XIV.
LAPIN-MATKA. HOPEA-SAARA.
Pari päivää kestäneen vaivaloisen matkan jälkeen ilmaantui Martti vieraaksi Matti Nuton telttaan. Ei hänellä ollut juuri paljon rahaa mukanaan, koska suuri osa varoja oli täytynyt panna puodinlaittoon, ja hän toivoi saapuvansa jälleen kotia joulun aikaan, hankkiaksensa kaikki, mitä oli tarvis jouluksi.
Siinä yrityksessä, jonka hän nyt aikoi panna toimeen, hän toivoi saavansa tukea Matti Nutolta sekä yhtä vaikuttavalta Lyman mieheltä Karesuannossa. Jos nämä perheet möisivät hänelle turkiksensa, seuraisivat muut esimerkkiä, ja Lapinniemi tulisi silloin kauppapaikaksi.
Matka Nuton neljälle perhekunnalle kuuluvien kahdensadan poron sekä monien, kirjaviin vaatteisiin puettujen ihmisten, pienten sekä suurten, seurassa tehtiin osaksi sumuisella, kostealla syksy-säällä ensin pitkin laakson yläosaa Norjan puolella; sitten käännyttiin autiolle tunturille.
Loppumattomalla kiviulapalla ohjaa lappalainen kulkuaan ihmeteltävän vaistonsa avulla, pitäen viittanaan jo lapsuudesta tuttuja merkkejä: kivien eteläpuolella aina vihoittavan jäkälän asentoa, sekä "Pohjanneula" ja "Neitoparvi", "Jouset" ja "Laiva" nimisiä tähtiä, joiksi hän sanoo Pohjantähteä, Otavaa, Isoa Karhua ja Orionia. Aamu- ja iltatähden ohessa ovat nämä loistokohtina hänen sinisellä taivaankartallaan.
Aaltomaisen, harmaan tunturin laella on joskus muutamia kummallisesti muodostuneita irtonaisia kiviä, jotka, niiden ympärillä olevista poronsarvista päättäen, lienevät olleet lappalaisten uskonnollisen kunnioituksen kohteina. Eräs sellainen, jonka ohitse he vaieten kulkivat, sai kunnianosoituksen, ilman että Martti sitä huomasi, myöskin Matti Nutolta, joka, vaikka olikin kristitty, ei kuitenkaan tahtonut loukata lappalaisten jumalaa poikkeamalla esi-isiensä tavasta. Vanha harmaapää vaimo, joka oli yhtynyt matkueeseen laaksossa ja jonka kummallisessa puvussa oli koko joukko hopea- ja messinkikoristuksia — takin eli n.s. peskin alla oli hänellä leveä hopeavyö —, teki pitkän matkan päässä temppujansa, koska hän naisena vanhan pakanallisen opin mukaan ei saanut tulla kovin lähelle kiveä. Vaimo tunnettiin Hopea-Saaran nimellä. Hän oli puolittain maankulkija ja häntä pidettiin noitana, joka muka osasi tehdä kaikenlaisia taikoja ja jolta siitä syystä pyydettiin usein salaisia neuvoja samalla kuin häntä yleisesti pelättiinkin.
Matkue ei kulkenut läheskään suorinta tietä tuntureille. Tarkoitus oli näet löytää jäkälämaita, joita ei olisi tyyten kaluttu viimeisten kymmenen tai viidentoista vuoden kuluessa, sillä niin pitkän ajan tarvitsee jäkälä kasvaakseen jälleen, ja kussakin sellaisessa paikassa viivyttiin tavallisesti useampia päiviä. Silloin tällöin aukeni äkkiarvaamatta syvä laakso, jota ei voitu nähdä ennenkuin tultiin sen reunalle. Alempana heidän jalkojensa alla kasvoi vaivaiskoivuja sanajalkojen seassa laakson rinteellä, samalla kuin niiden korkearunkoiset, laaksossa olevat toverit kuvastivat hiljaisena, kirkkaana syyspäivänä kellastuneita lehviänsä tyyneen veteen, jonka pinta liikahti ainoastaan silloin, kun joku kala hypähti ylös tai joku lintu melusta tai lappalaisen pyssyn paukauksesta säikähtyneenä lensi matalalta sen pinnan ylitse.
Tällaisena myöhäisenä vuodenaikana voisi lappalaisen matka vuoristossa tulla vaikeaksi ja rasittavaksi taajojen lumituiskujen takia. Hän toivoo kuitenkin tuiskujen tuloa siitä syystä, että lumi asettuu aikaisin jäkälämaiden suojaksi, ennenkuin pakkanen ehtii peittää ne niin paksulla jääkuorella, etteivät porot voi sitä murtaa sarvillaan kaapiakseen etusorkillaan jäkälää itselleen sekä vasikoilleen.
Nyt näkyi, paha kyllä tulevan huono vuosi. Siihen asti lauhkea, vaikka epävakainen ilma oli muuttunut. Kirkasta päivää seurasivat kylmät, hiljaiset yöt, levittäen heikkoine revontulineen kiiluvan tähtilaen loppumattoman tunturierämaan ylitse, jonka sisäosiin teltat nyt kiiruusti muutettiin. Kuinka kylmä oli öisin, näkyi suossa olevista rei'istä, jotka peittyivät yhä paksumpaan jääkuoreen ja taajasta härmästä, joka levitti säteilevää heijastustaan kivien ja hienojen jäkälänhaarojen yli. Aamu- ja iltarusko valtaa tähän vuodenaikaan ihmeellisine kultareunaisine pilvenhattaroineen suuren osan päivää ja antaa kaikelle omituisen pohjoisen värityksen. Alhaalla tunturilaaksossa välkkyivät koivut laimeata auringonvaloa vasten. Kun poro tavoitteli niiden lehtiä tai kun sen omistaja sivukulkiessaan tärisytti niitä tai metsäkana lähti lentoon, putosivat valkeista oksista jäljellejääneet kellertävät lehdet.
Näinä surullisina päivinä ei Matti Nutto näkynyt olevan oikein hyvällä tuulella ja tuntuipa siltä, ettei luottamus Hopea-Saaraan sillä kertaa ollut varsin suuri, lieneekö sitten luultu, että akka oli noitunut matkalaisia vastaan jonkun paholaisen vihan vai että hän muuten oli taipumaton muuttamaan ilmaa. Puheinnossaan kertoi Matti Nutto eräänä päivänä Martille, että hänen vaimovainajansa voi vaikuttaa ilmaan ja osasi näyttää tietä sumussa sekä lumituiskussa silloinkin, kun muut lappalaiset olivat epätietoisia.
Hopea-Saara näytti tähän aikaan jokseenkin hurjalta ja noitamaiselta avarine peskeineen, harmaine hapsineen ja kellertävine, kuihtuneine kasvoineen. Hänen silmänsä paloivat kuin hehkuvat hiilet, ja koukistunutta vartaloaan hän tuki sauvaa vasten.
Hän pysyttäytyi erillänsä muista ja saattoi hyräillä sekä mutista itsekseen tuntimääriä. Luultavasti hän ymmärsi, että häneltä odotettiin jotain ja että hänen arvonsa oli vaarassa.
Martti ei voinut saada oikein selville, katseliko akka häntä karsain vai suopein silmin.
Ensimäisenä päivänä hän oli ollut ystävällinen ja sanonut, että Martti oli hieno mies ja että hänen kasvoistaan voi lukea onnea; mutta nyt pysyi akka hänestä erillään, ja eräältä Matti Nuton vävyltä kuuli Martti hänen itsekseen mutisseen, ettei vieras ollut juuri onneksi matkalla. Martti alkoi pelätä, että syy pakkaseen voitaisiin lykätä hänen niskoilleen, jos ilma pysyisi muuttumatta.
Eräänä iltapäivänä alkoi akka tehdä kummallisia temppuja Matti Nuton teltan ovella; hänellä oli ollut taikarumpu esillä ja hän oli ennustanut pikaista ilmanmuutosta, ollen samalla kovin vihoissaan Matille, jonka hän sanoi osoittaneen halveksuntaa eräitä haltioita kohtaan. Tänä iltana toimitettiin Matin teltassa kaikenlaisia temppuja, joita eivät muiden telttain asukkaat eikä Martti Jansen saaneet nähdä, ja senjälkeen kokoontuivat kaikki perheen jäsenet päätelttaan juomaan paloviinaa ja laulamaan aina makuullemenoon asti. Paloviina ei ollut vaikuttamatta tulen ääressä puoliympyrässä istuvaan seuraan; he olivat hyvin iloisia, ja Martti sai sen käsityksen, että seura vietti jotain ilojuhlaa, jonka oikeata laatua ei tahdottu ilmaista.
Vanha Matti istui koko ajan tavallisella paikallaan hiukan erillään muista, imeskellen valkean ääressä piippunysäänsä. Mikä viekas neuvokkuus kuvastui tässä lappalaisnaamassa, joka oli rakennettu leveästä, matalasta otsasta, vinoista ruskeista silmistä, ulospistävistä poskipäistä ja terävästä leuasta! Iltaruokana oli paitsi poronlihaa ja tavallista ruokaa myös erikoisruokia, herkkuja, joita miniät valmistivat.
Hopea-Saaran arvo oli taas aivan selvään kohonnut, sittenkun hän oli ennustanut ilmanmuutosta.
Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että ilma muuttuisi seuraavana päivänä, joka oli kylmä ja selkeä, kuten edellinenkin. Hopea-Saara olikin käytöksessään jotenkin äreä ja levoton, samalla kuin toisten kasvot selvään osoittivat, että he olivat hartaassa odotuksen vireessä. Puolenpäivän jälkeen näkyi hän kuitenkin olevan rauhallisempi ja asiastaan varmempi.
Iltapäivällä, kun väestä ne, jotka eivät olleet poroja vartioimassa, istuivat valkean ympärillä, tuli Matti maininneeksi Iso-Lassia, jonka hän oli tuntenut Skorpöllä, ja Martti kertoi silloin hänestä yhtä ja toista, Iso-Lassi kun oli elänyt Martin vanhempien luona ja ollut hänen lapsuustoverinsa. Pyynnöstä hän kertoi lopuksi, kuinka Iso-Lassi oli päättänyt päivänsä.
Oli outoa nähdä, miten Hopea-Saara, joka sauvaansa nojaten oli istunut itsekseen kaukana muista, vetäytyi vasten tahtoansa askel askeleelta lähemmäksi puhujaa ja kuunteli häntä henkeä pidättäen. Akka seisoi — vielä kauan aikaa paikallaan senjälkeen kun Martti oli lopettanut kertomuksensa.
Tämä teki Marttiin syvän vaikutuksen.
Hän virui vuoteellaan valvoen osan yötä. Lamppu, täytettynä poronrasvalla, jossa kaisla oli sydämenä, riippui orrelta, levittäen himmeätä valoa puoleksi sammuneen tulisijan yli, johon vaatteita oli ripustettu kuivumaan ja jonka kuuman tuhkan vierellä väsyneet koirat murisivat unissaan. Paksu savu oli vetäytynyt ylös teltan kattoon. Perheen jäsenet, paitsi kahta tulen lähellä olevaa, makasivat kauempana poronnahkavuoteillaan, joita oli levitetty lattian alustana olevien vitsakimppujen päälle.
Silloin näytti Martista ikäänkuin varjo olisi noussut ylös siitä teltan nurkasta, jossa Hopea-Saaran paikka oli, ja kadonnut makaavien joukkoon, kunnes se taas ilmestyi hänen oman vuoteensa ääreen. Siihen se jäi hetkeksi, näyttäen ihmiseltä, joka taipuu alas otsa maahan; hän luuli kuulleensa pari heikkoa huokausta, jonka jälkeen varjo nousi jälleen ylös ja katosi pimeyteen.
Tämä Hopea-Saaran omituinen käytös sillä kukaan muu kuin hän se ei voinut olla — pani sydänyöllä Martin mielikuvituksen liikkeeseen. Unessa hän näki ämmän kummallisesti muuttuvan. Hän oli kasvanut suunnattoman suureksi ja seisoi piirin keskellä, samalla kuin muut nauroivat ja lauloivat, tehden hajalla hapsin hurjannäköisiä temppuja ja "noituen ilmaa". Eukon ympärillä suhisi kuin tuulispää, samalla kuin hän uhkaili kepillään ja kutsui avukseen lappalaisjumaliaan.
Martti heräsi meluun ja huutoihin. Tuntui ikäänkuin uni olisi jatkunut todellisuudessa; sillä hän tunsi pimeässä kylmän tuulen puhaltavan ympärillään.
Yöllä oli syntynyt raju lumituisku, joka repi sijoiltaan yhden teltanseinän. Myrsky pakotti Matti Nuton muuttamaan teltat erään kallioseinän suojaan, jonne myöskin elukat vaistomaisesti menivät lumikinosten läpi. Siellä piti myrsky heitä suljettuina kaksi pimeätä vuorokautta, jolloin tuuli väliin vyörytti esiin suunnattomia lumivuoria, väliin taas puhalsi ne pois.
Hopea-Saaran arvo vakiintui tämän tapauksen jälkeen, sillä kun ilmanmuutos tapahtui äkkiarvaamatta ja kohta hänen ennustuksensa jälkeen, ei kukaan epäillyt, että se oli hänen aikaansaamansa. Hän otti vastaan varovalla arvokkuudella ihmisten monet todistukset siitä, että he uskoivat ilmanmuutoksen hänen toimittamakseen. Että hän oli huomannut joitakuita muille tuntemattomia ilmanmerkkejä tai ehkä leinin vaikutuksista tuntenut ruumiissaan muutoksen enteitä, se oli Martti Jansenin yksinkertainen selitys asialle, vaikkei hän arveluistaan, viisaasti kyllä, maininnut muille.
Vielä enemmän ihmetytti häntä se seikka, että Hopea-Saara senjälkeen kun hän oli puhunut Iso-Lassista muuttui häntä kohtaan ihmeen ystävälliseksi. Hän osoitti käytöksellään jonkunlaista nöyrää alttiuttakin. Niinpä istui hän illoin voitelemassa Martin nutukkaita täyttäen jalkineet myös uudella, kuivalla heinällä. Eräänä iltana katseli Martti salaa eukkoa, silloin kun tämä valkean ääressä teki tällaista työtä. Hän huomasi silloin, että Hopea-Saara kohotti huulilleen valmiin jalkineen, ennenkuin pani sen pois. Tämä akan omituinen temppu antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta; mutta hän huomasi samalla, että Hopea-Saaran ystävyydestä oli hänelle suurta hyötyä lappalaisten joukossa.
Nyt saavuttiin varsinaisen vuoriharjanteen ylitse alempiin seutuihin Ruotsin puolella; siellä tavattiin järviä, ja jäkälää kasvavan tunturiseudun alaston luonne muuttui runsaskasvuisemmaksi. Heikon jään peittämät suot eivät voineet vielä kantaa elukoita, ja matkue kulki sen vuoksi enimmiten harjanteita pitkin.
Sievät kesäpuvut kauniine vöineen, joissa puukot riippuivat, oli jo kylmässä ja lumisessa vuoristossa vaihdettu punaliepeisiin metsänotusten nahoista tehdyillä reunuksilla varustettuihin peskeihin sekä samalla tavalla laitettuun neliskulmaiseen nahkalakkiin, joka voitiin mukavasti vetää korville. Lappalainen kulki nyt suksin sekä karvaisin, lämpöisin nutukkain.
Oli talvi ja paljon lunta, kun he vihdoinkin tulivat lappalaiskylään, jossa oli muutamia, osaksi jo asuttuja majoja. Heidän neljässä omassa majassaan, joista ainoastaan kaarevat katot huipuilla olevine lumikerroksineen kohosivat ylös näkyviin, viritettiin nyt valkea lieteen.
Lappalaiset asettuivat muutamiksi kuukausiksi pysyville asuinpaikoille, samalla kuin poroja paimennettiin kauempana tunturilla, missä ne hakivat jäkälää lumen alta.
Näiden rauhallisten talvikuukausien aikana kokee lappalainen tehdä elämänsä hupaiseksi. Hän pitää tarkan huolen siisteydestä; jalkojen peseminen on vanhan tavan mukaan vaimoväen tavallinen velvollisuus.
Lastenkaste, ripillepääsö ja vihkiminen toimitettiin tähän aikaan päivämatkan päässä olevassa kirkossa ja seurauksena näistä juhlatilaisuuksista oli vilkkaampi seurustelu eri perheiden kesken.
Lyman hämmästys oli suuri, kun hän näki lapsuutensa ystävän. Lappalaisella ovat ajatukset huulilla, eikä Lyma voinut lakatakaan ihmettelemästä sitä, että Martista oli tullut niin voimakas ja kaunis mies. Martti puolestaan huomasi kyllä, että vuodet johonkin määrin olivat jättäneet jälkiä kauniiseen Lymaan; hänellä oli aviosta viisi lasta; — nuorin oli nyt kastettava. Mutta mustat silmät, joista lappalaisen lämmin sydän loisti, sekä lapsellisen sorea olemus olivat kuitenkin säilyneet entisellään. Se näkyi kyllä, kun hän innokkaasti kyseli Marinaa, kun hän iloitsi saamistaan lahjoista ja kun hän vallattomasti nauroi muutamille entisten aikojen muistoille.
Hänen miehensä Iisko Pelto nauroi myöskin; tuntui siltä kuin hänen vaimonsa iloinen mieliala olisi siirtynyt häneenkin, eikä hän tyytynytkään ennenkuin sai Martin muuttamaan Matti Nuton majasta heidän luokseen.
Seuraavina päivinä ilmoitti Martti Lymalle, mikä oli hänen tulonsa tarkoituksena ja lopuksi myöskin aikomuksensa kauppapaikan perustamisesta Lapinmutkaan. Hän selitti, että hänen tulevaisuutensa riippui siitä, ja pyysi Lyman apua hankkeittensa toteuttamiseen.
Kuultuansa tämän tuli Lyma surullisen näköiseksi, ikäänkuin hän ei olisi hennonut sanoa täydellisesti ajatustaan. Hän muisti hyvin hyvästi kaikki rettelöt, joita Stuwitzin kanssa oli syntynyt samasta asiasta, ja kuinka taipumaton Matti Nutto oli ollut. Eikä hänen miehensäkään silloin hyväksynyt asiaa; — mutta kylläpähän keinot keksitään — sanoi hän kuitenkin veitikkamaisesti naurahtaen. Kaikissa tapauksissa oli Hopea-Saara, jonka ystävällisestä mielialasta Marttia kohtaan Lyma oli kummakseen kuullut, se, joka tässä asiassa ehkä paraiten osasi auttaa; kysymys oli vain siitä, uskalsiko asiata hänelle ilmoittaa. Hän oli ollut johtavana henkilönä, kun Stuwitzia edellisellä kerralla vastustettiin. Lyma kehoitti Marttia lopulta pitämään aikeitaan salassa siksi, että hän ennättäisi tutkia asianhaarat ja saada miehensä tuumaan taipumaan.
Sillä välin osteli Martti suurissa määrin jääkarhun, kärpän y.m. kallisarvoisia nahkoja ei ainoastaan Matti Nutolta sekä hänen pojiltaan ynnä Iisko Pellolta, vaan myöskin muilta lappalaisilta, ja hän huomasi, että hän vähitellen voisi päästä näiden ihmisten ystävyyteen. Sovittiin siten, että yksi Matti Nuton pojista keväällä toisi turkikset määrättyyn paikkaan Norjan laaksotielle, josta Martti sitten noutaisi ne. Hänen suurimpana huolenaan oli se, että aikaa oli kulunut liian paljon: joulu oli jo käsissä ja puodissa olivat luultavasti kaikki tavarat loppuun myytynä. Hänen täytyi valita kahden pahan välillä: joko lähteä kotiin tyhjin toimin tai luopua puotikaupasta kokonaan. Hän valitsi raskain mielin viimemainitun ehdon.
Tavallisina arkipäivinä tekivät miehet huvikseen retkiä välistä hyvinkin kaukaisiin lappalaiskyliin "hakeakseen hävinneitä poroja", kuten sanat melkein aina kuuluivat. Usein ei näiden matkojen tarkoituksena kuitenkaan ollut muu kuin viina- ja kahvikestien etsiminen sekä ajanvietto hauskoilla jutuilla.
Ollessaan sellaisilla matkoilla väliin yhden väliin toisen kanssa sai Martti tilaisuuden tuttavuuksien tekemiseen ja kauppojen hieromiseen; mutta tässäpä ilmestyi vaikeuksia, joiden alkusyynä oli, kuten Hopea-Saara eräänä päivänä ilmoitti, pari ostajaa, jotka olivat suutuksissaan Martin tarjoamista korkeista hinnoista.
Martti oli luvannut ruveta kummiksi Lyman pojalle, joka ensi sunnuntaina piti kastettaman. Äiti oli nimittänyt lapsen Martin kaimaksi.
Kirkonmenojen jälkeen pidettiin jonkunlaisia markkinoita.
Lauantaina päivällisen jälkeen lähti useita lappalaismatkueita — rivi rivin jälessä — pulkissaan pitkin lumista laaksotietä kirkolle. Ajaessaan pitää Lappalainen pulkkaansa ruumiillaan tasapainossa, siten että hän vähän väliä nojaa poronnahkaisessa rukkasessa olevalla kädellään hangenpintaan. Kun juokseva poro väsyy ja käy kärsimättömäksi, kääntyy se joskus, kuten tiedetään, isäntäänsä vastaan, joka silloin sukkelaan kumoo pulkan yllensä, samalla kuin raivostunut elukka kopistelee pohjaa sarvillaan ja etujaloillaan. Niin pian kuin raivo lakkaa, kääntää lappalainen taas pulkan entiselleen ja pitkittää matkaansa, kunnes hän näkee hyväksi riisua poron ja asettaa sen sijaan toisen varalla olevan, jota hän nuorasta kulettaa mukanaan.
Syrjälaaksoissa tuli tuon tuostakin toisia kirkkomatkueita, jotka liittyivät rivissä muiden seuraan, ja niin jatkoi koko seurue punaisine lakkeineen kulkuansa pitkänä, heleän kirjavana juovana pitkin valkoista seutua, väliin kadoten koivunorostoon, väliin taas ilmaantuen kukkuloille ja joen rannalla. Alhaalla joella — joka näkyy olevan erittäin lappalaista varten luotu kulkuväylä, paitsi missä kosket ovat esteenä kululle — kasvoi matkue yhä suuremmaksi.
Kun myöhään iltapäivällä pysähdyttiin erään jääpeitteen alla olevan järven saarelle, oli siellä koossa suuri osa kirkolle matkustavaa rahvasta.
Melkoisen metelin jälkeen, johon antoi aihetta se, että pari matkalaista oli tullessa ajanut poronsa ristiin vetohihnojen yli, päästiin viimein järjestykseen. Sukset, jotka kuletettiin varastoreessä, pistettiin lumeen pystyyn. Niihin sidottiin ruoaksi jäkälää, samalla kuin elukat itse kaaputtivat lunta hakeakseen lisää. Reestä ottivat vaimot poronlihaa, poronkieliä ja muuta muassa olevaa tavaraa, samalla kuin miehet vetivät esille viinapullon peskinsä sisältä, jossa he sitä kovan pakkasen tähden säilyttivät.
Olipa juhlallista katsoa, kuinka koko tämä joukko kylmänä iltapäivänä, autiossa lumen peittämässä saaressa lappalaisen tavan mukaan otti lakit päästänsä ja notkistetuin polvin piti rukoukset ennen aterioimista. Martista tuntui kuin olisi hän ollut kirkossa, mutta suuremmassa kuin koskaan ennen.
Senjälkeen kului aika hyvin hupaisesti, ja liikkeelle lähdettiin vasta parin tunnin kuluttua, sittenkun aurinko oli noussut taivaalle. Kaksi poroa oli repinyt itsensä irralleen ja ne oli ensin otettava kiinni. Samalla kuin isäntä kulkee ja vaanii poroa, lentää nuora äkkiä kuin musta varjo yli lumen. Eläin tuntee sen sarvissaan ja nousee kahdelle jalalle, samalla kuin lappalainen vetää sitä luoksensa. Vihaisen elukan etujalat kolhivat lopulta hänen paksua peskinkaulustaan, jolla hän kokee suojella itseään ja joka, etenkin jos se on karhunnahkaa, tekee iskut melkein tuntumattomiksi.
Kirkkokojuihin toivottiin saavuttavan kello kahden tai kolmen paikoilla aamulla, mutta paksu sumu, jonka matkalaiset kohtasivat eräällä isolla järvellä, pakotti heidät pysähtymään, jolloin huomattiin, että tunnin verran oli ajettu ympärinsä ja tultu entisille jäljille takaisin.
Puukirkko on joen rannalla. Sieltä avautuu näköala laakson ylitse, joka on täynnä joen kasaamia hiekkatöyryjä, ja kirkon vieressä on pieni koivulehto.
Pohjoispuoli pappilan rakennusta, johon tuuli aina puhaltaa, on talvella tavallisesti lumen peitossa kattoon asti, jotavastoin ikkunan ja oven puolinen osa pidetään vapaana luomalla lumi syrjään.
Kirkkokojujen luona pidettiin tänä pyhäaamuna meluavaa elämää, joka lakkasi vasta sitten, kun jumalanpalvelus alkoi ja väki tulvi kirkkoon. Lukuunottamatta papin perhettä, joka istui penkillä saarnatuolin lähellä nimismiehen ja puolittain lappalaistapaan puetun lukkarin vieressä, oli koko seurakunta lappalaisia, jotka suurella hartaudella kuuntelivat saarnaa. Lyman lapsi kastettiin yhdessä monen muun pienokaisen kanssa, ja lopuksi toimitettiin jonkun avioparin vihkiminen.
Vihkiminen tapahtui ruotsalaisen tavan mukaan, siten että pari nuorta miestä piteli silkkihuivia morsiamen yllä, joka kauniissa lappalaispuvussaan, kruunu päässä, seisoi sulhasen vieressä; sulhasella taas oli valkea vyö sidottuna ristiin rinnan ja vyötäisten yli.
Yllään punareunainen, karhunnahkakauluksella varustettu peski, rinnalla helmikoristuksia, päässä kypärinmuotoinen, karvareunuksinen lakki, josta punainen silkkinauha heilui, ja jalassa hienot, kapeat, kärjestään suippuun nousevat valkeat nutukkaat, joiden suun ympäri oli kierretty kaunis, tupsupää nauha — näin puettuna oli morsian, joka tuli kirkkoon suksilla hiihtäen sauva kädessä ja kasvot tuulen raikastuttamina, oikea kaunotar.
Alhaalla kirkkokojuissa tapahtui kuitenkin meluisia kohtauksia, joihin osaksi oli syynä kiivas sananvaihto "pyhästä papista", osaksi myös viinankauppias, joka, piittaamatta sunnuntaista ja rangaistuksen uhasta, möi salaa paloviinaa. Tutut kohtasivat toisiaan, kuten tavallista puoleksi syleilemällä ja tervehtimällä "burist, burist" — ja sitten tarjottiin pullosta. Oli kerääntynyt pari ryhmää; toinen niistä hääri Vienanmeren itäkulmalta tulleen pitkäpartaisen venäläisen kauppiaan ympärillä, ja toisen keskellä taas nähtiin gamwikilainen kauppa-asioitsija, joka seisoi valmiina matkalle lapintakein ja norjalaisin nahkalakein, tehden kauppoja isäntänsä puolesta.
Kolmas henkilö, joka edellisiä enemmän veti Martin huomiota puoleensa, oli pitkäkasvuinen, raa'an näköinen mies, nahkalakki päässä ja pitkä sarkanuttu yllä sekä muuten jokseenkin ruotsalaisen talonpojan kaltainen. Se oli kauppias, joka asui kymmenkunta penikulmaa etelään päin ja joka aina viime aikoihin asti, jolloin muukalaisia oli ruvennut tunkeutumaan markkinoille, olisi pitänyt melkein yksinään hallussaan näiden seutujen koko turkiskaupan. Tätä miestä oli Hopea-Saara maininnut Martille hänen kadehtijakseen lappalaiskylässä, ja Martti huomasi useista seikoista, että muukalainen tänä päivänä piti etenkin häntä silmällä. Pari kertaa oli mies, joka muuten seisoi viinapullo kädessä ja tarjoili siitä kauppaystävilleen, kulkenut Martin ohitse ja kummallakin kerralla, näköjään ilman tarkoitusta, mutta kuitenkin jokseenkin raa'asti, sysännyt häntä, pyytämättä mitenkään anteeksi. Siitä parvesta, joka oli tämän miehen ympärillä, kuului tavan takaa ivallisia lauseita, joiden Martti ymmärsi tarkoittavan häntä, ja moni niistä palkittiin kovalla naurunhohotuksella.
Lyma oli myöskin huomannut nämä seikat kauempaa paikaltansa. Hän meni nopeasti Martin luo ja pyysi häntä lähtemään pois, koska kaikki olivat jo siihen valmiina. Martti pyysi, että he odottaisivat häntä vielä neljännestunnin, jossa ajassa hän saisi suoritetuksi viimeisen kauppansa. Hän näytti niin tyyneltä, että Lyma tunsi mielensä rauhalliseksi, mutta sittemmin hän huomasi mielipahakseen, kuinka Martti vitkallisesti astui vihamielisen joukon keskeen ja rupesi siellä ikäänkuin mitään huomaamatta kyselemään parin nahan hintoja. Hän kääntyi puolittain selin ruotsalaiseen kauppiaaseen, joka seisoi, kuten ennenkin, sininen vanhanaikainen viinapullo kädessä ja puheli, kuitenkin hiukan matalammalla äänellä, eikä enää Martista. Kun hän kuuli korkean hinnan, jonka Martti maksoi käteisellä — siihen menikin miltei hänen viimeiset kolikkonsa — ei hän voinut pidättää ivallista huudahdusta; mutta samassa katsoi Martti häntä läheltä silmiin niin päättäväisen näköisenä, että mies vasten tahtoansa astui pari askelta taapäin. Martti laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi kylmästi:
"Sinä olet kaksi kertaa kovasti sysännyt minua, muistamatta pyytää anteeksi; lienee siinä ollut jotakin tarkoitusta?"
Mies näytti hiukan epäröivän — hän oli tosin pitkä ja roteva —, mutta Martin käytöksessä oli kuitenkin jotain, joka pakotti hänet luomaan silmänsä maahan ja selittämään, ettei hän tahtonut loukata kysyjää.
"Sitähän minäkin", sanoi Martti leppyneenä; "mutta arvelin kuitenkin, ettei haittaisi kuulostaa asiata!"
Martti oli saavuttanut tarkoituksensa, sillä hän oli nöyryyttänyt miestä tämän omien ystävien keskellä, ja nyt hän pyysi erään äskeisistä naurajista kantamaan nahkoja hänen edellään pulkkaan.
Kohta lähdettiin kotia päin, ja lapsenristiäisissä Iisko Pellon luona esitti Martti vihdoin Lapinmutkan kauppapaikkaa koskevan aikeensa. Tämä tärkeä asia päättyi, kauan aikaa sinne tänne mietittyä, Martin mielen mukaan, kun hän oli luvannut vastakin pitää alempana olevan porotien samassa kunnossa, jossa se vanhoista ajoista oli ollut. Sitten tehtiin sopimuskirja, joka varustettiin asianomaisten puumerkeillä. Asian onnelliseen päättymiseen vaikutti ehkä enimmin se, että Matti Nutto näki Martissa Stuwitzin vihamiehen.
Parin päivän kuluttua siitä sitoi Lyma lappalaistapaan matkanutukkaat Martin jalkoihin ja toivotti hänelle teltan ovelta "Jumalan rauhaa". Hänen miehensä oli määrä saattaa vieras erääseen lappalaiskylään sisämaahan, jossa Martti aikoi toimittaa viimeiset asiansa ja hankkia itselleen loput turkiksia, jotka hän veisi mukaansa tuntunen toiselle puolen. Siellä hän tapasi taas Hopea-Saaran, joka talvisaikaan samoili pitkin lappalaiskyliä. Martti huomasi kohta, ettei mieliala täällä ollut hänelle lainkaan edullinen. Paitsi sitä miestä, jonka Iisko Pelto oli pyytänyt ottamaan hänet vieraaksensa ja joka kohta möikin hänelle turkiksia, näkyi väestössä vallitsevan silmiinpistävä vastahakoisuus häntä kohtaan. Heitä oli aivan varmaan yllytetty häntä vastaan, ja sen oli nähtävästi tehnyt ennenmainittu ruotsalainen kauppias. Täällä tiedettiin, että Martti oli ostanut Nuton perheeltä "oikeuden lappalaismaahan" sekä saanut siihen valtakirjan, ja tämä huhu oli herättänyt suurta vihastusta. Huolimatta näistä ikävistä seikoista päätti Martti kuitenkin jäädä paikkakunnalle, kunnes saisi asiansa selvitetyiksi.
Kun Martti kerran avasi erään lujaan sidotun nahkapakkansa, näki hän useampia karvattomia laikkoja nahoissa, ja tarkastettuaan asianlaitaa lähemmin hän huomasi, että koko joukko kuivattuja, arvattavasti kalvavia yrttejä oli pantu nahkojen väliin. Hänen leveässä otsassaan pullistui sininen suoni, kun hän hiljaa levitti eteensä pakan toisensa jälkeen. Kallisarvoiset turkikset eivät sentään kaikeksi onneksi olleet pilaantuneet, lukuunottamatta muutamia harvoja nahkoja. Martti ei pitänyt viisaana puhua asiasta sen enempää, mutta hänessä oli kuitenkin herännyt epäluulo läheisessä teltassa asuvaa matalakasvuista lappalaista kohtaan, joka kävi hänen luonaan joka päivä ja vain huonosti osasi salata vihamielisyyttään. Hänen nimensä oli Josia Umek ja hän osteli näillä tienoin asuvilta lappalaisilta nahkoja edellämainitulle ruotsalaiselle kauppiaalle. Hänen teltassaan tarjottiin tähän aikaan usein viinaa ja sitäpaitsi kuultiin siellä kiihkoisaa puhetta edellämainittujen huhujen johdosta.
Martin epäluulo oli kohdistunut tähän mieheen silloin, kun tämä oli tarjoutunut oppaana saattamaan häntä läheiseen lappalaiskylään. Hänen ajaessaan rajulla porolla erään tiheän lepikön läpi, lensi pulkka äkkiä täydessä vauhdissa, kumoon avonaisella vaarallisella paikalla, kohojään ylitse ajettaessa. Mielenmaltti pelasti Martin silminnähtävästä hengenvaarasta, joten hän pääsi ainoastaan vaarallisella haavalla. Vetohihna oli puoleksi poikki leikattu, eikä se siis voinut kestää pulkan kaatuessa. Kotiin tultuaan varoitti häntä Hopea-Saara antaumasta kenenkään muiden oppaitten kuin isäntänsä poikain huostaan.
Huomattuaan uuden ilkityön nahkojen hävittämiseksi voi Martti vaivoin hillitä itseänsä; mutta hänen ymmärryksensä sanoi hänelle, että julkiriita olisi eduksi ainoastaan hänen vihamiehilleen ja että nyt tarvittiin vain kärsivällisyyttä. Hän huomasi, että hänen isäntänsä istui usein hyvin miettivän näköisenä, pysyen tähän aikaan melkein aina kotosalla, kun sitä vastoin hänen molemmat poikansa olivat poissa. Heidän käytöksessään häntä kohtaan oli jotain välttelevää ja varovaa.
Eräänä iltapäivänä oli tavallista vilkkaampi liike telttojen edustalla. Oli koottu elukat, jotta niistä erotettaisiin useita vierasten omia, joita oli tultu hakemaan — sillä tuhansien porojen joukosta tuntee joka lappalainen omansa. Härmän peittämät peskit viruivat heitettyinä sinne tänne pitkin lumikenttää, samalla kun omistajat rinnasta avonaisin sarkajakuin, lämpimästä punoittavina, suopungit hartiain yli riippuen, hakivat levottomia elukoitaan.
Martti Jansenin seisoessa teltan oven edessä ja katsellessa tätä tointa löi suopungin pää, johon varmaankin oli sidottu lyijypala, takaa niin kovasti teltan seipääseen hänen päänsä kohdalla, että puu halkesi. Hän tunsi lujan ilmanpaineen silmiänsä vasten, ikäänkuin pyssynluoti olisi lentänyt ohitse.
Josia Umek kulki juuri ohitse, heiluttaen hihnaa päänsä ympäri, ikäänkuin hän olisi harjoitellut sen heittämistä; hän ei ollut huomaavinaan Marttia, mutta hänen ilkeä katseensa ja koko näkönsä osoitti kuitenkin kaikkea muuta kuin viattomuutta.
Vihastuneena tästä odottamattomasta hyökkäyksestä ei Martti voinut hillitä itseään. Äkkiä hän hyökkäsi käsiksi mieheen, joka ei ennättänyt väistyä syrjään. Martti tunsi todellakin jonkunlaista tyydytystä, kun hän vihdoinkin saattoi antautua julkiseen taisteluun.
Kului hetkinen, jolla välin Martin vastustaja, äkisti kumoon keikahdettuaan, näki tuhansien tähtien kiiluvan silmissään, samalla kun toiset seisoivat hämmästyksissään mihinkään toimeen ryhtymättä. Tämän hetkisen kuluessa sai Martti mielensä maltetuksi. Äkkiä hän heitti miehen käsistään ja meni takaisin telttaan kertoen, että Josia oli yrittänyt heittää häntä suopungilla ja näyttäen teltan seipäässä olevaa iskun jälkeä.
Väkijoukko kokoontui. Sekanaisia huutoja kuului ja kaikki tuntuivat pitävän Josian puolta, joka uhaten ja valittaen päällehyökkäystä vetäytyi majaansa; — hän oli saanut kokea vihamiehensä kättä eikä halunnut uudistaa ottelua.
Nyt kun kahakka pahaksi onneksi oli tapahtunut ja vihollisuus ilmeinen, huomasi Martti että paikkakunnalla oleskeleminen ei voinut olla turvallista. Myöskin hänen isäntänsä osoitti käytöksellään olevansa kovin levoton. Mitä hänelle voisi tapahtua autioilla turvattomilla tuntureilla, siitä oli hänellä jo kylliksi kokemusta, ja vaara voisi olla tarjona joka lumikinoksen takana. Toiselta puolen aikoi hän vasta viime hädässä luopua vaivaloisesti hankkimistaan tavaroista. Hän istui hetkisen miettien; pako voi tulla yhtä vaaralliseksi kuin paikallaan pysyminenkin, ja joka tapauksessa hän ei voittanut mitään sillä, että antoi vihamiestensä aavistaa pelkoansa.
Hän teki senvuoksi kohta sen jälkeen kierroksen majojen ympäri ja puheli iltasella perheen jäsenten kanssa, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut; — nämä olivat kuitenkin suuressa määrin pelästyneitä. Oikeastaan ei Martti katsonut henkensä olevan turvassa ensi yönäkään, mutta hän nukkui kuitenkin näköjään yhtä rauhallisesti kuin aina; — todenteolla virui hän vain miettien keinoja, kunnes uni sai hänet valtaansa.
Tunnin kuluttua siitä kun ne, joiden vuoro oli vartioida poroja toinen puoli yötä, olivat lähteneet liikkeelle, heräsi Martti siihen, että joku taputti häntä varovasti olkapäähän. Tuokiossa hän oli täysin valveilla ja valmiina siihen, mitä himmeä tunne hänelle sanoi, s.o. vaaraa päältänsä torjumaan. Hänen vieressään seisoi hänen isäntänsä Jens Ibmel, joka kuiskaten pyysi häntä pukeutumaan; ulkona oli valmiina poro ja hänen tavaransa rekeen kuormattuina sekä eräs henkilö, joka saattaisi hänet tunturien yli. Täällä hän ei enää olisi turvassa, sanoi Jens Ibmel totisena, ja nyt on parasta paeta, ennenkuin kenenkään päähän pistää, että hänellä ehkä on sellaisia aikeita.
Martti luuli huomaavansa, että koko perhe oli valveilla, mutta ettei kukaan heistä toisten lappalaisten tähden tohtinut ruveta hänen saattomiehekseen tai ottaa osaa pakoretkeen, kun taas vieraanvaraisuus toiselta puolen pakotti heitä pitämään huolta siitä, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa.
Martti kuuli nyt, että väestön vihan oli herättänyt etenkin se kauppakirja, jonka hän oli tehnyt Matti Nuton kanssa ja jonka nämä ihmiset, joilla muuten ei ollut mitään tekemistä Lapinniemellä, katsoivat loukkaavan "lappalais-oikeutta". Hän sanoi kaikessa hiljaisuudessa sydämelliset jäähyväiset isännälleen, joka oli hänelle antanut pari rekeä tavaroita ja ruokavaroja varten sekä myöskin tarpeelliset varaporot. Martti näki ihmeekseen, että hänen oppaanaan oli Hopea-Saara. Eukko istui jo pulkassaan, ja sittemmin sai Martti kuulla, että Hopea-Saara oli kehoittanut Jens Ibmeliä panemaan pakoretken niin äkkiä toimeen.
Ajohihna suhahti ja Martti istahti samassa tuokiossa pulkkaan, jonka jälkeen matkalaiset kiitivät autiosta lappalaiskylästä pitkin hankea kylmänä, selkeänä yönä. Suuri täysikuu näytti sinisellä tähtitaivaalla kiirehtivän eteenpäin heidän sivullaan pitkin tunturinharjaa, samalla kuin revontulien kimalteleva, hehkuva vyö punaisine, vihreine, sinipunaisine ja sinisine kielekkeineen ja näillä seuduin omituisine valoväreilyineen väliin oli kateissa, väliin ilmestyi taivaalle punertavana, aaltoilevana merenä. Tulenkielet laskeutuivat välistä niin alas, että ne näyttivät koskettelevan lumen peittämää maata, ja koko valkoinen kuutamomaisema jäi hetkiseksi merkillisen varjottomaksi.
Tällaisina hetkinä oli niin valoisaa, että melkein voi nähdä nuppineulan lumella, ja kun Hopea-Saaran pulkka ja poro merkillisen yksinäisinä kuvastuivat Martin silmiin, näytti muutenkin suurenmoinen seutu hänestä kummalliselta ja uhkaavan hiljaiselta, jonka tähden hän tunsi mielensä keventyneen kohta kun kuun varjot jälleen saivat ylivallan ja ääriviivat kuvastuivat luonnollisina. Hänestä tuntui hiukan siltä kuin olisi hän ajanut yösydännä yksinään noidan seurassa.
Revontulien salaperäisessä valossa kuvittelee lappalainen näkevänsä vainajien sieluja. Hän on vahvasti vakuutettu siitä, että revontulet voi saada laskeutumaan maahan, kun vain heiluttaa valkeaa lakanaa, ja että niiden hehkua voi lisätä määrätyillä äänillä; ja sellaisina merkillisinä öinä hän näkee tuonelanväen säteilevillä sarvilla varustettuine poroineen pakenevan takaa-ajavia revontulia.
Matkue, jonka etupäässä juoksi Hopea-Saaran koira alinomaa haukkuen ja tietä osoittaen, kulki tunturille päin levähtämättä koko yön aina seuraavaan puoleenpäivään asti, jolloin matkalaiset pysähtyivät autioksi jätettyyn kojuun saadakseen itselleen sulatetuksi hiukan poronlihaa. Eukon katseesta ja muutamista sanoista huomasi Martti, että hän pelkäsi Josia Umekin lähteneen aamulla tovereineen heitä takaa-ajamaan. Porot vaihdettiin ja iltapäivän kuluessa jatkettiin matkaa, kunnes vihdoin myöhään illalla pysähdyttiin erääseen toiseen, tyhjäksi jätettyyn kojuun. Siellä lepuuttivat he itseänsä ja porojansa muutaman tunnin ajan, kunnes aamulla taas lähdettiin liikkeelle. Vasta kun oli matkustettu kaksi ja puoli vuorokautta, salli Hopea-Saara pitempiä lepoaikoja, tullen yhä levollisemmaksi. Hän sanoi, että oli vielä kuuden vuorokauden matka siihen paikkaan Norjan puoleisessa laaksossa, josta Martti itse voi löytää tien ja luopua oppaastaan.
Myrsky kesti seuraavankin vuorokauden. Martti huomasi, että Hopea-Saara vaipui usein ajatuksiin, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin sydämellään. Vaimon muoto, vaikka se nyt olikin kuihtunut ja ryppyinen ja useimmiten katkeruutta osoittava, on kuitenkin nuoruudessa voinut olla kaunis — niin tuli Martti ajatelleeksi kerran katsellessaan akkaa ja ajatellessaan syytä siihen, minkä vuoksi tämä kummallinen ja olennoltaan niin ärtyisä ihminen oli hänen tähtensä tehnyt sellaisia uhrauksia. Hopea-Saara lienee arvannut Martin kasvoista hänen ajatuksensa, sillä kun kohta senjälkeen tuli hämärä, rupesi eukko puhumaan hänelle hiljaisella äänellä. Hän istui kasvojaan peittäen, ja Martti huomasi kohta, että hän puhui Iso-Lassista ja että akka tahtoi tunnustaa hänelle, mikä hänen sydäntänsä painoi. Vuosien kuluessa kovettunut kuori, se se nyt — mielenliikutuksen noustessa siksi että ääni muuttui kuulumattomaksi — murtui onnettomuuden ja katkeruuden peittämän sydämen ympäriltä.
Hän oli se suomalainen tyttö, jota Iso-Lassi oli rakastanut ja joka oli houkuteltu Vasiljevin alukseen — "siitä on jo yli neljäkymmentä vuotta", sanoi hän, "ja Jumala on antanut minun elää kauemmin kuin olisin halunnutkaan."
"Vasiljev lupasi ottaa minut vaimokseen, mutta ei täyttänyt lupaustaan. Kun minä sitten lapsi selässä lähdin kotia Venäjältä jalkaisin tunturin yli, olisivat sudet ja karhut hyvin saaneet syödä minut suuhunsa, niin arvottomaksi oli elämä käynyt minulle; sillä Lassia oli minun enää mahdoton saada ja kuitenkin minä pyrin hänen luokseen koko sydämestäni. Minä kuljin tahdottomana ikäänkuin sumussa, ja muistan kaikesta ainoastaan sen, että elätin itseäni muuraimilla ja sain majoissa maitoa lapselleni, koska minulla itselläni ei enää ollut. Alhaalla haassa Olsvaagin luona, joka silloin oli vanhan kapteeni Stuwitzin hallussa, tapasi hänen poikansa minut. Minä jäin palvelukseen ja olin hänelle kuuliainen kuin koira. Hän sanoi minulle, että minun pitäisi iloita, kun lapseni kuoli; minä hautasin sen tunturille. Sittemmin olen kuullut sen monta kertaa itkevän haudassa. Kun Stuwitz tuli Brögelmannin luo Köllevuonoon, pani hän minut palvelukseen lappalaisen Jaakko Nuton luo, joka oli Matti Nuton veli. Hänen kanssaan oli Stuwitz kauppa-asioissa, jotka eivät aina olleet rehellisintä laatua; sillä Jaakko oli auttanut häntä piiloittamaan tavaroita, jotka he olivat ryöstäneet eräästä laivasta merellä. Niistä seikoista toimitettiin tutkintokin, ja minä olisin kyllä voinut antaa tietoja, jotka olisivat kummallekin olleet ikäviä, tietoja tavarain kätköpaikasta. Stuwitz luotti minuun, sillä hän tiesi, että minä nyt kaikessa tottelin hänen viittauksiaan, ja minä autoin häntä vaihtelemaan yltympäri, sekä etelässä että pohjoisessa, riikin-taalerinseteleitä, joita hän oli kätkenyt lattian sillan alle Olsvaagissa.
"Eräänä kesänä minä kävin äitini luona ja sairastuin siellä. Äitini kertoi minulle, että Stuwitz oli antanut apuansa silloin kun he saivat minut alukseen. — Silloin tuli Lassi kerran minun puheilleni; hän näytti kovin väsyneeltä, mutta minä en voinut vastata hänen kysymyksiinsä, puhuin vain muutamia katkonaisia sanoja. Yöllä minä pakenin Olsvaagiin, joka oli kahden päivämatkan päässä.
"Tunsin, että minä, poljettu maan matonen, kuitenkin taisin kostaa, ja sitten kun Stuwitz tuli Olsvaagiin, olivat hänen hopearahansa poissa. Tiedän, että se koski kovasti häneen, mutta hän ei tohtinut kuitenkaan ruveta niitä sen enempää hakemaan. 'Beivistaalerit' mukanani minä tulin eräänä päivänä Jaakko Nuton luo ja sanoin, että olin kysellyt Maderakkan neuvoa tunturilla. Siitä ajasta asti minua ruvettiin nimittämään Hopea-Saaraksi ja luultiin, että minä taisin toimittaa takaisin hävitettyä tavaraa ja että minä osasin kaikenlaisia taikatemppuja. Minä annoin heidän pysyä luulossaan ja uskoin monta kertaa itsekin niin olevan, sillä minä vihasin Jumalaa ja ihmisiä ja arvelin, että pahat henget seurasivat minua. Minä olen aina niistä ajoista asti samoillut Ruijassa ja aina majaillut vieraan katon alla; — minä tulin sinne, missä tiesin Lassin olevan. Minä näen hänet usein unissa, ja silloin hän kysyy minulta, minne lapsi on joutunut; mutta viime yönä hän kysyi, enkö minä kohta tule Venäjältä."
Kun Martti nyt vakavana ilmoitti Iso-Lassin sanoneen, että hän toivoo tapaavansa Hopea-Saaran paremmassa paikassa, vaipui vaimo taas ajatuksiinsa ja puhkesi sitten vähän ajan perästä katkeraan itkuun, sanomatta kuitenkaan sanaakaan.
Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa kuten ennenkin; kuitenkin pysyi Hopea-Saara äänettömänä koko päivän. Eräässä paikassa luuli Martti tuntevansa seudun. He ajoivat näet sen uhrikiven ohitse, jolle Matti Nutto oli kaikessa hiljaisuudessa osoittanut kunnioitustaan. Sen huipulla, joka oli ihmispään muotoinen, oli nyt luminen peitto ja sinisenvihreä jääkynttilä riippui partana alas: — kivi seisoi siinä yksinään kuin arvoituksellinen tunturisfinksi.
Hopea-Saara pysähtyi ja istui hetkisen hiljaa pulkassaan, ikäänkuin hän olisi taistellut sisäistä taistelua, mutta löi sitten hihnalla poroaan ja kohta he olivat jättäneet seudun taakseen. Matkaa jatkettiin vielä vuorokausi. Seuraavana aamuna he tulivat rinteelle, josta aukeni laaja näköala Norjan puoleiseen laaksoon ja siihen pysähtyivät matkalaiset. Hopea-Saara antoi Martin poroille jäkälää ja selitti hänelle tien lähimpään asuttuun seutuun; sillä tässä oli heidän erottava toisistaan.
Martti koetti turhaan pakottaa Hopea-Saaraa ottamaan vastaan palkkiota, eikä hänen auttanut muu kuin sanoa kiitoksensa oppaalleen. Hopea-Saara oli jo pulkassaan, kun hän uudestaan tuli Martin eteen ja kyynelsilmin sauvaansa nojaten sanoi:
"Luuletko, että K—vaagin pappi", hän tarkoitti rovasti Mülleriä, "laskee Herran-ehtoolliselle sellaisen syntisen kuin minä olen?"
Kun Martti antoi vakaasti myöntävän vastauksen, loisti sellainen ilo Hopea-Saaran kasvoista, että Martti huomasi voineensa palkita häntä hänen vaivastaan.
Martti ajoi nyt yksinänsä kotia kohti. Hänen pulkassa istuessaan ja ajatellessaan matkaansa tuntui se hänestä onnellisesti lopetetulta seikkailulta.
Kaikki, mitä hän tiesi Stuwitzista, kokoontui hänen ajatuksissaan myrskypilveksi. Kun hän mietti asiaa hiukan, sanoi hänelle kuitenkin selvä järki, että kaikki nämä vain puoliselvät seikat eivät voisi lain mukaan saattaa häntä syylliseksi. Hänen äidin syntyperästä kuulemansa tiedot olivat saadut yhdeltä ainoalta, jo kuolleelta mieheltä, vanhalta merilappalaiselta Lövon Iiskolta; ja mitä Hopea-Saara nyt oli kertonut noista seteleistä, jotka tuskin voivat olla muita kuin haaksirikkoon joutuneesta laivasta varastettuja, niin ne olivat kaikki lopultakin vanhentuneita juttuja, ja niiden oikea laatu oli arvoituksena, johon ei ollut muualla selitystä kuin Stuwitzin rikollisessa omassatunnossa. — Tällaiset mietteet tuntuivat Martista hyvin katkerilta.
Martti oli aina kokenut itse perustella tulevaisuuttaan, niin ettei hän koskaan pitänyt elämäntarkoituksenaan entisyydessä olevien mahdollisuuksien tutkimista, vaikka nämä tavallaan olivat tulleet hänelle yllykkeeksi; vähimmin hän tunsi siihen halua nyt, kiirehtiessään levottomana kotiansa korjatakseen niin paljon kuin mahdollista sitä vahinkoa, jota hän puotikaupan keskeytymisen johdosta oli kärsinyt, ja kohta olivat hänen ajatuksensa kiintyneet kokonaan tähän asiaan.
Kun hän ahdistetuin mielin eräänä iltapäivänä talvella kulki salmen yli suomalaisen asunnon kohdalla, ei hän huolinut kysellä mitään soutajilta. Oli helmikuu, paras kala-aika käsissä, ja hän ihmetteli hiukan — mutta ei uskaltanut kuitenkaan toivoa suuria — nähdessään maalla olevan ihmisjoukkoja sekä viisihankaisia venheitä rannalla. Muutamalla harppauksella hän ehti laiturilta kummun taakse puodille ja näki siellä suuren liiterin, jossa hänen veljensä seisoi ja teki ahkeraan kauppaa kalamiesten kanssa, jotka kilvan koettivat päästä tiskin ääreen. Isä oli kantamassa vaatepakkaa puotiin.
Eilert huomasi hänet ensin. Pojan kasvot punastuivat, mutta hän ei ollut tulijaa näkevinään; hän jatkoi vain kaupantekoansa. Veljen silmäyksestä huomasi Martti, että kaikki oli niinkuin olla pitää, ja puodissa näkyi todellakin olevan runsaasti tavaraa.
Kotimatkalla hän sai isältään selityksen arvoitukseen. Kun varat joulunaikaan olivat loppumaisillaan puodista, eivät he oikein tienneet, mitä olisi pitänyt tehdä; silloin oli Eilert eräänä päivänä keksinyt keinon, koonnut kaikki rahat ja lähtenyt eteläänpäin purjehtivassa jaalassa Trondhjemiin. Siellä hän oli maksanut velan kauppiaalle ja tilannut veljensä nimiin uusia tavaroita, ja kun maksu oli tapahtunut määräajalla, uskottiin uutta velkaa niin suuressa määrin, että heillä oli kauppatavaraa koko kalastusajaksi. Martti näki, että hänellä veljessään oli hyvä asiamies ja oli hänelle sydämestään kiitollinen.
Kotona kertoi Martti vanhemmilleen kaikin puolin onnistuneesta matkastaan; mutta epäilys oli vasta sitten kokonaan poistunut vanhan Janne Sakarinpojan kasvoilta, kun poika antoi hänelle kauppapaikan omistusoikeutta koskevan asiakirjan. Isä näytti iloiselta ja liikutetulta ja Marina istahti äänetönnä hänen viereensä. Molemmat vanhukset näkivät nyt tulevaisuuden haamoittavan sellaisena, jollaisena he eivät koskaan aavistaneet näkevänsä sitä, — sillä elämä oli heistä aina tuntunut raskaalta.