IV.
LAPINMUTKA.
Janne Sakarinpojan likimmät naapurit asuivat Lapinniemellä Lapinmutkassa. Skorpön mannermaan-puoleisen, kaikkialla vaikeapääsöisen, lehtimetsällä reunustetun rannan erotti mannermaan alastomasta ja mustasta tunturiseinästä kapea, mutta syvä salmi. Pienellä niemekkeellä, jonka Skorpö tässä muodostaa ja jota sanotaan Lapinniemeksi, asui siihen aikaan yksi ainoa, suomalainen perhe. Kalteva ja kivinen ruohikkotörmä, jolle asumus oli sijoitettu, olikin melkein ainoa salmen rannalla oleva paikka, mihin huonetta kävi rakentaminen. Suomalainen asui siinä pienessä maakojussa, jonka katon liitteiksi oli käytetty muutamia riukuja ja jonka lakeisesta nouseva savu mustasi takana olevan vuoriseinän. Rannalla nähtiin pari poikkipiittaa, jotka toimittivat venesillan virkaa. Suomalaisen vaimo oli synnyltään lappalainen, ja kun tämän sukulaiset jokavuotisella matkallaan Ruotsista ja Ruotsiin kevätkesin uittivat salmen yli poronsa, jotka kävivät laitumella saarella, kulki poropolku suomalaisen kojun ohitse jyrkästi nousten ylängölle, joka rajoitti saaren sisäseutuja. Kojun läheisyydessä olevan, luonnon muodostaman ylipääsypaikan viereen pystyttivät lappalaiset sen tähden leirinsä — kuusi tai kahdeksan kotaa — niiksi muutamiksi viikoiksi, jotka he Skorpölla viettivät. Tätä paikkaa on jo vanhastaan sanottu Lapinmutkaksi, epäilemättä sinne vievän väylän luikertelevaisuuden takia.
Suomalainen — roteva, valkotukkainen ja sinisilmäinen mies — ei ollut ajan pitkään voinut elää lappalaisten tavoin. Kiertolais-elämää viettäessään vaimonsa heimolaisten kanssa hän oli kohdannut paikan, johon oli nähnyt soveliaaksi asettua kiintonaisesti asumaan. Kesäaikoina tarjosi Lapinmutka kotitarpeeksi kaloja ja talvisin tilaisuutta ulkokalastukseen. Hiukan perunoita sekä ruokaa muutamille lampaille ja yhdelle lehmälle antoi kojun ympäristö; rehujen lisäksi riivittiin lehtiä törmältä, ja lehmälle vaimo leikkasi talvisin hauroja ulkosaarilta. Keväisin alettiin lappalaisten tuloa odottaa, sillä nautitun vierasvaraisuuden kiitokseksi antoi appiväki tavallisesti aina tappoporon, muutamia taljoja talvivaatteiksi ja kengiksi, kuivatuita poronpaisteja, vähän jännelankaa ynnä muuta, mitä talossa tarvitaan.
Juhlana pidettiin sentähden päivää, jona luppakorvainen Musti äkkiä tuli haltioihinsa ja alkoi vinkuen juosta törmän ja kojun väliä; mutta eniten kaikista iloitsi sukulaistensa tulosta lappalaisen tytär, Lapinmutkan emäntä, joka salaisuudessa ikävöi heimolaisiansa. Kun vieraat tulivat näkyviin salmen toisella puolella olevassa Morkniemen rotkossa, souti suomalainen kohta heidän luokseen, ja Musti, jota oli pidettävä kiinni, jottei se pääsisi ennen aikojaan uimaan salmen yli peloittamaan porolaumoja, säesti raivoisalla haukunnallaan toisella rannalla olevia tovereitaan, nämä kun puuhasivat porojen kokoomista. Mutta tervehdyksessä "Jumal' antakoon", jolla suomalaisen vaimo vastasi vanhempainsa "hyvän päivän" toivotukseen ja syleilyyn, puhkesi kokonaisen vuosikauden salattu koti-ikävä sanoiksi.
Kun sitten suuret porohärät, joita vanha lappalainen itse, hänen vaimonsa ja vanhin tyttärensä taluttivat, olivat vapautetut kantamistaan teltoista, talouskaluista ja komseista [komse = laukku, jossa lappalainen vaimo kuljettaa lapsensa], missä pari pojan ja tyttären lasta vuotiin käärittyinä joko makasi tai aterioi yhtä levollisesti kuin mikään herraslapsi kehdossaan, saatettiin pieni kyyryselkäinen, toisella sadalla oleva ukko, jonka vetiset silmät olivat sokeat ja joka oli nähnyt "seitsemän kuninkaan päiviä", suomalaisen majaan, jossa hän sai kunniapaikan, siitä tuskin muulloin liikkuakseen kuin jonakuna kauniina päivänä, auringon paistaessa. Kohdattuansa tyttärensä tyttären, hän koetteli käsin tämän kasvoja ja kysyi paikalla kuulumisia. Hän oli pakana, kuten niin moni vanha lappalainen siihen aikaan, ja esi-isäinsä uskossa tahtoi hän kuolla. — Eräänä vuonna, jolloin häntä ei muitten muassa nähtykään Skorpölle saapuvaksi, kerrottiin, että hän oli kuollut ja säädöksensä mukaan haudattu tunturilla olevaan kiviraunioon, ylösalaisin käännetyn pulkkansa alle.
Noin tunti ensimäisen porolauman jälkeen tulivat toiset, jaettuina kolmeen osastoon, tyttärien, vävyjen sekä palkollisten vartioimina. Kutakin osastoa ympäröi sitäpaitsi parvi koiria, joiden nähtiin milloin hyppivän ja juoksevan rannalla, milloin säntäävän veteen, ajaakseen maalle jonkun vastahakoisen poron, milloin taasen seisahtuvan pudistamaan vettä turkistaan.
Näinä kesäviikkoina oli suomalaisen vaimo muuttunut vanhempainsa asunnossa päiviänsä viettäväksi lappalaistytöksi ja Musti oli, kuten alkuansakin, lappalaiskoira. Vaimon suurin ilo oli harjoittaa tytärtänsä kaikkiin lappalaisnaisen askareihin.
Suomalainen katseli tätä kaikkea tyynesti. Hän piti vaimostaan, jonka viehkeys oli hänen oman jäykkyytensä vastakohta. Hän tunsi vaimonsa luonnon, hän tiesi, että tämän täytyi saada purkaa tunteitansa.
Porohärät kuljeksivat sitten päivittäin ja ilman vartioita tunturilla, muitten eläinten pysyessä alempana tasangoilla, missä aina vaistomaisesti kulkivat tuulta vastaan. Rinteitten alla, missä sananjalat monissa paikoin peittivät ne selkää myöten, viihtyivät ne ainoastaan niinä päivinä, joina sumu peitti koko tunturin läpinäkymättömään utuvaippaansa. Siellä silloin tapasivat toisensa porot ja kuhisevat lokkilaumat, jotka kimeällä kirkunalla pakenivat sumua ja myrskyä.
Silloin tuli äkkiä — ja aina ennenkuin oli osattu ajatellakaan — lähdön päivä, jota tytär, kansansa luonteenlaadun mukaan, — lappalainen kun elää vain hetki hetkeltä — viimeiseen saakka oli mielestään karkoittanut. Edellisenä päivänä kootut porot saatettiin nyt salmen yli veneellä, jonka jäljessä kellokas ui, vanhan lappalaisen pitäessä sitä nuorasta. Toiset seurasivat johtajaansa pitkänä jonona.
Tuli eron hetki. Vaimo syleili itkien jokaista ja viimeksi iäkkäitä vanhempiaan. Vanhinta tytärtänsä ja pienokaista, joka monen vuoden väliajan jälkeen oli syntynyt, painoi hän näiden rintaa vastaan, ja hänen lappalaisessa hyvästissään "jääkää rauhaan", minkä hän vapisevalla äänellä lausui, oli jotakin melkein epätoivoista. Seuraavina päivinä hän ei puhunut paljon mitään, kunnes kodin huolet jälleen saivat hänen mielensä tasapainoon.
Suomalainen ei tästä ollut millänsäkään, sillä hän tiesi kokemuksesta, että vaimo pian unhottaisi haikeimman surunsa, ja että hän sitten alkaisi iloisesti, kuten ennen, pakinoida ja tuumia, mitä kaikkea tulevaan vuoteen ehtisi tapahtua.
Tammikuussa oli miehen lähtö ulkokalastukselle; lähdön edellisinä päivinä valtasi vaimon taas kiivaana suru, sillä nyt hän oli jälleen jäävä pitkäksi ajaksi yksinäisyyteen.
Eräänä yönä — vähää ennen miehen lähtöä — nukkui vaimo hyvin levottomasti. Hän näki unessa vanhan äidin-isän, vainajan, tulevan hänen vuoteensa ääreen ja sanovan, että tyttärentytär kohta saa matkustaa kotiin kansansa luo. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän samalla nähnyt vedellä puoleksi täyttyneen, kannettoman ruumisarkun lojuvan rannalla ja kuullut vainajan mutisevan, että tällä veneellä oli salmen yli kuljettava. Kun pelästynyt vaimo tahtoi juosta miehensä luo, joka seisoi oven suussa surullisena, nuorin lapsi sylissään, muuttuivat ukon kasvot äkkiä tummansinisiksi, ja hän tarttui häntä käsivarteen ja pusersi sitä niin kovasti, että vaimo huudahtaen heräsi.
Jäyhä suomalainen on harvoin niin taikauskoinen kuin lappalainen ja nordlantilainen. Kun mies kuuli vaimonsa unen, sanoi hän vain, että painajainen oli eukkoa ahdistanut. Mutta raskasmielinen vaimo oli toista mieltä; hän arveli nähneensä enteen.
Eräänä maaliskuun päivänä lähti vaimo ja hänen vanhin, neljätoistavuotias, Lyma-niminen tyttärensä hauroja leikkaamaan muutamalta saarelta. Kotiin ei jäänyt muita kuin pieni viisivuotias tytär ja koira. Kesken työtänsä heitti äiti sattumalta silmäyksen rantaan ja näki veneen hiljaa kulkevan virran mukana ulos aavalle päin. Keulanuora oli epäilemättä liukunut niljakasta kivestä, jonka ympäri se oli kierretty.
Kauan aikaa seisoi hän siinä, haurakimppu toisessa, sirppi toisessa kädessään, ikäänkuin kivettyneenä, ja katsoa tuijotti venettä. Viimein selkeni hänelle, että kuolema kutsui häntä; ihmisapua ei ollut saatavissa.
Seuraavan päivän aamu oli jo käsissä. Tytär oli levittänyt vaatteensa äidin päälle, joka puoleksi lumen peittämänä ja horroksissa makasi haura-vuoteellansa, missä he olivat koettaneet yön kuluessa pysyä lämpöisinä. Hän aikoi laskuveden aikana ryhtyä uskaliaaseen yritykseen. Kapean salmen yli oli hänen päästävä, vieläpä henkensäkin uhalla. — Silloin tuli Marina pienellä veneellä nientä kiertäen.
Kuten tuhannet nordlantilaiset vaimot talvisin, oli Marinankin tänä talvena täytynyt jäädä lastensa kanssa yksikseen; ja näinä kuukausina — Jannen ja Iso-Lassin kalastaessa Lofotenissa — kului moni öinen hetki, hänen voimattaan saada unenrahtua silmiinsä. Viime yönä hän oli luullut kuulevansa koiran kaukaista ulvontaa, ja se ajatus oli iskeytynyt hänen päähänsä, että Lapinmutkassa asiat eivät olleet oikealla kannalla. Hänen arvelunsa muuttui varmuudeksi, kun hän näki valkoista lunta vastaan selvästi kuvastuvan mustan koiran levottomasti juoksevan edestakaisin maakojun ja rannan väliä; sen huomattuaan hän lähti kiireesti asiaa tutkimaan ja saapui onnettomien luo otolliseen aikaan.
Kotiin päästyään sairastui suomalaisen vaimo kovaan kuumetautiin, jonka kestäessä Marina sitten joka päivä kävi häntä katsomassa ja hoitamassa. Pari päivää sen jälkeen kun hänen miehensä oli saapunut kotiin, hän kuoli.
Kun kesän tultua Matti Nuton perhe taas saapui Skorpölle, kohtasi sitä suru ilon asemesta. Siinä silloin päätettiin, että Lyma, suomalaisen vanhin tytär, seuraisi äitivainajansa vanhempia. Pari vuotta sen jälkeen meni tytön isä uuteen avioliittoon Matti Nuton toisen tyttären, vaimovainajansa sisaren kanssa — "saadaksensa vaimoihmisen kojuunsa."
Aikaa, jolloin Matti Nuton telttoja pystytettiin suomalaisen majan ympäristöön, odottivat yhtä suurella levottomuudella Janne Sakarinpojan kuin suomalaisenkin lapset — joita tällä viimemainitulla oli kaksi hänen toisesta vaimostaan. Ja erittäinkin olivat lapsista keskiviikko- ja lauantai-illat hupaisia, sillä silloin ajettiin porolaumat kotiin lypsettäviksi.
Lämpöisen kesäpäivän ilta-aurinko alkoi jo levitellä punaista hohdettaan tunturin rinteelle, kun ensimäiset haaraiset sarvet kuvastuivat vuoren halkeaman yläpäässä ilman kirkkautta vastaan. Kohta sen jälkeen tuli pari kolme eläintä kokonaisuudessaan näkyviin. Näitä seurasi sitten rinnettä alaspäin yhä levenevässä jaksossa lehtipuita kiertävä levoton joukko, satojen nilkkanivelten saadessa aikaan porojen kulussa niin omituisen napseen. Laumojen ympärillä juoksivat haukkuvat koirat, joita vartiat milloin yllyttivät, milloin toruivat, ja illan hiljaisuudessa yhtyi vähitellen tähän hälinään kuumeisessa hommassa olevien suurten ja pienten raikuvia huutoja ja iloista hälinää.
Omituisen näyn tarjosi siinä hyörivä, lyhytkasvuinen ja pehmeää kieltänsä puhuva väki, päässään neliskulmaiset kesälakit ja yllään kirjavat, rinnasta auki olevat kesäiset sarkanutut, joiden heleät, sini-, puna-, kelta ja vihreäväriset reunusnauhat korkean pohjolan loistavassa kesävalossa käyvät samanlaiseen sopusointuun kuin toisistansa jyrkästi eroutuvat värit etelässä. Lapset elivät siinä satujen lumottua elämää.
Vihdoin olivat porot, vaikka jonkinmoisella vaivalla, saatetut aitaukseen, missä ne oli lypsettävä. Muutamat eläimistä paneutuivat siinä tyynesti lepäämään, toiset taasen seisoivat ja töytiskelivät leikillisesti toisiaan sarvillansa. Niskoittelevan vaatimen eli emäporon päähän heitti joku miehistä oikealle paikalleen aina sattuvan suopungin, ja pienen taistelun jälkeen saatiin vastahakoinen eläin lähimmän aidanseipään luo lypsettäväksi. Siinä seisoi auringon paisteessa mustasilmäinen Lyma, suomalaistyttö, kultanauhaisine punaisine myssyineen, lämpöisenä ja työintoisena, ja hymyili sulhonsa, Pellon Iiskon ponnistuksille. Tämä oli tanakka, hyvänsävyisen näköinen mies, yhdeksänsadan poron omistaja, ja hänen kanssaan piti Lyman mennä ensi talvena vihille Karesuannossa, missä heidän talvimajansa oli.
Lymalla oli aina muassaan pieniä tuliaislahjoja Jannen lapsille, ja erittäin hyvä ystävä oli hän vanhimman eli Martin kanssa, joka oli jo olemassa sinä vuonna, jolloin hän pelastui saarelta ja jolloin Marina niin uskollisesti hoiti hänen äitiään. Ensinnä hyväili hän vaadinta ja antoi sille suolaa, sitten lypsi hän sen, ja Martti, joka seisoi hänen vieressään, sai juodakseen lihavaa, hyvänmakuista maitoa.
Parin tunnin kuluttua olivat porot lypsetyt, ja nyt uudistuivat äskeiset temput. Varjot lehtipuiden välissä pitenivät, eläimet kiiruhtivat rinnettä ylöspäin tavallisille rauhallisille laitumilleen tunturin laella — huudot ja koirien haukunta etenivät etenemistään tyynessä kesäillassa.
Myöhemmin kokoontuivat perheen jäsenet, suuret ja pienet, vieläpä palvelijatkin, vanhuksen teltan edustalle kuuntelemaan seikkailuja ja juttuja. Matti Nutto, joka istui pölkyllä teltan ovella, otti esiin tuluksensa sinisestä, siihen tarpeeseen laitetusta kaulahuivistaan, iski tulta ja sytytti pienen, mustan piippunsa. Vedellen savuja, joita sitten puhalteli illan ilmaan, kuunteli hän vanhaa Sillaa, joka vanhuuttansa vavisten istui ja kertoi sekä silloin tällöin joko alkoi omia aikojaan laulaa hyräillä tai vaipui uneen, jolloin häntä oli heräteltävä.
Toisina iltoina pidettiin "joikauksia", se on: istuttiin ympyrässä kyyrysillään, ja laulettiin pieniä tilapäisiä lauluja — enimmiten jonkun kunniaksi; mutta usein sisälsivät laulut myöskin joitakuita vihjauksia tai pilkanpistoa. —
Eräänä tällaisena iltana kuuli Martti kerrottavan Hopea-Saarasta, joka kuljeksi ympäri Lapinmaan tuntureilla, hopeinen vyö sielikkonsa alla. Hänellä oli — sanottiin — arpakannus, ja hän osasi loitsia. Tämä juttu ja moni muu samanlainen antoi alituista askaretta Martin mielikuvitukselle, ja elintavat tuolla alhaalla Lapinmaassa väikkyivät aina sadunkaltaisessa hohteessa hänen ajatuksissaan.
* * * * *
Yritteliäs Stuwitz oli luonut silmänsä Lapinmutkaan ja huomannut tämän erinomaisen hyvin soveltuvan kauppapaikaksi. Siinä oli näet harvinaisen sopuisasti kaikki semmoiseen välttämättömät edellytykset: hyvä satama, kalakari aivan vieressä, sekä sen ohessa tilaisuutta yhdistää koko sen puoleinen mannermaa siihen lappalaiskaupan liikkeeseen, minkä kalastusretkille ohitse kulkevan rahvaan tarpeet synnyttivät.
Skorpöllä asuvat perheet saivat hänestä siten yhteisen vihamiehen.
Stuwitz tahtoi hyvällä tai pahalla saada pois saaren nykyiset asukkaat, jotka olivat asettuneet juuri parhaimmalle kauppapaikalle. Tämä ei kumminkaan ollut mikään helppo asia, sillä tässä tuli monien etu kysymykseen.
Lapinmutkasta hän sai kovan vastuksen, suomalaisen puolta kun vielä pitivät lappalaisetkin, jotka eivät mistään hinnasta tahtoneet kadottaa vanhaa porotietään eikä vanhoja laidunpaikkojaan. Janne ja Marina taas, jotka rakastivat kotoansa ja kalakariansa, vastasivat vältellen, että he aikoivat jäädä Skorpölle, niin pitkäksi aikaa kuin suomalainenkin; sillä hinta, minkä Stuwitz heille tarjosi, ei riittäisi pitkälle, heidän kun oli jossakussa toisessa paikassa alkaminen uudestaan.
Stuwitz koetti nyt saada ostamalla omakseen koko saaren; mutta tämäkin tuuma raukesi, sillä saari oli pappilaan kuuluvaa alusmaata.
Nyt alkoi hänen puoleltaan kiusantekoa ja rettelöitä, jommoisia siihen aikaan mahtavan kauppiaan oli aivan helppo panna toimeen talonpoikapoloista vastaan. Hän osti velkakirjan, jonka Janne oli antanut Sörströmmenissä kalanpyydyksistä, ja pani sen hakemukseen. Kun oikeudenpalvelijat tulivat mökille ja kirjoittivat kaiken, mitä siinä oli, kasvoi velkasumma kulunkien kautta kaksinkertaiseksi. Huutokauppa oli odotettavissa.
Kohta sen jälkeen saivat Janne ja Lapinmutkan suomalainen manuun muutamista pitkästäsiimoista, jotka Stuwitzin kalamiehiltä olivat Stamsalmessa turmeltuneet. Jannea ja suomalaista syytettiin näet siitä, että olivat leikanneet poikki siimat ja vieneet kappaleen rihmaa mukanaan.
He olivatkin todella eräänä päivänä viime talvena leikanneet poikki muutamia Heggelundin merkillä varustettuja reivin mutkia. Mutta tämä oli silloin — kuten niin usein merellä — ollut välttämätöntä. Reivistä he kumminkaan eivät olleet ottaneet vähintäkään. Nyt väittivät Stuwitzin kalamiehet nähneensä kappaleen tätä, siihen aikaan jotenkin harvinaista reivirihmaa rapinuorana Jannen johtamassa nelihankaisessa.
Manuuta ei olisi tehty, vielä vähemmin olisi siihen liitetty varkauden syytöstä, jollei Stuwitz kaikin keinoin olisi tahtonut päästä skorpöläisten kimppuun. Mutta Janne vannoi mielessään, että vaikka jäisivätkin vaille vaatteita ja kalastusneuvoja, kuten ensiksi Skorpölle tullessaan, ei hän kumminkaan antaisi ajaa itseänsä pois kodistaan eikä kalakarilta; ja Marina oli samaa mieltä. Hän arveli että tästä pälkäästä heitä kyllä auttaisi Hän, joka on Stuwitzia voimallisempi.
Tästä kaikesta ei Heggelund tiennyt mitään. Hänen asioitaan hoiti, niin suuria kuin pieniä, yksinään Stuwitz.