XIII.
KOTIINPALUU.
Matkaa varten pohjoiseen oli Martilla paljon toimittamista. Erityisiä valmistuksia ja tavarain ostoksia oli tarpeen, ja hänen täytyi, ennenkuin ehti kotiinsa, tehdä matkoja monille eri haaroille.
Mitään asiaa Heggelundin luo hänellä ei ollut, sillä Stuwitzin kanssa hän ei halunnut joutua kauppoihin. Mutta kun hän tuli M—nsalmen läheisyyteen, heräsi hänessä hillitsemätön halu nähdä Edeliä. Syyt, jotka tähän saakka olivat niin selvään kieltäneet häntä matkustamasta sinne ja joista painavin oli se, ettei hän mielellään tahtonut esiintyä yhtä takapajulle jääneenä kuin Heggelundin talosta lähtiessänsä, poistuivat yhä enemmän hänen halunsa tieltä päästä Edelin läheisyyteen. Hänen taistellessaan siten oman itsensä kanssa alkoi vähitellen yhtä ja toista muuta tunkeutua hänen mieleensä, joka ratkaisi asian. Häntä huolestutti ja peloitti ajatus, että hän kohtaisi Edelin, sillä millä silmin katseli tämä nyt häntä? Kenties saisi hän niistä lukea, että hän oli elänyt mielettömissä unelmissa? — Lyhyesti: hän tunsi lopulta, että hänen täytyi poiketa M—nsalmelle sen toivon tähden, josta hän eli. Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen matkustaa sinne nähdäkseen saippuakuplan hajoovan.
Kaikenmoiset tekosyyt pidättivät häntä kuitenkin niin kauan, että jo oli maatapanon aika ohitse, kun hän saapui perille.
Neitsyt Dyring kulki tähän aikaan vuorokaudesta tavallisella tarkastuksellaan ja oli vähällä pudottaa kynttilän kädestänsä, kun hän aivan odottamatta eteisessä tapasi Martin paraikaa ripustamassa matkavaatteitaan naulaan.
Yhden ainoan kynttilän valaisemassa suuressa salissa, johon niin monta virkeää muistoa liittyi, antoi neitsyt sitten Martille surullisen kuvauksen talon nykyisestä tilasta.
Herrana siellä hallitsi nyt Stuwitz, joka yhä edelleen asui pienessä, punaisessa rantahuoneessa — hänellä oli ollut kiinnitys itse kauppapaikkaan. Hän oli sama mies kuin ennenkin, ja yhtä saidasti kuin ennen hän eli koira ja renki öisin vartioimassa eteisessään, hän kun alati pelkäsi joutuvansa murtovarkaiden uhriksi; — ainoa erotus hänen entisyytensä ja nykyisyytensä välillä oli siinä, että hän rouvan kuoleman jälkeen oli käynyt kahta itsevaltaisemmaksi. Vieläpä oli hän äskettäin, Heggelundilta lupaa kysymättä, ottanut haltuunsa erään tämän ulkohuoneen, jota hän väitti omaksensa.
"Niin, huonosti ovat täällä asiat", lopetti neitsyt kertomuksensa ja vaipui surunsa valtaan. "Entäs Edel parka — köyhä tyttö nyt! Oli toki onni, että sisar tuli niin hyviin naimisiin; hän ei olisi jaksanut tätä kestää!"
Vastasilitetty yömyssy päässään hän istui siinä yhtä sievistettynä kuin aina ennenkin, mutta palaen halusta purkaa huolestunutta sydäntään hän rypisteli siinä huomaamattansa kureita ja poimuja.
"Muistatteko, neitsyt Dyring", sanoi Martti omituisella äänellä, "muistatteko iltaa, jolloin tässä viimeksi istuimme? Silloin te vetositte tulevaisuuteen."
Neitsyt Dyringin kasvoista päättäen eivät nämä sanat herättäneet hänessä sanottavia toiveita.
"Nyt tahdon ilmaista teille jotakin", jatkoi Martti vähän aikaa vaiettuaan. "Kaikki, mitä minä toimin ja teen, tapahtuu vain yhtä tarkoitusta, Edelin voittamista varten."
Neitsyt Dyring loi hämmästyneen silmäyksen nuoreen mieheen. Hänen ajatuksensa juoksu oli hidas, hän tarvitsi miettimisaikaa, ja kun hän siinä nyt katseli Marttia, vaihtelivat ilmeet hänen kasvoissaan. Hänen edessänsä seisoi nuori mies, joka ei voinut olla herättämättä luottamusta. Hänen kasvoissansa oli juuri tämä ajatus luettavana, kun hän vähän ajan kuluttua itsekseen mutisi: "niin — me saamme luottaa tulevaisuuteen."
Hyväntahtoisuuttaan osoitti vanha uskottu vielä siten, että hän teki
Martille vuoteen talon parhaimpaan vierashuoneeseen, minkä tarjouksen
Martti, kauan kursailtuaan, vihdoin otti vastaan, kun hän huomasi
sillä miellyttävänsä neitsyttä.
Martti Jansen nousi varhain seuraavana aamuna ja oli huolellisesti puettuna salissa, ennenkuin kukaan perheen jäsenistä oli sinne saapunut. Hän oli kalpea, hänen otsallaan näkyi hikihelmiä. Neitsyt Dyring sanoi hänelle silloin tällöin jonkun pienen sanan, ruokaa valmistaessaan ehtimiseen kulkien salin kautta. Hän ei ollut maininnut Martin tulosta kenellekään talossa.
Ovi avautui nyt ja kevein askelin astui Edel saliin. Hän ei kohta huomannut Marttia, mutta sitten hän jäi hämmästyneenä seisomaan ja huudahti:
"Martti! — Tervetullut takaisin, herra Jansen" — oikaisi hän kohta lauseensa. Mutta hänen silmistänsä välähti ilon säde, mitä ei käynyt oikaiseminen, yhtä vähän kuin punastusta, joka levisi hänen poskilleen.
Molemminpuolisen hämmästyksen vallassa lausuttiin joitakuita sanoja, joita asianomaiset eivät myöhemmin voineet muistaa; ja sitten koski keskustelu, kunnes Heggelund tuli saliin, Martin matkaa ja kaikenmoisia jokapäiväisiä asioita.
Neitsyt Dyring huomasi, ettei kumpikaan koskenut eineeseen. Hänellä oli omat merkkinsä, josta hän ennusti ilmanvaiheita.
Martin osaksi oli tullut ystävällinen vastaanotto, vaikkakin sekä tytön että isän ääni alkoi käydä kylmemmäksi, kun heidän mieleensä muistui tuo hänen viimeinen kirjeensä. Marttia kummastutti sen ohessa, ettei kumpikaan, ei edes pienimmällä sanalla, tiedustellut hänen aikeitaan, vaikka Heggelund ystävällisesti vaati häntä joksikin aikaa jäämään heidän luokseen.
Selvään näkyi, että Heggelund oli vanhentunut ja masentunut vastoinkäymisistään ja että Edel oli kokonaan antautunut häntä hoitamaan. Heggelund oli kivuloinen ja pysyi väliin aamusta iltaan konttorissaan, joka samalla oli hänen makuuhuoneensa. Sellaisina päivinä Edel istui hänen luonaan, luki hänelle ja piti hänelle seuraa, koettaen haihduttaa hänen synkkiä, raskaita ajatuksiaan.
Yksitoikkoista elämäänsä eläen oli Edel usein tuntenut itsensä häkkiin suljetun linnun laiseksi. Palava halu päästä ulos maailmaan heräsi usein hänen sielussaan; mutta hän koetti silloin aina lohduttaa itseänsä sillä, että hänellä kumminkin oli velvollisuutensa täytettävänä. Luettuansa Martin viimeisen kirjeen, jossa tämä puhui palaamisesta pohjoiseen, eivät nämä ajatukset häntä enää vaivanneet; kotielämä sai äkkiä jotakin sisältöä ja viehätystä.
Syvälle käyviä, surullisia tunteita herättivät muuttuneet olosuhteet Martissa. M—nsalmella oli vireyttä ja liikettä kuten ennenkin; sillalla ja puodissa meni kaikki entistä menoaan. Martti näki Stuwitzin ja puotipoikain askaroivan meripuodissa ja satamassa kaiken olevan ennallaan. Mutta päärakennuksessa oli kaikki kuollutta, ja pihalla näkyi silloin tällöin ainoastaan pari palvelustyttöä ja joskus joku kerjäläinen. Talouteenkin oli tullut huomattavia rajoituksia, ja puotipojat olivat nyt Stuwitzin ruoassa.
Päivällispöydässä istuivat Heggelund, Edel, vanha Topias setä, neitsyt Dyring ja hän, Martti, — oli suuri erotus nykyisyyden ja entisyyden välillä!
Martin tulo oli silminnähtävästi virkistänyt vanhaa Topiasta. Hän ei tahtonut pienimmälläkään sanalla kosketella talossa tapahtunutta muutosta. Hän tuli iloiseksi ja nauroi omituisella tavallaan puoleksi salaperäisesti ja ikäänkuin itsekseen, kun Martti aterian jälkeen tuli hänen luokseen ja leikillisesti sytytti hänen piippunsa samalla tavalla kuin oli tehnyt ensi iltana talossa ollessaan.
Topias-setä muisti sen aivan hyvin. Sitten hän vain tahtoi tietää, mitä Martti toimi ja mitä aikeita hänellä oli. Martti kertoi sen hänelle.
"Rivakka poika, reipas poika!" sanoi Topias-setä ja ojensi Martille jälleen sammuneen piippunsa. Sitten, oltuaan vähän aikaa ääneti ja ikäänkuin mietteisiinsä vaipuneena, sanoi hän hiukan aiheettomasti:
"Hm! — Edel on kaunis tyttö, Martti Jansen."
Sitä ei Martti voinut kieltää, mutta hän ei halunnut ruveta siitä pitemmältä puhumaan.
Myöhemmin päivällä kertoi neitsyt Dyring Martille rouva Heggelundin kuoleman kaksi vuotta takaperin sekä siihen liittyvät tapaukset.
"Niin, niin!" huokasi hän raskaasti, "rouva kuuli sen ja sai siitä kuoleman."
"Oli uudenvuoden päivät ja rouva oli entistään terveempi. Eräänä päivänä hän seisoi konttorin viereisessä vihreässä kamarissa ja otti liinavaatteita kaapista — odotettiin vieraita seuraavaksi päiväksi. Stuwitz ja hänen miehensä istuivat konttorissa ja tarkastelivat laskuja, niinkuin heillä oli tapana siihen aikaan vuodesta. Minä kuljin edestakaisin alakerrassa ja kuulin, että he olivat kovaäänisiä, varsinkin Heggelund. Stuwitz vastasi lyhyesti ja jyrkästi. Silloin lienee rouvaparka kuullut, millä kannalla asiat olivat; sillä juuri silloin pantattiin kauppapaikka."
"Stuwitzin mentyä jäi rouva pitkäksi aikaa Heggelundin luo, ja miespoloinen pysyi sitten koko päivän konttorissaan."
"Rouva oli kummallisen kalpea, kun hän illalla kutsui minut luokseen. Hän oli koko ajan siihen saakka istunut kamarissansa sohvassa, ja minä olin monta kertaa kurkistanut sinne, uskaltamatta häntä häiritä. Kun sitten hänen kutsustaan tulin hänen luoksensa, alkoi hän puhua liinavaatteista ja muista tavaroista, jotka olivat hänen omassa huostassaan, sekä eräästä köyhästä sairaasta — köyhistä hän piti, kuten tiedätte, itse huolen."
Tätä kertoessa valtasi neitsyen sellainen liikutus, että hänen hetkeksi täytyi vaieta, ja kun hän vihdoin kykeni jatkamaan, virtasi kyyneleitä hänen silmistään:
"Sitten hän antoi minulle suuren avainkimpun, jota hän muuten aina kantoi vyössään. 'Saatte nämä, neitsyt Dyring', sanoi hän, 'sillä minä olen sairas; rupeen nyt vuoteen omaksi, ja tiesi Jumala, nousenko siitä enää!'"
"Minä en vastustanut häntä. Koko hänen olennossaan oli jotakin niin kovin juhlallista. Hän oli niin tyynen ja ylhäisen näköinen, kuten aina ennenkin. Mutta sillaikaa kun hän antoi minulle käskyjänsä, oli hänen silmissään ja kasvoissaan jotakin, joka sai minut häntä säälimään; koko yönä en saanut unta silmiini. Hän katseli ympärilleen huoneessa ennenkuin meni makuukamariinsa. — Neljä päivää hän sitten makasi, ainoatakaan sanaa sanomatta."
"Viimeisenä aamuna hän viittasi sen kaapin avainta, jossa lakanat olivat; niistä hän määräsi yhden kääreliinakseen. Sitten hän antoi minulle kultakellonsa. Monta kertaa hän mainitsi silloin Edelin ja Hansinen nimiä. Kun talonväki tuli hänen luokseen jäähyväisiä sanomaan, osoitti hän kädenviittauksella, ettei tahtonut nähdä Stuwitzia. Valkohapsisena hän makasi, kuten ruhtinatar viimevuoteellaan, väen ja köyhien tuttaviensa kulkiessa huoneen läpi. Rovasti Müller oli silloin hänen luonaan, ja vihdoin sai Heggelund luvan tulla puristamaan hänen kättään. Rouva oli kuullut hänen itkevän uutimien takana."
"Minuun nojaten hän veti viime hengähdyksensä, ja" — lopetti neitsyt Dyring — "hän olisi voinut olla vaikka ruhtinatar, sillä ei olisi voinut olla suurempi kunnia palvella sellaista. Hänen mielensä oli puhdas kuin kulta niitä kohtaan, joihin hän luotti."
Neitsyen kertomus koski syvästi Marttiin. Hän ajatteli kaikkea sitä surua, mikä oli kohdannut tätä ennen niin iloista kotia; hän ajatteli Edeliä, joka tottumatonna murheisiin oli saanut tätä kaikkea kantaa.
Edel oli ulkomuodoltaan viime vuosien kuluessa kieltämättä kaunistunut — myös muiden, ei ainoastaan puolueellisen Martin silmissä. Paksu, runsas tukka ja mustat silmät antoivat hänen kenties vähän liiankin tummaväriselle iholleen omituisen kauneuden, ja hänen tapansa pitää päätään antoi koko hänen olennolleen omituisen sulon. Vastoinkäyminen sekä sisäinen elämä, joka ei ollut jäänyt jähmettyneeksi, oli henkevöittänyt hänen kasvonsa ja kehittänyt niihin juonteita, jotka ilmaisivat hänen luonteensa arvoa. Näissä juonteissa oli kenties — perintönä äidiltä — hiukan liikaakin omaa tahtoa.
Martti Jansen ei ensinkään esiintynyt tällä kertaa tuollaisena mahtavana kosijana, jollaiseksi Edel kiusaantuneessa mielessään oli kuvitellut häntä ja jota hän olisi kohdellut kaikella loukatun kunniansa herättämällä ylpeydellä. Martin innokas pyrkimys hänen lähelleen juuri nyt vastusti kaikkia niitä ajatuksia, joita hän noiden kuvitelmiensa johdosta oli saanut, ja hänen sulkeunut, kiihkeä luonteensa herätti hänessä katumuksen sekä halun korvata sitä vääryyttä, mihin hän sisimmässään oli tehnyt itsensä syypääksi Marttia vastaan.
Kylmyys, joka alussa heidän tapaamisensa jälkeen oli vallannut Edelin koko olennon, haihtui seuraavina päivinä, ja hän esiintyi taas luontevana kuten ennen. Edel oli niitä luonteita, joita ympäröi jonkinlainen muuri ja jotka sentähden ovat hiukan pidättyväisiä.
Kuitenkin ilmausi hänen eteensä muutamia esteitä.
Tottumattomana maailman tuomioita tulkitsemaan tunsi nuori tyttö itsensä vaivautuneeksi siitä, ettei hän tiennyt, mitä Martti itsekseen ajatteli talon muuttuneista olosuhteista. Luonnollinen käytöstapa tai sopiva sana Martin puolelta olisi tähän nähden keventänyt Edelin sydäntä; mutta Martti ei ollut kyllin avomielinen. Mikä heitä molempia likimmin koski ei tullut ollenkaan puheeksi. Martti tunsi, että Edel tahallansa vältti pienintäkin sanaa, joka olisi kosketellut hänen tulevaisuudentuumiaan ja itse hän ei tahtonut ottaa niitä puheeksi.
Eipä kulunut kumminkaan pitkältä aikaa, ennenkuin nämä kaksi, jotka päivittäin pitivät jotenkin tyhjää keskustelua joutavista asioista, saivat selville, millaiset heidän tunteensa toisiaan kohtaan olivat.
Aterialle he tulivat joka päivä ruokasaliin ison aikaa ennen kuin toiset sinne ehtivät, kohtasivatpa toisensa usein muulloinkin arkihuoneessa, kun siellä ei ollut muita. Tietysti tapahtui tämä kumpaiseltakin puolelta sattumoisin. Edelin ajatukset askarruttivat häntä silloin kylliksi, mutta tällainen kahdenkesken-olo oli heistä kummastakin jotain lumoavaa.
Eräänä iltapäivänä oli Edel mennyt katsomaan Elias Röstiä, joka sairasti, ja Martti tuli myöhemmin saattamaan häntä kotiin. Oli kaunis kuutamo, joka levitti hopeaisen hohteen tunturien ja salmen yli. Koko paluumatkalla he eivät puhuneet sanaakaan. Kun he erosivat eteisessä, sanoi Martti äkkiä:
"Kohtahan minun siis on lähdettävä täältä, onneni etsintään, neiti
Edel!"
Martti oli jo viipynyt Heggelundin pyynnöstä kokonaisen viikon talossa; asiat kiirehtivät nyt hänen lähtöänsä.
Muulloin hän oli joka ilta valvonut kauan ja itsekseen ajatellut päivän tapahtumia, mutta viimeisinä kahtena yönä hän ihan toisista syistä ei saanut unta silmiinsä. Hän halusi hetimiten tunnustaa Edelille rakkautensa; niin, olipa jo kerran päättänytkin tehdä sen. Mutta silloin heräsivät hänessä nuo entiset ajatukset, jotka näinä päivinä — kumma kyllä — olivat kokonaan olleet kadoksissa: hänen vanha ylpeytensä perheeseen nähden, jonka luo hän muinoin oli tullut köyhänä kalastajan poikana. Hän näki yhä kirkkaammassa valossa, kuinka nöyryyttävä sellainen teko olisi niin kauan kuin hän ei maailman silmissä ollut siihen oikeutettu. Mitä ajattelisi Heggelund? Ja Edel — mitä ajattelisi hän tuollaisesta tyhjästä kosijasta, joka voi viitata vain tulevaisuuteen — johon päälle päätteeksi kukaan ei luottanut?
Viimein hänelle selvisi, että jos maailmassa oli toinen tällaisessa asemassa, niin tämän toisen nimi ainakaan ei ollut Martti Jansen.
Aamulla hän ilmoitti päättävästi aikovansa lähteä jo ennen päivällistä.
He istuivat silloin salissa kahden, Martti ja Edel. Keskustelu kävi katkonaisesti, ja ensi kerran mainitsi Martti sanasen aikeistansa.
Hänen äänessään oli jotain omituista, joka vaikutti, että Edel miltei vapisi istuessaan ommellen. Jonkun yksinäisen sanan hän oli silloin tällöin lausunut Martille vastaukseksi; mutta viimein, jotakin sentään sanoakseen, hän kysyi:
"Minkä tähden sitten lähditte Bergenistä?"
"Sentähden, neiti Edel", vastasi Martti, ikäänkuin olisi nyt tahtonut purkaa sydämensä — "sentähden, etten kauemmin voinut elää erillään…"
Nuori tyttö kallisti punastuvat kasvonsa ompelukseen asti; hän odotti saavansa kuulla aivan saman sanan, mikä pyöri Martin kielellä, tuon pienen sanan "teistä"; — ja hän kumartui vastoin tahtoansa, niinkuin jokainen nainen tekee huomatessaan Amorin nuolen tähdättynä sydäntänsä kohti.
Niin likeltä kuin pitikin, että Martti olisi tuon sanan sanonut, ei hän sitä kuitenkaan lausunut. Hän pysyi lujana päätöksessään ja änkytti lauseensa täytteeksi: "— kotiseudusta."
Tukala hiljaisuus seurasi tätä sanaa. Vihdoin mutisi Edel joitakuita välinpitämättömiä sanoja. Hän näytti hiukan kummastuneelta. Hän oli luottavaisesti odottanut Martin selitystä, ja nyt tämä karttoi sitä. —
Kun Martti istui veneessä, joka kiiti ulos salmesta, tunsi hän itsensä onnen pojaksi. Hän tiesi, että häntä rakastettiin, ja hänen aikeitansa, joita hän nyt lähti toteuttamaan, valaisi ruusunpunainen hohde.
Hiukan häntä oudostutti, ettei Edel ollut laiturilla huomannut hänen viime tervehdystään, vaikka se oli juuri hänelle aiottu.
Mutta nuori tyttö vuodatti sinä päivänä yksinäisyydessä vuolaita kyyneleitä. Hän tunsi, että hän oli lähestynyt Marttia likemmäksi kuin hänen ylpeytensä nyt saattoi sietää. Hän ymmärsi nyt, että hän oli ollut oikeassa luullessaan, että Martti aikoi purkaa sydämensä vasta silloin, kun hän voisi ulkonaisen asemansa puolesta turvattuna astua hänen ja hänen isänsä eteen. Niin kauan kuin Martti oli köyhä, pysyisivät siis heidän välinsä sellaisina kuin ne nyt olivat. Martti ei pitänyt lemmittyänsä suuremmassa arvossa kuin että koko asia sai riippua siitä, onnistuisivatko hänen liikeyrityksensä.
"Hyvä, Martti Jansen", ajatteli Edel harmissaan — "tule rikkaaksi, upporikkaaksi, niin saat vastauksen."
Neitsyt Dyring teki myös, vaikka tietämättänsä, mitä voi painaakseen okaan syvempään. Hän oli huomannut, etteivät asiat menneet oikeaa tolaansa, ja hän lausui eräänä päivänä kiittääkseen suosikkiaan:
"Nähkääs, neiti, mieheen sellaiseen kuin Martti voi luottaa; hänellä on tulevaisuutta!"
Kuinka Edel vihasi tuota "tulevaisuutta", kun sitä katsottiin siltä kannalta!
* * * * *
Ulkonaisena syynä Martti Jansenin kiireiseen matkaan oli se, että hän toivoi tapaavansa Nuton perheen vielä sen tavallisessa kesä-asunnossa Skorpöllä.
Kun hän nyt seitsemän, kahdeksan vuoden kuluttua hiljaisena kesäiltana astui maalle kotinsa, vuorien rotkossa sijaitsevan majan laiturille, valtasi hänet omituinen outouden tunne, sillä koti tuntui hänestä paljon entistänsä pienemmältä. Aurinkoisen kirkas, aava meri, taustanaan mantereella Storbergskawli, joka nyt ilta-auringon valossa näytti sinipunervalta, sekä kaikki muukin ympäristö oli niin viehättävän ihanaa, että hän katseli liikutettuna ympärilleen, — olihan siinä näköaloja hänen lapsuutensa ajoilta. Mutta kotiansa hän oli kuitenkin ajatellut isommaksi.
Hän vei venheen aivan maan suojaan voidaksensa saapua perille äkki-arvaamatta, ja samalla hän mietti, oliko hänen tunturin harjalla näkemänsä lammaslauma kotolaistensa oma.
Nyt hän näki äitinsä vanhan tavan mukaan istuvan oven edustalla sukankudin kädessä ja lankakerä helmassa. Jyrkän polun hän loikki muutamalla harppauksella päähän, ja ilmestyi äkkiä portaille äitinsä eteen. — Kului hiukan aikaa ennenkuin äiti uskoi silmiänsä ja syleili poikaansa, ja kestipä vieläkin kauemmin ennenkuin hän oli oikein tointunut äkillisen ilon puuskauksesta.
Isä oli pitkällä matkalla ja häntä odotettiin kotiin kahdeksan päivän perästä. Sensijaan näki Martti valkotukkaisen, kauniin, seitsentoista-vuotiaan tytön, joka tuli häntä tervehtimään ihmettelevin silmin ja alussa hiukan hämillään. Se oli hänen pikku siskonsa Kristiina, joka nyt oli kasvanut ja tullut täydelleen äitinsä näköiseksi, vaikka ei ollutkaan aivan niin pitkä kuin tämä. Veljestään Eilertistä hän sai kuulla, että hänellä oli hyvä olo erään kauppamiehen luona pohjoisessa ja että hän on hyväntapainen poika.
Iltapäivällä katseli äiti Marttia monta kertaa tutkistellen; mutta rauhoittui, kun poika näytti onnelliselta ja iloiselta.
Heidän istuessaan yhdessä portailla iltamyöhällä kertoi poika äidilleen, että hän oli jättänyt paikkansa Bergenissä — jonka uutisen johdosta äiti löi kätensä yhteen — ja selitti sitten aikovansa tehdä Lapinmutkassa olevan Lapinniemen kauppapaikaksi. Hän aikoi ryhtyä aivan niin pian kuin mahdollista, niin kauan kuin lappalaiset olivat vielä saarella, ja sitten seurata heidän mukanaan Ruotsiin Karesuantoon saadakseen toimeen aikomansa kauppasuhteet. Niinpian kuin vain eräs kauppatavaroilla, kahvilla, sokurilla, tupakalla y.m. lastattu venhe, jota hän odotti tulevaksi, saapuisi perille, aikoi hän aloittaa kauppansa sellaisella tavalla, joka ei loukkaisi ketään, se on: tekemällä maahan kumoon kaadetun venheen puodikseen. Pääasia oli kuitenkin saada suomalaisen ja Nuton perheen suostumus.
Marina oli vaiti ja kuunteli poikaansa. Hän ei voinut arvostella hänen hankkeitaan, mutta oli kuitenkin eräs kohta, joka antoi hänelle aprikoimisen aihetta, se näet, minkä vuoksi Martti kaikkea tuota puuhaili, koska hänellä oli ollut oivallinen asema Bergenissä. Poika arvasi äitinsä kasvoista hänen ajatuksensa ja ilmaisi illan kuluessa hänelle rakkautensa Edel Heggelundiin.
Nyt ymmärsi äiti kaikki ja käsitti sydämessään poikansa aikeet — sanoi kuitenkin hymyillen, että Martti olisi voinut tehdä vielä paremman matkan ollessaan viimeksi Heggelundin luona. Kun poika selitti syynsä siihen nähden, ei äiti vastannut mitään; — hän hyväksyi poikansa ylpeämielisyyden, mutta näki kuitenkin, että hän itse Edelin sijassa olisi ajatellut toisin.
Marina tarvitsi koko yön saadaksensa kaiken tämän johonkin määrin selville, ja tuskinpa sai hän sinä yönä vähääkään unta. Hän käsitti, että hänen apunsa näin alussa olisi sangen tarpeellinen, jotta Martti pääsisi lappalaisten suosioon.
Jo seuraavana iltapäivänä istui äiti Matti Nuton teltassa ystävällisesti keskustellen ja juoden kahvia, johon "hänen poikansa oli itse tuonut pavut mukanaan."
Sattuipa niin, että he juuri puhelivat niistä ajoista, jolloin suomalaisen tytär Lyma ja Martti olivat hyviä ystäviä, ja niinpä suomalaisen sekä Matin mieleen johtui taas kuinka Marina oli pelastanut Lyman sekä hänen äitinsä — suomalaisen ensimäisen vaimon ja Matin tyttären — ulkona kareilla.
Eräänä toisena päivänä samanlaisella käynnillä ollessaan mainitsi Marina kuin sattumalta, että hänen pojallaan oli venhe täynnä tavaroita, joita hän aikoi myydä; arveli kuitenkin, ettei ole vasta-alkajalle helppoa sellaisella paikkakunnalla, niinkauan kuin Stuwitz oli kuin haukka kaikkien niskassa.
Hän käytti tahallaan sellaista sanaa, tietäen, että se Nuttojen vanhan vihollisuuden takia Stuwitzin kanssa oli heille mieleen ja muutenkin sisälsi totuuden; sillä Stuwitz oli tunnettu siitä, että hän varoi kilpailijoita ja käytti kaikkia keinoja heidän tuhokseen. Marina oli tuonut sillä kertaa Martilta nyytin lahjoja, jotka Matin oli määrä viedä Lymalle Ruotsiin, saaden vaivojensa palkaksi kartuusin tupakkaa. Marina osasi helposti voittaa ihmisten suosion, ja nytkin hän menetteli sekä ymmärtäväisesti että sopivasti.
Kun Janne Sakarinpoika tuli kotia, hämmästyi hän suuresti nähdessään poikansa myymässä tavaroita väliaikaisessa puodissaan kumotun venheen alla kentällä suomalaisen majan luona. Sinne oli jo useampia lappalaisia saapunut ostamaan ja vaihtamaan, ja rannalla nähtiin pari venhettä, joiden väen huhu oli houkutellut sinne mannermaalta.
Janne ei puhunut pojalleen mitään, mitä hän ajatteli tämän yrityksestä, eikä ylipäänsä hänen aikeistaan. Mutta Marinalle hän ilmoitti tyytymättömyytensä, selittäen, ettei olisi sopinut luopua varmasta ansiosta ja tavoitella kaikin puolin epävarmaa; hänen poikansa oli nyt täysikasvuinen ja oppineempi kuin hänen yksinkertainen isänsä — hän sai siis katsoa eteensä. — Mutta kun äiti sitten ilmoitti, mitä hän tiesi asian alkusyystä, tuli isä tosin hiukan suopeammaksi, mutta arveli kuitenkin, että jollei tuo hieno neiti huolisi Martista hänen nykyisessä asemassaan, ei häntä ansaitsisi tavoitellakaan.
Hinta, jonka Martti tarjosi Matti Nutolle turkiksista ensi kesänä tapahtuvassa tavaranvaihdossa, miellytti lappalaista siihen määrään, että hän eräänä päivänä ehdotti Martille matkaa rajan yli Karesuantoon, jossa hänelle olisi runsaasti tarjolla turkiksia.
Martti Jansenilla oli tähän aikaan kuitenkin paljon huolia, joita hän ei tahtonut ilmaista vanhemmilleen. Hänen hankettaan kohtasi moni vaikeus: väliin oli yksi tavaralaji loppuunmyyty, väliin taas toinen, vaikka kauppaa olisi pitänyt säännöllisesti jatkaa, niin etteivät ostajat odotuksessaan pettyisi ja kävisi tyytymättömiksi. Se kauppa-alus, jonka mukana hän odotti hiukan suurempaa varastoa Trondhjemista, tuli Skorpön rantaan vasta viime hetkellä, kun hän epätoivossaan jo luuli olevansa pakotettu lyömään koko puodin toistaiseksi kiinni.
Suomalainen oli jo myöntynyt luovuttamaan Lapinmutkan vuotuista maksua ja muita etuuksia vastaan, kunhan vain siihen saataisiin Matti Nuton ja hänen poikiensa suostumus.
Syksy oli jo käsissä ja lappalaiset olivat alkaneet pitkän retkensä
Norjan tuntureille lähelle rajaa, kun Martin veli Eilert ilmaantui
eräänä päivänä hänen suureksi ilokseen ja otti hoitaakseen asiat
Lapinniemellä.
Jo seuraavana päivänä hän oli valmis matkalle. Laukkunsa hän oli täyttänyt kaikenlaisella pienellä tavaralla, kuten peileillä, liinoilla y.m., jotka olivat soveliaita lahjoiksi perille saavuttua, ja iltapäivällä hän oli jo salmen toisella puolen jonkun matkan päässä sisämaata kohti.