XVIII.
LOPPU.
Edelin ja Martin kihloihin joutuminen juuri niinä päivinä, jolloin viimemainitun asiat olivat huonoimmillaan, vaikutti, että Jannen mieli kääntyi suopeammaksi Edeliä kohtaan; — Marinan kanssa puhuessaan ei hän nimittänyt tyttöä enää hienoksi neitoseksi. Mutta olipa kuitenkin vielä jotakin epäilystä jälellä. Lapinniemellä tarvittiin hyvä talonemäntä; mutta oliko mahtavan Heggelundin tytär semmoiseksi sopiva, sitä hän suuresti epäili. Hän oli vähällä tehdä sellaisen johtopäätöksen, että tyttö, joka muuallakin oli saanut aikaan monta hullutusta, voisi taloon tultuansa vielä suuremmassa määrin viedä asioita samaan suuntaan. Hän epäilemättä tahtoisi, että kaikki olisi suurellista, mihin hän kotonaan oli tottunut.
Janne ja Marina olivat sittemmin olleet useita kertoja kutsuttuina Heggelundin luo vieraisille. He olivat aina juhlavaatteissaan ja tahtoivat joka kerta lähteä kotiaan puolenpäivän jälkeen — he ymmärsivät ylipäänsä ihmeteltävän hyvin käyttäytyä arvokkaasti. Mutta toiselta puolen osasi myöskin Edel hienolla tavalla vaikuttaa sulhasensa isään — ikäänkuin hän olisi arvannut ukon ajatukset.
Martti ja Edel olivat hyvin pahoillaan siitä, että vuosikausia oli heiltä mennyt hukkaan — mistä he nyt saivat kärsiä. Se asia oli heillä kuitenkin selvänä, että heidän on voimainsa mukaan yhteisesti rakennettava tulevaisuuttaan. Alussa ei heidän pitäisi laisinkaan elää ylellisesti, sillä Stuwitzin velan maksaminen oli vaatinut suuria uhrauksia; mutta kun Lapinniemi oli niin edullinen paikka, saattoi suoritus nyt tapahtua. Martti tahtoi, että Edel tulisi hänen emännäkseen jo samana kevännä. Mutta Edel oli siihen aikaan Jannen kuullen vastannut tarvitsevansa vielä aikaa. Ja kun Martti hiukan hämillään kysyi:
"Mitä varten?" — vastasi tyttö:
"Luuletko, että minä aion istua kädet ristissä luonasi Lapinniemellä? Onhan taloudessa paljon seikkoja, jotka minun on opittava, jotta voisin olla sinulle avuksi!"
Jannen mielestä puhui tyttö viisaammin kuin Martti. Mutta viimemainitun tahdosta päätettiin kuitenkin viettää häät kesän kuluessa.
Edel oli vähitellen saanut Jannen mielen kokonaan muuttumaan, niin että hän alkoi arvella syyksi Lapinniemellä tapahtuneisiin onnettomuuksiin sitä, ettei Edel joutunut sinne aikaisemmin.
"Edelin miehenä ei Martti koskaan olisi menetellyt niin uhkarohkeasti", sanoi Janne Marinalle, "eikä tyttö olisi sallinutkaan sellaista menettelyä, sillä hän on ymmärtäväinen ihminen!"
Kesäpäivät olivat ihanat Skorpöllä. Meri oli tummansininen ja aurinko paistoi heleästi. Tunturit lähellä ja kaukana, niiden joukossa Storbergskavli lähinnä, heijastivat erilaisia sinivärejä ja ahtaat rotkot sekä laaksot olivat oikeita lämmönlähteitä, jotka herättivät eloon ihmeteltävän kasvullisuuden, missä vain maa oli vähänkin siihen sopiva. Kevättä oli tänä vuonna saanut odottaa tavattoman kauan, mutta sitten se tulikin muutamissa päivissä sellaisella voimalla, että tuore ruoho laaksossa näytti ikäänkuin työntämällä työntäneen päältään lumihangen.
Janne Sakarinpojan pieni tupa merenrannalla oli laitettu erikoisen siistiksi. Piha oli huolellisesti lakaistu, ruudut uusittu ja ovipielet koristettu koivunlehvillä. Tämä juhlallisuus ei ollut sopusoinnussa turvekatolla kasvavan ruohon ja sen reunalla kohoavan vaivaiskoivun kanssa, joka näytti kuvaavan omistajain tuultentuivertamaa elämää.
Kotona ei ollut ketään ja ovi oli lukossa; — mutta uusien kirkasten ruutujen läpi paistoi päivä ja valaisi juhlallisesti seinälaudan kirjoituksen alku- ja loppupuolen.
Janne ja Marina olivat lapsineen matkalla poikansa häihin, joita pari päivää sitten oli vietetty Heggelundin luona, ja heitä odotettiin nyt kotia yhdessä vastavihityn pariskunnan kanssa.
Häissä ei ollut paljon vieraita, ne kun oli päätetty viettää yksinkertaisesti ja vaatimattomasti. Mutta neitsyt Dyring, joka tänä päivänä näytti loistavalta ja suurelta, ikäänkuin emäntävainajan henki olisi leijaillut hänen yllään, ei voinut tätä päätöstä täydellisesti noudattaa. Hän edusti nyt emännyyttä eikä katsonut talon arvolle sopivaksi, että pöydässä olisi ruokalajeja tällä kertaa vähempi määrä kuin toisen sisaren häissä. Ilo oli ylimmillään. Vanha seinälautakin sai osansa juhlallisuudesta. Rovasti Müller kohotti lasinsa sen kunniaksi. Halenneelle, meren heittämälle laudalle, sanoi hän, joka limaisena oli aikanaan kuulunut karille joutuneeseen laivaan, kirjoitti Jumala tulevaisuuden lupauksen, joka on ihmeellisesti toteutunut. Pitkien elämäntaistelujen jälkeen istui nyt se, joka kerran turvattomana lapsena oli sillä laudalla ajelehtinut, iäkkäänä, onnellisena äitinä ja luki tämän kirjoituksen maalattuna pojan uuden jaalan perään, ja, — lopetti hän kääntyen Topias-sedän puoleen — "tämä vanha mies, jonka surun aiheena on ollut hänen hukkunut perheensä, ei iloitse nyt muita vähemmän; sillä vanhuksen suurimpana maallisena siunauksena on se, että hän saa nähdä sukunsa tulevaisuuden. Mutta syynä siihen, minkä vuoksi tämä lauta kasvoi uudeksi laivaksi, on se, että Herramme on sitä ohjannut."
Tähän lyhyeen puheeseen lisäsi Janne Sakarinpoika yksinkertaisella, talonpoikaisella tavallaan: "amen."
* * * * *
Salmessa Skorpön kohdalla purjehti tänä kauniina päivänä kaksi juhlallisesti koristettua purjevenhettä, joita tervehdittiin laukauksilla useista kohdin rannalta.
Ensimäisessä venheessä istuivat morsian ja sulhanen vanhempiensa Janne Sakarinpojan ja Marinan kanssa sekä Topias-setä ja heidän sivullaan Elias Röst, joka oli ehdotellut kunniasoutua pariskunnalle. Myöskin Antti Heggelund oli mukana. Toisessa venheessä nähtiin muiden muassa Martin veli Eilert ja hänen kaunis sisarensa Kristiina.
Lapinniemellä seisoi nyt paitsi kaupparakennusta yksikerroksinen asuinhuoneisto, varustettuna suurilla, kirkkailla ikkunaruuduilla; se oli valmistunut ja sisustettu vasta puolittain — mutta mikä puuttui, se saattoi vastedes tulla valmiiksi. Rakennusten taustana nähtiin kukkulat lehtipuineen. — Lappalaiset olivat tänä vuonna tavallisuuden mukaan jo ajaneet poronsa vuorilaaksoon. Iso, äsken maalattu meripuoti tuli heidän näkyviinsä, kun oli päästy niemen sivuitse, ja lahdelmassa puodin edustalla oli Martti Jansenin jaala "Tulevaisuus" liehuvin lipuin.
Silloin laski Elias Röst purjeet alas; toisessa venheessä tehtiin samoin, ja nyt asettuivat venheet vierekkäin.
Elias Röst veti pitkän paperiliuskan povitaskustansa. Polkien toisella jalallaan tahtia hän luki runon morsiusparin kunniaksi. Käsiala oli suurta ja joka säkeistön alkukirjaimet erityisesti kaunistetut. Runo kuului näin:
Tuoll' aavalla aaltoja halkoillen miten pulska on purjeissa viishankanen, perämies jota taidokas johtaa! Kun kiitävät noin ohi saaret ja maa, niin purressaistuja riemuita saa, vaikk' kasvoja tyrskehet kohtaa.
Mut hauras ja heiluva kaarnanen viishanka on raivossa aaltojen, kun joutuvi myrskyjen hetki. Monet vaivat vaikeat kestää saa, monet kerrat airoin ponnistaa, kun vaarojen halki on retki.
Näyn hauskimman toki jahti se suo, kun talveksi moisen saalihin tuo, ettei näy mastoja takaa, kun viirein liehuvin satamaan se vihdoin laskevi ankkuriaan, syysantimet kaikille jakaa.
Niin sorjana viishanka turvaisahan kaks nuorta vie kodin valkamahan, soma runko sen lahdella loistaa! Meren meurut haaksi se kestänyt on, ja sen kapteeni, uljas ja horjumaton, on tietänyt vaarat poistaa.
Lapinniemelle onnea toivotetaan! Ja — morsian, ylkä — jos pyydätte vaan alukseenne laivuriks Herran, menestystä aina teille se tuo, lopun tullessa kunnian teille hän suo ja taivahan sataman kerran.
Seinälauta on vielä jäljellä pienessä majassa, jossa molemmat vanhukset asuvat, haluamatta muuttaa sieltä mihinkään. Janne Sakarinpoika ja Marina viettävät siellä vanhuuden rauhallisia päiviä.
Martti Jansen on nyt näiden pohjoisten seutujen toimeliaimpia ja varakkaimpia kauppiaita ja hänen suuresti laajentuneessa kauppapaikassaan käy höyrylaiva. Siellä elää onnellinen aviopari monien lastensa kanssa, ja Edeliä pidetään hyvin kunnollisena talonemäntänä.
Joskus tulee Antti Heggelund sinne vieraisille ja häntä kohdellaan silloin aina hyvin ystävällisesti. Tuskin tullee hänestä maaherraa, mutta asianajajana on hänellä hyvä toimeentulo. Martti Jansen suosii häntä, kuten ennenkin, ja hänellä onkin Antista kauppatoimissaan suurta apua.
Alussa matkusti Antti joka vuosi Tromsöhön, jossa hän huvikseen esiintyi entisellä tavallaan. Mutta sitten hän joutui taas Julie Schultzin seuraan ja seurauksena oli, että heistä tuli pariskunta. Antti on lujasti vakuutettu siitä, että Julie on hänen ensimäinen ja oikea rakkautensa, ja hänen vaimonsa uskoo myöskin asian niin olevan — mutta Tromsöhön päästää hän miehensä hyvin vastahakoisesti.