III.
BERGINGENIN KALAKARI.
Vanhan Brögelmannin ajoista oli kulunut vuosikausia. Hänen tyttärensä, joka oli vaimona Heggelundilla, emännöi nyt suurta taloa M—nsalmessa.
Janne Sakarinpoika ja hänen vaimonsa olivat päässeet eteenpäin maailmassa jonkun matkaa; he olivat myötä- ja vastoinkäymisistä suoriutuneet jokseenkin hyvin; he tekivät ahkeraan työtä, suuri lapsilauma ympärillään.
Jannen maja oli meren rannalla, tunturihalkeamassa, joka käy Skorpön kapeimman kohdan poikki. Jos liuskavuori aikojen aamuna olisi tehnyt halkeamansa muutamia syliä syvemmäksi, niin olisi rotko muodostanut luonnollisen kanavan meren ja kapean salmen välillä, joka eroittaa Skorpön mannermaasta. Nimi "Krogene", joksi seudun sisävesistöä sanotaan, on syntynyt siitä, että se oikkuisissa mutkissa kiertelee koko joukon saaria ja karia, niin ettei silmä etäämpää voi nähdä, missä se yhtyy salmeen; tunturipuoli taasen on pitkät matkat verhoutuneena leppoisiin ruohokenttiin ja lehtimetsiin. Vesilinnut pesivät sokkelomaisen vesijakson pikkusaarilla, joiden välillä aina löytyy suojaisia paikkoja niiden poikasten sukellella. Tällaisissa seuduissa ei pyssyn laukausta kuulu, ja sen tähden ovatkin rauhoitetut haahkatelkät rakentaneet pesänsä Janne Sakarinpojan rappusten ja seinien alle, hänen venehuoneeseensa, niin, vieläpä hänen eteiseensäkin. Lintuparvet — haahkat, punasääriset rantaharakat, haikarat, riskilät, kajavat ja merimetsot — lähtevät äkkiä, milloin syystä, milloin syyttä lentoon kymmeniäkin kertoja päivässä ja täyttävät silloin ilman korvia särkevällä kirkunallaan ja kaakotuksellaan.
Asuinpaikkansa oli Janne valinnut samalla vaistolla kuin vesilintu; — hän tahtoi karttaa kahta ankaraa vihollista: luoteismyrskyä ja tätä talvisin seuraavaa lumipyryä. Ja talvella kävikin lumipyry aina rotkon yli siltä puolelta, jonka seinuksen viereen hänen huoneensa oli rakennettu, joten hän myrskyisimpinäkin talvina pääsi tunturiseinän suojassa meren rantaan. Huoneen ympärillä oleva pieni maatilkku oli nykyiselle paikalleen kannettu saaren muilta tienoilta, ja itse huone — joka siinä kaltevasti nojautui tunturia vastaan — oli, sen huomasi kohta, kokoonpantu vanhan kajuutan jäännöksistä, joihin oli liitetty lisärakennuksia asianhaarain mukaan. Alaspäin riippuvan, maitiaisia kasvavan katon alta pilkottivat pienet vihreät ikkunat, suolaveden puoleksi soentamien silmien kaltaisina, jotka tuijottavat tuuhean ja takkuisen otsatukan alta; ja polku, joka vihreän hauran peittämältä venetelalta vei asuintupaan, muistutti laivan laskutikkaita. Alempana, ihan rannalla, seisoi tuohilla verhottu venesuojus, kattopainona raskaita kiviä myrskyn varalta.
Kalakarillensa olivat Janne ja Marina sen merkityksen tähden, mikä sillä oli ollut heidän elämässään, antaneet nimen "Bergingen" [Norjankieltä; suomeksi: pelastettu], jolla nimellä merikartatkin sen vielä tänään tuntevat. Mutta varmaankin kuuntelisi kartanpiirtäjä tai merimies, joka myrskyisenä yönä passarilla mittailee merikarttaa, pysyäksensä tarpeellisen etäällä vaarallisesta salakarista, epäilevästi hymyillen kertojaa, joka selittää, että laiva, joka nimestä päättäen tänne kerran oli pelastunut, ei ollut muuta kuin — kahden nuoren rakkaus. Ja kumminkin liittynee useihin rannikkomme lukemattomien karien ja saarien nimiin monta tarinaa, monta liikuttavaa, kansamme huomaamattomassa elämässä tapahtunutta tapausta, joita kenties pidettäisiin vielä epäiltävämpinä.
"Bergingenille", johon kuuluu kolme eri syvyydessä olevaa, rivitysten saalista vakoilevaa salakaria, oli vain kaksi tai kolme neljännestä Skorpöltä. Huoneista voivat kotona olevat, s.o. Marina ja hänen lapsensa — joita oli kolme; yhden pojan ja yhden tyttären oli Herra kutsunut luokseen — nähdä veneen, millä isä ja Iso-Lassi aamuin illoin kalastelivat: laskivat ja kokivat pitkääsiimaansa tai asettivat kalat karille, jonka matala harja tavallisesti oli lokkien ja muiden vesilintujen peitossa.
Väliin kauniilla kesäsäällä seurasivat äiti ja lapset huvikseen isää; mutta toisin oli laita ollut ensi vuosina. Janne oli siihen aikaan sairastanut kaksi erää, kuusi kuukautta kerrallaan, ja silloin — Stuwitz kun ei antanut velkaa — oli Marinan täytynyt toimittaa miehensä tehtävät ja kalastajan puvussa puhkia merellä, oli ilma mimmoinen tahansa.
Kesäilloin istui nyt Marina tavallisesti huoneensa aukiolevan oven suussa. Ja kun aurinko ihmeen kauniine pilvisaattoineen laskeusi kullankeltaiseen tahi sinipunervaan mereen, oli hänestä kuin olisi Janne veneinensä tuolla ulkona ollut taivaan rajojen sisäpuolella. Semmoisina kauniina iltoina istui Marina tavallisesti kynnyksellä, hyräili jotakin laulun pätkää, kudelma tahi ompelus kädessään, lasten leikkiessä vieressä.
Muulloin hän eli alituisessa levottomuudessa myrskysäiden takia, jotka saivat alkunsa mantereen vuoristosta, sekä korkeiden ärjyaaltojen tähden, vieläpä luimuisten salakarienkin, joita kuohut kirkkaimpana päivänäkin aivan odottamatta saattoivat huuhtoa. Ja samaa levottomuutta ylläpitivät hänessä vaivaloiset matkat, joita Jannen joka vuosi joulun aikana täytyi tehdä, saadakseen kalansa myydyksi Sörströmmenissä asuvalle maakauppiaalle. Sinne oli vesimatka vaikeampi kuin M—nsalmeen; mutta Heggelundin puoleen ei Janne tahtonut kääntyä siitä saakka kun Stuwitz oli häneltä kieltänyt lainan. Ja paitsi sitä Stuwitz moitti aina hänen kalojaan ja tinki niiden hintaa.
Jannen ja Iso-Lassin veneessä istui tähän aikaan tavallisesti kolmaskin henkilö, joka, niin pieni kuin olikin, teki hyötyä panemalla syöttejä koukkuihin.
Tämä kolmas oli kodin ilo, kultatukkainen vilkas Martti. Aina hän oli virkeä, kaikkeen valmis ja aina livertelevänä. Ja aina hän puuhasi jotakin: milloin pieniä kalalampia, milloin linnunansoja ja muuta, mitä mieleen johtui. Skorpö-saari, omituisen luikertavat vedet, jotka erottivat luodot toisistaan, ja kalakarit tuolla ulompana — siinä hänen maailmansa. Hän tiesi paikalleen, missä kampela majaili, kun hän oli pyydystämässä niitä; hän tiesi vesilintujen tavat; tunsipa muutamia itse linnuistakin — niitä, jotka saarella syntyneinä vuosittain palasivat vanhaan pesäänsä, lähteäksensä kesän kuluessa merelle, nuoret poikaset mukanansa. Kun pohjoisempaan siirtyvät muuttolinnut saapuivat, olivat karit täynnä harvinaisia lintuja, joista Martin mielestä suokukko oli omituisin; ja hän mietti ja ihmetteli, mistä nämä siivelliset tulivat — mistä kaukaisista maista. Viimein saapui joutsenkin, joka, sen tiesi hän, oli kaunein kaikista linnuista.
Yhdentoista vanha hän oli, kun hän ensi kerran kävi Sandeidin kirkossa ja näki kokoontuneen kirkkoväen. Hänen huomioonsa tarttui silloin koko joukko asioita: kirkossa oli kolme ovea, joista ryhmä toisensa jälkeen purjehti sisään ja asettui suljetuin rivein istumaan toinen toisensa taakse, aivan niinkuin vesilinnut karilla tuolla kotona, mustat, s.o. miehet toiselle, ja valkoiset, naiset, toiselle puolelle. Hän oli melkein vakuutettu siitä, että kalaparven tullessa koko ryhmä täältäkin lähtisi lentoon — kirkuen, aivan niinkuin tuolla kotona. Mutta sitten ei hän katsellut muuta kuin mahtavaa rouva Heggelundia, joka silkkipuvussa, paksut, raskaat kultaketjut rinnallaan, istui aivan saarnatuolin alla, pitäen sylissään pientä tyttöä, joka hymyili ja osoitti sormellaan häntä.
Kun hän tuli kotia, sai hän ensi kerran eläessään selkään. Hän oli kivistä laatinut saarnatuolin ja saanut nuoremmat siskonsa kuulijoikseen, vihkiessään lampaan ja porsaan pariskunnaksi — matkien pastoria. Isän antama kuuluva korvapuusti teki äkkiä lopun tästä juhlallisuudesta, joka sitten päättyi tuntuvaan selkäsaunaan.
Kesin sattui usein, että Martti ja Iso-Lassi olivat kahden merellä, joko kokemassa pitkääsiimaa tai uistelemassa. Miehenkarilas istui tavallisesti ääneti, joll'aikaa Martti, isänsä sarkanuttuun puettuna ja patalakki päässä, ihmetteli milloin mitäkin tai luki jaaloja, jotka kulkivat kesin ja syksyin tästä ohitse, lastattuina kuivilla kaloilla, mitkä oli ripustettu pitkin päämastoa ylöspäin.
Jo aikaisin oli poika Marinan johdolla ruvennut lukemaan. Ensimäiset kirjaimet, jotka hän oppi tuntemaan, olivat nuo suuret, halenneet, mitkä puusta tehtyinä olivat kiinnitetyt savuisen ja ahtaan mökin katon rajalla olevaan seinälautaan. Laudan toinen pää oli katkennut, mutta yhteen sommiteltuina muodostivat kirjaimet sanan "Tulevaisuus"… Ja se, sanoi Marina, oli Jumalan kädessä. — Nyt oli Martti jo ehtinyt "selityksiin" [Pontoppidanin selitykset = katkismus], ja läksyään luki hän veneessä, uistimen siima kiinnitettynä veneen hankatappiin.
Niin istuivat he eräänä juhannusyönä tuolla ulkona. Ilma oli mitä ihanin. Kello 12 lepäili keskiyön aurinko raukeana, punaisena pallona taivaanrannalla lännessä, ja sinipunertavia hyökyjä vyöryi merellä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kohta sen jälkeen "syttyi" aurinko uudelleen; pitkät ja loistavat olivat sen säteet, seurassaan rusko, joka nosti kultaisia pilvipatsaita taivaan ja meren välille. Laineet lipoivat tulenhohtavina kielinä venettä, missä äänettömät kalastajat istuivat, alla päilyvän veden kuvatessa heidän muotojaan. Iso-Lassi veti samalla ylös ison punakalan.
Kun hän oli saanut sen veneen laidan yli, kysyi hän äkkiä Martilta, seisoiko tämän kirjassa, että punakala on merenhaltian lemmikki. Martti säpsähti, mutta hänen täytyi tunnustaa, ettei hän vielä ollut mitään sellaista lukenut selityksistä. Lassi selitti silloin, että kalan silmät aina ovat puhjenneet, kun se nostetaan merestä, sillä merenhaltia pusersi sen kuoliaaksi, niin pian kuin se oli tarttunut koukkuun.
Tätä selitystä seurasi sitten pitkä jakso muita samanlaisia, ja ne päättyivät aina kummitusjuttuihin. Kesäiltoina, kun he näin istuivat kalakarilla ja vetelivät vedestä kellanpunaruskeita turskia ja silloin tällöin pyhäkampeloita tahi muita kaloja, sai Martti tietää paljon sellaista, jota hän ei ikinä ollut aavistanutkaan. Lassi ilmoitti hänelle, että jokaisella kalalajilla on haltiansa eli kuninkaansa, jonka tarttuminen koukkuun ei ennusta hyvää. Oli olemassa lohikuninkaita, kruunupäisiä sillikuninkaita ja turskakuninkaita. Viimeksi mainittujen saannissa ei ollut sanottavaa vaaraa, sillä turskakuninkaita saatiin usein. Kunnioittaaksensa sitä, ei kalastaja koskaan avaa sen vatsaa, se on avattava selästä. Oli myös olemassa Kraki-niminen merikummitus, joka suuruudeltaan oli saaren kokoinen ja joka väliin hyvällä säällä nousi veden pinnalle, jolloin hyöky loiski tunturin korkuisena sen ympärillä. Vene ja pitkäsiima kyllä ilmaisivat kokeneille kalastajille, milloin oltiin semmoisen päällä, sillä Krakin likitienoilla oli aina suunnattoman paljon kaloja. Sen tähden, milloin jotain epäluuloista huomataan, on parasta pian puikkia pakoon. Lassi oli — niin hän vakuutti — usein ollut Krakin pelissä Ruijan merellä.
Tämä juttu antoi Martille paljon miettimistä. Eiköhän Krakiakin voitaisi vangita — tuumi hän — jos tunturilta laskettaisiin mereen vahvat rautaketjut, koukkuna välttävällä syötillä varustettu laivan ankkuri?
Tähän aikaan oli kummallinen huhu jo kauan kiertänyt pohjoisia rannikoita. Sinne olisi saapuva ihmeellinen laiva, kerrottiin, joka kulkisi ilman purjeita, savun ja rattaitten voimalla. Ja eräänä kesänä nähtiin semmoisen kiitävän Skorpön ohitse. Muutamia päiviä sen jälkeen kyhäsi Martti kokoon ratasveneen, joka saatiin kulkemaan vipusinta polkemalla, mutta isän vanha kuusisoutu, joka tähän tarpeeseen oli otettu, kulki kumminkin paljoa paremmin soutamalla. Marina oli iloinen pojan kekseliäisyydestä; Jannea se sitä vastoin vähemmässä määrässä miellytti, "sillä se herätti ihmisten pilkkaa, eikä ollut miksikään hyödyksi."