XVI.
LAPINNIEMI.
Stuwitz oli suurella kateudella katsellut Martti Jansenin menestystä Lapinmutkassa — hän piti sitä ryöstönä itseltään ja häntä harmitti monta vertaa enemmän se, että juuri Martti Jansen oli anastanut paikan. Lapinmutka oli itsessään kallis aarre, ja siltä kulmalta tulevan kilpailun kautta kärsi hänen oma kauppansa melkoisesti.
Hän oli toimelias vihollinen ja Martti oli monesti saanut sitä kokea. Kun Stuwitz eräänä syksynä kuuli, että Martti Jansen oli kärsinyt tappiota jossakin kalakaupassa, riemuitsi hän suuresti. Puotipalvelijoille hän sanoi aina ennustaneensa sitä uudesta tulokkaasta, joka oli suuri vain sanoissa, ja samaa puheli hän myöskin kuullessaan, että Martti Jansen oli ottanut isonlaisen lainan Jackmannilta Storvaagenissa.
Stuwitzilla oli monivuotinen kauppayhteys tämän miehen kanssa ja jonkun ajan kuluttua hän poikkesi matkalla hänen luoksensa.
Martti Jansenin harmi ei ollut vähäinen, kun hän maksupäivän lähestyessä sai tietää Jackmannilta, että Stuwitz oli hänen saamamiehenään.
Velkakirja oli tehty niin, että velkasumma maksettaisiin vähin erin, mutta jos sellainen maksu kerrankin laiminlyötäisiin, voisi velkoja, kuten tavallisesti sellaisissa velkakirjoissa sanottiin, vaatia koko summan maksettavaksi. Martti tiesi varsin hyvin, että Stuwitz tulisi vastoin tavallisuutta tekemään sellaisen vaatimuksen, mutta hän tiesi myöskin, että häntä varten oli matkalla Bergeniin kalalla lastattu jaala ja niinmuodoin hänellä oli rahoja tiedossa. Sillä vaikka hän muuten ei olisikaan sitä tehnyt, tahtoi hän nyt lunastaa velkasitoumuksensa kokonaan.
Hän oli viime aikoina — kuten hänen isänsä huolekseen huomasi — ruvennut asioimisissaan liian rohkeaksi, ja sellainen toimi oli myös mainitun kalajaalan lähettäminen, sillä siihen hän oli pannut suuren osan omaisuuttaan. Silloin ei näet käytetty vielä vakuutusta. Mutta jos kaikki hyvin kävi, palkitsi voitto kieltämättä kaikki hänen edelliset tappionsa.
Janne Sakarinpoika oli juuri matkalla poikansa asioilla, kun hän kuuli, että jaala oli kärsinyt haaksirikon Alsterenin luona Nordvuonossa. Hän ymmärsi huolestuttavan asiaintilan ja matkusti oitis parempia tietoja saadakseen sinne, jonne tiedon onnettomuudesta edellisenä päivänä sanottiin tulleen. Siellä hän sai tietää, että sanomassa oli, paha kyllä, perää, ja että vain pieni osa lastia oli saatu pelastetuksi.
Isän mieli oli raskas, kun hän palasi kotiansa, sillä hän näki, että syy oli pojan. Mutta hän tahtoi kuitenkin itse tuoda sanoman; — parempi on, arveli hän, että sen tekee hänen oma isänsä kuin joku muu.
Sinä iltana istui Janne Sakarinpoika kauan poikansa luona, joka kalpeana käveli edestakaisin lattialla. Isän huulilta ei tullut yhtään moitteen sanaa, vaan lohdutuksen tuon tuostakin. Vihdoin hän keksi sen neuvon, että Martti lähtisi Jackmannin luo, jolla oli kiinnitys Lapinniemeen, hankkimaan ajanpitennystä, joten ehkä vielä kaikki saataisiin autetuksi.
Kun poika synkästi sanoi, ettei Jackmann ollutkaan enää velkojana, vaan Stuwitz, pimenivät Jannenkin kasvot, mutta hän lausui kuitenkin:
"Luoja keksinee keinon siihenkin."
Kun hän tuli kotia Marinan luo, surivat tosin molemmat vanhukset; mutta Janne oli silloinkin tavattoman lempeä, — "kullakin on oma karinsa vältettävänä", sanoi hän ja lisäsi, että "Martin onnettomuutena on ollut tuo hieno neitonen".
Martin täytyi antaa määräpäivän mennä ohi, ja hän hoiti nyt raskain mielin jokapäiväisiä tehtäviään Lapinniemellä. Kesän kuluessa hänen onnistui kuitenkin koota niin paljon rahaa, että hän voi suorittaa langenneen osuuden, jonka hän lähettikin Stuwitzille; mutta tämäpä vaati koko summaa. Stuwitz oli jo ryhtynyt ensimäisiin laillisiin toimenpiteisiin ja huhu Lapinniemen myynnistä huutokaupalla levisi kulovalkeana. Helppo oli huomata, että Stuwitz aikoi saada kauppapaikan itselleen.
Martin täytyi ryhtyä viimeiseen, sangen nöyryyttävään keinoon, se on, hänen täytyi matkustaa Stuwitzin luo saadakseen hänet taivutetuksi odottamaan hiukan, vaikkapa vain ensi kevääseen. Se oli raskas tehtävä, mutta koettaa sitä täytyi, sillä muuten tapahtuisi vieläkin hullumpaa: kun tulisi siihen tilaan, ettei voisikaan tehdä joka miehelle oikeutta. Usein hän oli menettämäisillään kaiken toivon. Häntä vaivasi sekin, että Heggelundin väki, joka nyt tiesi, kuten muutkin, hänen asemansa, saattaisi arvata hänen asiansa Stuwitzin luona.
Heggelundilaiset osoittivat suurta myötätuntoa hänen suruansa kohtaan. Antti oli unohtanut suuttumuksensa. Edel oli kerran vastannut jokseenkin ankarasti, kun joku lausui, että Martti Jansen oli osaksi itse syypää onnettomuuteensa, ja Heggelund sanoi olevansa kovin pahoillaan siitä, että tuo kelpo nuorukainen oli kavalan juonen kautta joutunut "halpamaisen Stuwitzin kynsiin". Myöskin Topias-setä näytti alakuloiselta, ja koko talo oli ikäänkuin täynnä sääliä Martti Jansenia kohtaan. Kun joku puhui vararikosta, väittivät Heggelundilaiset kiivaasti, että koko pula on varmaan ohimenevää laatua.
Kauan aikaa lykkäilty matka Stuwitzin luo tapahtui vihdoin. Martti ei tahtonut jättää käyttämättä mitään mahdollista keinoa asemansa parantamiseksi, vaikka hänen lopullinen päätöksensä olikin muuten valmis. Jollei hän voisi saada Stuwitzia taipumaan — mikä näyttikin luultavalta — aikoi hän, niinpian kuin asiat tulivat järjestykseen, matkustaa Amerikkaan. Sillä olihan täällä mennyt kumoon se, jota hän piti pyrintöjensä ainoana päämääränä, ja hän tunsi mielensä katkeraksi ajatellessaan uhkaavaa perikatoa.
Heggelundilla oli Antti tähän aikaan poissa kotoa; mutta Heggelund itse, joka oli nähnyt Martti Jansenin tulevan, meni häntä vastaan tielle ja kutsui häntä hyvin ystävällisesti luoksensa. Martti, joka tiesi, että Heggelund kyllä arvaa hänen asiansa, katsoi parhaaksi puhua siitä hänelle suoraan.
"Minä aion mennä", sanoi hän hieman pidätetyllä äänellä, "Stuwitzin luo, voidakseni, jos mahdollista, pelastaa Lapinniemen."
Heggelund silmäsi vihaisesti Stuwitzin taloon päin ja sanoi sitten totisena, samalla pudistaen Martin kättä:
"Luvatkaa minulle, Jansen, että tulette jälleen taloomme, käyköönpä tuon veijarin luona kuinka hyvänsä — täällähän on teidän vanha kotinne."
Heggelundin sanat osoittivat suurta ystävällisyyttä, jota Martti ei ollut odottanutkaan.
Stuwitz istui ahtaassa puotikamarissaan kirjoitellen erääseen konttorikirjaansa, kun Martti Jansen astui sisään. Hän mutisi hiukan nähtyään tulijan, mutta jatkoi sitten työtään antamatta keskeyttää itseään ja käskemättä vierasta istumaan; — eikä huoneessa ollut paljon sijaakaan, paitsi isännän vieressä olevalla tuolilla. Martti tunsi vanhastaan nuo kasvonjuonteet; ne eivät ennustaneet hyvää.
Viimein nosti Stuwitz silmänsä kirjasta ja sanoi jäyhästi:
"Tulette varmaankin maksamaan velkaanne?"
"En", vastasi Martti, "minä tulen pyytämään maksuajan pitennystä."
"Vai niin!" sanoi Stuwitz pitkäveteisesti ja silminnähtävästi keventynein mielin, samalla kuin hän ryhtyi taas työhönsä. "Onhan teillä ajanpitennystä huutokauppapäivään asti."
Stuwitzin vastauksessa oli jotakin sanomattoman loukkaavaa, eikä hän koettanutkaan salata toivoansa päästä piakkoin Lapinniemen omistajaksi.
Siitä huolimatta esitteli Martti hyvin levollisesti syytä pyyntöönsä; olihan maksettavaksi langennut summa jo suoritettu, ja hän sanoi olevansa valmis suorittamaan seuraavat erät kahdesti tai koko summan ainakin kevääksi.
Olkapäiden kohautus ja vihaisesti kieltävä mutina oli ainoana vastauksena; Stuwitz jatkoi vain kirjoittamistaan.
Martti huomautti silloin, että hänen entinen saamamiehensä Jackmann yleisen tavan mukaan ei olisi vaatinut koko summaa yhtaikaa.
"Ei", sanoi Stuwitz lyöden kämmenensä jotenkin kiivaasti pöytään saadakseen keskustelun loppumaan, "saamamiehen nimenä on nyt Stuwitz, eikä Jackmann, ja toivoakseni te huomaatte erotuksen". Hän näytti kovalta ja ilkeältä — varmaankin hän aikoi ajaa velkamiehensä ulos ovesta.
Martti huomasi, ettei mieheen voinut mikään puhe vaikuttaa, ja hän näki viimeisen toiveensa raukeavan tyhjiin. Stuwitzin edessä kärsimällään nöyryytyksellä hän oli täyttänyt velvollisuutensa asiassaan ja tunsi nyt mielensä miltei kevennetyksi. Sillä hän halusi kiihkeästi sanoa tälle miehelle, joka nyt polki häntä alas, säälimättä koko totuuden. Sen sijaan, että olisi lähtenyt pois tämän loukkaavan kohtelun jälkeen, hän istahti Stuwitzin hämmästykseksi aivan rauhallisena vuoteen laidalle.
Mitä nyt tapahtui näiden kahden miehen välillä, sitä ei voi aivan tarkoin esittää.
Martti niin sanoaksemme paloitteli Stuwitzin nuoruudenelämän pieniin kappaleisiin. Hän ei jättänyt mainitsematta mitään, mitä vain tiesi, ja alkoi sitten katkeralla ivalla selvitellä hänen suhteitaan Heggelundiin. Stuwitzin kasvoilla ilmeni sanomattoman arkaa hätää; hänen nolo, mateleva katseensa muistutti petoeläintä, joka hädissään kiertää edestakaisin kuopassa, johon se äkkiä on pudonnut. Tämän arkamaisuuden jälkeen hänet valtasi hetkiseksi raivonpuuska, ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut ryhtyä väkivaltaan. Mutta Martin katse sai hänet taas asettumaan.
Peilissä, joka Stuwitzille näytettiin, näkyi kuva, jota hän lopulta itsekin rupesi pitämään väärennettynä, turmeltuna. Ja nyt hän taas tuli omaksi itsekseen; sillä hän oli alussa siveellisesti vaipunut sen painon alle, joka niin äkkiä valtasi hänen omantuntonsa; sitäpaitsi hän oli alussa säikähtänyt. Martti Jansen oli kiivas syytöksissään, mutta samalla hän meni myös liikoihin ja ilmaisi sen ohessa, kuinka hajanaiset ja lain edessä vaarattomat hänen tietonsa olivat.
Stuwitzin samea silmä värähti, ja hän sanoi samalla kiusallisen leppeästi hymyillen:
"Enhän minä, Herran nimessä, tahdo muuta kuin lainmukaisen omistusoikeuteni Lapinniemeen, ja senhän minä kyllä saan. — Mutta missä teidän äitinne on maailmaan ilmestynyt, sitä minä en mitenkään osaa sanoa — jollei hän ole kirkonkirjoissa niinkuin muutkin ihmiset."
Martin kasvot kalpenivat kokonaan; hän katsoi Stuwitzia jäykästi silmiin, saamatta sanaakaan suustaan. "Konna!" huudahti hän vihdoin ja poistui huoneesta.
Stuwitz saattoi häntä ovelle ja sanoi:
"Voittehan te hakea oikeutta! — Näyttäkää vain toteen nuo lorunne oikeuden edessä, Martti Jansen! Mutta hankkikaa hyviä vieraitamiehiä, muuten voi teidät saada tuomituksi väärästä ilmiannosta."
Martti kuuli vielä ivallisen "hyvästin" jälkeensä.
Kun hän pitkän ja yksinäisen kävelyretken jälkeen tuli lupauksensa mukaan Heggelundin luo, näkyi hänen kasvoillaan vielä mielenliikutuksen jälkiä. Hän kertoi lyhyesti, ettei Lapinnientä enää voi pelastaa; hän sanoi jo ennakolta arvanneensa asian niin päättyvän ja aikoi senvuoksi matkustaa Amerikkaan.
Hänen ylpeytensä se sai hänet puhumaan niin suoraan; — sillä Edel oli samassa huoneessa. Mutta helppo oli nähdä, että asia painoi raskaasti hänen mieltänsä — hän pysyi melkein äänetönnä koko illan.
Edel tarjosi itse hänelle teetä, ja kun hän mainitsi Amerikan tärisi kuppi tytön kädessä. Martti huomasi Edelin kalpeuden sekä salaisen myötätuntoisuuden ja tunsi jonkunlaisella surulla, ettei tyttö ollut koskaan häntä niin lähellä kuin nyt — olihan tytön käytöksessä jotain, joka melkein näytti tunnustavan, että syy oli hänen.
Syynä siihen, että Martti istui vaiteliaana, ei ollut ajatus
Lapinniemen, vaan Edelin kadottamisesta ikipäiviksi.
Heggelund ja Topias-setä menivät tavallisuuden mukaan aikaisin levolle, ja Martti oli hetkisen yksinään huoneessa; hän istui ja leikitteli rintaneulalla, jota hän piteli kädessään. Kohta senjälkeen tuli Edel sisään; hän oli kalpea ja totisen näköinen.
Ikäänkuin myönnytykseksi tytön arvaamiin ajatuksiin sanoi Martti huoaten:
"Niin, minä matkustan Amerikkaan — täällä ei minulla ole enää mitään päämäärää."
"Lapinniemi ei kuitenkaan liene koko elämä", vastasi tyttö matalalla äänellä, katsomatta Marttiin.
"Ei, neiti Edel", sanoi Martti mielenliikutuksen valtaamana, "mutta te olette minulle koko elämä! — Teitä varten minä olen työskennellyt ja teitä minä olen ajatellut." —
Martti oli noussut ylös ja seisoi nyt tytön vieressä. — "Ja nyt" — hän lisäsi surullisella äänellä, "nyt, kun minä en ehkä koskaan enää saa nähdä teitä tässä elämässä, tahdon minä pyytää teitä säilyttämään erään esineen, joka on minulle erittäin kallis, äitini rintaneulan; minua ilahduttaisi suuresti, jos tietäisin teidän kantavan sitä."
Hän aikoi ojentaa tytölle neulan, mutta käsi, joka otti sen vastaan, vapisi, ja hän luki Edelin kasvoista ja hänen kyyneltyneistä silmistään, että tyttökin rakasti häntä. Martti unohti kaiken ja veti tytön luoksensa; mutta kohta sen jälkeen hän malttoi mielensä ja sanoi vitkaan: "Mitenkäs tulevaisuus?"
"Sen rakennamme me yhdessä", kuiskasi Edel ja tarjosi kätensä luottavasti Martille.
Kun neitsyt Dyring katsahti sitten ovesta, istuivat molemmat onnelliset ikkunan edessä kuunvalossa.
Aamulla oli Edel tavallista aikaisemmin isänsä luona; hänellä oli tavattoman paljon asioita toimitettavana ja järjestettävänä. Mutta sitten tyttö tarttui isäänsä kaulaan, niin että tämän täytyi kysyä syytä siihen, ja silloin Edel selitti, kuinka hänen laitansa oikeastaan oli. Isä oli asiasta hyvin iloissaan, ikäänkuin Martti Jansen olisi voittanut Lapinniemen eikä kadottanut; sitten tehtiin sopimus kihlauksen julkaisemisesta, kun Martti ensi kerran tulisi Heggelundille. Edel luuli kuitenkin, että neitsyt Dyring arvaisi asian jo sitä ennen.
* * * * *
Oli juuri se aika kesää, jolloin lappalaiset oleskelivat Skorpöllä, ja sanoma siitä, että Stuwitz aikoi myydä Lapinniemen huutokaupalla, oli saapunut sinnekin. Se saattoi Matti Nuton kovin levottomaksi, sillä hän näki uuden vaaran uhkaavan etujansa.
Kun Martti Jansen tuli kotia, oli häntä vastassa useita henkilöitä, jotka koettivat hänen kasvoistaan arvata, miten matkalla oli käynyt, ja niiden joukossa myöskin Matti Nutto. Mutta hänpä ei voinut tehdä muuta päätöstä kuin että matka oli onnistunut hyvin. Marinalta hän sai seuraavana päivänä kuulla, kuinka asian oli käynyt.
Lappalainen kävi talossa useita kertoja ja Marina huomasi, että hän tarkoilleen kyseli asiaa monta monituista kertaa. Viimeksi hän tuli lainaamaan heidän kolmihankaansa pariksi päiväksi matkaa varten; mihinkä hän aikoi, sen hän jätti kuitenkin sanomatta. Kotona teltassaan hän oli siihen aikaan ollut sangen miettiväinen.
Eräänä aamuna, kun Stuwitz meni tavallisuuden mukaan avaamaan kauppapuotiaan, seisoi vanha lappalainen ulkona odottamassa. Hän aavisti, että jotakin ikävää oli odotettavana ja lähetti senvuoksi kauppapalvelijansa alas rantapuotiin, päästäksensä vieraistamiehistä. Hän koetti salata iloansa, kun lappalainen sanoi tulleensa vaihtamaan jäljelläolevia vanhoja seteleitä, ja hän tarttui kuumeentapaisesti setelipakkaan, jonka hän oli tuonut mukanaan konttorista. Vihdoinkin hän siis sai käsiinsä nuo setelit, jotka niin monta vuotta olivat vaivanneet hänen sieluansa.
Matti ei kuitenkaan vetänyt lompakkoansa esille, vaan ilmoitti nyt oikean asiansa. Hän tahtoi kirjallista vakuutusta siitä, ettei Lapinnientä myytäisi huutokaupalla velasta; — lappalainen arveli, että vanhan sopimuksen mukaan pitäisi Lapinniemen saada olla rauhassa.
Stuwitz ei vastannut pitkään aikaan; hänen kasvonsa punoittivat, ne ilmaisivat raivoa ja pelkoa. Hätäytyneenä näki hän, että nuo setelit olivat aseena Martti Jansenin kädessä ja että hänen täytyi ne lunastaa mistä hinnasta hyvänsä.
Stuwitz kiusasi häntä kauan aikaa turhaan kaikenlaisilla tarjouksilla; mutta Matti oli taipumaton, ja Stuwitzin täytyi, kuten hän sanoi, suostua kirjoittamaan vaadittu vakuutus, jonka hän teki kirjeen muodossa Martti Jansenille. Mutta lappalainen ei näyttänyt vieläkään tyytyväiseltä — hän tahtoi että joku toinen lukisi hänelle varmuuden vuoksi kirjeen.
Ihmeellisen taipuisana rupesi Stuwitz kirjoittamaan uutta kirjettä; hänen kätensä vapisivat ja hän keskeytti kirjoituksensa useita kertoja, ikäänkuin olisi miettinyt pelastuskeinoja. Mutta lappalainen katseli häntä rypistellen kulmiansa ja nähtävästi nautti voitostansa.
Jonkun hetken kuluttua tuli Matti taas kauppapuotiin, jossa Stuwitz odotti häntä peläten, ettei lappalainen pitäisi sanaansa. Hän toi kuitenkin uskollisesti setelit, mutta väitti vaihtaessa, että kukin taaleri vastaa tietysti taaleria uusissa seteleissä, ja Stuwitzin täytyi suostua hänen vaatimukseensa.
Tänä päivänä istui Antti salissa ja puheli serkkunsa kanssa. Edel oli hyvin iloinen ja näköjään samaa mieltä Antin kanssa, kun jälleen tuli puheeksi se, että sivistyksen yksinomaiset kannattajat maassa olivat ylioppilaat. Hän oli tosin vastannut jotain, josta Antti ei tiennyt, oliko se pistopuhetta vai ei, ja tämä siveli senvuoksi mustaa leukapartaansa; mutta Edelin viaton katse rauhoitti hänet. Tyttö oli sanonut:
"Niin, minä muistan hyvin hyvästi, kuinka iloiseksi me tulimme sinä päivänä, jolloin sinä tulit sivistyneeksi", mutta oikaisi sitten kohta: "jolloin sinä suoritit ylioppilastutkinnon."
Silloin astui sisään palvelija ilmoittaen, että eteisessä odotti eräs lappalainen, joka tahtoi puhua Antin kanssa. Se oli vanha Matti Nutto, jonka hän entisistä ajoista tunsi ulkomuodolta. Lappalaisella oli kädessä paperi, jonka hän pyysi lukemaan — hän tahtoi tietää, oliko se oikein kirjoitettu.
Tuskin oli Antti lukenut paperin, kun hän riensi saliin ilmoittamaan, että Martti Jansen oli nyt pelastettu; — hänellä oli kädessä kirjallinen todistus siitä, ja hän aikoi juuri hyökätä samaa vauhtia ilmoittamaan asiata enollensa, kun Edel kalpeana ojensi kätensä saadaksensa paperin. Kun tyttö oli lukenut kirjoituksen pari kertaa ja sitten vielä kolmannen kerran, katsoi hän loistavin silmin Anttiin ja sanoi äkillisen kiitollisuuden-tunteen valtaamana:
"Koska sinä, Antti, olet tuonut minulle tämän sanoman, niin saat myös olla ensimäinen, jolle minä ilmoitan kihlaukseni Martti Jansenin kanssa — vaikkei hän olekaan mikään 'sivistynyt mies'" — lisäsi hän hiukan veitikkamaisesti; mutta tytön silmät olivat täyttyneet kyynelillä ja hän meni itse näyttämään paperia isälleen.
Lappalaisella ei ollut aikaa nauttia tarjottuja virvoituksia, sillä hänen piti rientää takaisin Stuwitzin puotiin; — hän oli vain tahtonut näyttää tuota paperia.
Matti matkusti hyvin tyytyväisenä kotiansa. Hän nousi rantaan Janne Sakarinpojan laiturilla ja jätti Marinalle kirjeen, samalla kertoen sen sisällön.
Rientäen matkaan sanoi Matti, että "siinä on palkka siitä, että Marina oli kerran pelastanut minun tyttäreni ja tämän lapsen kareilta. Mutta", huusi hän lopuksi, "jos hukkaat kirjeen, menettää poikasi Lapinniemen!"
Marina kiiruhti kirjeineen kotia ja saapui sinne hengästyksissään.