II.
PAKO.
Brögelmannin asunto oli ahdas ja hänen elintapansa hyvin niukka. Hänellä oli aina ollut liian paljon toimia ehtiäksensä rakentaa uutta taloa, ja sitä paitsi hän viihtyi parhaiten vanhassa kodissaan, missä onni alati oli ollut hänen mukanaan. Hänen talonsa oli kumminkin vieraanvarainen, ja sinne kokoontui hänen kauppa-asiainsa tähden kaikenlaisia ihmisiä. Brögelmann itse oli, varsinkin vanhoilla päivillään, jolloin hän ei enää kauppoihin paljon sekaantunut, hyvänsävyinen mies.
Hänen ainoa tyttärensä Regina oli monta vuotta oleskellut Bergenissä. Palattuansa sieltä kotiin otti hän — ja se kävi niinkuin itsestänsä — kaikkien sisätalouteen kuuluvain asiain ohjat; mutta samalla noudatettiin ulkonaista muotoa, joten yhä edelleen, niinkuin ennenkin, taloudenhoito kävi vanhan kivuloisen äidin nimessä.
Regina oli tavallansa hyvännäköinen, vaikka hänen kasvoissansa oli jotakin käskevää ja kovaa. Arkipäivinäkin, vieläpä tavallisimmissa askareissa, hän kävi aina hyvin hienosti puettuna. Hänen luonteessaan oli jotakin pontevaa, joka taivutti kaikki hänen eteensä; mutta tässä pontevuudessa ei ollut mitään miellyttävää, ja tämä kaiketi oli muun muassa syynä siihen, että hän vielä oli naimaton, vaikka iältään jo hiukan neljännelläkymmenellä. Ne, jotka Reginan mielestä nyt olisivat voineet "tulla kysymykseen", näkivät selvään, että hänen "rakkautensa kahleet", vaikkapa todellakin kullasta taotut, eivät olleet mikään paljas vertauskuva, vaan että tässä oli kysymys antautumisesta todelliseen ikeeseen, se on: hänen tahtonsa alle. Toiset taasen älysivät pian, etteivät olleet kyllin rikkaita tai kyllin ylhäisiä hänelle kelvatakseen; — Bergenissä, missä hän tavallaan oli herättänyt huomiota, eikä ainoastaan sentähden, että hän oli rikkaan Brögelmannin ainoa tytär, kerrottiin hänen ilmoittaneen, että hänen iso-isänsä oli ollut nimeltään von Brögelmann, joten hän, Regina, siis oikeastaan oli aatelia; mitään muuta hän ei tästä iso-isästään puhunut eikä myöskään mistä syystä hän oli joutunut näin kauas pohjoiseen. Muuten olivat kaikki yksimielisiä siitä, että Regina, kaiken turhamaisuutensa ohessa, oli tavattoman ytimekäs luonteeltaan — kunpahan hän vain ei olisi ollut liian suuressa määrin ystäviensä ystävä ja vihollistensa vihollinen!
Rakkauden murroskauden oli Regina kokenut jo aikoja takaperin, nuoruutensa päivinä, noin seitsemäntoista vanhana, jolloin hän ei vielä ollut täydelleen kehittynyt ja jolloin hänen laihuudessaan, hänen kasvojensa jyrkissä juonteissa ja hänen terävissä, ruskeissa silmissänsäkään ei ollut juuri mitään kaunista — jollei päinvastoin. Kaunis, mustatukkainen tanskalainen perämies, joka siihen aikaan kaikkina kesinä muutamia viikkoja viipyi Köllevuonossa, oli voittanut hänen sydämensä. Mutta kun asiasta piti tuleman tosi, niin eipä perämies tahtonutkaan lähteä "alaperämiehenä purjehtimaan" — kuten hänen omat sanansa kuuluivat.
Kun Regina älysi, minkä ivan nämä sanat sisälsivät, sairastui hän vaaralliseen tautiin, joka jätti jälkeensä synkkyyden, mikä ei haihtunut ennen hänen lähtöänsä Bergeniin. Siellä antausi hän kunnianhimollensa ja tähtäsi niin tässä kuin muissakin suhteissa hyvin korkealle.
Brögelmannin luona oleskeli siihen aikaan eräs nuori Heggelund, jonka isä oli vouti ja tuomari. Nuorukainen oli ylioppilas, vieläpä pari tutkintoa sen lisäksi suorittanut; mutta kun hän lukutiellä ei näkynyt pääsevän pitemmälle, oli isä lähettänyt hänet ystävänsä Brögelmannin luo oppimaan kaupankäyntiä. Mutta kauppa-asiatkaan eivät ylioppilasta miellyttäneet, niihin kun häneltä puuttui tarpeellista kestävyyttä. Hän rakasti enemmän metsästystä ja merellä purjehtimista. Hän oli pitkä, hontelo, valkoverinen mies, nenä suuri ja kyömyinen, mikä antoi hänen kasvoilleen jonkunmoisen arvokkaan leiman. Häntä kohdeltiin talossa suurella kunnioituksella, etupäässä vieraana, ja moni ennusti, että hänestä ja kauppiaan tyttärestä tulisi pariskunta. Joku oli näet ollut huomaavinaan, että Regina tahtoi niin, ja mitäpä siihen silloin!
Näillä kauppapaikoilla tavattiin siihen aikaan usein poloisia, jotka näkyivät olleen syntyneitä varta vasten huvittamaan talon väkeä milloin sisällä milloin ulkona — jonkunmoisia hovinarreja, joita joko houkuteltiin tekemään kaikenmoisia hullutuksia tai joille tehtiin jos jonkinlaisia raakoja kepposia. Varsinkin olivat yleiset joulujuomingit todellista koetusaikaa tällaiselle raukalle. Oltuaan pitkän illan ivan esineenä juotettiin hänet lopulta usein tajuttomaksi ja asetettiin sitten milloin mihinkin omituiseen asentoon, niin että hän tapasi itsensä seuraavana aamuna milloin mistäkin, puettuna mitä hullunkurisimpaan ja naurettavimpaan ivapukuun.
Lassi-parka, joka — niinkuin jo edellä mainitsimme — oli joutunut Brögelmannin palvelukseen, alkoi vähitellen vajota tähän surulliseen osaan. Hänen omituinen käytöksensä ja yhä kasvava tylsyytensä antoivat aihetta koirankuristen keksintöihin. Alussa supistuivat nämä jännittäviin koetuksiin, kun tahdottiin saada selville raja, mihin saakka tuo roteva mies salli kiusantekoa.
Pian tuli kuitenkin ilmi että tämä "raja" viinalla saatiin yhä loittonemaan, ja jouluna esiintyi Lassi avorintaisena, paperinen kypäri päässään ja puumiekka kädessään. Suurta riemua herätti hän varsinkin silloin, kun hän pöydän päässä istuen väänteli leveää kalpeaa naamaansa ja mulkoillen tylsin silmin virnisteli viinalasille, ennen kuin kaasi sen sisällön suuhunsa; tai kun hän, samoja temppuja uudistaen, istui traanitynnyrin päällä, minkä hän voimiensa osoitteeksi oli kantanut pitopöydälle ja sitten olkapäällään kuljetti takaisin kala-aittaan. Ja kun eräänä paahteisen tyynenä kesäpäivänä Iso-Lassi ja Pekka Plads merellä ollessaan olivat kaataneet veneensä, niin saatiinpa aihetta nauruun, jota kesti vuosikausi umpeen.
Pitkäsäärinen Antti Hind, joka palveli nimismiehen luona, oli näet eräänä aamuna ryhtynyt kala-aitassa kestitsemään Lassia ja Pekkaa juuri kun nämä olivat lähdössä kalaan. Antti oli saanut heidät lyömään vetoa, kumpi heistä kestäisi enemmän viinaa. Lassi ja Pekka joivat, ja korttelittain oli viinaa valunut heidän kurkkuihinsa, kun he viimein hoiperrellen kulkivat veneeseensä, jossa pian kyllästyivät soutamiseen. Maalta päin käyvä tuulenviri ja virta kuljetti heidät yhä kauemmaksi merelle, mutta siitä he eivät mitään tienneet: he makasivat veneessään ja vetivät päivänpaisteessa pitkää unta. Vihdoin heräsi Pekka iltapäivällä ja katseli ympärilleen, mutta kun hän ei nähnyt muuta kuin aavaa merta ja sinitaivasta, herätti hän hämmästyksessään Lassin. Tämä, joka unen pöpperössä oli yhtä typertynyt kuin toverikin, päätti onnettomuudeksi, kiivetä mastoon tähystelläkseen. Mutta pieni vene ei voinutkaan kestää Lassin raskasta ylipainoa: se kaatui, ja toverukset saivat kylmän kylvyn, jonka tarpeessa he kyllä olivatkin. Siinä he istuivat sitten tyynessä, kauniissa ilmassa kahareisin talaan päällä monta tuntia, kunnes vihdoin ohitse kulkevan veneen avulla saivat oman aluksensa pystyyn ja tyhjennetyksi. Tämä Iso-Lassin kumoonpurjehdus tuli hyvin laajalti kuuluisaksi.
Kun talon tytär tuli kotiin Bergenistä ja tavat muuttuivat hienommaksi, tapahtui suuri muutos Lassin tilassa. Hän ei päässyt edes jouluna saliin; mutta pirtissä oli hän yhä edelleen palkollisten pilan kohteena.
Tähän aikaan saivat nämä toverikseen Janne Sakarinpojan, noin kahdenkymmenen iässä olevan nuorukaisen. Seitsemän vuotta hän palveli Brögelmannin luona. Hän ei edistynyt eikä taantunut tämän ajan kuluessa, eikä hän siitä näkynyt mitään välittävänkään, ennenkuin hento Marina, joka oli kotoisin Lövöstä, tuli hänen isäntänsä palvelukseen. Marina lienee silloin ollut noin kahdeksantoista vanha, ja hänen miellyttävä, hieno olemuksensa ja hyvänsuopa hymyilynsä ihastuttivat talossa muitakin kuin seitsemännelläkolmatta olevaa Janne Sakarinpoikaa.
Janne oli voimakas ja jäntevä mies; hänen kasvonsa olivat vakaat ja kauniit, hänen harmaat, totiset silmänsä herättivät luottamusta. Häntä pidettiin sangen taitavana venemiehenä, oivallinen kun hän oli sekä soudussa että purjehduksessa ja sitäpaitsi tunsi jokainoan väylän, jota hän kerta oli kulkenut, ja tämän tähden hänet otettiin aina perämieheksi. Vaikka hän oli harvapuheinen, voitti hän hiljaisuudellaan pian Marinan ystävyyden. Miellyttävän käytöksensä ja ulkomuotonsa vuoksi oli Lövön tyttö toista vuotta keittiössä palveltuaan saanut luvan päästä sisäpiiaksi — johon epäilemättä Brögelmannin kauppavaltuutettu Stuwitzkin oli osaltaan vaikuttamassa. Joka aamuna ja monena iltana huomasi Marina etehisessä seisovat vesisäiliöt täytetyiksi ja halkoja kannetuksi keittiöön; ja Janne puolestaan oli huomannut, että tyttö oli kiitollinen siitä. Mutta sen pitemmälle ei heidän ystävyytensä kehittynyt ennenkuin vasta toisena jouluna, jonka Marina talossa vietti.
Jouluaattoiltana ja joulupäivänä söivät täällä pohjoisessa vanhastaan vallitsevan tavan mukaan isäntäväki ja palkolliset samassa huoneessa. Jouluaattona pidettiin tavallisesti omituista kujetta. Silloin astui näet sadetakkeihin ja nahkapukuihin puettuina aivan kuin merestä ryömien keittiöön kuusi tai kahdeksan miestä, jotka kantoivat keskessään pyhäkampelaa, mikä, vaikkakin suuri, kumminkin oli aivan pieni niihin tavattomiin ponnistuksiin verraten, joita kalan kantaminen näytti vaativan, sillä yhtenään he laskivat kalan maahan ja levähtivät.
Jokaisen varakkaamman jouluaaton ateriaan kuului pyhäkampelaa ja vasikkaa; ja vanhan tavan mukaan oli edellisen hankkiminen renkien, jälkimäisen taas karjakon velvollisuutena. Kun kumminkin oli varsin epätietoista, ottaisiko pyhäkampela juuri jouluaattona tarttuakseen koukkuun, oli tällainen kala kaikessa hiljaisuudessa, samoin kuin juottovasikkakin, varattava edeltäpäin.
Mies- ja naispalkollisten välillä tapahtui tämän johdosta joulun edellä hiljainen, mutta sangen kiihkeä taistelu — määrätyn ruokalajin hankkimisen estämiseksi. Jos miesten onnistui varastaa vasikka karjakolta, niin täytyi tämän häpeäkseen viettää jouluilta navetan katolla, ja jos pyhäkampela puuttui illallispöydästä, tuli renkivoudin istua ratsain venehuoneen harjalla.
Ja niin arkana asiana pidettiin tätä, että kun vasikka edellisen jouluaaton iltana katosi, niin katsoi karjakko kunniansa loukatuksi siihen määrään, että vaikkakin hän pääsi viettämästä iltaa navettansa katolla, hänet saatiin ainoastaan emännän mahtikäskystä jäämään palvelukseensa.
Kysymyksessä olevan joulun aaton aattona oli taistelu ankara; silloin keksi Marina neuvon, joka sai piiat miltei ylimielisiksi. Hän oli pannut vasikan arkkuun ja kätkenyt tämän erääseen pieneen veneeseen, joka riippui katonrajalla venehuoneessa. Jos mistä rengit hakivatkin, eivät he tienneet etsiä vasikkaa omalta alueeltaan.
Onnettomuudeksi kaipasi Janne aattopäivänä puolisen aikaan venehuoneen avainta, jonka karjakko Marinan neuvosta oli pistänyt taskuunsa, ollaksensa oikein levollinen. Janne arvasi paikalla, että avain, jota tavallisesti aina pidettiin suulla, oli erityisessä tarkoituksessa otettu pois. — Hämärissä näkikin Marina hänen avaavan lukon tiirikalla.
Nyt oli hyvä neuvo tarpeen. —
Kun Janne oli kadonnut pimeään venehuoneeseen, hiipi kekseliäs Marina hänen jälkeensä pelastaaksensa arkun, ennenkuin etsijä ehtisi sen löytää.
Janne haparoi ympärillään kaikkialta; täällä, missä hän joka päivä työskenteli, tunsi hän kaikki komerot yhtä hyvin kuin omassa arkussaan. Kerran tuntui kuin olisi hän koskettanut jotakin, joka äkkiä väistyi, ja kohta sen jälkeen putosi halko. Nurkassa, suuren viisihankaveneen ja seinän välissä koski hänen ojennettu kätensä lämpöiseen poskeen, ja nyt oli Marina vangittu arkkuinensa, joka sylissään hän oli hiipimäisillään ulos. Janne puristi aluksi kovasti, mutta sitten kun hän oli tuntenut Marinan, yhä hiljemmin ja lempeämmin kättä, joka piti kiinni arkun sangasta. Hän tunsi tytön lämpöisen hengityksen kasvoillansa, ja hänen sydämensä tykytti yhä kovemmin, niin ettei hän saanut sanaakaan sanotuksi; lisäksi oli käsi, jota hän piteli, niin pehmeä, ettei hän hennonut sitä päästää, eikä se koettanutkaan vapautua. Vihdoin kuiskasi Janne nopeasti:
"Marina, sinä saat tehdä arkulle mitä tahdot; — minä en virka sanaakaan."
"Kiitos, Janne! Minä tiedän, että sinuun voi luottaa", vastasi tyttö hiljaa ja tahtoi hiipiä hänen ohitsensa. Mutta — viisihankaisen ja seinän välinen tila oli kovin ahdas. Janne sulki tytön syliinsä ja sanoi:
"Voit luottaa… hautaan asti, Marina!"
Heidän poskensa koskettivat toisiansa; silmänräpäys — ja Marina irroitti itsensä nopeaan ja juoksi asuinhuoneeseensa.
Aatto-ilta alkoi, kuten tavallisesti, jumalansanan lukemisella. Vanha Brögelmann otti esiin sarvisankaiset silmälasinsa ja luki luvun raamatusta sekä jouluvirren, ja tämä ilta pysyi sitten aina Jannen muistissa hänen elämänsä juhlallisimpana ja riemullisimpana hetkenä.
Ylioppilaan vuoksi pidettiin erityinen joulujuhlallisuus salissa; siellä annettiin joululahjoja kaikille palkollisille. Janne sai porsliinista tehdyn, naisen kuvalla varustetun tupakkapiipun sekä kolme hopeataaleria paperikääryssä; Marina sai suuren hartiahuivin.
Sattumalta oli heidän yhtaikaa astuttava kiittämään isäntäväkeä. Miehekäs Janne näytti siinä tavattoman avuttomalta, ja Marinan posket olivat kovin punaiset.
Yhtä juhlallisena loisti sittemmin Jannen muistissa joulu-ilo ja seuraavan päivän riemut. Pelimanni Erkki soitti viulua, Pekka Plads klanettia, ja Janne pisti polskaa pirtissä niin iloisena kuin olisi hän saanut lahjaksi maat ja mannut. —
Rengit ja piiat leikkivät palkollisten huoneessa; ja tavallisesti joutuivat — sattumalta — Janne ja Marina pariksi, kun oltiin "laivanlähtösillä". Kierrettiin piiritanssia ja laulettiin:
Nyt jaala on lähdössä Bergeniin, sen lastiksi mitähän saataisiin? On miesi Neuvoton niminen, vaimons' on Riskillä Tyhjänen; mut tytär kauniin on naisista — hän sulhon mistä ja milloin saa?
Nyt laiva Bergeniin lähtevi;
Me tytön paamme sen lastiksi,
On laiva oiva: on pohjaton,
ja paitaryysy sen purjeen' on;
peräsimensä se tiellä saa,
ja härkinpuu sill' on mastona.
Ja Bergentuuli, ja hyvä, käy —
oi ukkoseni, ei tietä näy…
Luodolta luodolle purjehdi,
ja laiva väylänsä löytävi;
saa puuskat perästä pauhaamaan,
Niin kyllä Bergeniin saavutaan. —
Ja siinä, siin' on jo Bergeni, ja tyttö kannella istuvi ja loistaa siinä kuin päivän koi… "Oi, jos sen tyttösen saisin, oi!" niin kaikki kauppiaat huudahtaa. — Ja tyttö uljaimman sulhoks' saa.
Niistä, jotka seisoivat vastatusten viime säettä laulettaessa, tuli pari. —
Mutta eräänä iltana synkistyi Jannen mieli. Hän huomasi näet, että ylioppilas oleskeli pirtissä vain Marinan tähden. Hänen muulloin ystävälliset silmänsä leimahtivat vihasta, ja varmaankin olisi hän pannut toimeen mielettömän tuumansa: ajanut ylioppilaan ulos pihalle ja samalla itsensä palveluksesta, jollei Marina samassa olisi ottanut häntä tanssiin ja kuiskannut hänelle, että hänen tulisi muistaa "mitä heidän yhteinen etunsa vaati".
Samana iltana sai Janne asuinhuoneen kuistissa Marinan uskollisuudenlupauksen, joka vahvistettiin lämpimällä suudelmalla.
Hiivanuuttina oli Janne 'jonotanssin' johtaja, ja hän toimitti virkansa niin, että sitä muistettiin kauan. Pitkässä jonossa tanssivat palkolliset — muutamat joulupukeiksi puettuina — huoneiden läpi, soittomies etunenässä. Salissa he kumartelivat ohitse hyppien Brögelmannille, hänen rouvalleen ja tyttärelleen, jotka kaikki jouluvieraineen vanhan tavan mukaan ottivat vastaan narrimaiset tervehdykset.
Tanssi päättyi pihalla, ja siinä lensivät taimmat hypyn hurjassa vauhdissa mikä sinne, mikä tänne. Tässä tanssissa riippuu paljon johtajan voimasta ja notkeudesta. Viimeisenä jonossa oli tällä kertaa ylioppilas, ja hän lensi päistikkaa lumihankeen.
Mutta kohta sen jälkeen alkoi Janne tuntea, että hänen onnensa oli hiukan epävakavalla kannalla ja että hänen tilansa muistutti jotakuinkin helvettiä.
Ei siinä kyllin, että ylioppilas oli ruvennut virittämään paulojansa Marinalle, samaa teki myös kauppavaltuutettu Thor Stuwitz, jolla siihen aikaan oli ikää kappaleen neljättäkymmentä. Stuwitz tyrkytti tytölle kaikenmoisia lahjoja, joita tämä ei uskaltanut olla vastaanottamatta, mutta joista hän aina suoraan puhui vihastuneelle mutta samalla nulomieliselle sulhaselleen. He näkivät selvään molemmat, että ahnaat haukat kaartelivat heidän rakkauttansa, ja että tämä taisteli rajuilmassa, missä vahvankin laivan oli vaikea pysyä alallaan. Pahinta kaikista oli kumminkin, että kauppavaltuutetun puolustajia olivat Marinan omaiset Lövöllä. Jannella ei ollut mitään, Marinalla ei myöskään; — tärkeää siis oli, että he saisivat jotakin säästöön ja että Jannen asema parantuisi. Mutta vihollisten oli varsin huokea tehdä nämä tuumat tyhjiksi. Siihen ei tarvittu muuta kuin vähän kekseliästä panettelua isäntäväelle.
Janne oli tähän aikaan hyvin harvapuheinen ja raskasmielinen. Eräänä päivänä, jolloin hän oli tavallista enemmän murheissaan, sai Marina hänet kumminkin niin iloiseksi, että hänen leveät kasvonsa loistivat. Harmin pusertamat kyyneleet silmissänsä ehdotti näet Marina, että he hääpäivänään kokoisivat myttyyn kaikki huivit ja muut lahjat, mitkä hänen oli täytynyt Stuwitzilta ottaa, kätkisivät siihen ison kiven ja upottaisivat kaikkityynni vuonoon; hän oli sen rikkauden tähden saanut itkeä katkeria kyyneliä, sanoi hän.
Keväällä eräänä pyhäpäivänä päivällisen jälkeen, kun Janne piippu suussaan ja mietiskellen istui vintturin vieressä venehuoneen rappusilla, tuli Marina kalpeana hänen luokseen ja kertoi, että aamupäivällä, kun toiset kaikki olivat kirkossa — Janne itse oli ollut heitä soutamassa — oli kauppavaltuutettu ilmoittanut hänelle rakkautensa, jonka hän kumminkin paikalla oli hyljännyt. Pitkä, silmäpuoli valtuutettu, joka vaikutti niin paljon isäntäväkeen, oli siis vihdoinkin käyttänyt tilaisuutta ja kosinut. Hän oli ehdottanut neidolle, että heidän kihlauksensa salattaisiin vuoden loppuun, ja että Marina silloin muuttaisi hänen kanssaan Olswaagiin, missä hän toivoi hyvällä hinnalla saavansa piakkoin huutokaupalla myytävän kauppa- ja kalastuspaikan. Rakkautensa innossa oli hän myös kehunut, että hän oli koonnut enemmän kuin kukaan tiesi aavistaa; ja ettei tuleva vuosikaan häntä köyhdytä — oli hän hymähtäen lisännyt.
Halvan palvelustytön epäröimätön vastaus, mikä kerrassaan hylkäsi kaikki nämä suurenmoiset tarjoukset, oli ensi tuokiossa peräti hämmästyttänyt kauppavaltuutettua, jonka kasvot kohta sen jälkeen olivat muuttuneet vihaisen petoeläimen tuijotukseksi. Mutta Marinan katseesta ja koko hänen käytöksestään oli hänen täytynyt lukea kyllin selvä kielto ymmärtääkseen, ettei hän ainakaan tällä kertaa voinut mitään toivoa.
Vähän sen jälkeen tuli hän jälleen palkollisten huoneeseen, missä Marina askaroitsi yksin, ja piti siellä pontevan ja liikuttavan puheen, jossa näytti Marinalle, kuinka kunniallinen hänen tarjouksensa oli ja kuinka se ilahduttaisi Marinan vanhaa isää; Marinan tulisi sitä paitsi kiittää häntä, kauppavaltuutettua, siitä, että hän, köyhä tyttö, hänen kauttansa oli onnistunut saamaan niin edullisen paikan ja saavuttamaan suosiota niin arvokkaassa talossa. Mutta kun tämä sulava puhe ei voinut vähääkään muuttaa Marinan ennen antamaa vastausta, katosi kosijan kasvoista kerrassaan teeskennelty hyvänsävyisyys ja tyttö tunsi polviensa vapisevan, kun Stuwitz häntä katseli ja itsessään ikäänkuin ihmetteli, kuinka niin heikko olento, jonka hän milloin tahansa voisi tallata jaloillaan, uskalsi häntä vastustaa. Aivan vastoin entistä pitkäveteistä tapaansa lähti Stuwitz sitten äkkiä ja vihaisesti oven luo. Siinä kääntyi hän ja sanoi uhkaavalla äänellä, että hän kyllä huomasi ylioppilaan olevan syypään tähän kaikkeen, mutta että hän, Stuwitz, kyllä osaa tehdä lopun tällaisesta kevytmielisestä menosta talossa. Kunnon tyttö ei torjuisi pois varmaa tulevaisuutta, kun sitä hänelle tarjotaan, ja sitä paitsi — lisäsi Stuwitz painokkaasti — tulisi Marinan tarkoin miettiä asiaa, ennenkuin tekisi kosijastaan vihamiehen. Tämän puheen jälkeen, jonka pääsisältö oli, että Marinan vielä tulisi asiaa ajatella, lähti Stuwitz.
Nämä uutiset olivat katkeria Jannen kuulla, ja vielä synkemmäksi muuttui hänen mielensä, kun muutamia päiviä sen jälkeen Marina kutsuttiin Brögelmannin rouvan luo, jossa sai kuulla, että hän syksyn tullen oli vapaa palveluksestaan.
Ratkaiseva hetki oli nyt tullut.
Stuwitz toivoi, että Marina hädässään vihdoinkin mukautuisi hänen tahtoonsa, ja Janne veteli meripuodissa ankaria savuja piipustaan, johon oli maalattu hienon naisen kuva, oikean prinsessan. Tämä tosin ei ensinkään muistuttanut Marinaa, mutta Janne näki siinä lemmittynsä kuvan kaiketi siitä syystä, että molemmat olivat vaaleatukkaisia. Surullisina hetkinä saattoi Janne siksi istua ja tupruttaa Marinansa kuvan yli savupilviä, ikäänkuin olisi hän siinä miettiessään keskustellut armaansa kanssa.
Hänen mietteensä olivat viimein kypsyneet päätökseksi. Eräänä iltana, kun kaikki olivat menneet levolle, keskusteli hän oikean Marinan kanssa, ja seuraavana päivänä astui hän ruskeisiin pyhävaatteihinsa puettuna ja kiiltävä hattu kädessään vanhan Brögelmannin konttoriin. Siinä pyysi hän tiliä sekä luvan kohta paikalla erota palveluksestaan, hänellä kun oli omia aikeita mielessään.
Brögelmann oli, kuten jo mainittiin, hyvänsävyinen mies, ja Janne sai kuin saikin eronsa sekä vielä päälliseksi kiittävän päästötodistuksen ynnä tilinteossa yksikolmatta specietaaleria; sitten hän sai vielä omasta pyynnöstään — juomarahojen asemesta ja muistoksi seitsenvuotisesta palveluksestaan — rannalla hylkynä makaavan vanhan ravistuneen kuusihankaisen veneen siihen kuuluvine repaleisine purjeineen.
Samana päivänä luopui Iso-Lassikin palveluksestaan, — hän oli omalla tavallaan kiintynyt Janneen, tämä kun oli ainoa, joka ei häntä pilkannut.
Seuraavat neljätoista kevätpäivää käytti Janne veneensä korjaamiseen ja tervaamiseen, ja varhain eräänä aamuna, kun kaikki vielä lepäsivät, lähti hän Iso-Lassin kanssa merelle. Hänellä oli mukanaan veneessään koukkureivinsä, vaatevarastonsa ja aseensa, niiden joukossa saha, kirves ja nauloja, sekä evästä pitemmäksi aikaa. Juuri kun mustatukkainen, huippulakissa ja merimiehen puvussa oleva jäntevä mies ehti lahdelle, joka oli rasvatyyni, nousi aurinko tunturien takaa ja heitti hohteensa sillalla seisovaan tyttöön, — nuorten tulevaisuuden aamunairut!
Surullisia ja autioita päiviä vietti Marina Jannen poissa-ollessa; ja kaiken muun kiusan lisäksi rupesi Stuwitz taas virittämään hänelle paulojansa. Mutta ylioppilaan liehittely oli itse asiassa suureksi onneksi rakastaville, sillä hänen kauttansa eteni kauppavaltuutetun jo ennestään väärälle tolalle joutunut huomio yhä kauemmaksi Jannesta. Tälle — jos hän olisi ollut kotosalla — olisi Stuwitz mielellään uskonut vaikka lemmenkirjeittensä kuljettamisen.
Syksyä oli jo kappale kulunut, kun viiden kuukauden poissaolon jälkeen Janne ja Iso-Lassi palasivat retkeltään. Hyvällä myötätuulella he saapuivat, ja kuivattua turskaa oli heidän veneensä täyteen lastattuna. Kiduksista suurta turskaa laahaten astui Janne rihkamapuotiin, heitti, kuten tapa vaati, tiskille kalan ja pyysi siitä ryypyn. Sitten hän tarjosi veneessä olevat kalansa kaupan. Ennen pitkää hän toisi useita tällaisia kalalasteja kotoaan; nyt hän oli rahojen tarpeessa: muun muassa oli uusi vene ostettava, sillä se, jolla hän oli tullut, vuoti niin, että osa kaloista oli kastunut ja niiden hinta sen tähden alentunut.
Illempana sai Janne tilaisuuden puhutella Marinaa. Nauraen ja itkien tervehti tyttö sulhastaan ja kertoi, että kun hän näki tämän purjehtivan siltaa kohti, oli hän tullut niin iloiseksi, että tuskin oli vieläkään täydessä järjessään. Tämän ilonsa tähden oli hän sitten tehnyt yhtä ja toista aivan nurinpäin.
Puhuttuansa Jannen kanssa ja kuultuansa, millä kannalla tämän tulevaisuudentoiveet olivat, palasi tytön kasvoille entinen iloisuuden hohde, joka oli ollut kateissa Jannen poissaolon aikana.
Seuraavain kahden viikon kuluessa toi Janne kaloja Brögelmannille kaksi veneellistä. Kalastusretkellään oli hän ansainnut kaikkiaan viisikymmentä taaleria, joista kaksikymmentä kohta meni uuden veneen ostoon.
Eräänä aamuna menivät Janne ja Marina sitten pyhäpukuisina konttoriin ja kertoivat Brögelmannille, että he olivat kihlautuneet ja aikoivat viettää häänsä vielä samana syksynä mutta että he pelkäsivät kauppavaltuutettua, joka, saatuansa vihiä heidän aikeistaan, varmaankin hankkisi esteitä niitä vastaan Marinan kodin puolelta. — Brögelmann istui kauan ajatuksiin vaipuneena; hän ei kumminkaan mitään vastannut, vaan velvoitti heidät pitämään asian aivan salassa, jottei kukaan osaisi mitään aavistaa. Tästä he saivat toivoa mieleensä.
Seuraavana päivänä hän kirjoitti kirjeen voudille ja pani Jannen sitä viemään. Se sisälsi pyynnön, että vouti hankkisi kihlatuille kuninkaallisen luvan mennä vihille kuulutuksetta. Hän itse kävi pari päivää sen jälkeen papin puheilla, ja seuraavana pyhänä — juuri palkollisten syysmuuton päivänä — vihittiin kaikkien, mutta eniten kumminkin Stuwitzin hämmästykseksi Janne ja Marina aviopariksi. Kirkosta lähtivät vihityt veneellä suoraa tietä uuteen kotiinsa. Mutta siitä päivästä olivat he Stuwitzin sammumattoman vihan ja vainon alaisina; sillä kauppavaltuutettua ei ollut ainoastaan Marinan erinomainen kauneus ja sulous miellyttänyt; hänen tuumiinsa oli lisäksi liittynyt ajatus, että hän Marinan miehenä olisi vapaa kaikista seurauksista, jos tytön synty ja haaksihylyn juttu vielä sattuisi tulemaan ilmi…
Janne Sakarinpojallakin oli salaisuutensa. Lofoteninretkillänsä oli hän löytänyt pienen, mutta erinomaisen tuottoisan kalakarin; ja samalla kuin hän sen löysi, muisti hän huomanneensa haaksihylyn jäännöksiä, joita meri oli ajanut lähirannalle. Nämä kaksi asiaa oli hän yksinäisyydessänsä tulevaisuuttaan ajatellessaan sommitellut yhteen, ja tänä kesänä hän oli Iso-Lassin avulla saanut pienen, mökin rakennetuksi kalakarin läheisyydessä olevalle Skorpölle.
Hääpäivänään astuivat Janne ja Marina, Iso-Lassi seurassaan, pieneen veneeseensä, johon olivat asettaneet kaiken omaisuutensa. Siitä he sittemmin löysivät vähän jouluruokia — he kyllä arvasivat, ketä heidän oli siitä kiittäminen. — Heidän matkansa kävi etelään päin — uuteen kotiin Skorpölle.
Puolivälissä matkaa tapahtui ensi päivän kuluessa omituinen kohtaus, joka moneksi vuodeksi antoi Iso-Lassin heikoille aivoille aprikoimista. Marina ojensi Jannelle mytyn, jonka tämä avasi ja, nähtyään siinä monta silkkihuivia ynnä muuta tavaraa, jälleen sulki. Sitten kääri hän mytyn ympäri lujan nuoran, jonka toiseen päähän oli kiinnitetty suuri kivi. Ja kun tämä oli tehty, tarttuivat aviokumppanit kumpikin yhdellä kädellä myttyyn ja heittivät sen nauraen ja ivaten mereen.
Iso-Lassi ihmetteli tätä suuresti, minkä vuoksi Janne ilmoitti hänelle hyvin vakavalla äänellä, että Thor Stuwitz ja muuan Kristianian ylioppilas siinä olivat kivi kaulassa menneet pohjaan. Marina ymmärsi aivan hyvin, mitä tämä selitys tiesi; ja että hän siitä oli Jannellensa kiitollinen, sen näki tämä hänen hymyilevistä kasvoistaan; mutta Iso-Lassi ei tästä kaikesta tullut sen viisaammaksi.
Saadakseen ajatustensa suunnan toisaallepäin kääntymään pyysi Iso-Lassi, että Marina antaisi hänelle olutnassakan. Sen saatuaan nousi hän seisomaan pitkää pituuttaan ja joi häämaljan nuoren parikunnan kunniaksi, toivottaen heille "hyvää purjetuulta viimeiseen satamaan asti." —
* * * * *
Kävi niinkuin oli ennustettu. Jonkun aikaa tämän jälkeen meni Brögelmannin tytär kihloihin ylioppilas Heggelundin kanssa. Vanha Brögelmann sanoi tähän aikaan ikuiset jäähyväiset pohjanpuoliselle kaupalleen. Pari vuotta ennen kuolemaansa osti hän vävylleen kauempana etelässä olevan M—nsalmen kauppapaikan ja antoi lisäksi hänelle kauppavaltuutettunsa kaupanhoitajaksi ja asiain varsinaiseksi ohjaajaksi. Täten joutui Heggelund varovaisen appensa suhteen jonkinlaiseen siveelliseen sitoumukseen ja samalla koko elinajakseen kauppavaltuutetun salaisen ja usein kylläkin raskaan holhouksen alaiseksi. Mutta Heggelundilta itseltään puuttui sekä kykyä että — kuten tulevaisuus osoittikin — tarpeellisia tietoja asiainsa hoitamiseen, voidakseen vapauttaa itsensä tästä holhouksenalaisuudesta.