XV.
ANTTI.
Sillävälin kun Martti Jansen kauppapaikkansa edullisen aseman avulla seuraavien kahden vuoden kuluessa tekee edullisia kauppoja ja nauttien menestyksen tuottamaa arvoa ja mainetta tulee paikkakunnan mahtimieheksi, aiomme poiketa hiukan taaksepäin ajassa ja kertoa Antti Heggelundista.
Kristianiassa oli Antti esiintynyt kaikin puolin Heggelundin ottopoikana; hän sai runsaasti rahaa, ja ylioppilasten kesken hänelle tuli nimeksi "rikas Heggelund". Hänen hyväsydäminen, vilkas luontonsa sekä se seikka, että hän oli aina valmis lainaamaan tovereilleen rahaa eikä koskaan kitsastellut, hankki hänelle paljon ystäviä. Häntä pidettiin hyvälahjaisena, oli jonkunlaisena johtavana henkilönä ylioppilaspiirissä. Hän kävi ahkeraan teatterissa ja harrasti, samoin kuin hänen tuttavansakin, kirjallisia asioita. Häntä kutsuttiin seuroihin sekä pitoihin ja aina hän oli puuhassa.
Tulinen työinto, joka oli hänet vallannut viime aikoina kotona, oli vähitellen kadonnut — sen olikin oikeastaan vaikuttanut hänen toimeliaan ystävänsä Martin esimerkki, kun hänen taipuvainen luontonsa oli vielä viimemainitun vaikutuksen alaisena. Luvut edistyivät siis hyvin hitaasti.
Antin kirjeet olivat siihen aikaan Heggelundin ja hänen vaimonsa ilona, vaikka ne aina loppuivatkin rahanpyyntöön. Heggelund luki tavallisesti viimeksitulleen hyville ystäville, jotka kävivät hänen luonaan; kävelipä hän joskus, kirje taskussa, tuomarinkin luo, jossa se ikäänkuin satunnaisesti luettiin, ja tuomarin tytär Julia kuunteli sitä hyvin tarkkaavaisena. He olivat saaneet kaikenlaisten kuulemiensa yliopistojuttujen johdosta sellaisen käsityksen, että ylioppilaan elämä oli "opiskelemista" ja että siitä muutaman vuoden kuluttua välttämättömänä seurauksena oli tutkinnon suorittaminen.
Sitten sattui Heggelundin rouvan kuolema, joka kovasti koski enon mieleen, ja kotikirjeet, vaikkakin näennäisesti huolettomia, eivät enää koskaan olleet iloisia. Tuon tuostakin piti rahalähetyksiä odottaa tavattoman kauan, mistä Antti arvasi, että enon ei ollut aina helppo saada kokoon rahoja. Mutta se seikka ei saattanut Anttia pulaan, sillä hän osasi oivallisesti lainailla ja enon nimi vaikutti, että hänelle helposti uskottiin lainaa.
Hänellä oli kuitenkin tarpeeksi selvä käsitys aavistaakseen, etteivät asiat kotosalla voineet olla aivan hyvin, mutta samalla hän oli kovin kevytmielinen ja nautinnonhaluinen ruvetakseen koskaan sellaisia asioita liian kauan ja syvällisemmin aprikoimaan, vaikka pari Edelin kirjettä viime aikoina kyllä antoi siihen tarpeeksi aihetta.
Sanoma huutokaupasta ja muista kotoseikoista saattoi hänet senvuoksi suuresti hämmästymään. Se oikein huumasi hänet. Hän huomasi nyt kerrassaan, että myöskin hänen oma tulevaisuutensa oli käynyt himmeäksi ja ollen taipuvainen äärimmäisyyksiin, hän joutui nyt epätoivoon. Hän osasi kuitenkin luoda itselleen rohkeita, loistavia toiveita. Hyviltä ystäviltään hän onnistui saamaan lainan, jolla hän säästävästi eläen voi oleskella ainakin yhden lukuvuoden Kristianiassa. Hän rupesikin hyvin toimeliaaksi ja ryhtyi oitis lukuihinsa. Hänen luonteensa, joka aina tarvitsi yllykettä, oli nyt saanut sellaisen uusista, odottamattomista tapauksista.
Ylioppilasmaailmassa herätti suurta huomiota huhu "rikkaan
Heggelundin" ryhtymisestä lukuihin kahden yksityisopettajan avulla.
Hän suoritti tutkintonsa, jonka jälkeen hän matkusti samana kesänä enonsa luo ja oleskeli siellä aluksi.
Kotona hän esiintyi miellyttävänä kuten ennenkin, kuitenkin entistään arvonsatuntevampana ja vaateliaampana — jonkunlaisena "tietomiehenä", mutta hän huomasi harmikseen, ettei Edel taipunutkaan ehdottomasti ja sokeasti hänen ajatuksiensa mukaan. Vaikka heidän välinsä olikin ystävällinen, huomasi Antti kuitenkin, että tytön puheessa oli välistä jotain ärtyisää, joka antoi aihetta pieniin riitaisuuksiin heidän välillään kuten myös Antin jörömäiseen vaiteliaisuuteen aika ajoin. Hänen puheistaan kävi ilmi, että hän liiaksi luotti yliopistosivistykseen ja sen jalostavaan vaikutukseen; — "ainoastaan yliopistoluvut tekevät miehen sivistyneeksi maassamme", sanoi hän. Edel ei vastustanut häntä koskaan suoraan; mutta Antti ei kuitenkaan voinut oikein suvaita hänen vastaamistapaansa tai oikeammin hänen vastaamattomuuttaan; — hän ei tiennyt, oliko tyttö vihoissaan hänelle vai tekikö hänestä pilkkaa.
Hän oli käynyt monta kertaa Martti Jansenin luona ja saanut siellä yhtä ystävällisen vastaanoton kuin ennenkin; mutta kun viimemainittua aina estivät hänen toimensa, ei seurusteluun ollutkaan sanottavasti tilaisuutta.
Martti Jansen oli Lapinniemellä jo laittanut kuntoon suuren puodin ja muutamia alituisesti kasvavalle liikkeelle tarpeellisia ulkohuoneita, samalla kuin pienessä, suurilla ikkunoilla varustetussa ja uudenaikaisesti rakennetussa asunnossa oli vain puoleksi sisustettu kamari, jossa voitiin asua. Martti oli liikkeellä aamusta iltaan ja voi käyttää ystäväänsä varten ainoastaan hyvin lyhyen ajan. Antti huomasi, että Martti aina ikäänkuin sattumalta kyseli Edelistä ja että hänet tästä aineesta keskustellessa voi saada pysymään huoneessa kuinka kauan hyvänsä. Anttia ei oikein miellyttänyt tämä Martin uteliaisuus, ja vaikka hän ei saanutkaan asiata oikein selville, koetti hän johtaa keskustelun johonkin toiseen aineeseen.
Vaikka Antti olikin monta kertaa rakastunut senjälkeen kun Julie Schultz oli ollut hänen lemmittynään, luuli hän kuitenkin serkkujen vaatimattomalla tavalla, että hänellä oli etuoikeus serkkuunsa, ja kun hän nyt näki hänet täysikasvaneena ja — sivumennen sanoen — sangen kauniina impenä, luuli hän, että tyttö oli nyt hänen viimeisen rakkautensa esine. Hän ei voinut muuta kuin tulla mustasukkaiseksi ja loukkaantua havaitessaan ystävänsä tunteiden olevan kääntyneinä samaan suuntaan, luullen sen seikan olevan yhteydessä niiden ikävyyksien kanssa, joita hän oli saanut kokea puhuessaan yliopistosivistyksen merkityksestä.
Eri tilaisuuksissa, jolloin Martti Jansen ja Edel tapasivat toisiaan vierasten parissa, näytti ettei heidän välillään ollut mitään sellaista suhdetta. Antti oli alussa kotona kiirehtinyt kertomaan, millainen mies Martista oli tullut, kuvaten hänen toimiansa tavallisella ihastuksellaan; — mutta sitten hän kävi merkillisen vaiteliaaksi siitä asiasta. Edeliin olivat nämä kertomukset tehneet omituisen vaikutuksensa, ja kun tyttö kohtasi Martti Jansenin, oli hänen olennossaan ystävällistä kylmyyttä. Martti tunsi yhä enenevällä katkeruudella, että tytön mieli hänen suhteensa oli muuttunut.
Kerran, kun Antti ja Edel olivat vieraisilla rovasti Müllerin luona, tuli Marttikin sinne jollekin asialle. Hän oli juuri tehnyt hyvän kaupan ja siitä kerrottiin iloisesti rovastin perheessä. Mutta ne kasvot, joihin Martin silmät vaistomaisesti sattuivat, näyttivät kuitenkin välinpitämättömiltä, ja luulipa hän huomanneensa sitä paitsi jonkunlaisen pilkallisen suunmyhähdyksen. Martti vaaleni, mutta ei ollut tietävinään mistään mitään; hän kiiruhti kohta sen jälkeen matkaansa. Hänen jäähyväisensä olivat hyvin kylmät.
Martti oli päättänyt kertoa vanhalle isälliselle ystävälleen rovastille, joka oli aina osoittanut hänelle myötätuntoisuutta, kaikki, mitä hän oli kuullut äitinsä syntyperästä, sekä myöskin mitä Hopea-Saara oli kertonut seteleistä. Hän tahtoi kysyä neuvoa, miten hänen olisi menetteleminen Stuwitzin suhteen; sillä tämän miehen käytös äsken ilmaantunutta kilpailijaa kohtaan oli Marttia viime aikoina monella tavoin harmittanut ja synnyttänyt hänessä halun paljastaa maailmalle tavalla tai toisella tämän miehen elämän.
Rovasti kuunteli työhuoneessaan ääneti Martin kertomusta. Hän tiesi itse Lövön Iiskon ja Hopea-Saaran ripilläkäynnin johdosta paljon enemmän; mutta hänen virkansa velvoitti häntä vaitioloon. Siitä huolimatta voi hän hyvällä omallatunnolla antaa neuvon, joka tuntui hänestä parhaalta.
Kun ei minkäänlaisia todistuksia ollut saatavana, käsittäisi yleisö, — niin sanoi rovasti, — sellaiset jutut kilpailijan kateuden synnyttämiksi. Ja jos hän tahtoi kostaa Stuwitzille, niin pitäisi muistaa, että kosto tulee toisaalta. "Se sananparsi pitää minun kokemukseni mukaan paikkansa", sanoi hän lopullisesti, "että ei kukaan ratsasta niin kiivaasti, ettei Herramme kerran saisi häntä käsiinsä! Ja uskokaa minua, nuorimies, kyllä hän tapaa vielä Stuwitzinkin, vaikka meidän silmämme eivät sitä saisikaan nähdä!"
Loppupäätökseksi tuli, että Martti Jansen heitti kostontuumansa sikseen, vaikka hän nyt, katkeralla mielellä ollessaan, olikin taisteluun halukas.
Hän meni kotiaan ja kuvitteli Edelistä kaikkea paitsi hänen oikeata mielialaansa. Oliko syynä hänen käytökseensä se, että Antti oli tullut kotia? — Hän oli aina mielipahalla huomannut, että Edel oli Antille ystävällinen. Vai pitikö tyttö hänen toimiansa liian mitättöminä. — Pitiväthän ihmiset niitä sanomattoman suurina. Hän tahtoi sen vuoksi näyttää voivansa saada aikaan vieläkin enemmän. Ja hän vältti tästä lähtien Antin seuraa.
Hänen äitinsä oli huomannut, että hänellä oli raskaita ajatuksia sydämellä, ja Janne pudisti välistä päätänsä, sillä hänestä tuntui, että poika alkoi asioimisissaan käydä liian rohkeaksi. Hän selitti Marinalle, että Martti oli tullut uhkamieliseksi, mutta niinkauan kuin kaikki meni hyvin, ei asiaan ollut muuta lisättävänä.
Kun Martti kerran Edel Heggelundin tavattuaan entistä katkerammalla mielellä palasi kotia, sai äiti hänet puolittain ilmoittamaan, miten asianlaita oikein oli. Marina ei voinut olla hyväksymättä sitä, että hän tahtoi näyttää tuolle hienolle neitoselle, kuinka pitkälle hän voi mennä; mutta Janne Sakarinpoika arveli, että se oli vain turhamielisyyttä. Sydämessään hän ei pitänyt Edeliä juuri suuren arvoisena; sillä hän huomasi, että tyttö oli syynä siihen, että Martti nyt niin hurjan rohkeasti tavoitteli onnea. Mutta hän ei sanonut siitä mitään vaimolleen, sillä hän itsekin pelkäsi liikoja ennustuksia.
* * * * *
Eräänä iltana oli Antti kauan valveilla. Hän kirjoitti kosintakirjettä serkulleen ja repi sen taas rikki. Hän oli kirjoittanut elämässään kolme sellaista, ja nyt hän piti kunnia-asianaan, ettei tämä tulisi edellisten kaltaiseksi. Hänen mielensä ylipäänsä ei ollut niin rohkea, että hän olisi saattanut ottaa vastaan suullisen vastauksen; — sentähden hän oli aina kosinut kirjallisesti.
Ensi iltana toimitti hän kirjeen perille sanansaattajan mukana, ja meni itse purjehtimaan.
Seuraavana päivänä hän oli menehtymäisillään epätoivoon. Edel oli lyhyellä kirjeellä antanut hänelle kaikessa ystävyydessä kieltävän vastauksen, toivoen samalla, että Antti siitä huolimatta pysyisi vastakin hänen kelpo serkkunansa.
Jonkun ajan kuluttua sai Antti eräänä iltana selville, että hänen ensimäinen rakkautensa, se on, rakkaus tuomarin tyttäreen Julieen, oli ollut oikeaa rakkautta.
"Serkukset ovat liian läheisiä sukulaisia". Hän ei ollut, häpeä kyllä, ajatellut Julieta pitkään aikaan.