XI.
LÄHTÖ.
Niinä vuosina, jotka Martti oli ollut Heggelundin luona, oli hän kokenut yhtä ja toista. Seurustelustaan Antti Heggelundin kanssa samoin kuin seuraelämästä yleensä — johon hän vähitellen tuli ottamaan osaa, ukko Heggelund kun mielihyvin näki hänet parissansa — oli Martti oppinut sivistyneitä tapoja koko joukon, eikä ainoastaan ulkonaisissa suhteissa. Hänen vanhoista käsityksistään oli moni muuttunut; ahdistava ujous, joka ennen aina häntä ahdisti hänen astuessaan saliin, oli poistunut, ja sen sijaan antoi hänen vaatimaton, luonnollinen esiintymisensä nyt koko hänen olennolleen jotakin miellyttävää. Hän ei pyrkinytkään olemaan muuta kuin mikä oli: poika, jota Heggelund auttoi eteenpäin. Hän ei vielä ollut täydelleen herrastapaan puettu, mutta hänessä ilmeni kumminkin jotain itsetuntoa, joka ei jäänyt vaikutustaan vaille.
Martilla oli pieni, vakituinen palkka, ja siitä hän antoi puolet vanhemmilleen, jotka hän tapasi, milloin tilapäisesti, milloin saarnapyhinä. Hän kävi nyt entistä useammin Bergenissä, ja näillä matkoillaan hän näki paljon sellaista, josta tuli yhä enemmän vakuutetuksi, että Stuwitz petti Heggelundia — mitä hän jo alusta asti oli pelännyt.
Hän koetti jonkun aikaa antaa Heggelundille tarpeellisia tietoja tästä. Mutta omituisen epäävä, vaikka ystävällinen tapa, jolla Heggelund vastaanotti niitä, sai hänet vastaisuudessa Stuwitziin nähden pysymään välinpitämättömänä ja ääneti. Hän ei ymmärtänyt eikä koskaan päässyt ymmärtämään, minkätähden isäntä ei tahtonut nähdä mitään; hänen sisunsa kiehui vihasta.
Tähän aikaan alkoi kuulua huolettavia huhuja Martin esiintymisestä Bergenissä. Ne kulkivat hiljaisuudessa miehestä mieheen, kunnes saapuivat Heggelundin korviin. Kerrottiin, ettei Martti toveriensa kanssa ainoastaan viettänyt huikentelevaa elämää, vaan että hän myöskin pani menemään rahoja viljalta. Asian oikea laita oli kumminkin, että Martista pidettiin erinomaisen paljon, että hyvin moni kutsui hänet luokseen ja että Martti näissä tilaisuuksissa oli iloisimpia. Ensi matkallaan hän oli todellakin kerran tullut alukseen toinen silmä sinisenä — ja tämä "sininen silmä" vedettiin nyt todistajaksi.
Kaikista näistä puheista ei Martti tiennyt niin mitään; hän huomasi vain pari kertaa, että rouva katsoi häntä kylmin silmin. Viimein vei neitsyt Dyring hänet syrjään ja kertoi hänelle perinpohjaisesti kaikki. Neitsyt oli itse täydellisesti vakuutettu hänen viattomuudestaan, ja suurella vaivalla hän oli puolustanut Marttia rouvan syytöksiä vastaan; nyt hän oli saanut selville, että Stuwitzin suosikki, laivuri, oli näitten juorujen alkuunpanija, ja laivuria tulisi Martin varoa.
Kun neitsyt Dyring viittasi syrjähyppyihin — tätä sanaa hän käytti vartavasten, sen häälyvän merkityksen tähden —, punastui Martti vähän. Mutta kun hän kuuli puhuttavan rahoista, joita hän olisi pannut menemään, poistui hän äkkiä neitsyen luota ja meni suoraa tietä konttoriin Heggelundin luo.
Hänen äänensä oli sävyisä, mutta siinä oli jotakin omituista, joka vaati vastausta. Hän otti esiin pienen laskukirjansa, johon kauppamiehen tavoin oli kirjoittanut kaikki pienet menonsa, ja sitten hän luetteli muististaan kaikki ne, jotka aluksen kahdella viime kerralla ollessa Bergenissä olivat kutsuneet hänet luoksensa. Talossa oli yksi ainoa kunnoton, sanoi hän, ja tämän nimi oli Stuwitz; hän unohti tällä erää kerrassaan laivurin — ja nyt, kun hän oli puhunut suunsa puhtaaksi, saisi Heggelund erottaa hänet palveluksestaan, jos tahtoi.
Nuoren, kalpean miehen sanoissa oli jotakin katkeraa, joka vaikutti Heggelundiin. Tämä oli Martin puhuessa istunut hämmästyneenä, koettamattakaan keskeyttää häntä. Kun hän viimein oli saanut lausutuksi ajatuksensa, vakuutti hänelle Heggelund sydämellisellä ja isällisellä tavalla, että hänen järkähtämätön luottamuksensa häneen ei vähintäkään ollut horjahtanut. "Mutta", lisäsi hän, "jopa huomaan, että teidän on aika päästä erillenne Stuwitzista; niin, vielä tänä syksynä tulee teidän muuttaa Bergeniin." Omituiset nytkähdykset, jotka näkyivät Martin kasvoissa, hänen tätä ystävällistä puhetta kuullessaan, osoittivat, että hänen näennäinen tyyneytensä alkoi kadota. Syvällä mielenliikutuksella mietti hän — sen näki selvään — sopivia vastaussanoja. Heggelund ei ollut sitä huomaavinaan; hän vain lausui toistamiseen, kun Martti kumartaen oli lähtemäisillään, että Martin nyt oli aika muuttaa Bergeniin.
Kaikeksi onneksi ei Stuwitz sattunut tänä päivänä olemaan kotosalla, muuten olisi Martti varmaan karannut hänen kimppuunsa ja jättänyt Heggelundin luokse menemisen sikseen.
Tämä tapaus puhdisti monessa suhteessa hänelle talon ilmanalaa. Rouva Heggelund oli suuresti harmissaan kaikista valheista, joita Martista oli pantu liikkeelle. Hän tiedusteli seuraavina päivinä usein ja ystävällisesti Martin vanhempain vointia; mutta neitsyt Dyring sai toimekseen katsoa, että nuorukaisen vaatteet tulisivat hyvään kuntoon hänen Bergenin-matkaansa varten. Ja neitsyen kasvot loistivat hänen tätä toimittaessaan kuin aurinko rajuilman mentyä ohitse.
Edeliin tämä juttu teki syvän vaikutuksen. Hän oli etsimällä etsinyt vikoja Martista; mutta eihän se ollut hänen syynsä! Olihan hyvin suuria vikoja Antissakin, vaikka tämä osasi olla niin rakastettava. Edel aavisti, että kertomuksissa, joita hän kuuli Martin elämästä Bergenissä, oli paljon liikaa, ja vaistomaisesti hän otti häntä puolustaakseen. Tytön tyynessä olennossa piili hyvin suuressa määrin samoja kiivaita tunteita kuin äidissäkin ihmisiä kohtaan. Kun Edel isältään sai kuulla, miten miehuullisesti Martti oli pannut alttiiksi koko tulevaisuutensa, käsitti hän täydellisesti tämän hänen käytöksensä miehuullisuuden.
Vähää ennen kuin Martti lähti, tapahtui jotain, joka sai hänet ajattelemaan, että Heggelundilia varmaan oli jokin syvä salainen suru.
Kun hän näet eräänä aamupäivänä kulki eteisen läpi, jonka vieressä Heggelundin konttori oli, näki hän oven olevan raollansa, ikäänkuin olisi joku unohtanut sulkea sen. Ja siinä istui konttorissa kirjoituspöytänsä ääressä Heggelund, kasvoillansa suru sellainen, ettei Martti ollut nähnyt ennen mitään siihen verrattavaa. Hän nojautui siinä, epätoivon ilme katseessaan, Edeliin, joka toisella kädellään pyyhki hänen otsaansa, toisella piteli hänen toista kättään. Martti kulki ohitse, ikäänkuin mitään näkemättä, mutta Edel loi samassa silmänsä häneen, ja säikähdys kuvastui tytön kasvoilla, kun hän Martin silmistä luki tämän kummastuksen. Ja kohta sen jälkeen kuuli Martti, että ovi hänen takanaan suljettiin.
Hänestä tuntui kuin olisi hän tässä odottamatta saanut luoda silmäyksen talon sisäiseen todellisuuteen; siinä piili siis jokin suru, ja Martti alkoi nyt ymmärtää erästä omituista juonnetta Edelin kasvoissa — tuota samaa, joka kerran ennen, hänen istuessaan veneessä, oli antanut hänelle niin paljon ajattelemisen aihetta.
Kun Edel samana päivänä käveli puistossa, Hansine-sisar vieressänsä, ja silminnähtävästi ajatteli sitä, mikä synkistytti hänen isänsä mieltä, näki Martti hänet siinä sekä vielä myöhemmin hänen kauniin päänsä ikkunan pielessä kamarissa kumartuneena ompelukseen ja tuli kovin liikutetuksi siitä, mitä tiesi, vaikka hän ei itse asiassa mitään tiennyt. Hän ymmärsi nyt vain sen, että hän sydämestänsä piti koko perheestä, rouvakin siihen luettuna.
Illallispöydässä Edelin kasvoilla ei ollut nähtävänä mitään, mikä olisi viitannut tuohon äskeiseen tapaukseen. Mutta saatettuansa Topias-sedän hänen kamariinsa, laski hän puolihämärässä eteisessä, siellä sattumalta tavatessaan Martin, tämän käsivarrelle silmänräpäykseksi sormensa, katseli vakavasti häntä silmiin ja sanoi puoliääneen, että luotti häneen ja oli vakuutettu siitä, ettei Martti koskaan ilmaisisi, mitä hän tänään oli nähnyt — "on jotakin, jota isä suree."
"En koskaan ilmaise sitä, neiti Edel!" vastasi Martti; ja tämä "ei koskaan" oli lausuttu sellaisella äänellä, että Edel ehdottomasti uskoi voivansa häneen luottaa. Vaikka Edel oli monta vuotta Marttia nuorempi, loi hän hämmästyneenä silmänsä häneen, ikäänkuin olisi Martti ollut suuri lapsi, joka ei tiedä, mitä puhuu. Hän ymmärsi, että Martti kaikessa viattomuudessaan oli tahtonut laskea sydämensä koko perheen jalkoihin, mutta samassa tuntui hänestä kuin olisi hän itse pitänyt tätä sydäntä käsissänsä. Hän sanoi pari sanaa ja meni huoneeseen, mutta ajatteli sitten itsekseen hiljaisuudessa, että Martti kumminkin oli ollut sangen rohkea.
Tästä päivästä alkaen oli Edel erinomaisen ystävällinen Marttia kohtaan. Martti ei ymmärtänyt käänteen oikeaa syytä, mutta olisi mieluummin suonut, että kaikki olisi pysynyt vanhoillaan; sillä hän huomasi päivänselvään, että juopa heidän välillään oli, käänteen kautta yhä laajenemassa. Varhain ja myöhään, aina pysyi Edel hänen ajatuksissaan, ja Bergeniin lähtö, josta hän ennen oli iloinnut, teki hänet alakuloiseksi.
Oli ehditty iltaan, jota seuraavana aamuna Martin tuli aikaisin mennä jaalaan. Hän oli sanonut jäähyväiset perheen kaikille jäsenille, jotka tavalliseen aikaan olivat vetäytyneet makuuhuoneisiinsa. Martti oli yksin salissa. Oli jo jotenkin myöhäistä; keskiyön-auringon viimeinen säde heitti seinälle kalpean valonsa, joka ei lämmittänyt.
Hän istui Edelin ompelupöydän vieressä, istui syviin ajatuksiin vaipuneena, kun neitsyt Dyringin ääni äkkiä kuului hänen takaansa. Neitsyen poliisi-vaisto iski, kuten tavallisesti, uhriinsa, kun tämä ei ensinkään tiennyt sitä odottaa. Hiukan ivallisesti, mutta kumminkin ystävällisesti sanoi emännöitsijä:
"Te kai istutte tässä jäähyväisillä, Jansen."
Martti huomasi, että hänet oli tavattu itse teosta, ja samalla hän tunsi olevansa uskollisen ystävän tarpeessa. Hän katseli maahan ja vastasi vain:
"Niin, — neitsyt Dyring."
"Olkaa varuillanne noita haaveita vastaan, niistä ei kumminkaan tule mitään."
"En voi olla, neitsyt Dyring!"
Neitsyen tuli kovasti sääli suosikkiansa; hän ymmärsi, ettei tässä enää ollut lastenleikkiä. Hänen piti lohduttaa, ja sentähden hän sanoi:
"Niin, niin, Martti Jansen! Ei kukaan tiedä, mitä tulevaisuus antaa."
"Tulevaisuus!" kertasi Martti itsekseen, ja samassa johtui hänen mieleensä seinälauta tuolla kotona Skorpöllä, jossa sana "Tulevaisuus" vielä oli luettavana ja jonka kirjaimet olivat ensimäiset, mitkä hän oli oppinut. — "Tulevaisuus — se on Jumalan kädessä", sanoi hän, tietämättänsä toistaen äitinsä sanat. Ja kostuivatpa hänen silmänsä melkein, neitsyen seisoessa hänen vieressään.
Neitsyt Dyringin ei tehnyt mieli ummistaa silmiänsä sinä yönä; hän pysyi jalkeilla aina siihen hetkeen, jolloin jaala — pari tuntia myöhemmin — hiljalleen katosi salmesta. Ihmeekseen hän tapasi silloin Edelin konttorin ikkunassa seisomasta.
"Siinäkö seisotte, neiti Edel?"
"Niin, en saanut unta", vastasi nuori tyttö; ja sitten, seisottuaan siinä vielä vähän aikaa, he erosivat.
* * * * *
Samana vuonna tiesi huhu, että Heggelund oli ottanut tavattoman suuren lainan, ja että hän sen vakuudeksi oli pantannut omaisuutensa. Tämä herätti suurta kummastusta ja monia selityksiä. Muutamat rupesivat jo epäilemään Heggelundin kiitettyä rikkautta.