X.

JATKOA.

Martin harvinainen kyky ja luonteen reippaus saivat aikaa voittaen heräämään itseluottamuksen, olletikin kun Stuwitz ensimäisinä vuosina kuulusteli hänen mielipiteitään semmoisistakin asioista, jotka olivat ulkopuolella hänen varsinaista alaansa — vaikkakin tämä aina tapahtui ivallisella äänellä. Stuwitz oli näet huomannut, että nuorukaisen päävikana oli "hiukan liiallinen itsenäisyys ja luottamus nerouteensa".

Stuwitzin asema oli ylimalkaan hiukan omituinen. Oli kuin olisi salissa herra ja rouva Heggelundin läsnäollessa kookas, melkein röyhkeännäköinen mies yht'äkkiä muuttunut mitättömän pieneksi, mutta yhtä nopeasti kasvanut jälleen, päästyänsä oman valtansa alueelle — meripuotiin. Hän oli ilmeisesti pahoilla mielin, alakuloinen ja tyhmistynyt tuolla ylhäällä perheen kesken, ikäänkuin olisi itsessään tuntenut, että hän siellä istui ihmisten parissa, jotka — rouvaa lukuunottamatta — eivät olleet hänelle ystävällisiä. Tämä tulikin näkyviin, paitsi neitsyt Dyringin käytöksestä, myöskin tavasta, millä Topias-setä häntä kohteli. Kun Heggelund itse häntä puhutteli, oli siinä useimmiten jotakin tahallisen alentavaa, jota puhuttelutapaa ukko ei muuten käyttänyt. Niinpä kutsui Heggelund Stuwitzin luoksensa väliin sohvassaan loikoen piipunvarren viittauksella, ja tämä seisoi silloin aina hänen edessään palvelijan kaltaisena; tai taputteli hän jonkunmoisella teeskennellyn ylhäisellä tavalla häntä olalle ja sanoi: "hyvä Stuwitz, ettekö tahtoisi tehdä minulle sitä palvelusta", sekä kääntyi kohta pois, ikäänkuin olisi vastaus itsestään ollut selvä. Vanha Stuwitz kumarsi nöyrästi; mutta meripuodissa hän saattoi sitten kulkea nyrkit taskuissansa ja murista tai viheltää, salamoiden sinkoillessa hänen toisesta, harmaasta silmästään päärakennusta kohti, toisen, sokean silmänsä väristessä vihasta. Kerran potkaisi hän tuollaisena hetkenä jotakin näkymätöntä, jota hän näytti tahtovan torjua pois tieltään.

Kun Martti sitten vähän enemmän perehtyi oloonsa, ymmärsi hän, että jonkinlaista erimielisyyttä vallitsi Heggelundin ja hänen rouvansa välillä siitä tavasta, millä Stuwitzia oli kohdeltava; sillä rouva koetti, vaikkakin se soti hänen luontoansa vastaan, korvata miehensä nurjaa käytöstä milloin milläkin ystävyydenosoituksella. Stuwitz oli arka kohta, jossa rouva ei vainut vaikuttaa mieheensä mitään.

Vanhalla Stuwitzilla oli muuten hyviäkin puolia, ja hän saattoi olla erinomaisen hyödyllinen kaikille niille, jotka osasivat päästä hänen suosioonsa. Siihen nähden oli välttämätöntä, että pidettiin "meripuodin puolta".

Mutta hänellä oli sen ohessa, kun hän tahtoi, erinomainen kyky olla kiusaksi niille, jotka olivat hänen komennettavinaan, ja Marttia kohtaan hän osoitti tätä kykyään väsymättömästi. Hän kohteli häntä omituisella harkitulla tavalla, jota vastaan oli vaikea olla varuillansa, ja pyrki tekemään jokaisen hänen pienimmänkin virheensä niin suureksi, että se itse asiassa tuli hiljaiseksi todistukseksi pojan epäluotettavuudesta. Kun Stuwitzia loukattiin — ja hänen ihmisiä vihaava ja tuittuinen mielensä loukkautui väliin ihan käsittämättömistäkin syistä — salasi hän joksikin aikaa mielipahansa, mutta varmaa oli, ettei hän sitä unhoittanut.

Eräänä syksynä, kun oli tultu kotiin tavalliselta Bergenin-matkalta, johon Martti siihen saakka aina oli ottanut osaa, ryhtyi Stuwitz pöydässä puhumaan vuoden kalahinnoista. Kun hän niitä moitti peräti huonoiksi, mainitsi Martti viattomuudessaan useita, jotka hänen tietääkseen olivat saaneet paljon korkeamman hinnan kuin Bergenin kauppiaiden julkiset hintaluettelot ilmoittivat, joihin Stuwitz oli nojautunut. Heggelund ei virkkanut mitään tätä kuullessaan, mutta kalmankalpeaksi hän kävi; ja siitä hetkestä saakka piti Stuwitz silmällä, että kun hän ei voinut estää Marttia olemasta mukana Bergenin-matkoilla, tämä niin vähän kuin mahdollista pääsi seurustelemaan Bergenin kauppiaiden kanssa.

Kun Martti seuraavana vuonna teki lähtöä Bergeniin, sanoi hän Heggelundille, että neljästätoista jaalan miehestä, jotka pidettiin tarpeellisena suuren raakapurjeen nostamiseen, voisi toinen puoli jäädä kotiin, jos jaala varustettaisiin vintturilla. Heggelund kuuli mielihyvällä esitystä ja alkoi pitää kunnianasiana olla Nordlannissa ensimäinen, joka käytti tätä parannuskeinoa. Mutta tässä tölmäsi hän Stuwitziin, joka otti esityksen hyvin pahaksi, olletikin Marttiin nähden, ja arveli olevansa kylliksi vanha ja kokenut ymmärtämään tämän asian paremmin kuin nenäkäs ja ylvästynyt poikatolvana. Väkeä tarvitaan, väitti hän, sekä jaalan hinaamiseen tyynellä että myös kalalastin siirtämiseen jaalan toiselle puolelle, jos se kävi tarpeelliseksi matkalla Suolameren yli, sekä vielä lastin purkamiseen Bergenissä — ja "uutisnälkäiset", huusi hän heittäen silmäyksen Marttiin ja lyöden nyrkillään tynnyriin että kumisi, "eivät ainakaan saisi pistää nenäänsä kauppatoimeen, niinkauan kuin hän sen esimiehenä pysyi."

Stuwitz seisoi meripuodissa — omalla alueellaan — tämän lausuessaan; ja siihen päättyikin aie, vaikka se sittemmin tuli käytäntöön koko Nordlannissa. Mutta Heggelund rupesi siitä päivästä pitämään suuremmassa arvossa Marttia, ja hän päätti antaa hänelle oikean kauppamiehen kasvatuksen; hän luuli pojan avulla saavansa vastaisuudessa mahdollisesti voiton siitä miehestä, jota hän eniten maailmassa vihasi — Thor Stuwitzista.

Martti oli tähän asti saanut pyhäpäivinä opetusta papinpojalta, joka oli ollut Kristianiassa ja siellä suorittanut loistavan tutkinnon. Nyt tahtoi Heggelund lisätä opetuspäivät kahdeksi viikossa; hän ei voinut, sanoi hän, noin ilman mitään lähettää aivan oppimatonta poikaa suurempaan kauppakonttoriin, ja ihan samaa mieltä oli rouvakin.

Edel oli hyvin omituinen tyttö, jota Martin oli perin vaikea ymmärtää. Hän ei tiennyt oliko hän tytön suosiossa vai ei; mutta viimeksimainittua hän piti todennäköisempänä. Edelin kasvot eivät olleet säännölliset, eivätkä edes somat; siksi olivat juonteet liian jyrkät — ne muistuttivat hiukan äitiä, vaikka olivat paljon naisekkaammat, ja hänen tukkansa oli vähän liiaksikin musta. Hoikka ja solea vartalo, joka sai tytön näyttämään pitemmältä kuin hän olikaan, ja huomattavan paksu ja musta tukka, joka ilmaisi lujaluontoisuutta ja rikkaita luonnonlahjoja, olivat toistensa vastakohtana.

Edel oli isänsä lemmitty; jo lapsuudestaan asti hän istui usein hänen konttorissaan, missä leikki ja ompeli. Siitä, mitä hän siinä isän kasvoista luki, tuli hän hänen aavistavaksi uskotukseen semmoisissakin asioissa, joita hän tosin ei selvästi käsittänyt mutta jotka olivat liian raskaita hänen lapsellisen mielensä, kantaa: — isä ei voinut olla ilman hänen seuraansa. Siten kasvaneena äitinsä voimakkaan tahdon painon ja isän useinkin synkän mielialan välissä oli Edel saanut olemukseensa jotakin pidättyvää, mikä nuoressa tytössä näytti miltei luonnottomalta ja vaikutti sen, että koko hänen esiintymisessään oli jotakin kylmän salaperäistä, mikä loukkasi Marttia. — Edelin vanhempi, valkoverinen sisar Hansine oli paljoa sävyisämpi ja avosydämisempi.

Edel saattoi olla, sanottiin, miltei yltiöpäisen iloinen, kun hän oli vieraisilla vanhemman ystävänsä Julie Schulzin luona, mutta kotona ei Martti mitään tuosta iloisuudesta huomannut; ja mitä hän huomasi, ei häntä miellyttänyt, hän kun usein itse oli maalitauluna.

Hyvään muistiinsa oli Martti muitten keskusteluista koonnut koko joukon vieraita sanoja, joilla hänen korvissaan oli kaunis sointu, ja näitä hän sitten käytti usein puheessaan. Tämän oli Edel huomannut. Hän keskusteli nyt useammin kuin ennen hänen kanssaan ja pisti siinä puheeseensa niin paljon vieraita sanoja kuin osasi keksiä. Martti otti jonkun aikaa kaiken tämän täydestä, mutta kun hän huomasi, mitä näiden sanojen takana piili, tunsi hän itsensä syvästi loukatuksi. Ja siitä päivästä saakka ei hän enää vierasta sanaa käyttänyt.

Joskin Marttia täten ensi aikoina monella tavoin loukattiin, tunsi hän kuitenkin kahtaalle päin sitä innokkaammin vetoa: Heggelundin luottamuksen ja tämän sisarenpojan Antin ystävyyden saavuttamiseen.

Heggelundin sisar oli suuresti mielissään siitä, että veli oli ottanut luokseen hänen poikansa, joka, käytyään Trondhjemin latinakoulua, hyvin vähällä edistyksellä oli koettanut kykyään eräässä siellä olevassa kauppakonttorissa. Heggelund maksoi hänen velkansa ja otti hänet luoksensa Nordlantiin, totuttaaksensa häntä sikäläiseen kauppaan.

Siellä oli Antti kotiväelle suurena hauskuutena; hän vihasi Stuwitzia ja sai sentähden käsirahoja enoltaan; hän saattoi kiireinä päivinä tehdä ihmeitä nopeudellaan, millä hän rihkamapuodissa palveli ostajia, mutta sitten hän lepäsi vaivoistaan useinkin kerrassaan kahdeksan päivää, joina hän ei käynyt edes vilahdukselta puodissa. Hän pelasti ihmisiä hengenvaarasta, osoitti nokkeluutta Bergenin matkoilla ja muissakin toimissaan. Mutta tavaranhintoja hän ei muistanut, eikä hän muutenkaan ollut asioista selvillä. Viime aikoina oli hänellä usein tapana neuvoa kysyjää Martin luo, mutta hänen äänessään oli silloin väliin tyytymättömyyttä. Hän näki, kuinka Martti, puutteellisesta sivistyksestään huolimatta ja talonpoikaistakki vielä yllään, vakavin edistysaskelin perehtyi semmoisiinkin asioihin, joista hän, Antti, sukkelalla käsityskyvyllään oli monta vuotta koettanut saada selkoa.

Toiselta puolen veti Marttia Anttiin tämän alituisesti ilmenevä hyvä sydän. Auttaakseen köyhää ihmistä saattoi Antti muun puutteessa — ja hän oli aina puutteessa, vaikka ehtimiseen sai rahoja enoltaan — riisua vaatteetkin yltään. Hänen olennossaan oli jotakin valoisaa huolettomuutta, jota Martti ei kyllikseen saattanut ihmetellä. Vaikeuksista hän ei ylimalkaan tietänyt mitään — hänellä oli vain niin pahanpäiväisen huono onni aina kun hän ryhtyi johonkin tärkeämpään. Sitäpaitsi hän oli aina erinomaisen siististi puettu; hän oli pitkä ja solakka, ja hienot viikset soveltuivat erittäin hyvin hänen hieman hempeihin kasvoihinsa — nuoruuden ystävyydessä vaikuttavat nämä seikat miltei kuten rakkaudessa. Ja hyvä pää hänellä oli, sen saattoi Martti päättää hänen monenmoisista tuumistaan, jotka alussa miltei huikaisivat häntä. Sittemmin, kun hän oppi paremmin punnitsemaan niiden todellista arvoa, näki hän niissä aivan oikein päävian, joka teki Antin huonosti kelpaavaksi käytännölliseen elämään. Mutta se ei vaikuttanut hänen ystävyyteensä; tämä kasvoi kasvamistaan samassa määrässä kuin hän sai kärsiä hänen luonteensa muista heikkouksista.

Antti Heggelundin tulevaisuudentoiveet olivat olleet rajattomat; paha onnihan häntä vain oli seurannut. Nyt kun hän pari vuotta oli toiminut yhdessä Martin kanssa ja hänen silmänsä olivat vähän enemmän auenneet näkemään niitä ehtoja, joihin kauppa-onni perustuu, oli hänen itseluottamuksensa suuressa määrin horjahtanut. Hän oli huonolla tuulella ja mietti, eikö hän kelpaisi johonkuhun muuhun paremmin kuin kauppaan. Kunpahan vain osaisi oikealle uralle! Jos hän olisi älynnyt, että häneltä oikeastaan puuttui jokaisen muunkin vaikutusalan pääedellytys, niin olisi hän arvatenkin ensialussa antautunut epätoivoon, mutta siitä sitten sitä enemmän voittanut. Nyt siirtyi hän huikentelevaisuudessaan uudelle alalle, katsellakseen tulevaisuutensa taivaanrantaa toisenvärisen lasin läpi.

Eräänä päivänä hän ilmaisi enolleen, ettei ensinkään ollut mieltynyt kauppaan ja että hän tahtoi suorittaa ylioppilastutkinnon — jota hän kauan oli halunnut. Trondhjemin latinakoulussa hän oli jo lukenut paljon semmoista, jota siihen vaaditaan; tätä hänen vain tarvitsisi kerrata pastorinpojan seurassa.

Ensi viikkoina Antti luki palavalla innolla ja otti suorittaakseen määriä, jotka hämmästyttivät hänen opettajaansakin. Mutta aikaa voittaen kävi lukeminen hitaammin. Hän laiminlöi toisen lukutunnin toisensa jälkeen, ja lopulta oli koko yritys jäämäisillään sikseen. Alettiin jo kodissa arvella, ettei siitä tule mitään tuon ikuisen huikentelevaisuuden takia, mutta Martti rupesi ystävälleen avuksi. Hän tarjoutui valvomaan kolmena iltana viikossa ja lukemaan ääneen hänelle; ja Antti, jonka mielestä tämä vähentäisi asian ikävyyttä ja samalla saisi lukemiseen järjestystä, hyväksyi tarjouksen. "Olisi hyvin hauskaa istua ja polttaa piippua toisen lukiessa", tuumaili hän.

Muutamia viikkoja kävi kaikki hyvin, mutta sitten alkoi Antti taas väsyä; hän keksi milloin mitäkin esteitä: väliin oli liian aikaista lähteä muiden joukosta pois, väliin hän taas käytti lukutunnit keskustellakseen piippunsa ääressä lakimieheksi rupeamisesta, väliin ilmaisi hän suoraan, ettei hän tänä iltana tahtonut lukea.

Eräänä iltana sattui Martti kaikessa viattomuudessaan lausumaan sanan, joka pariksi kolmeksi kuukaudeksi antoi Antin lukemiselle vauhtia, mikä muistutti kylkeen haavoitetun valaskalan menoa. Martti oli vähän epätoivoisesti lausunut:

"Niinpä ne toiset taas sanovat että te ette voi."

Martti näki että hän tällä oli loukannut Antin ylpeyttä, mutta hän ei tiennyt, että Antti tahtomattansakin luki juuri tuon lausutun tuomion hänen omista silmistään. Antti oli Marttiin nähden arempi kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa.

Eräänä päivänä hän vaipui syvään alakuloisuuteen. Hän makasi kalpeana ja sairaana vuoteellaan. Viimein tunnusti hän huolestuneelle ystävälleen, että hän kirjeellisesti oli kosinut tuomarintytärtä Julieta, joka usein, ja nyt viimeksi joulun aikana, oli vieraillut Heggelundin luona; Antti oli rakastanut häntä aina siitä saakka kun hän enonsa luona hänet ensi kerran näki. "Ja nyt on asia saanut loppunsa", sanoi hän surullisella äänellä ja nousi vuoteessansa; "valtuutetulla on virka, minulla ei; ja Julie on vastannut isänsä tahdon mukaisesti." Antti ei sanonut ymmärtävänsä, minkä takia hän nyt enää lukisi ja tekisi työtä. Kaikki oli nyt hänestä yhdentekevää. — Hän oli synkkä kuin ukkospilvi tämän sanoessaan.

Martin tuli oikein totinen sääli ystäväänsä; mutta viimeisiä sanoja kuullessaan hän heristi korviansa. Niin pitkälle ei toki asia saisi mennä! Ja hän painoi syvälle Antin ylpeyteen tuon vanhan kannuksen:

"Tuomarintytär luulee kaiketi, kuten muutkin, ettei teistä tule mitään."

"Vai niin", sanoi Antti vitkallisesti ja harmistuneena. Oltuaan sitten vähän aikaa katkeriin ajatuksiin vaipuneena hän lisäsi:

"Mutta hänen ainakin olisi pitänyt uskoa muuta."

Martti oli ääneti, vaikka Antti silminnähtävästi odotti häneltä puoltoa.

Arvaamatta hypähti makaava vuoteestaan ja sanoi päättävästi:

"Tänä iltana luemme taas, Martti!" —

Kalpea Julie Schultz tuli kuten ennenkin vieraisille. Ensi kerran kun hän ja Antti nyt näkivät toisensa, oli kumpikin, kuten voi ajatella, vähän hämillänsä. Antti näytti juhlallisen onnettomalta; mistä syystä, sitä ei ymmärtänyt kukaan muu kuin Julie, joka usein hiukan punastui. Mutta pian Antti pääsi eroon tästä ikävästä; eikä aikaakaan, kun pila ja ratto anastivat entisen valtansa. Oikeinpa oli Julie käyttäytynyt Martin mielestä petollisesti, kun oli kertonut Antin kosimisen monta vuotta nuoremmalle Edelille, eikä tämä seikka koroittanut Edeliäkään Martin silmissä. Miten olikaan, tuumaili hän, eipä näillä hienoilla naisilla paljon ollut sydäntä; — siinä suhteessa oli Antti heitä kaikkia paljon jalompi. He eivät vetäneet vertoja hänelle!

Eräänä päivänä oli Edel soudettava salmen toisella puolella asuvan vanhan vauraan laivurin ja tämän vaimon luo, joita Heggelundin neidit usein kävivät katsomassa; ja kun ei kukaan muu ollut saatavissa, niin tarjoutui Martti soutajaksi. Paluumatkalla ehdotteli Edel, että ryhdyttäisiin kalastamaan, koska onkia ja syöttejä sattui olemaan veneessä. Martti lakkasi soutamasta, ja Edel kalasti.

He istuivat jonkun aikaa ääneti. Tyttö oli silloin tällöin huomannut nykimistä, ja poika oli pannut uutta syöttiä onkeen. Äkkiä alkoi Edel innokkaasti vetää; hän oli saanut turskan onkeensa. Kun se oli saatu ylös ja Martti oli sen koukusta irroittanut, otti tyttö sen hänen kädestään ja sanoi, äkkiä nauruun purskahtaen ja kääntäen kalan päätä poikaa kohti:

"Ketä tämä muistuttaa?"

Martti ei voinut sitä sanoa.

"Ettekö sitä näe? — tuota ylioppilastutkinnon suorittanutta — pastorin poikaa! Siinähän on kerrassaan hänen leveä suunsa ja oppineet silmänsä, jotka näyttävät kaipaavan silmäluomia!"

Martin täytyi nauraa, sillä vertauksessa oli todella jotakin perää.
Mutta näyttipä kohta taas siltä kuin olisi Edel katunut, mitä oli
sanonut. Vähän ajan kuluttua jatkoi hän sitten, jotakin sanoakseen:
"Näin olette kaiketi istunut monta kertaa tuolla kaukana merellä."

"Olenpa kyllä, monta kertaa, ja isäni tai joku muu oli useimmiten mukana — erääseen aikaan äitinikin, mutta minä olin pikkuinen poika silloin."

Tuossa Martin vastauksessa oli jotakin miellyttävää, ja sen johdosta sanoi Edel:

"Niin, teillä on ollut paljon suruja nuoruudessanne."

"Ei meillä lapsilla; mutta kyllä isällä ja äidillä. He pitivät silmällä, etteivät huolet sanottavasti kohdanneet meitä; sittemmin arvasimme asian."

Minkä tähden juuri nämä sanat koskivat Edeliin, ei Martti ymmärtänyt; mutta hän vaipui niiden johdosta ajatuksiin ja muuttui alakuloisen näköiseksi. Viimein hän lausui ikäänkuin olisi tuokin ollut hänen ajatuksensa kohteena:

"Onhan äitinne niin kunnon nainen?"

Vaikka Edelin kasvot, niinkuin jo mainitsimme, eivät olleet Martin mielestä erittäin kauniit, huomasi Martti kumminkin nyt, että ne joskus saattoivat olla sangen miellyttävät. Tummien silmäripsien alla piilevät silmät saattoivat muuttua aivan mustiksi, kun ne sitävastoin äsken, hänen nauraessaan kalan takia, olivat olleet välkkyvän vaaleanruskeat; — ja Edelin asentokin hänen pitäessään ongenvapaa suolavedestä punaisissa käsissään oli ihmeen soma.

Martin soutaessa sillalle istui Edel ajatuksiinsa vaipuneena ja katsoa tuijotti soutajaa suoraan silmiin; ja poikaparan mieleen johtui ikäänkuin jonakin masentavana huomiona ajatus, että hän siinä oli ainoastaan soutukone, jonka nimi oli Martti Jansen.

* * * * *

Uutinen, että Norja oli saanut kuningas Oskarilta oman kauppalipun entisen keltaisen sijaan, kiiti niinkuin tuli kulossa kautta maan. Höyrylaiva "Prinssi Kustaa" toi, laukauksia laskettaen, sanoman siitä Nordlannin lastauspaikoille ja herätti kaikkialla innostusta. Nordlannin jaalain ei enää tarvinnut purjehtia Bergeniin, keltainen lippu perämastossaan; niihin, samoinkuin kaikkiin lipputankojen neniin, nostettiin maan omat värit.

Tämän johdosta piti Heggelundin talossa vietettämän suuret juhlallisuudet, joissa — paitsi muuta — pidettäisiin juhlapuheita lipputangon vieressä pihalla ja kunnialaukauksia pamauteltaisiin. Seudun mahtimiesten välillä pidettyjen pitkällisten keskustelujen avulla saatiin muun muassa puhujat ja puheiden järjestys määrätyksi. Tästä asiasta keskusteltaessa oli esiintynyt kursailua ja kaikinpuolista imartelua, mutta asianomaiset ymmärsivät kumminkin, että loppupäätöksessä piili eripuraisuuden siemeniä.

Juhla oli määrätty pidettäväksi juhannuksen jälkeen, sittenkun jaalat olivat palanneet Bergenistä. Päivän lähestyessä oli Antti Heggelund erinomaisen toimelias. Kun hän tädiltään sai kuulla, että juhlapuhujana esiintyisi myöskin "valtuutettu", hänen onnellinen kilpakosijansa, nolostui hänen mielensä, ja Martti näki, että hän hautoi jotakin tärkeää mielessään, hän kun myöhään iltaan kulki edestakaisin kamarissaan. Viimein hän ilmaisi aikovansa hänkin pitää puheen, mutta harmillista vain oli, ettei hän tiennyt, mistä hänen piti puhuman. Milloin mietti hän sitä milloin tätä ainetta; jospa hän vain olisi aavistanut, mistä valtuutettu aikoi puhua! — "Ja sitten tarvitaan puhujana esiintymiseen myös rohkeutta, Martti!"

Päivä tuli. Veneitä, täynnä vieraita, näkyi rivitysten salmessa; vuonolla olevat veneet ja jahdit olivat lipuilla koristetut, ja puistossa laukaisi Antti apumiesten kanssa kanuunoita. Antti oli koko aamun ollut kalpea ja levoton. Martin mieli oli juhlallinen — hän ei ollut koskaan ennen tällaista juhlaa nähnyt.

Puisto oli täynnä väkeä ja puhujalavan ympärillä seisoivat nuoret neidot valkoisissa hameissa, jotka olivat koristetut Norjan uuden lipun värisillä nauhoilla. Torvensoittajat puhalsivat kansallislaulua, ja tuomari piti puheen kuninkaalle. Sitä seurasivat puheet "Norjan pojille" ja "päivän merkityksestä" sekä "niiden miesten kunniaksi, jotka olivat taistelleet isänmaan puolesta."

Kauniit sanat tekivät syvän vaikutuksen Marttiin. Kun kanuunat paukkuivat, oli hänestä kuin olisi maa kadonnut hänen jalkojensa alta.

Sitten esitti Heggelund maljan "Pohjolan tulevaisuudelle uuden lipun suojassa", ja vaikka puhe oli lyhyt, vastaanotettiin nämä viimeiset sanat loppumattomilla hurraahuudoilla, lasien heiluessa korkealla ilmassa.

Ensi kerran eläessään sai Martti tässä luoda silmäyksen runollisuuden maailmaan. Heggelundin lausumat sanat eivät ainoastaan miellyttäneet hänen korviansa, ne tunkeutuivat syvälle hänen sieluunsa. Ilmaa hänen täytyi saada, ja sentähden tarjoutui hän kanuunain hoitajaksi. Ja siitä hetkestä kävivät laukaukset niin säntillisesti kuin olisi kanuunain päällikkönä ollut hidasverinen hollantilainen.

Valtuutettu nousi nyt puhujalavalle ja piti puheen naiselle: naiselle äitinä — tässä hän teki syvän kumarruksen rouva Heggelundille, — naiselle tyttärenä ja morsiamena, — ja saavutti puheellaan suurta suosiota, erittäinkin nuorten neitosten kesken. Tätä ei Antti voinut sietää. Ennenkuin hän itsekään tiesi, mitä hän aikoi tehdä, seisoi hän kaikkien, mutta erittäinkin rouva Heggelundin kummaksi, puhujalavalla. Martti oli perin hämmästynyt hänen puolestaan.

Antti oli innossaan alkanut puolittain vastustamalla niitä mielipiteitä, joita edellinen puhuja oli naisista esiintuonut. Hän oli takertunut samaan ajatuksenjuoksuun, ja hänen tuli nyt tuoda esille jotakin, mikä tyydyttävällä tavalla veisi tämän ajatuksen perille. Mutta sellaisessa asemassa oli Antti mies paikallaan. Onneksi pälkähti hänen päähänsä puhua — ei naisesta yleensä, vaan nordlantilaisesta naisesta: köyhästä naisesta, joka kotona puuhaa odottaessaan kalastusveneessä palaavaa miestään, sekä varakkaammasta, joka vartoo puolisoaan kotiin palaavaksi Bergenistä. Hän kuvaili vierasvaraista nordlantilaista emäntää, viitaten kyllin selvään jalomieliseen tätiinsä, sekä sitten sinisilmäistä, valkoveristä, "lumipuhdasta" Nordlannin neitoa — ja tätä lausuessaan olivat hänen silmänsä kääntyneet Julie Schultzin puoleen.

Otolliseen aikaan ja onnellisesti sai hän päätetyksi puheensa, joka herätti yleistä ja innokasta mieltymystä.

Kun Antti hehkuvanpunaisena mielenliikutuksesta oli astunut alas puhujalavalta, kokoontuivat naiset hänen ympärilleen. Valtuutettu oli kerrassaan voitettu ja Julien oli vaikea salata kyyneliään, jotka väkisinkin pyrkivät hänen silmiinsä.

Sitten tarttui Martti Anttia käteen ja kuiskattuaan "kiitos!" meni takaisin kanuunaansa luo. Hänestä oli kuin olisi Antti puheessaan tarkoittanut hänen omaa äitiään, joka askaroitsi Skorpöllä.

Suurella riemulla jatkettiin sitten juhlaa, johon vielä liittyi pari päivää kestävät kemut Heggelundin vierasvaraisessa perheessä.

Herra ja rouva Heggelund ylpeilivät suuresti siitä, että päivän kenties paras puhe oli ollut sisarenpojan pitämä; — itsepä tuomarikin oli lausunut ihmetyksellä huomanneensa nuoren miehen suuret lahjat.

* * * * *

Antti Heggelundin tavaton virkeys oli vähitellen alkanut tuottaa hänelle kunnioitusta sekä enon että tädin puolelta, joka viimeksimainittu piti sangen tärkeänä, mitä ylioppilas Sem eräänä päivänä oli sattunut lausumaan, että nimittäin Antilla oli hyvä pää ja että hän vahingokseen oli tuhlannut paljon aikaa. Eno ja täti olivat nyt sitä mieltä, että Antti yhtä hyvin kelpaisi lukumieheksi kuin muuksikin; ja hänen arvonsa oli kotona kohonnut sadalla prosentilla. Puolittain talon omaksi pojaksi tunnustettuna hänet lähetettiin vielä jotenkin ylhäisellä tavalla, oikein höyrylaivalla, Kristianiaan, vaikka jaala juuri samaan aikaan oli lähtevä Bergeniin.

Erään yksityisen opettajan johdolla Antti suoritti ylioppilastutkinnon, arvolauseella haud, ja että hän oli perheen nero, oli nyt selvä asia, Hänen poissaolonsakin enensi lisäksi loistetta. Rouva Heggelund näki jo hengessään hänet Nordlannin maaherrana, ja Heggelund itse alkoi vähitellen katsella sisarensapoikaa samoilla silmälaseilla.