XVII.
VANHOJA ASIOITA.
Menettelynsä vuoksi Heggelundia kohtaan oli Stuwitz joutunut huonoon maineeseen paikkakunnalla. Parantaakseen asemaansa yleisön silmissä tai rauhoittaakseen omaatuntoansa hyvillä töillä, hän matkusti tänä syksynä käräjille tekemään testamenttiaan, jonka mukaan useita rahaeriä hänen kuolemansa jälkeen tulisi määrätyksi kunnalle.
Käräjäpaikassa juteltiin illalla eräästä tapauksesta, joka koski Heggelundin luona asuvaa "vanhaa neuvosta". Kun tämän nuorena ollessa eräs laiva joutui haaksirikkoon Ruijan pohjoisrannalla, oli hänen veljensä, joka sitä kuljetti, menettänyt henkensä yhdessä vaimonsa ja lapsiensa kanssa. Neuvos oli aikanaan pannut toimeen useita tiedusteluja, koska tämän tapauksen johdosta oli levinnyt kaikenlaisia huhuja. Sen rintaneulan, jonka Martti Jansen lahjoitti morsiamelleen, neiti Heggelundille, sanoi vanhus olevan saman neulan, jonka hän aikanaan oli antanut kälylleen. Omituista asiassa oli se, että tämä neula sanottiin löydetyn haaksirikkoisesta laivasta pelastetun lapsen vaatteista, ja tämä lapsi oli ollut Martti Jansenin äiti.
Ihmiset olivat tiettyjä, ja tuntuipa omituiselta ajatella niitä henkilöiksi romaanissa, johon ainekset olivat kootut välittömästä ympäristöstä. Eräs läsnäolijoista kertoi pari samanlaista juttua monta vuotta sitten tapahtuneista asioista ja keskustelu muuttui kohta kaikenlaisiksi arveluiksi ja luuloiksi tästä asiasta.
Rovasti Müller oli koko ajan kuunnellut juttelua, äänettömänä pyyhkien tuon tuostakin kasvojansa nenäliinalla. Yhtäkkiä hän lausui kummallisen juhlallisesti kääntyen Stuwitziin, joka ei ottanut osaa keskusteluun: "Minä rukoilen aina niiden edestä, jotka eivät uskalla tunnustaa, mitä heillä on sydämellä; sillä heidän tilansa on sangen tukala, siitä olen vakuutettu."
Stuwitz näytti ällistyneeltä ja katosi kohta huoneesta.
Rintaneula oli tullut tunnetuksi seuraavalla tavalla: Eräänä päivänä oli Edel puhellessaan Topias-sedän kanssa näyttänyt hänelle saamaansa uutta rintaneulaa. Luotuaan sitten silmänsä ukkoon, kummasteli tyttö hänen käytöstään. Ukko käänteli neulaa käsissään, tarkasteli sitä kaikin puolin ja otti viimein sen sisästä, raottamalla pientä kantta, kimppusen hiuksia, joiden olemassaoloa Edel ei ollut aavistanut. Vanhus näytti olevan mielenliikutuksen vallassa ja istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena.
Se on, lausui hän vihdoin heikolla äänellä, sama rintaneula, jonka hän kerran oli lahjoittanut veljensä vaimolle. Kihara oli hänen veljensä hiuksista; itse hän oli siihen piirtänyt kannen alle nimensä alkukirjaimet T. St.
Nyt seurasi selityksiä ja Edel kertoi, mitä hän tiesi neulasta; sitten hän jätti ukon hänen omasta tahdostaan istumaan yksinään neula kädessä.
Kun Edel sittemmin tuli hänen luokseen, puheli ukko tapansa mukaan katkonaisesti:
"Ihmeellistä! Ihmeellistä! Olenhan aina ajatellut, että Martti Jansen on veljeni näköinen — yhtä vaaleaverinen, ja etenkin silmät — ja sama reipas käytös — ainahan sanottiin, että veljeni, kapteeni, oli saanut yhtä paljon pituutensa lisäksi kuin minulta puuttui!"
Myöhemmin illalla hän sanoi vilkkaasti:
"Minä olisin mielelläni häissä, Edel — jos minä siksi ennätän tarpeeksi voimistua — ja nyt pitää sinun kirjoittaa kaikesta tästä sulhasellesi, niin minä lisään sitten muutamia sanoja veljeni-tyttärelle". Hän pani painon viime sanalle, jolla hän tarkoitti Marinaa. "Hän tai hänen lapsensa saavat periä minut", sanoi hän seuraavana päivänä.
Ei kukaan tahtonut pahoittaa vanhuksen mieltä selittämällä hänelle, kuinka vaillinaisesti asia lain mukaan oli todistettu. Sukulaisistaan puhuminen tuli tästä hetkestä Topias-sedän mieluisimmaksi ajankuluksi.
Elämänsä viime vuosina tuli Stuwitz halvatuksi toiselta kyljeltään ja hänen ahneudestaan sekä ihmisvihollisuudestaan kulki hirveitä juttuja.
Kun rovasti Müller kerran kutsuttiin hänen yksinäisen kuolinvuoteensa ääreen, näki hän, että Herra oli kauan sitten saanut käsiinsä tämän miehen.