XII.
BERGENISSÄ.
Bergeniläinen Mühlenwad, jonka luo Martti tuli, harjoitti suurta pohjolan-kauppaa. Sitä paitsi hän oli laajoissa liikesuhteissa ulkomaiden kanssa, jonne hän lähetti kalavaransa. Moni nordlantilainen aina Helgelannista ylös Ruijan perille saakka oli Mühlenwadin konttorin kirjoissa merkittynä velalliseksi. Lukuisat jaalat, jotka kaksi kertaa vuodessa saapuivat Bergeniin, laskivat ankkuriin, sen mukaan kuin tila salli, Saksansillan viereen tämän konttorin läheisyyteen. Siinä sillalla vallitsi touhu kalojen punnitsemisessa ja kuljetuksessa, jollaikaa aamusta iltaan konttori oli täynnä nordlantilaisia. Siinä tehtiin kauppoja, maksettiin vanhaa velkaa ja tehtiin uutta — kuten kaupassa ainakin.
Vanha Mühlenwad asui "Yläkadun" varrella, valkoisessa, vanhaan saksalaistapaan huippuisin päätyseinin varustetussa talossa, joka seisoi likistettynä naapuriensa väliin, kuten sotamies rivissä. Ukko itse, joka kaikin puolin oli "vanhan ajan" mies, kuului niihin saksalaissukuihin, jotka kävivät parhaasta päästä saksalaisessa kirkossa. Hän oli läpeensä uskonnollinen — raha- ja liikemies kiireestä kantapäähän, jonka mielestä Meidän Herramme varmaankin oli koko maailman suurin ja luotettavin asioitsija. Mutta se Jumala, jonka kanssa hän oli liikesuhteissa, oli muuten yhtä turhantarkka keinottelija kuin hän itse ja valvoi erittäin huolellisesti oikeuksiaan, helpottamatta kirjaintakaan aamu-, ilta- ja ruokarukouksista sekä seitsemännen päivän levosta, johon säntillisesti kuului kirkossakäynti ja raamatun lukeminen.
Ruskeaverkaiseen hännystakkiin puettuna, leveälierinen hattu vieressään ja vahva, kultanuppinen sauva kädessänsä hän istui aina saman pilarin luona, omituisena kuvana vanhan kansan pörssimiehistä. Jokainen tiesi, että hänen nimensä kävi kullasta, ja samaten myös, että hän oli kaikkia uutuuksia vastaan, jotka nuorempien kauppiaitten keskuudessa olivat alkaneet voittaa alaa, olletikin uuden pörssin rakentamista. Aikaisin kuolleesta vaimostaan, joka ei eläessään juuri ollut voinut kehua hyvistä päivistä, mutta jonka haudalle oli pystytetty suuri muistopatsas, oli hänellä poika, Wollert, jonka ainoa vapaus nuorempana oli ollut kouluaika, jonka kauhistus isä yhä vieläkin oli ja joka nyt, palattuansa takaisin lyhyeltä käynniltä Hampurista, esiintyi täydellisenä keikarina ja mitä keinokkaimmalla tavalla osasi välttää isän huomiota. Mutta täytyipä hänen aina silloin tällöin, kun hän sattumalta joutui verekseltään kiinni, asettua peloittavan sotaoikeuden eteen, jossa isän ruskealla kepillä oli osansa, ja sitten istua vankina joko konttorissa tai kotona salissa. Vanhalla Mühlenwadilla oli tapana sellaisten kohtausten jälkeen mennä levolle, surrakseen — niinkuin talossa sanottiin — vintiömäistä poikaa.
Tässä ilottomassa kodissa kasvoi poika kahden vanhan naimattoman tädin — Mühlenwadin sisaren — vartioimana. Nämä olivat alati saapuvilla jäseninä sotaoikeudessa lausumassa mielipiteensä hänen käytöksestään. Mitään vapautta Wollert ei saanut nauttia muulloin kuin kesällä, jolloin muu perhe oleskeli pienellä maatilalla Kongshavnissa ja hän oli jätetty kaupunkiin katsomaan konttoria.
Vaikka asiat nyt juuri olivat mitä kiireimmillään, jaaloja kun ehtimiseen tuli Bergenistä ja konttorissa siis oli aamusta iltaan työtä, huomasi Wollert, että häntä ei tähän aikaan pidetty silmällä niin ankarasti kuin ennen. Hänen tätinsä viettivät näet vuorotellen viikkonsa kaupungissa ruuan laitossa nordlantilaisille. Ja pyhäpäivinä, jolloin näille pidettiin pieniä kemuja, istui "vuorotäti" aina korkeassa nojatuolissa Mühlenwadin vieressä ruokapöydässä, missä punaista viiniä, joka ei aina ollut parasta laatua, tarjottiin veskunakeiton ja paistin särpimeksi. Ja silloin oli ainakin vähän tilaisuutta vapauteen.
Joskin Wollertin muina pyhäpäivinä täytyi seurata isäänsä saksalaiseen kirkkoon ja sitten viettää suurin osa päivää kotona, niin osasi hän illoin, vanhusten mentyä levolle, korvata vahinkonsa toverien parissa. Eräänä talviyönä huomasi toinen tädeistä, kun hän kynttilä kädessä tarkasteli veljenpojan makuuhuonetta, sen tyhjäksi ja tikapuut nojallaan ikkunaa vasten. Aamupuoleen yötä tuli Wollert kotiin, nousi kamariinsa, sytytti kynttilän ja — näki sotaoikeuden yömyssyineen istuvan siellä. Hänen hämmästyksensä oli suuri; mutta nopea silmäys sanoi hänelle kohta, ettei "ukko" ollut istunnossa, ja siihen hän perusti pelastuksentoiveensa. Hän säntäsi vielä auki olevan ikkunan luo ja huudahti, ikäänkuin olisi aikonut heittäytyä siitä alas:
"Nyt saatte kohta ruumiin taloon."
Loppupäätös tästä uhkauksesta oli, että kauhistuneet tädit tästä päivästä lähtien "ukon" tietämättä hankkivat veljenpojalle "kohtuullista vapautta" sekä myöskin käsirahoja tämän vapauden nauttimiseen.
Nuorella Wollertilla oli kumminkin ollut rahoja taskussaan jo ennenkuin tädit niitä hankkivat. Hän oli lainannut niitä Taneli-sedältä. Tämän itaruus oli kumminkin koko kaupungissa puheenaineena, ja tunnettua oli, että hän tuskin soi kuivaa leipää ravinnokseen. Hän vihasi veljeään, jonka luuli muinoin perinnönjaossa pettäneen häntä. Kun veljenpoika hänelle jutteli, miten hänen kotona oli olla, piti setä aina hänen puoltaan, ja kerran, kun Wollert valitti, ettei hän koskaan saanut rahoja, niin tarjoutui setä lainaamaan hänelle niitä, "kunnes poika tulisi lailliseen ikään ja saisi käsiinsä äidinperintönsä." Wollert antoi näistä rahoista sedälle pieniä velkakirjoja, jotka tehtiin neljänkolmatta prosentin korolle, ja siten hänellä oli oma pankkinsa. Wollertin tuli lisäksi pitää silmällä, ettei kukaan varastanut viinimarjoja sedän puutarhasta, sekä ottaa selkoa ilkimyksistä, jotka heittelivät kivillä hänen ikkunoitaan; sillä pikkupoikaset olivat pahoja rikkaalle saiturille. Kun tämä illoin, leipäkannikka sinisen päällystakkinsa alla ja puuvillainen sateenvarjo kädessä, kulki kotiinsa, ajoivat he usein häntä takaa ja nimittivät häntä milloin milläkin haukkumanimellä.
Alussa oli Martin varsin vaikea tulla toimeen Mühlenwadin luona, ja usein hän huomasi, että Stuwitzin käsi ylti aina tänne saakka.
Mühlenwad, jonka suureen pohjoiseen asioimisliikkeeseen koko Heggelundin kauppa kuului, kunnioitti, suuresti Stuwitzia, jota hän vuosien kuluessa oli oppinut pitämään kauppahuoneen todellisena päällikkönä. Ja niiden viittausten johdosta, joita Stuwitz oli hänelle antanut Marttiin nähden, oli hän tullut siihen luuloon, että Martti oli Heggelundin suosikki, vieläpä jonkunmoinen uutuuksien keksijäkin. Semmoisen miehen kuin Stuwitzin arvostelut painoivat luonnollisesti paljon; mutta itse "junkkari" ei tietysti ollut nuuskahyppysellisenkään veroinen. Ja kun Mühlenwad oli saanut jotakin päähänsä, niin eipä se siitä hevin lähtenyt.
Martti sai jonkun tois-arvoisen aseman, joka ei häntä suuresti miellyttänyt: milloin tuli hänen olla apuna Saksansillalla, milloin konttorissa. Enimmät aikansa hän vietti kumminkin nostovivun luona sillalla alituisessa puuhassa. Hän voitti kuitenkin vähitellen reippaudellaan ja järjestyksellään Mühlenwadin vastahakoisen suosion. Kun Nordlannin jaalat saapuivat ja kalat oli lajiteltava, osoitti Martti taitoa, joka ei voinut olla hämmästyttämättä; — sen taitonsa hän oli saavuttanut tämän toimen perinpohjaisesta oppimisesta nuorempana. Mühlenwad, joka pian huomasi, mitä hyötyä hänellä kaikesta tästä voi olla, ehdotti Martille, että tämä rupeaisi hänen "siltapäällikökseen". Martti kiitti luottamuksesta, mutta vastasi Mühlenwadin suureksi harmiksi kieltäen. "Hän halusi kulkea konttoritietä". Ja koska Mühlenwad ei saanut asiaa menemään oman mielensä mukaan, joutui Martti taas epäsuosioon.
Viime vuottansa Heggelundin luona viettäessään oli Martti pastorin pojalta saanut oppia saksan kielen ensi alkeet; ja erään saksalaisen konttoristin avulla, jonka hän tunsi ja jonka kanssa hän seurusteli, hän oli aina siitä saakka kun tuli Bergeniin, käyttänyt lomahetkensä ja etenkin pyhäpäivät tämän kielen oppimiseen. Puolentoista vuoden kuluttua hän oli ehtinyt niin pitkälle, että osasi kirjoittaa ja puhua saksaa — Martti pyrki eteenpäin maailmassa.
Wollert Mühlenwad, pohjaltaan hyväsydäminen ja sävyisä mies, ei varmaankaan olisi viettänyt nykyistä huimaa elämää, tuskinpa edes käyttänyt jalkahihnoilla varustettuja ihohousuja ja kultasankaisia silmälaseja, jotka hän aina nosti otsalleen kun tahtoi nähdä oikein, jollei kodin pakko- ja vankeussäädökset olisi saaneet häntä näkemään rajatonta vapautta liian huikaisevassa valossa. Hän puheli usein Martti Jansenin kanssa, näkyipä väliin turvautuvankin häneen; mutta kenties sai Martti kiittää onneansa siitä, ettei hän nuoren herran mielestä tähän aikaan vielä ollut kyllin sivistynyt voidaksensa esiintyä Wollertin ystäväin seurassa. Pyhäpäivin saattoi Wollert pitkät ajat istua ja keskustella Martin kanssa tämän pienessä, sillan vieressä olevassa kamarissa.
Eräänä päivänä hän näki, että Martti kirjoitti saksaa ja kuuli suureksi kummakseen, että poika osasi tätä kieltä sekä yhtä ja toista kirjanpidosta. Nuori Wollert vihasi konttoria ja kaikkea, mitä siihen kuului, yhtä suuressa määrin kuin Martti Jansen sitä rakasti. Eikä aikaakaan, ennenkuin hän ehdotti, että tämä ottaisi huolekseen hänen saksankieliset kirjeensä; Wollert kirjoittaisi ne sitten puhtaaksi ja veisi ne "ukon" allekirjoitettaviksi. Martti älysi hyvin, ettei tämä ollut aivan oikein, mutta tyydytti omaatuntoansa kieltäytymällä vastaanottamasta maksua, minkä Wollert hänelle tarjosi työstä, joka veisi koko pyhäpäivän.
Siitä lähtien sai Wollert suuremmassa määrässä kuin ennen nauttia vapautta ja saavutti samalla suosiota isän puolelta, tämä kun kertoi tädeille, että kirjeet olivat kirjoitetut niinkuin olisivat ne lähteneet vanhan tottuneen kauppiaan kädestä, ja että ne samalla olivat lyhyet ja selvät. — "Wollertista voi sittenkin tulla mies!" — Hän sai sentähden syntymäpäivänään lahjaksi kultakellon ja luvan julkisesti käyttää silmälaseja, joista Wollert kumminkin tästä lähtien alkoi yhä enemmän vieraantua.
Silloin sattui tukala tapaus eräänä päivänä, kun Wollert vei isänsä allekirjoitettavaksi koko kasan kirjeitä. Näiden joukossa oli näet kaksi kauniilla ja sujuvalla käsialalla kirjoitettua, jotka Wollert kiireissään oli unohtanut muiden joukkoon.
Kun vanha Mühlenwad sai käsiinsä ensimäisen, pitkän ja taidokkaasti kyhätyn kirjeen, näki Wollert, joka istui pöydän toisella puolen, että jotakin oli merrassa.
Ukko istui kauan aikaa ääneti, tarkasteli kirjettä, laski sen pöydälle, otti sen käteensä, laski sen jälleen alas, ja hänen kapeissa, terävissä kasvoissaan oli jotakin sellaista kuin jos hänen edessänsä olisi ollut väärennetty vekseli. Pikimmältään lensi hänen silmäyksensä nurkkaan, missä seisoi vahva sauva, kultanuppi vanhan hatun peittämänä. Wollert säpsähti. Mutta sitten isä alkoi uudelleen lukea kirjettä ja nyykähytteli väliin päätään katkeralla mielihyvällä, ikäänkuin olisi sillä tahtonut myöntää, että kirje oli hänen mielensä mukainen ja hyvin kirjoitettu. Viimein hän lausui:
"Niin, melkeinpä arvasin, ettet sinä kykenisi näin kirjoittamaan! — tuo tänne nuo lemmon silmälasisi, Wollert!"
Wollert ojensi ne nolona pöydän toiselta puolen isälleen; tämä väänsi sangat kasaan ja musersi lasit jaloillaan.
"Kuka on kirjoittanut kirjeesi?" kysyi hän sitten.
Wollert koetti päästä valheella; kaikki muut kirjeet, paitsi noita kahta, oli hän muka itse kirjoittanut. Mutta silmäys, jonka vanhus suuntasi nurkassa seisovaan keppiin, sai hänet äkkiä avosydämiseksi.
"Jansen!" vastasi hän.
"Jansen! — Meidän Jansen? — vai niin!"
Se oli hyvin pitkäveteinen tuo: "vai niin!" Sitä seurasi sitten tiedusteleva kysymys: "Ja mitä hän on vaatinut niistä?"
"Hän ei ottanut mitään."
"Vai niin! No siinä tapauksessa saan sinulle sanoa, mitä hän tahtoi", huusi vanhus kiivaasti, ikäänkuin olisi uudelleen muistanut keppiä; "hän tahtoi, mitä sinä et tahtonut, vaikka olet rehellisen kauppamiehen sekä poika että pojanpoika. Hän tahtoi oppia jotakin, kuuletko! Ja sinusta ei tule koskaan edes sellaista, joka voisi vetää vertoja hänen sakarisormelleen."
Sitten hän avasi oven ja käski erään etuhuoneessa olevista mennä noutamaan Jansenia.
Mühlenwad istui jonkun aikaa miettiväisenä; Wollertista taas oli ilma pienessä konttorissa hirveän hikinen. Isä ei olisi mielellään tahtonut suoraan sanoa, mitä hän tiesi: että poika oli ollut epärehellinen häntä kohtaan.
Kun Martti Jansen tuli konttoriin, kysyi vanhus viitaten kirjeisiin:
"Oletteko kirjoittanut nämä?"
"Olen!"
"Missä olette sitä oppinut?"
Kun nuori mies oli lyhyesti selittänyt sen, sanoi Mühlenwad äänellä, joka soi kuin olisi hän lukenut kirjasta:
"Teillä on huomisesta alkaen konttorissani täysi paikka ja palkka; ja kun poikani kirjoittaa kauppakirjeitä, on hänen neuvotteleminen teidän kanssanne sisällöstä, ennenkuin kirjeet tuodaan minun allekirjoitettavikseni." Sen sanottuaan hän nyykäytti päätään, ja Martti lähti konttorista. Mutta vanha Mühlenwad istui kauan ja tirkisteli oveen päin, josta hän oli mennyt. Vihdoin hän kääntyi Wollertiin ja sanoi miltei lempeästi:
"Jospa sinä voisit tulla tuollaiseksi, Wollert! Hänessä on ryhtiä, hän tulee menemään pitkälle maailmassa; — mutta isäparkasi ei liene oikeutettu sinusta edes toivomaan mitään sellaista", lisäsi hän huoahtaen.
Kun Wollert lähti konttorista, oli hän iloinen, että oli päässyt niin vähällä.
Seuraavana vuonna kirjoitti Martti Jansen myöskin ranskankielisiä kauppakirjeitä ja kohosi kohoamistaan isäntänsä luottamuksessa. Tunnettua oli, että kaikki kirjeet kulkivat hänen kauttansa — muuten ei vanhus ollut koskaan levollinen postiin nähden.
Martin palkka oli nyt noussut, se salli hänen elää kuten muutkin kauppasäätyyn kuuluvat nuoret miehet.
Kasvatuksen takia, jonka Martti sai Mühlenwadin koulussa, hän alkoi antaa rahalle suurempaa arvoa kuin oikein soveltui hänen luonteellensa. Hän kuuli aina miestä arvosteltavan sen mukaan, miten varakas tämä oli; eikä ollut ainoatakaan hänen tovereistaan, joka ei olisi uneksinut rikkauksista — Mühlenwadin vanhaa leveälieristä hattua kunnioittivat nämä nuoret miehet miltei kruununa.
Martti Jansen oli siis hyvällä alulla tulla liikemieheksi "kiireestä kantapäähän". Hän osoittikin jo sitä hiljaisella lujuudella käytöksessään ja oman kykynsä tietoisuudella, joka hänen nuoruuteensa nähden meni vähän liikanaisuuksiin voidaksensa miellyttää, vaikka se herätti jonkinlaista kunnioitusta. Miehuulliset, avoimet kasvot ja liikemiehen kovan kuoren alta kuultava sydämen jalous herättivät erityistä luottamusta häneen. Yleisesti arveltiin, kuten vanha Mühlenwadkin, että hän kunnollaan pääsee pitkälle maailmassa.
Perheissä, joissa hänellä oli tilaisuutta seurustella, oli hän tavannut monta nuorta naista, mutta nämä eivät näyttäneet häneen vaikuttavan. He pitivät häntä nuorena liikemiehenä, joka oli siihen määrään eteenpäin pyrkivä, ettei hänellä ollut aikaa mihinkään muuhun. Ei kukaan heistä osannut aavistaa, että hän yksinäisinä hetkinä saattoi istua ja sisäisillä silmillään katsoa eteensä erästä olentoa, johon verraten he kaikki hänen silmissään himmenivät; tapahtuipa väliin, että hän itse pelkäsi kokonaan vaipuvansa siihen.
Edel Heggelund oli kokonaisen vuoden oleskellut Trondhjemissa ja oli siellä rikkaan Heggelundin tyttärenä ja kenties myöskin oman itsensä tähden tullut hyvin huomatuksi. Martti, joka oli tehnyt voitavansa saadakseen tietää kaiken, mikä koski häntä, rauhoittui suuresti, kun kuuli että Edel oli palannut takaisin Nordlantiin.
Syy Edelin kotiin-palaamiseen oli surullinen: hänen äitinsä oli kuollut.
Lupauksensa mukaan oli Martti väliin kirjoittanut Heggelundille ja aina saanut lyhyen, hyväntahtoisen vastauksen. Kerran oli Edel vastannut isän puolesta ja kirjeessään ystävällisesti kertonut, miten M—nsalmella elettiin, puhunut Topias-sedästä ja Antista, joka oleskeli Kristianiassa, sekä neitsyt Dyringistä. Lopuksi sisälsi kirje tietoja Martin vanhemmista Skorpöllä. Martti ymmärsi, ettei Edel voinut suuretta vaivatta saada näitä tietoja, Skorpölle kun oli M—nsalmelta hyvin pitkä matka, ja hän piti tätä satoja kertoja uudelleen luettua kirjettä suurimpana kalleutenaan.
* * * * *
Juuri tähän aikaan sai Martti aihetta tuntea, minkä arvoinen hän oli Mühlenwadille; tämä oli näet samana talvena ansainnut tuhansia ryhtymällä erääseen kauppayritykseen, joka oli Martin päässä syntynyt.
Eräänä päivänä oli Mühlenwad konttorissaan hyvin juhlallisen näköinen. Hän oli saanut tietää, että Heggelund oli vararikkoon joutumaisillaan. Kauppapaikka oli jätetty Stuwitzille, jonka kanssa "konttori" siis vastaisuudessa tulisi tekemisiin. Muuten olivat Mühlenwadin ja Heggelundin väliset asiat kaikeksi onneksi Stuwitzin toimesta hyvällä kannalla.
"Tätä loppua", lisäsi Mühlenwad, "olen aina aavistanut, kun näin, miten Heggelundilla elettiin. Nyt ei miesparalla kuulu olevan juuri muuta kuin huone, missä hän asuu, ynnä huonekalut ja pieni tila vuonon perukassa. Muun kaiken ovat saamamiehet ottaneet ja myyneet pakkohuutokaupalla. — Kova on sellainen kohtalo."
Kalmankalpeana seisoi Martti Jansen tätä puhetta kuunnellen, ja sittemmin työssään konttorissa hän ei voinut muuta ajatella. Hänestä oli kuin olisi tapahtunut jotakin mahdollisuuden rajojen ulkopuolella olevaa; yhtä hyvin olisi hänelle voitu kertoa, että tunturi oli kaatunut, kuin että jotain tällaista oli voinut tapahtua Heggelundin talolle, missä hän oli niin monta vuotta elänyt siinä vakaumuksessa, että se oli rakennettu rikkauden kalliolle. Kuinka kipeästi se häneen koski! Hänellä oli siellä ollut koti; hän otti nyt sydämestänsä osaa talon häpeään ja onnettomuuteen. Yhä paremmin selkeni hänelle, että Stuwitz oli syypää, vieläpä varsinainen alkukin kaikkeen; sillä päivänselvää oli, että Stuwitz oli vuosikausia rikastuttanut itseänsä, saattanut häviöön isäntäänsä ja nyt viimein antanut kruunauksen työllensä. Jos hän näinä päivinä olisi tavannut Stuwitzin, olisi hän, huolimatta seurauksista, ryhtynyt väkivaltaan, saadaksensa kostaa.
Konttorissakaan ei Martti oikein tullut entiselleen. Hän toimitti tehtävänsä raivoisalla vauhdilla ja lähti usein pois sieltä ennen tavallista aikaa. Illoin hän teki pitkiä kävelyretkiä Sandvigin tiellä ja istui kauan miettien, ennenkuin meni levolle.
Ensimäisen surun jälkeen oli hänessä alkanut herätä ajatus, joka sai hänen verensä kiehumaan ja karkoitti unen hänen silmistänsä. Hän ajatteli mahdolliseksi, että hän nyt, kun suhteet olivat muuttuneet, voisi saada Edel Heggelundin omakseen.
Suuri oli erotus hänen nykyisen ja entisen ajatuksenjuoksunsa välillä. Kun hän lähti M—nsalmelta oli hänestä muurina Edelin ja hänen välillään ollut hänen syntyperänsä halpuus ja hänen sivistymättömyytensä; nyt oli tuo muuri supistunut hänen varattomuuteensa.
Ja asiain näin ollen tuikki toivon säde vilahdellen hänen sieluunsa.
Tämä oli alussa tosin pelkkää haavetta, jota hän ei voinut ajatuksistansa poistaa, semminkin kun se aina päättyi siihen, että hän, saatuaan suoritetuksi muutamia suurenmoisia kauppa-asioita, esiintyi rikkaana miehenä ja pyysi Edeliä omaksensa sekä palautti uudelleen entiseen loistoon rappiolle joutuneen kauppahuoneen. Mutta vähitellen alkoi todellisuus tunkeutua näihin unelmiin, ja joskin hänen ajatuksensa aina päättyivät samaan loppukohtaukseen ja Edel ja Heggelundin kauppahuone tavallansa sulivat yhteen mielikuvaan, niin eipä näin ollut laita niiden tuumien, joiden oli määränä saattaa hänet toiveiden perille.
Noilla yksinäisillä retkillä Sandvigin tiellä alkoi vähitellen hänen sielunsa silmiin häämöttää niemeke pienen kauniin lahdelman suussa tuolla kodin läheisyydessä; hän oleskeli siellä, hän matkusti sieltä kauas pois kauppa-asioille, hän näki ihmisiä vilisevän ja liikkeen yhä lisääntyvän, ja viimeksi hän saattoi morsiamenaan Edelin kauniiseen huoneeseen, jonka hän oli rakentanut niemekkeelle. Joka ilta toi uusia piirteitä tähän kuvaan. Stuwitzin vanha ajatus, että oli perustettava kauppapaikka Lapinmutkaan, oli virinnyt eloon Martin muistossa. Ja kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä mahdollisemmalta se hänestä näytti, sitä houkuttelevammalta. Hän ei ummistanut silmiänsä vaikeuksilta, mutta kun nämä johtuivat hänen mieleensä, ajatteli hän — ja kenties hiukan nuoruuden ylpeydellä — kykyänsä; ja yrityksen takana näki hän Edel Heggelundin hymyilevän.
Mühlenwadin hämmästys oli suuri, kun Martti eräänä päivänä sanoi tahtovansa luopua nykyisestä palveluksestaan ja — aikeitansa likemmin ilmaisematta — selitti aikovansa ruveta omiin liikeyrityksiin pohjoisessa. Ukko, joka ei voinut muuta ajatella kuin että hänen kirjanpitäjänsä oli kadottanut järkensä, koetti kaikin tavoin saada häntä peräytymään päätöksestään. Mutta kun tästä ei ollut apua, antoi hän hänelle hyvin varovaisesti vähän velkaa, ja joitakuita satoja riksejä oli Martilla itsellään.
Yhtä suurta hämmästystä herätti tämä uutinen Heggelundissakin, jolle Martti luuli velvollisuudekseen kirjoittaa asiasta, koska Heggelund oli auttanut häntä hänen tulevaisuutensa uralle. Mutta tapa, jolla hän tämän aikeensa ilmaisi, ei ollut erittäin onnistunut. Syyksi hän toi esiin vain sen, että halusi takaisin Nordlantiin ja ilmaisi samassa vakavana uskonaan, että hän kyllä onnistuisi siellä tekemään hyviä afäärejä. Vähimmin onnistunut oli kuitenkin kirjeen loppupuoli. Puhuttuansa syvästä kiitollisuudestaan hän piirsi siihen viimeksi ja jotenkin kömpelösti toivomuksen, että hän kerran voi palkita Heggelundille kaiken sen hyvyyden, jota oli nauttinut hänen luonaan.
Tämä loppu kosketti, vaikka eri tavalla, kipeitä kohtia sekä
Heggelundissa että tämän tyttäressä.
Salaisen mielipahansa ilmaisi Heggelund lausumalla ärtyisästi, ettei hän voinut nähdä vähintäkään järkeä siinä, että nuori mies, jolla ei ollut pääomaa, noin ilman mitään muuttaa tänne pohjoiseen ja asettuu asumaan ensimäiselle eteen sattuvalle niemekkeelle.
Edel oli Martti Janseniin nähden haaveillut hiljaisia unelmiaan. Jo siihen aikaan, jolloin Martti oleskeli heidän luonaan, oli tyttö huomannut, että nuorukainen hänestä piti, mutta omat tunteensa hän oli saanut selville vasta tuona yönä, jona hän Martin lähtiessä tapasi neitsyt Dyringin. Sittemmin olivat nämä tunteet hänelle yhä enemmän selvinneet, ja hän oli niin sanoaksemme elänyt niissä sisäistä elämäänsä.
Hän aavisti nyt, että hänellä itsellään oli osansa tuossa Martin äkillisessä ja kummallisessa päätöksessä — ja hänen tätä ajatellessaan punastuivat hänen kasvonsa hetkeksi ilosta. Sisimmässä sielussaan hän oli jo kauan ollut varma siitä, että hän — jos asianhaarat olisivat sallineet — olisi voinut tarjota Martille kätensä, vähintäkään kysymättä heidän erilaisia elämänsuhteitaan. Hän ymmärsi näet, että juuri ne olivat pidättäneet Marttia ottamasta pienintäkään askelta hänen voittamisekseen. Mutta hänelle oli sen ohessa selvinnyt, että Martin puuttuva luottamus häneen itseensä oli heitä erottavan rajamuurin pohjana.
Nyt esiintyivät Martin mielestä heidän keskinäiset suhteensa sen johdosta, mitä Edelin kodissa oli tapahtunut, siihen määrään muuttuneina ja samalla toivorikkaina, että Martti siihen nojaten oli tehnyt lopullisen päätöksensä.
Mutta siihen, mitä oli tapahtunut, sisältyi se, että Edel oli nyt köyhä tyttö.
Kasvavana istuessaan konttorissa oli Edel jo aikaisin alkanut aavistaa, että isää kalvoi jokin suru, jota hän tahtoi salata; ja vaikka Edel ei koskaan saanut tämän surun oikeaa laatua tietää, oli hänelle kumminkin vihdoin selvinnyt, että syynä isän sisällisiin kärsimyksiin oli Stuwitz. Tämän esittämien laskujen alle oli Heggelund hajamielisesti ja miltei tietämättänsä, mitä teki, kirjoittanut nimensä, mutta tehtyään sen aina vaipunut synkkämielisyyteen ja suruun, joka, jollei poistunut, kumminkin näkyi kevenevän, kun Edel oli asettunut seisomaan hänen kirjoituspöytänsä viereen tai istuutunut hänen polvelleen. Edel oli sen ohessa ymmärtänyt, ettei hän tästä kaikesta saanut mainita sanaakaan äidille.
Erään sellaisen surun kohtauksen, joka tällä kertaa oli niin valtava, että se Edeliä vallan kauhistutti, oli Martti vähää ennen Bergeniin lähtöänsä saanut vahingossa nähdä. Heggelundia kidutti tuona hetkenä yllämainittu suuri laina, joka hänen oli täytynyt ottaa ja joka sitten joutui yleiseksi puheenaiheeksi seudulla.
Ylpeyshän oli Heggelundin suvun pääheikkouksia. — Huutokaupan kestäessä, jossa tilaisuudessa kauppapaikka joutui Stuwitzille, oli Edel ikkunasta katsellut väkijoukkoon, jota tungokseen saakka oli kokoontunut pihalle, ja samassa ymmärtänyt, että heidän sukunsa kunnia juuri tänä hetkenä vajosi.
Martin kirje herätti katkeruutta hänen mielessään; hän tunsi itsensä personallisesti ala-arvoiseksi arvostelluksi juuri sillä kohtaa, missä ylväs nainen syvimmälti loukkautuu: hänen rakkautensa ehdotonta ylevyyttä oli epäilty.
Niin kauan kuin hän itse oli voiton puolella, saattoi hän tätä kestää, eihän se vielä silloin ollut tullutkaan niin selvästi ilmi, ja kenties hän oli käytöksellään itse antanut aihetta siihen. Mutta nyt, kun hän oli köyhä — ei mistään hinnasta maailmassa!