IX.
PUOTIPÖYDÄN TAKANA.
Kun Martti aikaisin seuraavana aamuna pukeutui pienessä, siistissä yliskamarissa, makasi Antti Heggelund vielä sikeässä unessa. Vastapäätä ikkunaa kohosi vankka, aina huippuunsa saakka vihreihin lehtipuihin verhoutunut tunturi aamuauringon hehkuvassa loisteessa, joka vähitellen alkoi valaista kahden laivasiltaan kiinnitetyn aluksen mastoja.
Kauppapaikalla ei ollut päivän noustessa vielä kukaan jalkeilla. Mutta ulkona kirkkaassa, tunturimetsän heijastuksesta pohjaan saakka metallinvihreässä salmessa liikkui kaksi kalastusvenettä. Salmen keskellä heloitti löysin purjein jaala, joka turhaan odotti aamutuulta ja jota väestö hiljaa hinasi eteenpäin.
Nuoren Heggelundin vaatteet olivat, Martin kummaksi, heitetyt sinne tänne. Kello napsutteli vielä liivintaskussa, ja saappaista törrötti toinen Martin vuoteen luona, toinen taas oven vieressä, ikäänkuin ankaran potkaisun heittämänä. Koottuaan vaatteet tuolille ja asetettuaan kellon pienelle, vuoteensa vieressä olevalle pöydälle, lähti Martti huoneesta. Rouvan lause, jonka mukaan hän oikeastaan kuuluisi Stuwitzin hoitoon, sekä muutamat muutkin eilispäivän huomiot vaikuttivat sen, että hän päätti esittää itsensä Stuwitzille niin pian kuin puoti avattaisiin. Hän oli tullut siihen päätökseen, että olisi voinut välttää paljon, jos olisi kulkenut suoraan sillalta sitä tietä, joka häntä silloin ei miellyttänyt.
Hapuiltuaan jonkun aikaa ylisillä hän saapui rappusille, jotka veivät eteiseen; sitten hän kulki puiston läpi vievää tietä. Tultuaan sille paikalle, missä hän oli tavannut Edelin, hän nyökäytti päätään. Hän ei siinä tullut ajatelleeksi muuta kuin että nuori tyttö oli katsellut häntä ikäänkuin olisi liannut kätensä koskemalla talonpoikaispoikaan. — Puistosta hän kiiruhti rihkamapuodin luo, jossa tiesi olevansa paikallaan.
Kun hän saapui sinne, näki hän sillanvartian, jolle Stuwitz jotakin puheli, paraikaa avaavan puodin ovea. Niin, siinä seisoi Stuwitz itse rasvaisessa hännystakissaan, valetukka toisessa kädessään, toisessa sinijuovainen nenäliina, jolla hän pyyhki hikistä otsaansa, oltuansa mukana vyöryttämässä suurta tynnyriä kivikäytävälle oven ulkopuolelle.
Martti asteli suoraan hänen luokseen ja kumarsi hänelle opittuun tapaansa.
"Päivää. Mikä asiasi?" kysyi Stuwitz äreästi, ja hänen sokea, valkopilkkuinen silmäteränsä värähti hieman.
"Minä olen Skorpön Martti", vastasi poika; "minut on kutsuttu tänne puotipojaksi."
"Vai niin, vai niin!" lausui Stuwitz omituisella, muuttuneella äänellä. — "Luulin että viihtyisit paremmin tuolla ylhäällä herrasväen luona; täällä alhaalla on niin halpaa, saan ilmoittaa."
Martti ymmärsi, etteivät puhujan makeilevat kasvot ja lauhkea ääni merkinneet hyvää. Mutta hän ei voinut niihin vastata muulla kuin toimekkuudella; ja siksi hän kysyi:
"Onko rasvatynnyri vietävä puotiin?"
"Tämä ei ole mikään rasvatynnyri; siirappia siinä on", kuului ivallinen vastaus. Mutta Martti ei ollut siitä millänsäkään.
"Onko siirappitynnyri sitten vietävä puotiin?"
"Hm — on!"
"Enkö minä saa toimittaa sitä?"
"Saat, mutta sitä ennen tulee sinun riisua yltäsi uusi nuttusi; emme ole niin hienoja täällä alhaalla."
Martti riisui yltään nutun ja oli siten kerrassaan päässyt päivän puuhiin käsiksi, sillä päivän kuluessa tuli puodissa hyvinkin kiirettä, lauantai kun oli ja liike suuri. —
Sillaikaa kun Stuwitz uutterasti askaroitsi milloin meripuodissa, milloin jaalassa, joka paraikaa otti lastia, milloin taas oli konttorissa tai tinki väen kanssa, oli Marttia lukuunottamatta kahdella puotipojalla yllinkyllin tekemistä puotipöydän takana, ja päivän kuluessa tuli Anttikin puotiin auttamaan. Talonpojat toivat sinne myytäväksi kaikenmoista tavaraa: kaloja ja kalanmaksaa, uusia veneitä ja taljoja j.n.e., vieläpä marjojakin; ja jokainen tavara oli pitkäpiimäisen tinkimisen alaisena. Hinta suoritettiin puotitavaroilla. Muutamat valitut "vanhat tuttavat" vietiin puodin vieressä olevaan kamariin ja kestittiin viinillä, joka oli maukkaampaa ja parempaa kuin se sekoitus, mitä viinin nimellä myytiin, ja jonka valmistus aina oli Stuwitzin asiana. Mutta Martti huomasi pian, että tässä olivat esillä aivan toiset tarkoitukset kuin ne, jotka sisältyivät ystävällisiin sanoihin ja tervehdyksiin "tuttavan" kotona olevalle perheelle. Ja omituiset olivat hänen tunteensa, kun hänen mieleensä johtui, että isä monta kertaa oli tullut kotiin Sörsalmesta ja tuonut tuollaisia tervehdyksiä.
Kun Martti oli saanut tietää eri tavarain hinnat, laajensi hän tietojaan joka tunti. Uudessa ammatissaan tuolla puotipöydän takana oli hän omasta mielestään aika mies, olletikin kun hän talonpoikaisten tuttavainsa nähden avasi uuden tavaramytyn tai täysin kourin kaiveli rusinalaatikkoa tai vielä pisti kauhan jauhosokeri-astiaan ja punnitessa asetti vaa'an mitä täydellisimpään tasapainoon. Tuttavat pyytelivät häntä helpottamaan; mutta hän puolestaan selitti vakavasti, että se oli mahdotonta, helpommasta ei käynyt myyminen. Vieläpä hän uskalsi — matkimalla erästä sanaa, jota hän oli kuullut ensimäisen puotipalvelijan käyttävän — "karanteerata" muutamia rintaneuloja ja lasirasiassa olevia sormuksia, jotka puuvillan sisästä loistaen näyttivät hänestä yhtä komeilta kuin puotipöydän takana ihmettelevästä naisesta. Sitävastoin hän ei puhunut mitään kauniista, sinisistä englantilaisista ongista, jotka hän omasta, kalakarilla tehdystä kokemuksestaan tiesi perin hauraiksi; koettihan vain sensijaan hiljalleen johtaa ostajan huomion tukevampiin valkoisiin.
Eineensä hän oli saanut puotiin, ja päivällisen aikaan kello 12 täytyi puotipoikien vuorotellen ja kiireesti käydä syömässä eräässä päärakennuksen nurkkakamarissa, joka oli erillään Heggelundin sisähuoneista, missä vieraat tähän aikaan päivästä söivät einettä. Mutta tämäkin keskeytys oli Martista liian pitkä, ja jollei häntä olisi hävettänyt, olisi hän mielellään jäänyt syömättä puotiin.
Iltapuolella hän sai käydä jaalalla toimittamassa jotakin Stuwitzin asiaa. Kun hän istui veneen perässä ja soutaja jaalan luo tultua käänsi perän sitä kohden, jotta "herra puukhollari" paremmin pääsisi nousemaan, tuli hän vielä syvemmältä vakuutetuksi tärkeästä asemasta, johon hänet oli koroitettu. Hän ei sitä kumminkaan ilmaissut, kiittihän vain soutajaa, samoin kuin ennenkin olisi tehnyt.
Uudessa ammatissaan kuumeisessa toimessa olevalle Martille tarjosi sattuma tänään myöskin esimakua uuden elämän toisista puolista. Muuan talonpoikapoloinen, joka pitkällisen sairauden takia oli perin köyhtynyt, tuli Stuwitzin luo ja pyysi velaksi kaksi "vogia" [vog = 15 kiloa] jauhoja, hän kun ennen oli ollut suurissakin asioissa hänen kanssaan. Jo kerran ennen samalla viikolla hän oli käynyt siellä pyytäen turhaan. Nyt hän oli ottanut mukaansa vaimonsa, joka oli yhtä surullisen ja kuihtuneen näköinen kuin hän itse. Heillä — niin sanoi mies sortuneella äänellä — ei enää ollut kotona hyppysellistäkään leipäviljaa seitsemälle lapselleen. Stuwitz vastasi äreällä kiellolla ja käski heidän kääntyä vaivaishoidon puoleen. Marttiin tämä vaikutti sangen kipeästi; hänen mieleensä muistui, mitä äiti kotona oli kertonut hänelle siitä surullisesta ajasta, jolloin isä sairasti pitkällistä tautia ja Stuwitz kielsi heiltä lainan. Hän aikoi juuri kaikessa hiljaisuudessa leikata poikki liivinsä alla olevan nuoran, josta riippui ainoa kahdeksankillinkinen, jonka hän kotoa oli saanut, — sellainen, jonka sanottiin voivan asettaa verenjuoksun ja muutenkin tuottavan onnea, — kun Antti Heggelund kalpeana vihasta hyppäsi tiskin yli ja vei hädänalaiset päärakennukseen. Stuwitz kääntyi heihin selin, mutta loi sitten heidän jälkeensä hyvin ylenkatseellisen silmäyksen. Tunnin kuluttua kulkivat mies ja vainio puodin sivuitse, muutamia myttyjä käsissään, ja, kuten näytti, varustettuina odottamattoman runsailla ruokavaroilla.
Myöhemmin iltapuolella saapui Antti Heggelund uudelleen puotiin ja pyysi ruutia, lipputangon juurella kun oli ammuttava tuomarin kunniaksi hänen poislähtönsä johdosta. Tämä asia oli aina ollut Antin huolena, ja nyt hän tahtoi Martin mukaansa. Mutta Martti oli jo senverran tutustunut talon oloihin, ettei hän enää seurannut Antti Heggelundia syteen ja saveen, niin hyvänä ja helläsydämisenä kuin tämä esiintyikin hänen mielestään; ja sitäpaitsi oli hänen varsin vastenmielistä lähteä puodista, edes ainoaksi minuutiksi. Uutterassa työssä hän pysyi siellä, kunnes viimeinen ostaja oli mennyt.
Silta oli myöhäisenä, kauniina iltana taas tyhjä ihmisistä ja veneistä — viimeinen lähti juuri; meripuodin suuri ovi oli lukittu, sillanvartia järjesteli vielä paraikaa yhtä ja toista.
Martti söi illallisensa molempain puotipoikain seurassa ja sai maata samassa huoneessa kuin nuorin näistä. Tänä iltana oli Martti paljon tyytyväisempi päiväänsä kuin eilen. Hänen korkein toivonsa tässä maailmassa oli käynyt toteen: hän oli päässyt kauppamiehen uralle; mutta hän ei ollut ensinkään aavistanut sitä niin hupaisaksi kuin se nyt hänestä tuntui. Pitkään aikaan hän ei saanut unta, vaan yhäti ajatteli vain puotia. Hän halusi päästä maanantaihin, saadakseen uudelleen ryhtyä toimiinsa.
Pyhä näkyi olevan unikekojen päivä koko talossa. Lukuunottamatta paria renkiä, jotka sileäksi kammattuina esiintyivät pyhäpuvuissaan, kahdet kellonvitjat liivintaskun ulkopuolella ja juhlapiippu suussa, olivat ani harvat nousseet, kun kirkkovenettä reilattiin sillan luona. Eikä siinä kiirettä pidetty, sillä jos tarvis vaati, odotti pappi mielellään hyvän aikaa Heggelundin väkeä. Pari tuntia sitä ennen oli Martti kumminkin nähnyt Edel Heggelundin kulkevan puistossa joitakuita vuosia vanhemman ystävättärensä, tuomarintyttären kanssa, joka oli jäänyt M—nsalmelle vierailemaan; ja hän huomasi sen ohessa, että Antti paitahihasillaan istui ullakkokamarissa, seuraten silmillään tyttöjä.
Aamiainen kuten päivällinenkin syötiin perheen parissa salissa; mutta kun edellistä ateriaa syödessä toinen tuli, toinen meni, miten kullekin parhaiten soveltui, sattui niin, että Martti ja hänen toverinsa, puotipalvelija, söivät kahden. Ja kun Martti siinä kuuli Antti Heggelundin viereisessä kamarissa nauravan ja laskevan leikkiä nuorten neitien kanssa, toivoi hän, jotenkin hämillään ollen, etteivät he tulisi ruokahuoneeseen; ja tästä syystä hän lopetti mitä pikimmin ateriansa.
Vähän aikaa senjälkeen lähti koko Heggelundin perhe ynnä molemmat puotipalvelijat kirkkoveneen luo, missä viisi talon miehistä istui juhlapukuun puettuina soututeljoilla, takit vieressään; sitten astuivat veneeseen jotkut muut palkollisista, jotka olivat odottaneet sillalla. Lipuin koristetun aluksen lähtiessä sillalta näki Martti Edel Heggelundin ja tämän ystävän asettavan auringon-varjonsa yhteen — epäilemättä voidaksensa paremmin olla suojassa Anttia vastaan, joka istui heidän vieressään.
Vanha Stuwitz esiintyi myöskin tavallansa pyhäpuvussa, se on: kotona tehdyissä sarkavaatteissa, jotka ulottuivat hänen rasvanahkaisten saappaittensa varsien puolitiehen, rinnallaan pöyheä kaulaliina, joka ei tahtonut pysyä alallaan ja joka, sittenkun se osaksi oli kadonnut paksun kauluksen alle, jälleen nousi esiin, päättyen korvien luona kahteen väärässä olevaan, huippuisen pystysuoraan liepeeseen. Ärtyisen juhlallisen näköisenä, vanhanaikainen matala huopahattu päässään ja kädet takintaskuissa, joista toisesta sinijuovainen, puuvillasta kudottu nenäliina pisti esiin, lähti hän tavalliselle yksinäiselle pyhäkävelylleen sisämaahan päin. Palattuansa kotiin oli hänellä tapana, kertoi puotipalvelija, oleskella yksinään meripuodissa päivälliseen saakka, jolloin oli parasta pysyä poissa hänen läheisyydestään, sillä hän oli silloin kovin pahalla päällä.
Martti, joka miltei yksin oli jäänyt kotiin, saattoi nyt kenenkään häiritsemättä kuljeksia ympäri ja katsella huoneita. Siellä hän joutui keskusteluun neitsyt Dyringin, vanhan emännöitsijän kanssa, jolle hän sanoi terveisiä vanhemmiltaan ja jota hän miellytti siinä määrin, että sai hiukan ylimääräistä hyvitystä ruokakaapista, "koska voisi kulua aikaa ennenkuin kirkosta tultiin ja koska nuoret ihmiset tarvitsevat ruokaa." Martti ei osannut edes aavistaa, että tämä ei ollut vanhan neitsyen tavallista virttä.
Neitsyt Dyring, tuo mustin irtokiharoin kulkeva vanha nainen, jonka pitkänsoikeita vaaleita ja ankaria kasvoja pitsimyssy ympäröi, oli talon väsymätön poliisi, ja häntä pelkäsivät kaikki; hänen pitkien silmäluomien alta epäluuloisesti tutkistelevat silmänsä ehtivät, kuten haukkalinnun silmät, vartioimaan kaikkea, mikä koski järjestystä talossa ja palkollisten kesken, ja aina hän iski kiinni silloin kun häntä kaikkein vähimmin tiedettiin odottaa.
Rouva Heggelund ei tahtonut koskaan huomata mitään vikaa ankarassa ja pulskassa neitsyt Dyringissä, joka rouvan läsnäollessa aina osasi pysyä varjossa ja jonka päätelmiä rouva aina sanoi oikeiksi. Tähän ei voinut edes Stuwitz mitään, vaikka hän muuten kaikessa hiljaisuudessa oli miltei yksinvaltias. Päärakennuksen rappuset olivat muuten neitsyen "Kap Finisterre" (maailmanloppu); rihkama- ja meripuotien oloja koskevista asioista hän ei ollut tietävinään, yhtävähän kuin niiden hallitsijasta, Stuwitzista, kun tämä tuli ylös saliin. Väitettiin, että neitsyt aina asettausi hänen sokealle puolelleen. Ei kukaan ollut kuullut näiden kahden vaihtavan kahta sanaa, mutta sitävastoin oli kyllä kuultu Stuwitzin vihaisesti ärisevän, kun neitsyt kulki hänen ohitsensa. Kirkkoon ei neitsyellä koskaan ollut aikaa päästä paljolta kotityöltä, ja hän sanoi usein ja katkerasti, "että minut kumminkin kerran sinne pakolla vietäisiin."
Onnekseen ei Martti tiennyt mitään tästä kaikesta, sillä tuskinpa hän siinä tapauksessa olisi puhunut niin avosydämisesti tuon vaarallisen "suurvallan" kanssa. Nyt oli hän, vaaraa aavistamatta, astunut sisäpuolelle sen katkeruuden aidan, johon muut tavallisesti loukkautuivat ja jonka takana hän itse oli kuin yksinäinen lintu. Martin iloinen, luottava olemus vaikutti neitsyeen, kuten auringonsäde vanhaan, kauan suljettuna olleeseen, pimeään ja kosteaan puistoon; ja tästä päivästä saakka oli poika aina neitsyen suosiossa. Tähän vaikutti jo ensi hetkestä sekin, että neitsyt tiesi Stuwitzin, ikuisen vihollisensa, vastustaneen Martin tuloa taloon, ja että Stuwitz oli vainonnut Martin vanhempia. Mutta millä tuulella neitsyt olikin — ja hän oli aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä huonolla tuulella — katsoi hän kumminkin aina Marttia lempein silmin, ja hänellä oli Marinan pojasta aina ja oikeaan aikaan hyvää ja puoltavaa kielellään — seikka, josta Martilla sittemmin oli paljon etua.
Iltapäivällä palasi kirkkovene takaisin ja kuten tavallisesti saarnapyhinä, kun ilma oli kaunis, tuli siinä M—nsalmelle pastorin perhe ja muita vieraita.
Päivällispöydässä istui pieni kamarineuvos Storm hyvin huomattavalla paikalla; rouva Heggelund käytti häntä jonakin koristeena pöydässään. Vieressään hänellä oli ystävänsä Edel — aina valmiina tarjoomaan hänelle, mitä hän halusi. Stuwitzilla sitä vastoin oli Martin suureksi kummaksi hyvin vähän sanomista päärakennuksessa. Hänen paikkansa pöydässä oli mitä halvin; koko aterian kestäessä hän sanoi tuskin sanaakaan, ja jo ennenkuin muut olivat lopettaneet syönnin, nousi hän, kumarsi ja lähti ruokahuoneesta. Koko ensi vuoden näki Martti hänen miltei aina noudattavan tätä tapaa.
Päivällispöydässä oli ilmanala tänään hiukan painostava.
Herra Antti, joka aina rikkoi seuraelämän ohjeita vastaan, oli varmaankin matkalla loukannut naisia. Pitkä, vaalea neiti, tuomarin tytär, istui alussa ruusuposkisena, vaikka ne eivät ensinkään olleet ilon ruusuja, ja rouva, jonka kasvoissa oli jotakin ylimääräisen juhlallista, huomautti, vaikka keskustelu ei siihen juuri antanut mitään aihetta, että pastori oli tänään pitänyt saarnan, mikä heitä kaikkia oli miellyttänyt. Rouva oli saarnaa kuullessaan tullut erittäin ajatelleeksi "erästä henkilöä", jossa kaikki saarnassa luetellut heikkoudet olivat yhtyneet. "Suokoon Jumala", lopetti hän, "että saarnan neuvot olisivat kohdanneet hänen sydäntänsä." Mutta äänessä, jolla hän tämän lausui, oli jotakin, joka ilmaisi, ettei hän pitänyt sitä uskottavana.
"Niin, rakas täti, sen suokoon Jumala!" sanoi Antti, jolla talossa oli vapaa suunvuoro ja jonka silmät eivät ensinkään osoittaneet ystävällisyyttä suuntautuessaan oveen, josta Stuwitz oli kadonnut. "Mutta", lisäsi hän, "vanha hylje on varmaankin jo siksi vanha, että häntä on vaikea uudestaan kasvattaa, ja eihän hän sitä paitsi koskaan tahdo käydä kirkossa." — Antti oli luulevinaan, että täti oli tarkoittanut Stuwitzia.
Jälestäpäin hän sai vakavan ripityksen rouvalta ja — kymmenen taalerin setelin enolta.
Illalla puhui Edel muutamia ystävällisiä sanoja Martin kanssa. Hän kysyi muun muassa Martin viihtymistä rihkamapuodissa ja miksi ei poika ollut seurannut heitä kirkkoon.
Ensimäiseen kysymykseen antoi Martti myöntävän vastauksen ja toiseen hän lausui, ettei kukaan ollut kysynyt, tahtoisiko hän päästä kirkkoon. Edel katseli häntä pitkään, ikäänkuin olisi miettinyt, mitä poika tällä viimeisellä vastauksellaan tarkoitti; sitten hän kysyi, äkkiä ja osanottavaisesti lähestyen häntä:
"Luulitte kaiketi, ettette tapaisi vanhempianne kirkolla?"
"Luulin, sillä muuten olisin pyytänyt lupaa päästä sinne!"
Nuori tyttö kääntyi pienellä hymyllä hänestä, seurataksensa Topias-setää hänen kamariinsa. Siellä hän lausui ääneen, mitä rappusissa oli juolahtanut hänen mieleensä:
"Nuori puotipalvelija mahtanee olla melko ylpeäluontoinen."
Martin mielestä olivat Edelin silmät loistaneet niin ihmeen kauniisti, kun hän puhui hänen vanhemmistaan; mutta sitten oli tyttö näyttänyt miltei loukkautuneelta ja Martti oli silloin ajatellut: "varmaan on tyttö ylpeä kuten äitikin."