V.
MERILAPPALAINEN IISKO.
Lövön Iisko, merilappalainen, oli elinajakseen kadottanut rauhansa tuona yönä, jona hän Busensalmessa erosi korpraali Stuwitzista ja tämän pojasta. Hänelle selvisi vuosien kuluessa yhä selvemmäksi, että hän piilottamalla tytön oli tehnyt rikoksen, joka sekä omantunnon että lain edessä oli verrattomasti suurempi kuin tuo toinen eli haaksihylyn rosvous, jota hän oli pelännyt, minkä ohessa hän, jos asia tulisi ilmi, syyttömästi saattaisi joutua syytökseen laivan pohjalautojen rikkomisesta. Mitä hän taasen Stuwitzin rikoksesta tiesi, siitä hän ei voinut mitään näyttää toteen. Stuwitzin tarvitsi vain, kuten vanha korpraali oli sanonut, rohkeasti väittää, ettei kanteessa ollut mitään perää. Mutta Marinassa sitä vastoin oli Stuwitzilla elävä todistus häntä vastaan. Ja tästä oli Stuwitz pari kertaa tavatessa osannut Iiskolle huomauttaakin. Pelko oli sentähden saanut Iiskon vaikuttamaan Marinaan siihen aikaan, jolloin Stuwitz tälle tarjosi avioliittoa. Jos Stuwitz naisi Marinan, olisi, niin tuumaili merilappalainen, viimeinenkin vaara poistunut. Että Stuwitzissakin oli samanlaisia aikeita vaikuttamassa, siitä ei Iisko tiennyt mitään. Hänestä oli kuin olisi salamoita sisältävä ukkospilvi alinomaa uhannut häntä, ja tämä karkoitti ilon hänen maallisesta elämästään sekä huolestutti hänen mieltään tulevaiseen elämään nähden samassa määrässä kuin hänen voimansa alkoivat riutua. Mutta Stuwitzia, joka oli syypää kaikkeen tähän pelkoon ja alakuloisuuteen, vihasi hän koko sydämestään; ja tämä vihantunne kasvoi hänessä kasvamistaan, kuta selvemmin hän näki, ettei hän vihatulle mitään voinut.
Iisko oli nyt vanha ja vaivainen, mutta vastahakoisesti laskeusi hän kumminkin vuoteellensa, sillä maatessaan hän kuuli selvemmin kuin muulloin omantuntonsa nuhteita. Eräänä syysaamuna hän jäi kuitenkin vuoteeseensa tavallista kauemmin makaamaan, ja siinä valtasi hänet ajatus, ettei hän enää nouse. Hän oli kovin levoton ja mietti, mitä lienee miettinytkin; mutta viimein pani hän sanan Marinalle, että tämä tulisi kiireesti hänen luoksensa, koska hänen päivänsä lähestyivät loppuansa. —
Tie oli pitkä, mutta tuuli hyvä; ja Marina lähti sanan saatuansa kohta matkalle, Iso-Lassi ja Martti soutajina. Janne jäi kotiin Skorpölle.
Kun Marina saapui Iiskon luo, oli tämä vähän virkeämpi. Siinä kesti puhetta vuoteessa makaavan ja vuoteen vieressä istuvan kesken kauan, ja siinä tuli vihdoin ilmi, ettei Iisko ollutkaan Marinan oikea isä. Ja Iisko sanoi, ettei hän voinut elää eikä kuolla rauhallisesti, ennenkuin oli saanut Marinan anteeksiannon, ja että hän tahtoi purkaa sydämensä papille, koska hänen päivänsä nähtävästi olivat loppumaisillaan. Mutta Marinan tuli luvata sekä sydämellä että suulla, ettei ilmaisisi asiasta mitään, ennenkuin vanhuksen silmät olivat sulkeutuneet kuolemaan, — ei edes miehelleen, jonka kanssa vuoteella makaava sanoi rehellisenä miehenä niin monta kertaa samassa veneessä soutaneensa. — Rintaneulan, joka oli pistetty hartiahuiviin, otti hän sitten esiin ja antoi sen Marinalle.
Marina istui hyvin liikutettuna. Ja kun lappalainen pyysi hänen anteeksiantoaan, vastasi hän voivansa, kiitos Jumalan, täydestä sydämestänsä antaa kaikki anteeksi; lausuipa vielä lisäksi herttaisimmat kiitoksensa, sillä eihän hän Iiskon avutta olisi tullut pelastetuksi haaksihylystä, eikä hän olisi saanut Jannea, joka hänelle oli kaiken maailman loistoa kalliimpi.
Kotimatkalla istui Marina veneessä monenmoisiin ajatuksiin vaipuneena. Väliin loi hän tutkivasti silmänsä Marttiin, ikäänkuin olisi tällä ollut osansa näissä hänen ajatuksissaan. Vaikkakin vanhan Iiskon ilmoituksissa oli paljon sellaista, jota hän ei voinut selittää, oli niissä kumminkin yksi kohta, johon hänen ajatuksensa aina kiihkeästi palasivat. Minkä tähden oli Stuwitz Brögelmannin luona tahtonut naida hänet? Pelkäsikö hän, että asia tulisi ilmi? Luuliko hän jotakin voittavansa?
Kun hän tuli kotiin, oli hän kovin rasittunut siitä, että oli juhlallisesti luvannut kasvatusisänsä kuolemaan saakka salata Jannelta, mitä matkallaan oli saanut tietää.
Mutta vanha Iisko reipastui, kun oli rikoksensa tunnustuksella saanut keventää sydäntään, siihen määrään, ettei pitkään aikaan ollut tuntenut itseänsä niin terveeksi. Hänestä tuntui kuin olisi Herra jälleen päässyt sisään hänen asuntoonsa — Stuwitz saisi tehdä, mitä hän ikinä tahtoi.
Eräänä päivänä monta vuotta takaperin oli tunturilappalainen Matti Nutto sangen surullisella äänellä valittanut Iiskolle vahinkoa, johon hän oli joutunut. Hän oli, lappalaisilla siihen aikaan vallitsevan tavan mukaan, salannut rahansa erään pyhänä pidetyn paikan läheisyydessä olevaan kiviraunioon, ja niiden joukossa oli ollut 400 riksiä paperirahaa. Kun nämä kivirauniossa rupesivat pilaantumaan, oli hän lähtenyt Tromsöhön erään kauppiaan luo vaihtamaan ne hopearikseiksi; mutta Tromsössä hän oli kuullut, että setelit — mikä usein tapahtuu lappalaisille — jo aikoja sitten olivat käyneet kelpaamattomiksi. Hän oli, sanoi hän, sattunut saamaan nämä rahat monta vuotta sitten, myydessään vuotia ja poroja Stuwitzille. — Iisko ei ollut Nuton valituksiin vastannut mitään, olipa niinikään tällä kertaa jättänyt ilmaisematta, mitä hän näistä rahoista ajatteli.
Kun tuli tiedoksi, että Stuwitz vainosi skorpöläisiä, ja että hän oli riitaantunut Nuttojen kanssa, joilla oli saarella laitumia, johtui tuo vanha tapaus Iiskon mieleen ja vihjasi hänelle, miten hän saattaisi saada Stuwitzin pulaan, tämän tietämättä, ketä hänen tuli siitä syyttää. Matti Nutto majaili kesäisin mannermaalla, ja kun Iisko kerran, ikäänkuin sattumalta, kulki hänen majansa ohitse, otti hän uudelleen asian puheeksi.
Lappalaisen silmät loistivat, kun Iisko sanoi tietävänsä ja vieläpä ilmoittavansakin hänelle keinon, miten hän saisi rahansa takaisin, jos vaan Nutto valalla vakuuttaisi, ettei hän missään tapauksessa hänen nimeänsä mainitsisi. Puuttumatta likemmin asian eri mutkiin, vakuutti hänelle sitten Iisko, että Stuwitz suuresti pelkäsi setelien tulevan viranomaisten nähtäviin. Nuton tulisi sen tähden mennä Stuwitzin luo ja kahdenkesken pyytää, että tämä vaihtaisi setelit hopearahoiksi; jollei Stuwitz tähän suostuisi, tarvitsisi Nutton vain uhata voudilla, "koska hän hyvin tiesi, että näiden setelien numerot olivat esivallan kirjoissa."
Neuvostaan ei Iisko vaatinut mitään muuta kuin ettei Nutto hänen nimeään asiaan sekoittaisi. Ja Nutto vannoi sen.
Sitten he erosivat. Matti jäi istumaan pölkylle, ja siinä siirteli hän edestakaisin lakkiaan ja hymyili itsekseen Iiskon pahanjuonisuutta. Kuta enemmän hän sitä mietti, sitä paremmilta ja varmemmilta näyttivät hänestä aseet, mitkä hän oli saanut käsiinsä. Kävihän niitä käyttäminen hiukan pitemmällekin kuin Iisko oli ajatellut, niillä kun sopi torjua Stuwitz pois Skorpöltä. Rahanvaihdon jälkeen tarvitsisi hänen vain huomauttaa Stuwitzille, että hänellä oli jälellä muutamia seteleitä, joita sopi käyttää, jos Stuwitz ei lakkaisi kiusaamasta häntä ja hänen sukulaisiaan.
Mutta Iisko ei sittenkään saanut rauhaa, ennenkuin oli käynyt rovasti Müllerin luona ja keventänyt sydämensä tunnustuksella. Kukaan muu kuin Müller ei kelvannut, sillä ei kukaan pappi nauttinut kansan kesken semmoista kunnioitusta kuin tämä.
Iiskon rippitunnustus hämmästytti suuresti rovastia. Hän oli Heggelundin ystävä ja oli tämän luona usein tavannut Stuwitzin, joka ei koskaan ollut henkilöllisyydellään häntä miellyttänyt. Stuwitzin olennossa oli jotakin kauhistuttavan salaperäistä, ja rovasti luuli nyt, kun oli saanut luoda silmäyksen hänen elämänsä vaiheisiin, voivansa selittää sen syyt ja synnyn.