VIII.
HEGGELUNDIN LUONA.
Markus Heggelundin "pohjattomasta rikkaudesta" kiersi kansassa kaikenmoisia taruja. Trondhjemin pankin kirjoissa sanottiin hänellä olevan rahoja rivittäin yhtä monta kymmentätuhatta riksiä kuin hänellä oli kirkkoäyrejä ja kalakareja, ja joka vuosi, kun kirkon kymmenyksiä maksettiin, oli — niin kerrottiin — hänen talonsa yläkerta täynnä hopearahoja.
Jokainen tiesi olevansa tervetullut hänen suureen valkoiseksi maalattuun ja monilla pieniruutuisilla ikkunoilla varustettuun taloonsa, jonka edustaa kaunisti vihreä, pisteaidan ympäröimä puisto, keskellä viiritanko, jonka juurelle oli sijoitettu joukko vaskikanuunoja; vaikeus oli vain siinä, miten päästä vieraanvaraisesta talosta pois. Erittäinkin joulunaikaan oli tämä talo seudun kaikkien juhlatiloissa hännystakkeihin puettujen keskuspaikka. Alinomaa tuli ja lähti vieraita loppiaiseen saakka ja vielä pitemmällekin. Hyvin usein mainittiin Markus Heggelundin nimeä, vaikka tarkoitettiin rouvaa, joka — tähän aikaan yli viidenkymmenen vanhana, ylhäisiä, harmaita kihermiä tukassaan muinoisten mustien asemesta — hallitsi kotinsa seuraelämää ja sitäpaitsi yhtä ja toista muutakin seudussa. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei vieraanvaraisempaa taloa eikä kunnollisempia ihmisiä voinut tavata kuin Heggelundit.
Rouva Heggelund ylläpiti tavallansa ankaraa järjestystä; hän piti hiukan kerskailevasti kunnianaan suurenmoista kotiteollisuutta, jota varten hänellä oli koko lauma palvelijoita. Vierasten vuoteet olivat kokonaan tehdyt kotona ja päänaluset täytetyt pehmoisimmilla Heggelundin omilta lintukareilta saaduilla haahkan höyhenillä. Ruokasalissa oli pöytä melkein päivät pääksytysten katettuna, ja ulko- ja sisätaloutta hoiti kumpaakin erityinen emännöitsijä.
Huoneet, joita siihen aikaan pidettiin suurenmoisina, eivät kuitenkaan olisi vastanneet nykyajan vaatimuksia. Ne olivat valkoisiksi maalattuine ja aikojen painosta köyristyneine palkkeineen jotenkin matalat, ja pienissä ikkunaruuduissa oli — enemmän huviksi kuin kaunistukseksi — nähtävänä monta nimeä, joita vieraat sormuksillansa ja rintaneuloillansa olivat niihin piirtäneet.
Sanottiin muuten, että Heggelund itse niinä aikoina, jolloin talossa ei ollut vieraita, oli raskasmielinen ja alakuloinen; mutta siitä ei vieraan silmä voinut huomata mitään.
Markus Heggelundin ylenpalttiseen vierasvaraisuuteen yhtyi kaksi nimenomaan nordlantilaista ominaisuutta, jotka tekivät hänet kansanmieliseksi. Hänen talonsa edusti, mitä seuraelämään tulee, niin sanoaksemme koko seutua.
Heggelundin herrasväki oli sentähden tuntenut itsensä suuresti loukatuksi, kun höyrylaiva "Itsenäisyys" ensi kerran käydessään Nordlannissa, oli kulkenut heidän kauppapaikkansa ohitse, mikä oli valmistautunut sitä vastaanottamaan lipuilla ja kanuunoilla ja vierasvaraisesti kestitsemään kapteenia ja matkustajia. Vuoteet olivat tehdyt ja talo varustautunut ainakin kolmen päivän kemuja varten.
Siitä päivästä alkaen, jolloin höyrylaiva oli täten osoittanut soveltumattomuutta Nordlannin kotitapoihin ja vierasvaraisuuteen, lausui Heggelund järkähtämättömänä mielipiteenään, että höyrylaivat eivät kelvanneet muuhun kuin karkoittamaan kalat pois kareilta. Hän sanoi ottavansa parhaimmalla viisisoudullaan purjehtiakseen hyvällä tuulella koko kummituksen ohi. Ja tämän uljaan lupauksensa hän täytti seuraavana kesänä eräässä sopivassa tilaisuudessa. K-niemen ja Sorsasaaren kolmen peninkulman pituisella sisäsaaristoreitillä hän ja Antti, hänen sisarensa poika, jättivät hyvällä myötäsäällä "Itsenäisyyden" kieltämättömästi jälkeensä.
Tätä kilpapurjehdusta pitivät sitten ylhäiset ja alhaiset suurena isänmaallisena voittona, ja se antoi Markus Heggelundille vielä korkeamman sijan kansan suosiossa sekä liitti samalla hänen nimeensä loistavan kunniakehän.
Voiton kunniasta osalliseksi tuli myöskin Elias Röst, joka asui pienellä Antinlahdeksi sanotulla paikalla ja oli rakentanut viisisoudun; Heggelund lähetti hänelle hopeamaljan.
Pitkä, ontuva Elias Röst, joka kulki kainalosauvan avulla ja jolla tavallisesti oli kädessään rakastettu nuuskarasia, mikä kelpasi sekä vinkkeliksi että myös tuumapuuksi, oli laatuaan omituinen mies. Hän oli veneen rakentajana ja kirvesmiehenä kolmenkymmenen vuoden ajalla kuljeksinut talosta taloon, ollen mestari alallansa. Samoinkuin Peder Dass'in ajoilta saakka niin moni muukin täällä pohjoisessa sepitti hänkin "viisuja", hengellisiä ja maallisia, joita painettiin Bergenissä, missä niitä ostivat nordlantilaiset siellä purkaessaan laivojaan. Niitä vastaan, jotka eivät häntä miellyttäneet, hän käytti terävää ja pelättyä kieltä; mutta tiedettiinpä myös, ettei hän tarkoittanut pahaa, kunhan sai purkaa sydämensä. Hän oli puolen sisämaan kummina, ja aina hänellä oli juttuja varalla, niin että suuret ja pienet iloitsivat, kun hänen tuloansa tiedettiin odottaa.
Uteliaina kuulijoina hänellä oli Heggelundin kaksi pientä tytärtä — tuolla venehuoneessa, missä hän työn ääressä tarinoi. Hänellä oli myös eriskummaisia tuumia, joita tytöt suurella sukkeluudella saivat hänet pakisemaan ja sitten yleiseksi huviksi kertoivat kotonaan; varsinkin raamatunselityksissä oli Elias Röst aika taitaja. Häntä pidettiin muuten järkevänä miehenä, ja Heggelundin perheessä hän oli hyvä ystävä.
Kun Elias Röst venehuoneessa työskennellessään sai kuulla, että Heggelund viisisoudulla oli purjehtinut "Itsenäisyyden" ohi, kopautti hän nuuskarasiaansa ja vaipui syviin mietteisiin. Ryhtyessään sitten uudelleen työhönsä, hän sanoi:
"Luulenpa kumminkin, että uusi aika meidät lopulta voittaa; joka tapauksessa on virran suunta otettava huomioon."
* * * * *
Brögelmannin kuoleman jälkeen oli kamarineuvos Tobias Storm muutamia vuosia viettänyt yksinäistä elämää eräässä talonpoikaistalossa, josta hän pienestä vuotuisesta vuokrasta oli saanut asunnon. Siellä hän istui tavallisesti, kun ei ollut yksinäisillä kävelyretkillään, pöydän ääressä pienen, korkealla olevan ikkunan luona ja luki, tai oli raskasmielisenä vaipunut omiin mietteisiinsä. Nuo Bergenissä ilmitulleet setelit muodostuivat hänen ajatuksissaan paljon tärkeämmiksi todistuskappaleiksi Stuwitzia vastaan kuin oikeus oli nähnyt hyväksi uskoa; ja että haaksihylkyyn nähden vielä oli paljon salaperäistä, siitä mielipiteestä hän ei voinut päästä vapaaksi.
Tämä mieliala antoi aikojen kuluessa hänen kasvoillensa lempeän ja ajattelevan sävyn, saaden hänet näyttämään tylymmältä kuin hän todella oli ja painaen sen ohessa hänen käytökseensä omituisen hajamielisyyden leiman.
Ympäristössään pidettiin häntä kummallisena miehenä, jota ei ollut helppo ymmärtää. Ihmiset, jotka olivat nähneet hänet univormussa ja tulevan pohjoisesta päin, olivat saaneet sen käsityksen hänestä, että hän oli niitä kööpenhaminalaisia, joita, kuten kansa tiesi kertoa, "oli lähetetty Omgangin rannikolle maanpakoon." Nämä olivat liian ylhäisiä kärsiäkseen tavallisten rikollisten rangaistusta, ja sentähden oli kuningas tuominnut heidät joka päivä kävelemään muutamia tunteja Omgangin käräjäpaikan rannoilla, (pohjoiseen Varanginvuonosta).
Hänen toimintaintonsa ja kenties myöskin himmeä aavistus, joka sanoi hänelle, että hänen tulisi tehdä parastansa päästäkseen irroilleen tuosta ajatuksesta, mikä niin kokonaan oli vallannut hänet, vaikutti jonkun aikaa sen, että hän koetti luoda itselleen toisia harrastuksia. Siten kääntyi hänen halunsa lukemiseen. Sen ohessa hän mietti väliin mekaanista keksintöä, konetta, jolla voitaisiin nostaa merenpohjasta pienempiä esineitä ja joka olisi laskettava köydellä alas; mutta koe ei onnistunut. Tästä asiasta hän kirjoitti kerran Heggelundille, ja seuraus siitä oli, että hän muutti asumaan M—nsalmelle, jonne rouva kutsui vanhan ystävänsä. Kamarineuvosta sanottiin hänen arvonimensä takia tavallisesti vain "neuvokseksi", mutta perheen kesken hän kävi "Topiaan-sedän" nimellä.
Yksinäinen mies istui enimmäkseen huoneessansa. Silloin tällöin tuli joku talon pikkutytöistä hänen luokseen ja lateli hänelle pieniä asioitaan. Hän oli lukenut heidän kanssaan, ja siitä oli vähitellen syntynyt ystävyyttä heidän välilleen. Erittäinkin oli Edel hänen lemmikkinsä. Jos tällä oli mitään sydämellänsä, täytyi hänen aina kiiruhtaa puhumaan siitä "Topias-sedälle"; ja lapsellista tapaansa hän noudatti vanhemmaksikin tultuaan. Jos hän joskus sattui mainitsemaan Stuwitzin nimen, tuli "setä" pahoille mielin, ja tyttö, joka tämän pian huomasi, koetti sentähden välttää tuon nimen mainitsemista.
"Topias-setä" tiesi paljon talon asioita, semmoisiakin, joita Edel ei ollut aavistanutkaan hänen huomanneen, ja usein tyttö ihmetteli suuresti, miten tämä oli mahdollista Kun Edel tuli konttorista, missä oli nähnyt isänsä alakuloisena istuvan, kysyi "setä" muun muassa aina Heggelundin vointia, ja oliko Stuwitz ollut siellä. Edel ei tiennyt, että hän luki sen hänen kasvoistaan.
* * * * *
Päässään uusi kiiltonahkahattu, yllään sininen verkatakki, ja liivintaskussa isän kello, jonka messinkiperät riippuivat taskun ulkopuolella, seisoi seitsentoistavuotinen Martti eräänä kesäkuun iltapäivänä Heggelundin sillalla. Hän oli kiittänyt veneessä olevia tovereitaan hyvästä seurasta ja oli nyt kahden vaiheilla, mihin ensiksi suuntaisi askeleensa: puiston läpikö päärakennukseen, vai oikealle, suorinta tietä Stuwitzin luo rihkamapuotiin.
Äidin silkkihuivi, joka hänellä oli kaulassaan, teki muuten talonpoikaiseen pukuun puetun ja siinä ympärilleen katselevan hiukan merimiehen näköiseksi. Hänen vartalonsa osoitti, että hän vielä kasvoi, ja tätä oli nähtävästi pidetty silmällä, kun hänen vaatteitaan ommeltiin. Mutta sinisilmäiset, uskaliaisuutta ilmaisevat, vaikka vielä hieman hentojuonteiset kasvot eivät olleet niitä, joissa epäselvyyden ja kehittymättömyyden leima kauan tuntuu.
Häntä kummastutti vain, ettei äiti, joka edeltäkäsin oli ajatellut niin monta asiaa, ollenkaan ollut tullut muistaneeksi hänen ensimäistä esiintymistään. Kuten hänen tapansa oli veneessä, kun jotakin tapahtui, päätti hän nytkin yht'äkkiä, mitä hänen oli tehtävä, ja rihkamapuoti Stuwitzineen oli vastaiseksi salakari, jota hän tahtoi välttää niin kauan kuin mahdollista. Mutta puistonveräjän luona hän jäi uudelleen seisomaan. Hän melkein kuuli sydämensä tykyttävän. Hän kuunteli vähän aikaa, sitten astui rohkeasti sisään.
Martti tuli aivan kreivin aikaan. Mustatukkainen, laiha ja nuori tytönheilakka, silmillään kääreliina, jonka alta hän koki kurkistella, tuli ruohikkoa juosten häntä vastaan ja tarttui nauraen hänen takkinsa kaulukseen. Hän nimitti häntä Antiksi, eikä tahtonut päästää häntä ennenkuin "Antti" oli ottanut kääreen hänen silmiltään. Kohta sen jälkeen tuli toisia pensaiden takaa ja ympäröi heitä, tanssien täyttä vauhtia "kauranleikkuuta". Jos Martilla olisi ollut aikaa, olisi hän sanonut itselleen, ettei äiti ollut tätäkään tilaisuutta edeltäpäin tiennyt; mutta nyt, kun hän seisoi heidän keskellään ja nuori tyttö piti kiinni hänestä, ei hän joutanut sitä ajattelemaan. Kun tyttö viimein sai kääreen silmiltään, vetäysi hän takaisin hämmästyneenä, eikä juuri ilokseen. Hänen kasvonsa päinvastoin osoittivat leimahtavaa, loukattua ylpeyttä, ja vähällä hän oli saada kyyneleitä silmiinsä. Vihainen katse, jonka hän loi vieraaseen ja joka herätti toisissa hillitöntä naurua, sai Martin punastumaan korviansa myöten. Hän kääntyi, jättääkseen seuran, kun tuttu ääni huusi häntä kauempaa:
"Kas, siinähän on Martti, uusi puotipalvelijamme!"
Ääni oli Antti Heggelundin, joka samassa tuli piilopaikastaan erään pensaan takaa. Huolimatta sen enempää leikistä, hän vei Martin huoneeseen, esittääksensä hänet Heggelundille ja tämän rouvalle.
Siellä oli paraikaa kemut. Vanhempain pysyessä salissa olivat nuoret rientäneet puistoon leikkimään. Talon nuorin tytär Edel oli Martin lähestyessä ollut sokkona, ja Antti Heggelund oli keksinyt, että kaikkien tuli piiloutua.
Hattu kädessä kulki Martti, Antin ohjaamana, kahden huoneen läpi, jotka olivat täynnä joko juttelevia tai korttia pelaavia vieraita, pienempään kamariin, missä rouva Heggelund istui sohvassa toisen rouvan vieressä. Sinne saapuessaan puristi Antti Martin kättä ja kuiskasi: "Kumarra syvään, hyvin syvään!"
Ja Martti kumarsi ja raapaisi lattiaa jalallaan, niinkuin äiti oli opettanut — kumarsi niin syvään, että hiukset valahtivat hänen silmilleen — ensin toisen, sitten toisen rouvan edessä, joka oli tuomarin puoliso ja monissa suhteissa rouva Heggelundin kilpailija.
"Tämä on Skorpön Martti, uusi puotipalvelijamme", sanoi Antti hiukan epävarmasti. Tädin katsanto oli näet saanut hänet ajattelemaan, että Martin tulosta tuskin muut piittasivat niin paljon kuin hän itse — ei ainakaan tällä hetkellä.
Rouva katseli vähän aikaa Marttia, ikäänkuin kummastellen, että häntä häirittiin tällaisella. Marinan poika taas ihasteli kainosti ja teeskentelemättömästi rouvan paksua kultaketjua ja silkkihametta, jotka hän ennen oli nähnyt kaukaa kirkossa. Vihdoin sanoi rouva lempeästi, mutta äänellä, jota Antti ymmärsi:
"Rakas ystävä, eiköhän tämä asia likemmin koske Stuwitzia ja emännöitsijää. Hän näyttää nuorelle miehelle hänen asuntonsa."
Martti koetti taas kumarrustaitoaan, mutta kumarrus ei ollut varsin niin syvä kuin ensimäinen. Silloin kysyi rouva Heggelund, ikäänkuin olisi jotakin johtunut hänen mieleensä: "Eikö teidän isänne nimi ole Janne?"
"On — kiitoksia!" Martti arveli, että tämä "on" oli vähän niukkaa, ja sentähden hän pisti kaiken varalta tuon toisen sanan lisäksi.
"Hän, joka niin uskaliaasti pelasti Antin? Mutta silloinhan teidän nimenne on Martti Jansen, ja sillä nimellä tahdomme tästä lähtien puhutella teitä. Tuo toinen nimi — mikä se olikaan — ei soinut hyvältä."
Tämän sanottuaan hän nyykäytti armollisesti päätään jäähyväisiksi. Martti teki kumarruksen ja seurasi Anttia, joka mutisi jotakin ylhäisyydestä ja ohimennen sai tilaisuuden kumota kurkkuunsa lasillisen punssia, jonka sieppasi juomapöydältä. He tapasivat Heggelundin pelipöydän ääressä, missä Martti huomasi rovasti Müllerin. Sisarenpoika ei tässä niin pitkiä temppuja tehnyt, sanoihan vain hiukan ivallisesti:
"Saanko esittää enolle henkilön, jonka nimi vielä pari minuuttia takaperin oli Skorpön Martti, mutta joka nyt on ristitty herra Janseniksi?"
Eno Heggelund oli liian syventynyt pelilaskelmiinsa voidaksensa oikein kuulla sisarenpojan puhetta; hänen korvaansa sattui vain jotakin ristiäisistä.
"Mitä sanot, Antti", kysyi hän; "tuleeko ristiäiset?"
"On jo pidetty, eno!"
"Missä?"
"Ihan juuri tädin luona. Lapsi on kuitenkin jotensakin täyskasvuinen. Tässä on, eno, Skorpön Martti, jota täti tahtoo vastaisuudessa nimittää Janseniksi."
Heggelund puristi ystävällisesti Martin kättä ja sanoi aivan hyvin muistavansa hänen vanhempansa. Tätä lausuessaan ja samalla jaellessaan kortteja hän hymyili itsekseen omituisesti —; kaiketi hän ajatteli, mitä siihen aikaan oli tapahtunut.
Rovasti, joka istui vastapäätä isäntää, silmälasit työnnettyinä otsalle, katseli sillä välin tarkasti Marttia. Viimein hän kysyi, ikäänkuin olisi jotakin miettinyt:
"Onhan äitinne nimi Marina?"
Kun Martti tämän myönsi, keskeytti hän keskustelun. Mutta muita ajatuksia liikkui rovastin aivoissa, se näkyi siitä tarkkaamattomuudesta, jolla hän hoiteli korttejaan. Hänellehän oli Lövön Iisko kuolinvuoteellaan uskonut Marinan sukuperän salaisuuden. Hän oli usein hiljaisuudessa miettinyt tätä asiaa, ja omituisen vaikutuksen teki häneen ajatus, että Marinan poika nyt oli nousemaisillaan talonpojan säädystä. Martti miellytti häntä; ja kun illalla noustiin pelipöydästä, meni hän hänen luokseen nurkkaan, mihin poika oli jäänyt kainosti seisomaan, kun Antti oli hänestä eronnut, ja keskusteli hänen kanssaan hänen kodistaan ja tulevaisuudestaan. Martista tuntui kuin olisi hän rovastista saanut hyväntahtoisen ystävän, ja kun poika tunsi itsensä näiden vieraiden parissa yksinäiseksi, vaikutti tämä ajatus hyvin mieluisalta.
Antti oli jättänyt Martin pienen miehen eteen, joka siniväriseen, kultakauluksiseen virkapukuun puettuna istui erillään muista nojatuolissa, piippu kädessään. Tämä mies oli "Topias-setä" eli "neuvos", joksi häntä myös sanottiin. Hän oli kumminkin vaipunut niin omiin ajatuksiinsa, ettei välittänyt juuri mitään koko esittelystä; ainakaan ei Martti mitään siihen viittaavaa huomannut. Antti Heggelund, joka tunsi "neuvoksen" tavat, ei siitä näkynyt olevan millänsäkään. Hän käski Martin siinä odottaa, kunnes hän jälleen palaisi hänen luokseen.
Tuolla nurkassaan, johon ei kukaan vieraista tullut, oli Martilla tuskin muuta katseltavaa kuin "Topias-setä", joka istui piippunsa ääressä ja nyökäytteli päätään ja jossa ilmeni jotakin vastakohtaista, jota Martti turhaan koetti selittää. Virkapuku oli uusi ja kaunis, tukka mustankiiltävä — valetukasta ei Martilla vielä ollut mitään aavistusta —; mutta kasvot olivat vanhat ja ryppyiset.
Neuvoksen piipusta ei ollut tällä aikaa lähtenyt ainoatakaan savua. Tämän huomatessaan tarkkaavainen Martti otti taskustaan tuliraudan, limsiön ja taulaa, ja iski tulta niin varoin kuin hänen oli mahdollista. Kunnioittavasti kumartaen hän pani sitten palavan taulan piippuun, jonka kannen hän sitä varten uskalsi avata. Vanhus ymmärsi hyvän tarkoituksen, veti savua mutisten kiitoksen ja loi Marttiin hetkeksi silmänsä. Mutta silloin näytti kuin olisivat ne äkkiä muuttuneet ja vanhuksen kasvot samalla saaneet eloa. Hän katsoi yhä kiinteämmin Marttiin ja kysyi viimein:
"Mikä sinun nimesi on?"
"Skorpön Martti."
"Hm! Hm! Kummallista!" Ja toistettuaan vielä pari kertaa "hm! hm!" hän taas istui kuten ennenkin, piippu kädessä ja unohti polttamisen. Mutta Martti huomasi, että vanhuksen silmät pari kertaa ja pitemmän aikaa sivultapäin katselivat häntä; ja hän rupesi aavistamaan, ettei tämä mies mahtanut ollakaan aivan niin tylsä kuin näytti.
Kohta senjälkeen tuli nuori Edel vanhuksen luo, kädessään punssilasi, jonka sanoi valmistaneensa hänelle. Tyttö taputti hyväilevästi setää olalle, kysyi miten hän voi ja eikö Antti ollut ollut hänen luonaan. He näkyivät pitävän toisistaan, vanhus ja tyttö.
Martti vetäysi kainosti syrjään. Edel ei näyttänyt häntä huomaavan; hän tarjosi vanhukselle lasin ja sanoi: "Juokaa, Topias-setä, muuten sen varmaan unohdatte. — Kamarissasi kerron sinulle sitten hauskan jutun."
Kun Edel oli mennyt, sytytti Martti uudelleen vanhuksen piipun, josta ukko näkyi olevan hyvillään; ojensipa itsekin kerran piipun sytytettäväksi.
Tunnin kuluttua tuli Edel takaisin saattaakseen vanhuksen hänen kamariinsa. Pantuaan kätensä sedän kainaloon, taluttaakseen häntä, kääntyi tyttö Marttiin päin ja nyökäytti ystävällisesti päätään. Martti arveli itsekseen, että juttu, jonka Edel aikoi kertoa vanhukselle, arvatenkin koski likeltä häntä itseään ja tapausta puistossa; ja hän oli suuresti harmissaan siitä.
Illallispöydässä otti Antti Heggelund, joka nyt oli kovin iloisella päällä, uudelleen Martin huostaansa ja saattoi hänet sitten omaan makuukamariinsa. Itse hän saapui sinne takaisin hyvin myöhään.
Martin mielestä olisivat päivän tapaukset voineet olla suopeammat hänelle. Pehmeässä vuoteessa nukkuessaan hän näki kaikenmoisia unia: mustatukkainen tyttö piteli häntä kiinni puistossa ja loi häneen sitten loukatun ylhäisyyden katseen; kultaketjuinen rouva Heggelund istui valtaistuimellaan sohvassa ja nimitti häntä ensin "asiaksi, joka koski Stuwitzia", mutta sitten ja armollisemmin "Janseniksi." Mutta harmaapäinen rovasti kätteli häntä lopulta niin ystävällisesti, että tuntui oikein hyvältä sydämessä. Sitten kääntyivät hänen unennäkönsä Skorpölle hänen omaistensa luo.