeästi ja hyväntahtoisesti, että hän itkuun ratkesi vielä nytkin sitä ajatellessaan, oli hän sanonut: "Mene kotiisi, Silla!" — kaksi kertaa…
Jos hän olisi tietänyt ja ymmärtänyt, miltä tuntuu pitää jostakusta, ennen kuin juuri nyt — nyt, kun se jo kentiesi oli liian myöhäistä!…
Tämä ajatus tuotti hänelle taaskin uutta tuskaa, ja kauheita näkyjä ilmestyi hänen silmäinsä eteen… Wejergang nurin hoipertumassa ja pitkällään hangella… lopuksi Nikolain kädet rautoineen tehtaan vesiputouksesta ylöspäin kurkottelemassa!
— Hän vääntelehti unetonna aamuun saakka ja aina samat kuvat edessään… Käsiraudat koskessa… ja sitten Wejergangin, joka iskun saatuaan hoiperteli ja kaatui… ja sitten nuo kaikki uudestaan… yhä uudestaan…
Hän istui sitten kotona koko päivän iltahämärään saakka.
Levottomuus ajoi häntä sitten alaspäin poliisikammaria kohden.
Siellä olivat jo tulet sytytetyt käytäviin, ja paljo siellä oli ovia, joista miehiä virkanutuissaan ja miehiä, jolla oli kova kiire, kulki ulos ja sisään. Ulos vievillä portailla istui ja seisoskeli muutamia ihmisiä vartoilemassa…
Hänellä ei ollut rohkeutta kysyä.
Hän käveli lepäämättä sakeassa lumituiskussa kauvan edes ja takaisin rakennuksen ympärillä.
Viimein alkoi tuntua siltä, että hänen täytyisi yrittää sisälle; ja jonkunlaisessa mielentilassa, joka hänet saattoi tunnottomaksi ympäristöänsä kohtaan, joutui hän lumisena ja valkoisena seisomaan portille, josta arestihuoneisiin mentiin.
Kun se viimeinkin avattiin, yritti hän astua sisäpuolelle.
"Mitä sinä tahdot?"
"Kuulla jotain Nikolaista!"
"Nikolaistako? — Kuka se Nikolai on?"
"Joka yöllä tänne tuotiin!"
"Oletkos hupsu, tyttö?… Murhamiehestäkö? — Oletko sinä hänen sisarensa?"
"En!"
"Se on hyvä, se, — sillä kelvottomalla konnalla ei ole enää pitkältä jäljeltä;" — hän viippasi tärkeän näköisenä kädellään poikittain kaulaansa. — "Se on kuollut, joka oli hänen käsiinsä joutunut, — tänään päivällä, ja murhaaja istuu nyt vartioituna raudoissa lukkujen takana!"
Ei Silla sitä ensinkään havainnut, miten se kävi, että portti jälleen sulkeutui hänen jälkeensä…
Eikä hän huomannut sitäkään, että lunta valui niin paksulta hiljalleen alas lyhtyjen valossa… ei tiennyt sitäkään, miten hän pitkin lumista tietä oli joutunut sillalle jälleen.
Siellä piti hänen oleman…
Siellä alhaalla istui Nikolai, raudat käsissään, ja kurkotteli niitä ylöspäin — ja huusi… huusi häntä!
— Seuraavana aamuna nähtiin hameenhelmaa pistäyvän esiin lumihyyhmän seasta tehtaan sulussa. Korkealta sillalta hypätessä oli pää musertunut jäänreunaa vastaan.
* * * * *
Oli todistettu, että nuoren Wejergangin kuolema oli seurauksena siitä lyönnistä, jonka hän Nikolailta oli saanut ja joka oli aivoihin saakka koskenut.
Eikä tätä asiata voinut lieventää Nikolain käytöskään oikeuden edessä. Hän seisoi siinä, sydän täynnä lohduttamatonta surua Sillan kuolemasta, ja vastasi, että vaikka Wejergangilla olisi seitsemän henkeä ollut, olisi hän ne kaikki sittenkin riistänyt!
Kun kysyttiin hänen vanhempiansa, väitti hän ensin, ettei hän ole niitä milloinkaan tuntenut; mutta kun lähemmältä tutkittiin hänen elämätänsä, lausui hän viimein, katkeralla äänellä, osottaen erästä karkearakenteista naista, joka istui ja itki tuonnempana rahilla:
"Barbro on hänen nimensä… mutta se, joka turmeli minun onneni tässä maailmassa, sai sekä rakkauden että äidinmaidon!"
Barbro vaikeroitsi.
Entäs isä? — Se saattoi koko kaupunki olla, se! — Hän loi katseensa ympärilleen oikeuden jäseniin.
Se oli vastaus, joka täydellisesti vakaannutti sen mielipiteen, mikä jo alusta alkaen oli yleisöllä ollutkin tästä huomiota herättävästä, ilkeästä rikosjutusta — että tässä oli oikeuden edessä julkea, kaupunkielämän mudassa jo aikaiseen paatunut pahantekijänluonne.
Poliisilla itsellä oli tämä henkilö jotenkin tuoreessa muistissa hänen rajun käytöksensä ja muiden epäiltävien seikkojen tähden siltä ajalta, jolloin hän oli varkaudesta syytettynä ollut. Ja hänen entisestä elämästään, joka tarkasti tutkittiin, kävi selville, että hän jo varhaisimmassa lapsuudessaan oli osoittanut vaarallisia taipumuksia, niin että jo oli kysymykseen tullut, eikö hän olisi ollut pantava siveellisesti turmeltuneitten lasten kasvatuslaitokseen.
Hänen oppiajaltaan Hägbergin pajassa saatettiin myöskin ilmaista usein tapahtuneita seikkoja, jotka osottivat, että hänellä oli tappeluihin ja väkivaltaisuuksiin taipuvainen luonne.
Eikä sitten vielä ollut pitkää aikaa kulunut, vaan vielä edellisenä vuonna hän oli uhannut — niin kuin todistajat asian käsittivät — lyödä Olavin hengettömäksi; samoin oli myös selvityksistä oikeuden edessä nähty, että hän puheenalaisena iltana oli seurannut vainajata ja juuri vähää ennen tekoansa ilmaissut murhanaikomuksensa uhkauksellaan: "sitä olet viimeisen kerran elämässäsi sanonut!"
Lieventäväksi asianhaaraksi oli kieltämättä se katsottava, että siinä yhtenä aiheena oli myöskin rakkausseikka, ja että työ oli luultavasti tapahtunut mustasukkaisuudesta. Toiselta puolen oli sekin todistettua, että siinä saattoi syynä olla myös vanha viha, joka jo lapsuuden aikoina oli ilmi puhjennut.
Tuomioksi tuli pakkotyötä elinkaudeksi!
* * * * *
Alhaalla vallihaudassa kesti maaliinampumista; laukaus paukahti toisensa jälkeen… Tuonnempana joukko sotamiehiä harjoitteli temppujansa, ja aina toisinaan kajahtelivat torvensoitolla annetut merkit tyynessä aamupäivän ilmassa…
Vartijain kaitsemana vietiin pientä vankijoukkoa, niin että raudat joka askeleella helähtelivät, työstä pitkin vallin viertä linnoituksen sisimpään pihaan päin.
Erään muurissa olevan kolon kohdalla hiljensi viimeinen vangeista vähäsen kulkuansa. Hän silmäili kauan halkeamata.
Vuono välkkyi sinervänä tuolla alapuolella ja siellä monia valkeita purjeita sekä höyrylaivoja, tupruttaen paksua savua, joka sitten niiden jäljessä painui alas vedenpintaa kohden…
Hän henkäsi syvään, sieraimensa laventuivat, ja leveille kasvoille kuvastui valtaava mielenliikutus.
Muut olivat jo ennättäneet viisi tahi kuusi askelta edellepäin, ja vanginvartija kiirehti äkäisenä tämän kuudennenseitsemättä luokse ja ärjyi tuimasti:
"Minä luulen, ettei sinusta olisi mitään vastenmielistä livistää tiehesi nyt, Nikolai?"
"Minä arvelen, että juuri tätä varten me kaikki olemme luodut, niin arvelen!" vastasi hän terävästi.
"Sittenpä pitäisi sinun myös käyttäytyä niin, että saattaisit armahdusta odottaa!"
Nikolai, pudisti synkästi päätänsä; hänen harmaat silmänsä välähtivät kuin salama:
"Jos pääsisin vapauteen, joutuisin taas tänne jälleen… Sillä toisen meistä, joko koko maailman taikka minun, on pysyminen pakkotyössä… ja minä puolestani suostun mielelläni jälkimmäiseen!"
Helisten ja kalisten lähdettiin taas eteenpäin…