VI.
KESÄKÄRÄJÄT. ISO-LASSI.
Kaksi kertaa vuodessa pidettiin oikeus- ja vero-asiain ratkaisemiseksi yleisiä käräjiä Heggelundin luona M—nsalmessa; ja näinä aikoina osoitettiin vanhuksen talossa mitä suurinta vierasvaraisuutta. Kansaa kokoontui suurissa parvin. Vuono oli täynnä veneitä, mitkä kaikkialta lähestyivät salmea. Sillan venepaikat olivat pian täynnä, ja rannan peittivät sitten pitkissä riveissä toinen toisensa taakse maalle vedetyt veneet. Ylösalaisin käännettyinä ja purjeet etuseininä muodostivat useat näistä tilapäisiä asuntoja, jotka tarjosivat kattoa öisin kahvipannujen kiehuessa päivisin niiden edustalla. Kivien lomiin tehtyjen nuotioiden ympärillä nähtiin alati koossa paljon pakisevia ihmisiä. Suurimmaksi osaksi olivat nämä nordlantilaisia, kiiltonahkahatuissaan ja uusissa, sinisestä sarasta tehdyissä takeissaan, jotka jättivät väriänsä käsiin ja paidan kauluksiin, suomalaiset taasen olivat tavallisesti puetut nordlantilaiseen tapaan, jotakin lappalaista lisänä. Tavattiin siellä lappalaisiakin. Näiden joukossa oli nuori, hyvämuotoinen nainen, joka kultareunuksisine, punaisine päähineineen ja somine, viheriästä vaatteesta tehtyine, keltanauhoin kirjailtuine kesäpukuineen veti huomion puoleensa. Helminauha kosketteli hänen kaunista silkkirinnustaan, ja vyötärettä ympäröi leveä, kallis, hopealangoilla kaunistettu vyö, jossa veitsi ja ompeluneuvot riippuivat. Olkaa kiertävästä nuorasta, joka rinnalla vaihtui helmivyöhön, hän kantoi komseaan, missä lapsi makasi. Nainen oli Lyma, joka sukulaistensa kanssa oli saapunut käräjille, sinne kun hänen isänsä, suomalainen, oli saanut haasteen.
Käräjille oli myöskin saapunut rikas venäläinen Vasiljev, seurassaan pari vähäarvoisempaa venäläistä. Hän — Heggelundin vieraita hänkin — oli tullut saadakseen oikeuden todistuksen erään proomunsa karille-joutumisesta. Pitkine kauhtanoineen ja korkeine päähineineen liikkuivat venäläiset kirjavan väkijoukon keskuudessa, jossa norjan, lapin, suomen ja venäjän kielestä itsestään syntynyt omituinen sekakieli surisi.
Heggelundin rannassa oli kaksi siltaa; toinen niistä oli määrätty niitä talonpoikia varten, jotka tekivät kauppaa meripuodissa, missä Stuwitz yksinvaltaisesti piti komentoa; toinen taasen oli vieraita varten, jotka siitä puiston kautta, jonka valkoiseksi maalattu veräjä aina oli auki, kulkivat vierasvaraisen isännän asuntoon.
Kun pitkä, hontelo, vääränenäinen Heggelund, musta hännystakki yllään, pinkohuivi kaulassaan ja suuri merenvahapiippu kädessään, saattoi tuomarin tai vieläpä joskus maaherrankin — jotka aina siinä tilaisuudessa olivat puetut kullalta loistaviin univormuihin — rannalta asuntoonsa, niin seisoi kaikki käräjäväki, kuten tapa vaati, päät paljastettuina, samoin kuin myös "korkean oikeuden" kulkiessa kortteerimajastaan käräjätupaan, mikä tapahtui kahdesti päivässä.
Kunnialaukausten paukkuessa ja lippujen liehuessa saattoi Heggelund paraikaa maaherraa asuntoonsa, kun kookas Vasiljev, jonka valkoinen parta peitti hänen kasvonsa niin kokonaan, että silmiä, otsaa ja terävää könönenää ainoastaan hiukan näkyi, äkkiä heittäysi maahan pitkäkseen korkean herran eteen. Vanha starovertsi — joksi sanotaan oikeauskoisia venäläisiä, jotka tunnustavat kirkkonsa vanhoja opinkappaleita — suuteli sitten, venäläisen tavan mukaan, "korkean oikeuden" jalkoja, maaherran koettaessa kaikin tavoin päästä mokomasta kunnianosoituksesta.
Heggelundin talossa vietettiin näinä päivinä kemuja, niin sanoaksemme, illasta iltaan. Päivällispöydässä istuivat viranomaiset, valtuutetut ja oikeudenpalvelijat vieressänsä, rovasti, apulainen, asianajajat ynnä muut vieraat, joita oli kosolta ja kaikkialta.
Kahvinsa juotuaan piti "oikeus" tavallisesti istunnon käräjätuvassa, missä lautamiehet odottivat ja voudin palvelija istui veroja kooten. Kun siellä oli yhtä ja toista toimitettu, julistettiin käräjät siksi päivää loppuneiksi, sillä aamu-istunto oli ollut pitkä ja rasittava. Illallispöytä oli sillä välin katettu, ja kun sen herkkuja oli nautittu, odottivat herroja pelipöydät ja toti sekä valmiiksi täytetyt piiput ynnä näitä varten pikku lautasille ladotut sytytinpaperit. Otolliseen aikaan vetäytyivät korkean oikeuden jäsenet tavallisesti makuuhuoneisiinsa, jättäen muun seuran iloa jatkamaan.
Silloin tällöin täytyi nimismiehen lähteä ulos, vangitsemaan ja sulkemaan tilapäiseen vankihuoneeseen jonkun rahvaasta, joka oli saanut aikaan toraa ja tappelua. Eräänä iltana kerrottiin salissa, että Iso-Lassi oli joutunut nimismiehen käsiin, hän kun oli raivostunut ja tahtonut karata Vasiljevin kimppuun. Raivostaan oli Lassi tosin pian tointunut, mutta nimismies oli varmuudeksi pitänyt huolen siitä, että hänet vietiin pois käräjäpaikalta.
Aamulla, kun rasittava aamupäivän istunto oli alkava, nähtiin tavallisesti vielä "istujia" milloin minkin pelipöydän ääressä. Käräjäkirjuri — joka kuului, niinkuin käräjäkirjurit yleensä siihen aikaan, erikoiseen, erittäin lahjakkaaseen ja kestävään ihmisrotuun, mikä nyt on aivan katoamaisillaan — nousi, sanottavaa väsymystä osoittamatta, pelipöydästään ja istuutui ikävän kirjuripöydän ääreen käräjätuvassa. Hän ei ollut koko yönä ummistanut silmiänsä, mutta kumminkin kirjoitti hän aivan selvästi pöytäkirjansa, vaikka asiat seurasivat toisiansa nopeaa vauhtia ja aamuistunto kesti monta tuntia vielä sen jälkeen, kun jo päivä oli ollut puolessa.
Janne Sakarinpojan ja suomalaisen kuulustelu oli määrätty viimeiseksi käräjäpäiväksi. Edellisenä kahtena päivänä oli Martti, joka oli saanut seurata isäänsä, nähnyt paljon uutta sekä usein ollut Lyman kanssa lappalaisperheen, s.o. vanhan tuttunsa Matti Nuton omaisien luona. Hän oli vielä niin kokematon ja lapsellinen, että rihkamapuodin loisto huikaisi hänen silmiänsä. Sinne sisään hän ei kumminkaan mennyt, sillä siellä hääräili silmäpuolinen Stuwitz ja kaksi kauppapalvelijaa. Mutta kauppapalvelijan ammattia onnellisempaa — jos vaan ei Stuwitzia olisi ollut olemassa — Martti ei tiennyt.
Hän ei ollut saapuvilla, kun Iso-Lassi otettiin kiinni, mutta hän näki, kun tämä asetettiin veneeseen kotiinvietäväksi, ja hän sai heittää hänelle veneeseen isän tupakkamassin hyvästiksi.
Kolmantena käräjäpäivänä kuulusteltiin Jannea ja suomalaista.
Janne kutsuttiin ensinnä esiin, sitten suomalainen. Heitä kehoitettiin tunnustamaan — rangaistus olisi silloin oleva helpompi. Väkijoukossa, vähän matkaa isästä, näkyivät Martin valkoiset, nyt pelästyneet kasvot; vastapäätä Jannea todistajien vieressä penkillä istui Stuwitz, eteenpäin kumarruksissa ja kädet ristissä polvien ympärillä, tarkasti kuunnellen asiain menoa.
Tunnustamisen kehoitukseen vastasi Janne, että hän oli rehellinen mies, ja uskalsi sitten, heittäessään silmäyksen Stuwitziin, lisätä, että hyvä olisi, jos jokainen huoneessa oleva voisi todenmukaisesti sanoa samaa itsestään. Stuwitz ymmärsi silmäyksen, jota hän koetti välttää, ymmärsi, että Jannesta sai olla varuillansa.
Sitten astuivat todistajat esiin, toinen toisensa jälkeen. Heidän puhuessaan nousi hikihelmiä Jannen ahavoituneille kasvoille. Silloin tällöin hän heitti terävän silmäyksen Stuwitziin, joka — joko tahallansa tahi sattumalta — ei häneen katsonut. Jannen vieressä seisoi suomalainen ääneti ja uhkaavana. Ei kukaan todistajista ollut itse nähnyt mitään; kaikki sanoivat kuulleensa asian toisilta, joista muutamia mainitsivat.
Viimeinen todistajista oli vaalea mies, johon Stuwitz koko ajan kiinnitti raskaat, melkein uhkaavat silmät. Tämä todisti empivällä ja sopertelevalla äänellä, että hän Jannen veneessä oli tavannut rihmanpätkän, jonka toisessa päässä oli merkki. Kirjuri oli juuri piirtämäisillään pöytäkirjaan tämän raskauttavan todistuksen, kun Martti, joka koko ajan korvat pystyssä oli kuunnellut syytöksiä, äkkiä huudahti:
"Isä, rihma on vielä veneessä; se on juuri sama, minkä saimme
Sörsalmessa; saavat nähdä sen."
Tämän sanottuaan hän juoksi veneelle, hinasi ylös harkin ja vei käräjätupaan rihmanpätkän. Kun sitä oikeuden edessä tarkastettiin, myönsi todistaja — joka silminnähtävästi oli Stuwitzin vihaisesta katseesta niin hämmästynyt, ettei osannut kauemmin hänen mieltään noudattaa — että nuora oli ihan sama, jota hän oli tarkoittanut; mutta siinä ei ollut ensinkään mitään merkkiä eikä jälkiä, joka olisi osoittanut sen pitkästäsiimasta leikatuksi.
Maaherra kutsui Martin luokseen, silitteli, niinkuin kaikki mielellään tekivät, hänen kellervää tukkaansa ja kiitti häntä älykkääksi pojaksi. Sitten hän antoi hänelle kirkkaan hopeariksin.
Kun Stuwitz nimitti useampia todistajia, julistettiin, että asia uudelleen otettaisiin tutkittavaksi tuomarin konttorissa joulun aikana.
Myöhemmin jälkeen puolenpäivän astui Stuwitzin luo puotiin, missä tämä yksinään oleskeli, hänen vanha tuttavansa Matti Nutto. Peskin rinnuksesta hän otti esiin vanhan lompakon, joka oli seteleitä täynnä, ja pyysi saada vaihdetuksi yhden. Hän piti kaksin käsin lompakkoa eikä tahtonut lähestyä tiskiä, jolle hän oli vienyt setelin. Stuwitz vastasi, että seteli oli liian vanha ja jo aikoja sitten käynyt kelpaamattomaksi; mutta, kummapa se! hän oli kalpea kuin ruumis, kun hän tämän lausui ja hiki helmeili hänen otsallaan. Mutta lappalainen huomautti siihen uhaten ja korkeammalla äänellä, että Stuwitzin taitaisi olla parasta vaihtaa koko lompakon sisältö, jos hän muuten tahtoi, että entisessä ystävyydessä pysytään. Kun Stuwitz, tämän kuultuaan, kiireesti tahtoi sulkea puodin oven, vetäysi lappalainen nopeaan ulos. Stuwitz meni nyt konttoriinsa ja kun hän sieltä palasi, oli hänellä kädessään suuri joukko sinisiä ja keltaisia seteleitä, jotka hän vitkallisesti luki tiskille, ja otti sitten vastaan setelit, mitkä olivat piilleet Nuton lompakossa. Mutta vastoin Stuwitzin vaatimusta pisti lappalainen poveensa muutamia seteleitä, pujahtaen sitten nopeasti ulos.
Sitten saivat skorpöläiset kuulla, että Stuwitz oli peruuttanut kanteensa suomalaista vastaan. Että tämä oli Matti Nuton toimia, sitä he eivät voineet aavistaa; mutta Janne piti sitä suurena vääryytenä, että hän yksin jäi syytöksen alaiseksi.
* * * * *
Käräjäpaikassa häntä kohdanneen tapauksen jälkeen oli Iso-Lassi monta päivää hajamielinen ja kuumeisen levoton käytökseltään. Hän kulki ympäri elämäänkyllästyneenä ja kamalia asioita hautovan näköisenä. Saattoipa tapahtua, että hän illoin palasi kalakarilta kokematta pitkääsiimaansa. Mikä häntä vaivasi, ei voitu saada selville.
Eräänä päivänä, kun Martti oli hänen kanssaan ongella, näkivät he näillä vesillä harvoin tavattavan venäläisproomun.
Iso-Lassi sai sen nähdessään äkkiä uudelleen raivokohtauksen. Hän oli kauhean näköinen. Kun hän veti esiin puukkonsa, luuli Martti hänen uhkaavan hänen henkeänsä ja vetäysi teljon taa. Mutta jättiläinen leikkasi vain poikki rapiköyden. Sen tehtyänsä hän asettausi airoilleen ja souti sitten ulospäin niin pitkin ja voimallisin vedoin, että airot notkuivat kuin pajunoksat ja pienen veneen keula tunkeutumalla tunkeusi laineisiin. Veristävät silmät tuijottivat jähmeinä hänen harmaapartaisista, kalpeista kasvoistaan. Hiki valui suurin pisaroin hänen otsaltaan. Vihdoin alkoi hän asettua, ikäänkuin soutu olisi keventänyt hänen sydäntänsä. He olivat silloin tulleet niin liki proomua, että näkivät sen sinisen värin ja osasivat erottaa siinä olevat ihmiset.
Jättiläinen istui jonkun aikaa rauhassa, airojensa yli kumartuneena. Viimein puhkesi syvä huokaus hänen rinnastaan. Sitten hän loi silmänsä Marttiin, joka istui kalpeana peräteljolla. Omituinen, kova mielenliikutus ilmeni hänen leveistä kasvoistaan, ja kun Martti säälien katsoi häneen, lienee hänen sydämensä tuntenut tarvetta purkautua surujaan ilmoittamaan, vaikkakaan nuori poika ei juuri ollut sopiva hänen uskotukseen.
"Siihen aikaan" — alkoi hän — "purjehtivat venäläiset, niinkuin nytkin, Nordlantiin lotjillaan; mutta heidän nähtiin myöskin rannikoilla vaihtelevan ruisjauhojaan kaloihin. Joka vuonossa lojui silloin tavallisesti joku heidän lotjiaan."
"Varanginvuonossa oli eräs niemeke. Sen suojassa asui eräs vaimo, lappalaisleski, ja hänellä oli tytär, kaunis kuin Jumalan aurinko." — Hän vaikeni hetkeksi, sitten hän kertasi sortuneella äänellä: "kaunis kuin Jumalan aurinko. Neljänneksen päässä sieltä asui nuorukainen, poika, jolla oli vain kaksi kättä, mutta niillä hän voi, kun tahtoi, soutaa kolmen miehen verosta, ja yksinään vastatuulessa hoitaa kuusisoudun. Ja tyttö ja poika pitivät toisistaan. Silloin tuli kerran venäläislotja lahteen ja laivuri — Vasiljev oli hänen nimensä — huomasi, että lesken tytär oli kaunis. Mutta kun hän ei voinut saada häntä muulla tavoin, lupasi hän äidille seitsemän mattoa jauhoja ja vähäkangasta, ja sitten hän lupasi naida tytön Venäjällä. Eräänä päivänä, kun lotja oli valmis lähtemään, käskettiin äiti ja tytär kesteihin kajuuttaan. Samassa nostettiin purjeet, ja vienolla tuulella lähti laiva salmesta."
"Kun äiti sitte laskettiin veneeseen, joka oli täynnä ruismattoja ja kangasta, alkoi poika, joka seisoi rannalla, aavistaa pahaa. Hän heitti rautakangen veneeseensä; hän kyllä tiesi, mitä hän sillä aikoi tehdä, kun hän laivan saavutti — jollei saisi hyvällä, mikä oli hänen omansa. Hän souti, souti, ja nuoremmat ja voimakkaammat olivat aironvedot silloin kuin tänään. Ja soutu kesti koko päivän ja koko valoisan yön. Hän ei tiennyt enää, oliko hänellä käsiä — ne olivat jo aikaa sitten kuoleutuneet; mutta hän souti lakkaamatta, ja raskas lotja pakeni lakkaamatta hänen edellään. Kerran hän näki tytön lotjan kannella; ja tytön kädet olivat ojennetut, ikäänkuin olisi hän huutanut poikaa avukseen; mutta silloin tuli joku takaapäin ja vei tytön väkisin kajuuttaan."
"Kun aurinko nousi, alkoi viileä aamutuuli puhaltaa, ja lotja eteni. Turhaa oli pojan soutu ollut; turhaan soutaisi hän, sen hän ymmärsi. Ja siinä hän istui, airojensa yli kumartuneena, ja seurasi silmillään poiskiitävää lotjaa, kunnes sen viimeinen purje katosi taivaanrannan taakse… Tytön tähden ei hän tappanut äitiä, niinkuin ensin oli aikonut… Hän ei enää voinut tehdä työtä; hän puuhaili lopettaa päivänsä, mutta silloin hän tapasi 'neuvoksen', joka hyvän sydämensä vuoksi oli kadottanut kaikki rahansa, ja 'neuvos' pelasti hänet ja hankki hänelle paikan Brögelmannin luona."
"Kaksi vuotta sen jälkeen tuli näille seuduille mielipuoli vaimo — Venäjältä. Hän kulki jalan; hän oli tullut tunturien poikki. Hänellä oli pieni lapsi sylissään. Hän ei viihtynyt missään. Eräänä päivänä hän astui äitinsä mökkiin, mutta lasta ei hänellä enää ollut sylissään. Äitinsä mökissä hän sitten makasi hourien taudin käsissä, ja kun poika puhutteli häntä, hymyili hän niin oudosti ja käski hänen vain soutaa, soutaa, niin kyllä hän hänet viimein saavuttaisi. Samana yönä hän lähti jälleen harhailemaan tunturien ylitse. Ja nyt" — lopetti Iso-Lassi, ja elämään kyllästyneen huokaus puhkesi hänen rinnastaan — "nyt tuntuu minusta, että olen soutanut niin kauan kuin olen jaksanut!" —
Eikä hän kauemmin jaksanut. Yhä alakuloisemmaksi kävi hänen mielensä, yhä sekavammaksi hänen puheensa, yhä omituisemmaksi hänen käytöksensä. Ja eräänä päivänä, kun meri kävi vielä ankarissa mainingeissa äskeisen myrskyn jälkeen, työnsi hän vesille vanhan, hataran veneen, astui siihen ja souti kalakarille. Siinä istui hän sitten yksin ja kalasti. Silloin näkivät rannalla seisojat tyrskylaineen kohoavan ja valkoreunaisen, merivihreän muurin kaltaisena nousevan karille. Ja kohta sen jälkeen murtuivat sen suuret, vaahtoavat aallot kumisten pitkin rantaa.
Iltapuolella heitti meri muutamia veneen sirpaleita rannalle. Mutta
Iso-Lassin ruumista ei koskaan löydetty.