Maisa Jons

by Jonas Lie

II.

Tosiaankaan ei Maisan ollut helppoa selviytyä nyt edellä joulun; hänen olisi pitänyt jakautua kolmeen osaan, sillä Brandtilta saapui kutsu ja samoin Jürgenseniltä; — hän oli saanut lähteä kesken pois Simonsenilta, jonne hän oli lupautunut koko viikoksi ompelemaan neitien tanssiaisleninkejä, — ja nyt, ennenkuin hän lähti kotoa aamulla, tuli sana leipuri Antonisenilta, että heidän välttämättä piti saada uudet vaatteet kaikille kolmelle lapselle! — Jollei hän menisi sinne, niin kadottaisi hän varman paikan, johon piti turvautua kesällä koko hienoston ollessa maalla. Mutta nyt sai kesällä käydä miten tahansa, sai kun saikin, sillä oliko hän luotu istumaan ja ompelemaan lastenvaatteita ja sensellaista nyt, kun oli niin paljon muuta tekemistä.

Aivan odottamatta olivat tulleet nämä kutsut tirehtööri Solbergin tanssiaisiin; mutta varmaankin pitivät he nyt ne niin myöhään — tuskin oli neljääkääntoista päivää niistä enää jouluun — siksi, että noita sieviä tyttäriä kutsuttaisiin kaikkiin tanssiaisiin talven kuluessa ja juhlittaisiin kaikin tavoin.

Maisa oli istunut Jürgensenillä hyvin myöhään eilen illalla, — olisipa siellä ollut ompelukone, niin olisi työ sujunut toisenlaisella vauhdilla, — ja oli tullut jälleen lumipyryssä ennen kahdeksaa tänä aamuna. Hän oli tehnyt ankarasti työtä kaiken päivää; Mina Jürgensenin tarlataanileningin piti tulla nyt valmiiksi tänä iltana, sillä Theodore Brandt ahdisti kovasti töillään.

Mina ei voinut olla poissa kymmentäkään minuuttia, vaan tuli jälleen sisään ruokasaliin Maisan luo ja hypisteli ja asetteli yhteen kangaspalasia ja ihmetteli ja jutteli. Hän otti esiin kukkia ja koetteli nyt, sopivatko ne leningin väriin lampun valossa, ja sitten koetteli hän helmiään; — hänellä oli erittäin kaunis vartalo, hoikka ja sorea, ja hän tahtoi, että se myöskin näkyisi.

Ja Maisa tiesi varsin hyvin, millainen hänen pukunsa tuli olla, — sileä pusero ja sen yllä olkapäiltä rinnan yli ulottuva runsaslaskoksinen röyhellys. Mina-neidillä, joka oli niin hento, piti olla jotain täyttävää. mutta se ei saanut pudota raskaasti ja jäykästi, niin että se kadotti oikean, yksinkertaisen luonnollisuutensa. Sillä sellainen suora ja sileä, jäykkä kiilantapainen kangaspalanen oli koristuksena pahinta, mitä hän tiesi.

Mina seisoi hieno, valkea hame vaaleanpunaisen tarlataanileningin alla ja koetteli. — Vyötärön kohdalta täytyi hiukan kaventaa, se teki vartalon pehmeämmäksi ja vapaammaksi… Ja hameen tuli laskeutua niin pehmeästi ja ikäänkuin ruumista myöten —

"Mutta ei mitään koviketta!" keksi Mina yhtäkkiä; hän tuli loistavan iloiseksi päästyään vihdoinkin selville siitä, miten piti olla. — "Kunhan se vain istuisi… kunhan se vain istuisi!"… Siniset silmät aivan välkkyivät; — "kunhan se vain saataisiin putoamaan vapaasti ja luonnollisesti…"

Hän koetteli ja näytteli ja puheli ja huolehti.

Ja Maisakin oli vallan kuumeessa: — "Ei, mutta jos Mina-neiti kiinnittäisi kukkia paksuun, vaaleaan tukkaansa"; — hän veti varovaisesti hameen pään yli, — hänestä saattaisi tulla niin sievä, että siitä puhuttaisiin!…

Nyt tuli asessori sisään päällystakki yllä ja sateenvarjo kädessä; hänen piti mennä joihinkin kutsuihin tänä iltana tuollaisessa lumipyryssä. Hän taputti Minaa ja tarkasteli leninkiä; asessori piti paljon ainoasta tyttärestään.

"Yksinkertaista ja kaunista ja luonnollista, — eikö niin, Mina? Hienostuneen pukeutumistaidon tuntee heti ensi silmäyksellä. — Hienoutta, joka kätkeytyy yksinkertaisuuteen ja jonka tuntee paremmin kuin näkee. Se ilmaisee varmasti arvoasteen." — Hän silitti ihaillen hänen hiuksiaan. — "Me emme tahdo tietääkään toisenlaisista pukeutumistavoista"…

"Ettepä tosiaankaan", ajatteli Maisa; hän näki, kuinka Mina hiipi isän luo ja suuteli häntä saadakseen hänet pian jälleen menemään pois.

"Kunhan se vain istuisi… kunhan vain saisitte sen istumaan, Maisa!… Ottaisimmekohan hiukan pois röyhelön laskoksista?" — Hän pelkäsi niin, ettei hän tulisi tarpeeksi solakaksi. Mina tuskin saattoi käsittää, että he viime vuonna olivat tanssineet krinolinipuvuissa.

Vaaleanpunainen hame oli vielä keskentekoisena tuolilla, nyt tuli pitkien koristeitten vuoro.

Maisa nousi ja pani puseron pois alkaakseen yksitoikkoisen ompelun. Kapeat, jäntevät sormet kulkivat erinomaisen nopsina, sormustin työnsi neulaa varsin kätevästi kankaaseen, ja laskostaminen edistyi niin nopeasti, että yhä uudestaan ja uudestaan täytyi kiinnittää kangas uudelta kohdalta.

Hän tahtoi nähdä, eikö Mina-neidin leninki nyt vetäisi vertoja sekä Bergin sisarusten että matami Aasin valmistamille sekä hienoon poimuttelemiseen että kuosiin nähden. Ei ollut mahdotonta, että kyseltäisiin, kuka sen oli ommellut…

Ja häntä ei todellakaan ihmetyttäisi, vaikka Mina-neiti voittaisi kaikki Solbergilla. Hän oli niin vilkas nyt varmaankin tuon meriupseerin vuoksi, jonka sanottiin kosiskelevan häntä…

Maisa hymyili ommellessaan… Ehkäpä tämä leninki nyt ratkaisisi asian!… Hän liitäisi niin hentona ja kevyenä kuin höyhen ilmassa upseerin käsivarrella.

Oi, kuinka he osasivatkin tanssia!… Maisa oli nähnyt heidät lehteriltä porvaritanssiaisissa viime vuonna, — koko sali ikäänkuin liikahteli soiton tahtiin kirkkaitten kruunujen alla, pitsinypläyksillä koristettuja silkki- ja atlassilaahustimia vilisi siellä vaaleitten harsohameitten rinnalla. Ja paljaat kaulat ja tukkalaitteet kukkineen ja helmineen taipuivat ja kumartuivat keskellä kaikkia kauniita univormuja, mustia frakkeja ja valkeita liivejä.

Hän oli istunut ja ommellut sen illan kokonaan Elise Schoulle siksi kunnes tämän piti mennä tanssiaisiin; ja sitten oli hän seurannut tätä vaunuissa ottaakseen hänen yltään päällysvaipan ja oli siten päässyt ylhäälle parvekkeelle katsomaan heitä. Hän oli tarkannut jokaista tuntemaansa, — punaleninkistä Signe Tranemia kukkineen ja norsunluuviuhkoineen ja Elise Schouta, joka koko ajan oli lattialla kauempana salissa, ja valkopukuista Kitty Blomia — tämä oli niin suloinen, mutta hänen leningissään oli toisen olkapään kohdalla ikäänkuin jotain viistoon leikattua kaula-aukon kohdalla, sen huomasi joka kerran, kun hän taivutti itseään; — ja sitten Minka Mörkiä, joka myöskin oli pukeutunut vaaleaan, mutta atlassiin! — Hän joutui kihloihin niissä tanssiaisissa luutnantti Müllerin kanssa… Lopulta oli hänen päänsä mennyt vallan pyörälle paljosta eau de colognen hajusta, valosta ja musiikista, niin että tuntui aivan siltä kuin hän itse olisi ollut siellä alhaalla.

Mutta joka tapauksessa oli nyt hauskin aika vuodesta, tämä aika ennen ja jälkeen joulun, kun hän näin istui ja kuumeisella kiireellä ompeli tanssiaisia varten, niin että melkein päätä pyörrytti, eikä tiennyt, kuinka päivä oli kulunut ennenkuin oli jälleen lähdettävä ulos ja mentävä kotiin pimeässä. Jokaiselle näytti olevan aivan kuin hengen kysymyksenä saada leninkinsä valmiiksi, niin että täytyi valvoa myöhään yöhön. Mutta nuo nuoret neidit kysyivät häneltä neuvoa ja juttelivat ja hulluttelivat ja uskoivat hänelle, mitä he pelkäsit, ja toivat esiin ajatuksensa kaikin puolin, niin että hän suurella mielenkiinnolla seuraten pääsi lopulta selville kaikesta: kuinka monta kertaa meriluutnantti Solberg tanssi Mina-neidin kanssa, tai mitä oli kerrottu Signe Tranemista ja herra Torpista tai Arnasta ja vaaleatukkaisesta, iloisesta Jakob Schousta. Hän ikäänkuin unohtui kokonaan kaikkeen tähän, hän eli niin täydellisesti noissa asioissa ja hänellä oli joka suhteessa oma osansa niihin nähden.

Mitä haaveiluja hänellä joskus olikin ollut itsekohtaisesti, ne jäivät syrjään, — Hjorte-apteekin farmaseutti, jolla nyt oli itsellään apteekki jossakin, ja joka oli mennyt naimisiin rahojen vuoksi eikä ollut ollenkaan niiden ajatusten arvoinen, joilla Maisa oli vaivannut itseään hänen tähtensä…

— "Olipa oikein hyvä, että me saimme olla niin rauhassa tänä iltana", arveli rouva, hän oli ollut ylhäällä ja auttanut miestään tämän pukeutuessa; — ei tehnyt mitään, vaikkapa Maisa istuisi ompelemassa kauemminkin, kun kerran oli niin kiire. Ja nyt kun asessori ja ylioppilas olivat molemmat ulkona, voisivat he vain kattaa pöydän arkihuoneeseen rouvalle itselleen ja Ludvigille ja Minalle, niin Maisan ei tarvitsisi korjata tavaroitaan ruokapöydältä, vaan saisi hän häiritsemättä ommella.

Sitten illalla soitti Theodora Brandt ovikelloa. Hän tuli pimeässä ja lumipyryssä puhuakseen Minan kanssa tanssiaisista ja nähdäkseen hänen leninkinsä; — mutta alla oli kuitenkin pelko, ettei hän saisi Maisaa huomen-aamuna varhain ompelemaan hänelle.

He juttelivat ja kuiskailivat siellä sisällä kamarissa, heillä oli
niin paljon asioita keskenään; se oli oikein kuumaa ystävyyttä…
Mutta leninkiä Theodora nyt ei kuitenkaan saanut nähdä. Huomenna kyllä
Maisalta kysyttäisiin tarkasti asiasta.

Neula kulki ja kulki, sillaikaa kun Mina kulutti aikaansa Doran kanssa sisällä.

He olivat ajaneet Ludvigin läksyineen Maisan luo; poika istui siinä unisena ja nyrpeänä ja luki kyynärpäät pöydällä ja molemmat nyrkit hiuksissa.

Tänäkään iltana eivät työt valmistuneet ennenkuin puoli yksitoista, oli vielä puolitoista kerrosta koristenauhaa ompelematta… Lampunkupu ja suippo pää hiukan kellahkoine kasvoineen häämöttivät nurkkapeilissä ruokasalin kaapin yläpuolella ja varjo alhaalla seinällä hänen vieressään työskenteli reippaasti ja herkeämättä käsillään.

Kaksi kokonaista päivää hän sai laskea hyväkseen täällä, — ja sitten huomenna ja ylihuomenna Brandteilla, — siitä tulisi täsmälleen yksi taalari. Simonsenilta, jonne hänen piti mennä torstaina ja jossa piti sitten istua koko viikko, oli yhden päivän palkka vanhastaan saamatta. Jos siinä ajassa voisi saada työt valmiiksi siellä ja pääsisi Antonisenille, niin olisi vielä jäljellä neljä ja puoli päivää ennen jouluiltaa. Asunnonvuokra piti maksaa matami Dörumille, ja loppusumma kengistä piti saada suoritetuksi.

Ja sitten ruokaa joulupäiviksi…

Täytyi pitää huoli siitäkin, että jäi jotakin jäljelle joulun ja uudenvuoden väliseksi sunnuntaiksi, jolloin oli ristiäiset maalarimestari Jörstadin luona, — hän tahtoi ommella oikein hienon kastemyssyn punaisin atlasnauhoin ja ruusukkein. Häntä oli pyydetty tyttökummiksi, ja Dörumin matami pitäisi lasta. Oli kyllä tarkoituksena, että niistä tulisi oikeat kemut… Kirkkoon ottaisi Maisa uuden talvilakkinsa ja lyhyen, nahkakauluksisen takkinsa. Ja sitten tahtoi hän koristaa mustan leninkinsä kauniilla villapitseillä, jotka hän oli saanut rouva Schoulta, — ne täytyi jälleen ratkoa pois viidenneksi päiväksi, jolloin oli mentävä ompelemaan. Sitten valkea kaulus, joka kiinnitettäisiin edestä pienellä kultaneulalla ja hienot kalvosimet. Ehkä hän ottaisi sen punaisen ripsireunaisen kaulaliinansakin, tai ehkä oli hienompaa ja yksinkertaisempaa olla ilman. Tukka piti kähertää ja asettaa chignon-malliin, — oi, hänestä tulisi hirvittävän hieno! Oli ollut puhetta siitäkin, että he kutsuisivat kesteihin joitakuita kisällejä ja Ellingin, niin että voitaisiin tanssia illalla…

Ludvig istui ja haukotteli, niin että se lopulta uhkasi aivan tarttua…

… "Mustaanmereen Dniepr ja Dniester, Dniepr ja Dniester, Dniepr ja —"

Hän takoi ja takoi päähänsä: "Dniepr ja — ja"

"Kunhan se vain lopuksi ei menisi aivan umpilukkoon", virkahti Maisa.

Ludvig katsoi häneen vihaisesti.

… "Jäämereen Viena, Itämereen Väinäjoki eli Dyna, Väinäjoki —
Väinäjoki — Dyna… Itämereen Väinä —"

"Niin, nyt on kai aika sinun päästä sänkyyn ja saada pehmeä 'dyna' pääsi alle", arveli Maisa.

"Pitäkää suunne kiinni, — minua ei lainkaan nukuta!" Hän paiskasi vihaisena kirjan kiinni ja meni ylös huoneeseensa.

Oli tyhjää ja hiljaista. Lampun valo alkoi punertaa, se heikkeni ja himmeni.

Varmaankin oli oikea myrsky ulkona, tuuli ulvoi. Hän ompeli ja ompeli, kestäisi vielä ainakin tunnin ennenkuin hän saisi kaikki valmiiksi.

Illan kuluessa saattoi hän saada sellaisen unenpuuskan, että hän ikäänkuin näki kaikki kaksinkertaisena. Mutta ompeleminen kävi kuitenkin yhtä sukkelaan siitä huolimatta, ja kun puuska oli ohi, oli hän päässyt pitkän matkan eteenpäin.

Siinä istuessaan uneksi hän, että oli aikainen aamu ja hän kulki äskensataneessa, paksussa lumessa vaivaloisesti pihan yli, — joka askeleella näkyi mustaa likaa — ja tapasi kirjapainopojan, niinkuin tavallisestikin tämän mennessä rappuja ylös ylioppilas Kielsbergin luo paperiviilekkeineen.

… Kielsbergin mielestä he varmaankin tavallaan tunsivat toisensa ensimäisestä illasta saakka, jolloin tämä tuli taloon. Hän tervehti ja jutteli joka kerta heidän tavatessaan toisensa ulkona ja kyseli häneltä, niissä hän milloinkin oli ollut ompelemassa ja mihin hänen piti mennä huomenna ja ylihuomenna. Kielsberg arveli, että Maisa oli varmaankin hirveän tyytyväinen maailmaan ja ansaitsi äärettömän paljon rahaa, — silmät kiiluivat ja vilkuivat silmälasien takaa — Maisa kun ahersi aikaisesta aamusta myöhään iltaan. — Varmaankin tulisi hänestä vielä hirveän rikas! —

Kielsberg oli aina iloinen, vaikkei hänellä suinkaan ollut liiaksi rahaa, miesraukalla. Rouva Thorsenin täytyi kovasti kiristää häneltä vuokraa, sen hän oli kuullut Tillalta. Hän luki lääkäriksi ja hänet tunnettiin hyvin sairaalassa.

Oli harmillista, että Maisa oli lauantaina sattunut tulemaan kotiinsa niin onnettomaan aikaan, juuri kun pesijätär seisoi ja karhusi laskua ja huusi, ettei hän enää vasta pese noita kuluneita paitoja, jollei herra maksa. Hän olisi antanut paljonkin, jos olisi voinut hävitä näkymättömiin, niin hieno kuin Kielsberg aina oli; mutta oli mahdoton enää kääntyä ympäri, sillä hän oli juuri menossa viemään leninkiä rouva Thorsenille ja niin käänsi hän asian leikiksi ja meni rappuja ylös aivan heidän keskeltään. Mutta eipä Kielsberg ollut näyttäytynyt sen jälkeen…

Lampun valo punersi yhä enemmän, se alkoi kärytä. Viimeiset koristeen laskokset olivat vielä neulomattomina hänen edessään.

Rouva aukaisi ovea nähdäkseen, eikö hänen työnsä pian valmistuisi; ei varmaankaan kannattanut enää jäljelläolevan pätkän vuoksi panna lamppuun uutta öljyä?… Mina oli nukahtanut arkihuoneeseen odottaessaan…

* * * * *

Joulupäivinä Maisa oli nukkunut tarpeekseen, tehnyt tulen uuniin, keittänyt kahvia, käynyt juttelemassa alhaalla Dörumien tai kauppias Sundbyn luona ja jälleen mennyt ylös ja pannut maata.

Suutarin väki ja Dörumit olivat myöskin kaikki nukkuneet kauan, matami Dörum oli töintuskin ehtinyt iltakirkkoon ensimäisenä joulupäivänä. Tapaninpäivä-iltana ratkaistiin siellä alhaalla korttipelillä, kuka tarjoaisi vehnäleipää ja kuka kaksi pulloa olutta ja jok'ainoa heistä kuitenkin haukotteli.

Loikoa siten iltapäivällä, kun alkoi hämärtää, ja uunissa oli tuli ja sen valo heijastui huoneeseen, ja tietää, ettei tarvinnut nousta ennenkuin illalla — eihän muu olisi tullut kysymykseenkään… Oli niinkuin ei olisi jaksanut ajatellakaan mitään sen enempää.

Mutta nyt ei saanut enää paljoakaan levätä. Kolmantena ja neljäntenä päivänä täytyi hänen ommella leninginliiviä, jonka hän kauan sitten oli luvannut kauppias Sundbyn palvelijattarelle. Ja sitten ristiäismyssy… puhumattakaan siitä, että hänen täytyi omaakin pukuaan tarkastella ja siistiä — — —

— — — Maalarimestari oli luonut lumen pois ovensa edustalta ja siistinyt kaikki paikat niin hienoiksi sunnuntai-aamuna. Mieskummeina olivat talonisännöitsijä Andersen ja Elling, jolla oli oikein hieno uusi takki ja valkoinen rintamus silkkikaulaliinoineen. Pienokaisen nimeksi tulisi hänen tätinsä mukaan Kirstine.

Toimitus kesti kauan, ja jumalanpalveluksen jälkeen oli niin paljon kastettavia, että Maisa oli oikein iloinen päästessään jälleen kotiin ja saadessaan jalkansa lämpimiksi; lumi aivan narisi kenkien alla.

Matami Dörumin ja Maisan piti mennä katsomaan, kun pienokainen pantiin kehtoon; hänen tuli nukkua ennenkuin ristiäiskekkerit alkoivat.

Illalla oli maalarimestarin luona niin täyttä; siellä olivat Dörumit ja suutarinväet, talonisännöitsijän perhe ja maalarimestarin kaupungissa asuva sisar, erään merimiehen leski, joka ennen oli ollut tarjoilijattarena muutamassa valtameren laivassa; hänellä oli kaksi tytärtä, jotka kehuivat itseään; toista piti kutsua taloudenhoitajattareksi ja hän oli hirveän hieno ja muhkea.

He kiiruhtivat heti kaikki kolme istumasohvaan kahvipöydän ääreen matami Andersenin, talonisännöitsijän vaimon viereen, niin että sekä matami Dörumin, kummin, että suutarimatamin nyt täytyi tyytyä puutuoleihin. Maisa pakotti silloin talonisännöitsijä Andersenin ottamaan hänen tuolinsa, — muuten piti miesväen istua ulompana penkeillä ja rahilla, heille tarjottiin sinne virvokkeita — ja sitten tahtoi Jensine Andersen jälleen, että Maisa, joka oli kummi, ottaisi hänen paikkansa.

Dörumeja kiusasi myöskin aika lailla nuo kolme istumasohvalla olijaa. He istuivat rivissä ja nyrpistivät suutaan ja väänsivät itseään joka kerran, kun ottivat vierrekakkua tai voileipää, heidän kätensä olivat aina eidamerjuustolla päällystettyjen voileipien kimpussa. Ja koko ajan puhuttiin vain nuorimmasta tyttärestä Theasta, josta nyt tulisi höyrylaivan tarjoilijatar ja jolla kenties aikaa myöten olisi mahdollisuuksia päästä ravintolanpitäjättäreksi, kuten matami Rasmussenkin oli ollut, vieläpä samaan laivaankin, sillä matami ja kapteeni olivat varsin hyviä tuttavia.

Paksut, lyhyet kullatut kellonperät heilahtelivat puseroa vastaan matamin jutellessa, ja molempien tytärten kädet luikertelivat hänen käsiensä alitse vatia kohti.

Toisten matamien yritykset saada sanotuksi jotain lapsesta tai kasteesta raukesivat aivan tyhjiin.

Yht'äkkiä nousi matami Andersen:

"Huh — täällä sohvassa on niin kuuma… enkö voisi saada istua sinun paikallesi, Andersen?"

Mutta siitä oli seurauksena vain, että nyt nuo kolme oikein levittäytyivät sohvaan, ja sitten juteltiin jälleen.

"Älä luule, että ketju on oikeaa kultaa", kuiskasi matami Andersen Maisa Jonsin korvaan, — "ja nuo sormukset hänen sormissaan… pelkästään katinkultaa. Kuulkaa, minä en suorastaan voinut istua hänen vieressään."

Laiha, pitkä maalarimestari pienine, punertavine paineen kulki, ympäri varsin koreana liiveineen ja avarine sinisine paidanhihoineen ja tarjosi olutta ja miesväelle ryypyn; hänen otsassaan oli pari punaista läikkää ja hän laski leikkiä ja kaatoi.

Nyt pienokainen huusi viereisessä pikku makuuhuoneessa, ja matami Jörstadin täytyi mennä sinne auttamaan vanhinta, kaksitoistavuotista tytärtään.

"Oli ehkä hyväkin, että tällä tavoin jouduimme muistamaan myös lasta", sanoi matami Andersen katkoen leskimatamia terävästi silmiin.

"Niin — ni-in — niin — odottakaahan nyt siksi kunnes eukko tulee jälleen sisään", — alkoi maalarimestari. Vihdoinkin puhui hän sitten ohuella, piipittävällä äänellään:

"Sitä minä nyt vain tahtoisin sanoa, niinkuin olen ajatellutkin kaiken aikaa, että minä ja vaimoni kiittäisimme kummeja sekä siitä, että he ovat olleet kirkossa meidän Kristinemme kera, että myöskin kaikista hyvistä lahjoista, jonka vuoksi me kiitämme ja kumarramme jok'ainoalle."

Talonisännöitsijä nousi nyt esittääkseen, ennenkuin joi lasinsa, kummien onnittelut ja toivomukset pikku Kirstinen menestykseksi. Ja puheen jälkeen tarjosi maalarimestari paloviinaa kaikille, myöskin naisille, joitten piti ottaa koko- tai puoliryyppy sen mukaan, olivatko he naimisissa vai naimattomia; mutta oli hirveätä, miten nuo molemmat Rasmussenin tyttäret tirskuivat ja kursailivat, ennenkuin hän sai heidän maistamaan väkeviä, — olutta, herra paratkoon, saattoivat he kyllä maistaa, mutta —

"Pitäkääs nyt silmällä heitä", sanoi matami Andersen, — "luulenpa, että tuokin menee alas, jos lasi vain jää siihen seisomaan. Ajatelkaas, että he ovat tyhjentäneet koko tuon takimaisen maljan, nuo kolme!"

"Katsokaas, katsokaa toki", kuiskasi hän joka kerran kun he joivat, ja tyrkkäsi Maisaa; — hän oikein tarkasteli heitä… "Tuo taloudenhoitajatar on vain ottanut pikku siemauksia, ja nyt on lasi jo aivan tyhjä. En minä usko, että hän on mikään taloudenhoitajatar — taloudenhoitajattarella muka tuollaiset pitkät korvakellukat, eipä todentotta olekaan! — Hyh, olen iloinen, että muutin paikkaa."

Matami Andersen kuiskaili ja kuiskaili ja kiusaantui yhä enemmän katsellessaan noita, jotka olivat vieneet häneltä sohvan. Pitihän toki talonisännöitsijän rouvan ikäänkuin olla ensimäisenä täällä.

Nyt alettiin yltympäriinsä jutella, ja Dörum ja suutari siirtyivät vähän kauemmaksi, kuten maalarimestarikin. He istuivat irlantilaisiin villaröijyihin puettuina ja hikoilivat ja polttivat. Dörumilla oli ollut porsliinipiippu valmiiksi täytettynä taskussaan ja talonmies hipaisi suutaan kielellään ja joi olutta niin usein kuin vain lasi täytettiin; hän huomasi kyllä, että eukon mielessä oli jotakin, mitä piti koettaa sovittaa… "Kuulehan", sanoi hän taputtaen tätä aina väliin ystävällisesti olkapäille, — "kuulehan, Maren, — mutta juohan toki, Maren, täällä on olutta — niin — pidähän silmällä Jensineä. Usko pois, äiti, että olet suuressa edesvastuussa, sillä, näetkös, nyt tulee tuo Sundbyn puotilainen tänne, tiedäthän, — niin ja kuulehan — jätän kokonaan sinun ratkaistavaksesi, tahdommeko hänet vai emme", kuiskaili hän nipistäen matamia.

Kas vain, — Sundbyn Johannesen ja Jensine Andersen, — vai niin, vai niin — ajatteli Maisa, joka myöskin oli kuullut puhuttavan siitä.

Nyt tulivat ulkoa pakkasesta läkkisepänsälli ja vielä muuan toinenkin jääden hämillään seisomaan ovensuuhun, sillä eipä juuri näyttänyt siltä kuin tanssittaisiin täällä ahtaassa kamarissa. — Maalarimestari pyysi heitä olemaan ystävällisiä ja istuutumaan ja ottamaan ryypyn siksi kunnes tulisi useampia. Hän ei tahtonut sytyttää valoja työpajaan niin aikaisin. Täytyihän pitää huolta, että valoa riittäisi myöhempäänkin.

Nyt kun talonisännöitsijä oli saanut vaimonsa irti tuosta yhä kiihtyvästä sodanhalusta sohvassa istuvaa leskeä kohtaan ja hänen huomionsa kiinnitetyksi Jensineen, istui hän aivan tyynenä ja vakavana, kaulassaan vaaleanpunainen solmittu liina, ja nautti olutlasistaan, jonka hän oli asettanut polvelleen, puhallellen suuria savupilviä ja jutellen ja laskien leikkiä Dörumin ja suutarin kanssa.

"Ettekö voi saada hiukan ovia auki siellä!" kuului yht'äkkiä sohvalta, — "minusta tuntuu, että me suorastaan paistumme täällä", — matami Rasmussen toi kärsimättömyytensä ilmi äänellä, joka oli kokonaan toisensävyinen, ei ollenkaan lempeä, kuten kahvia juotaessa.

"Niin, nyt tuli esille hänen oikea luontonsa", sanoi matami Andersen, — "siinä sen nyt kuulitte, Maisa! Olen hiukan pitänyt silmällä heidän hommiaan koko ajan, ja tosiaankin olen iloinen, että pääsin kunnialla pois sohvasta; — nyt ovat he jo saaneet käsiinsä pöydältä kolmannen olutpullon, jota he salaa vaihtavat. Viina on myöskin mennyt saman tien."

Maalarimestari ei ollut halukas avaamaan ovea. Lumipyryssä seisoi siellä odottamassa koko joukko ihmisiä, joita oli vaikea pyytää sisäänkään, eikä hän missään tapauksessa tahtonut vielä sytyttää tulta työpajaan.

"Kyllä täällä on varsin kuuma", arveli talonisännöitsijä, joka kuivasi kasvojaan käden selkäpuolella.

"Eipäs ole, Andersen!" vastusti hänen vaimonsa terävästi, — "meillä on kuitenkin niin paljon ihmistapoja, ettemme ryhdy pitämään järjestystä vieraissa ollessamme."

"Avaatteko oven?" tuli varsin käskevällä äänellä sohvasta; leski näytti olevan aikeissa nousta.

Nyt avasi maalarimestari oven ja meni sytyttämään tulen työpajaan.

Tuntui virkistävältä, kun pakkanen virtasi sisään sumupilven tavoin. Ulkona kuunvalossa näki Maisa Ellingin ja muutamia muita, joiden hän tiesi tulevan; — heitä oli koko joukko — tulisi oikeat tanssit.

Hän arvasi kyllä, miksi Elling pysytteli niin lähellä ovea: tämä tahtoi ensimäisenä ehtiä pyytämään häntä… Ja juuri kun he nousivat lähteäkseen työpajaan, olikin Elling siinä.

"Kyllä, kyllä, mutta saatte pyytää uudelleen oikein kunnollisesti tuolla sisässä eikä täällä ulkona lumessa…"

Työpaja oli järjestetty siistiksi, suloinen lämmin virtasi vastaan. Maalarimestarin luona oli aina niin kuuma sen vuoksi, että kaiken vastamaalatun piti talvella olla kuivumassa sisässä sekä yöllä että päivällä. Maalipyttyjä ja pusseja ja öljykivi ja kaikenlaisia maalarinkapineita oli nurkassa, nojallaan olevat tikapuut suojanaan, ja kelkkoja ja muita kuivumaan pantuja esineitä oli kattoparrujen välissä olevilla orsilla juuri ja juuri niin korkealla, etteivät päät ylettyneet niihin.

Seinillä oli muutamia juuri sytytettyjä kynttilöitä kiinninaulatuissa puulistoissa, ja kulmapöydällä paloi lamppu. Soitosta huolehti vanha Sjöberg, "kone", joka soitti viulua pitkät jaksot, kunhan häntä vain voideltiin punssilla ja välillä otettiin esiin hanuri. Oli tarkoitus, että joillakin vastatulleilla olisi mukanaan miestä väkevämpääkin, jota he tarjoaisivat toisille.

Tanssi alkoi ja pari toisensa jälkeen lähti liikkeelle, niin että hameenhelmat liehuivat.

Kuparisepänsälli oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen sisällä kamarissa ja pyytänyt saada tanssia Jensinen kanssa, ja Larsinella oli kolmekin kavaljeeria ympärillään, — varmaankin noitten pitkien korvakellukoitten ja monien hetaleitten vuoksi.

"Ette saa pitää kättänne noin korkealla selässäni, Elling", ärähti Maisa kärsimättömästi, — "eikä täällä myöskään liene niin kylmä, että tarvitsisi pitää hattua päässä."

Häntä harmitti, että he polkivat ja tömistivät lattiaan korkoraudoillaan, ja että he tanssivat lakit ja hatut päässä; ne olivat vinossa, jotta näyttäisi ponnekkaammalta. Ellingillä oli kuitenkin valkea etumus ja silkkikaulaliina sekä vahanahkaiset saappaat.

Samassa he törmäsivät erääseen pariin, joka pysähtyi vain ottaakseen toisin tavoin kiinni toisistaan, ja sitten kesti viheliäisen kauan ennenkuin he jälleen pääsivät tahtiin.

Pöydän luona kauempana nurkassa, josta lamppu levitti himmeätä valoaan lämpöisellä vedellä täytetystä saviastiasta nousevan höyryn läpi, seisoi maalarimestari avarine sinisine paidanhihoineen ja tarjoili punssisekoitusta. Hänen vieressään olevalla tarjottimella oli muutamia olutlaseja ja viisi kuusi viinilasia odottamassa…

"Maistelehan tätä, Andersen. Otamme kokeeksi etukäteen… Kas tuossa, Dörum — tänään on ollut kova työpäivä, maljasi. Meitä kolmea varten on erikoinen pullo. Nuoriso saakoon sitä enemmän vettä vereensä — he, he, he" — naurahteli hän heikolla äänellään lisätessään saviastiaan vettä aikamoisen annoksen. "Aseta lasisi ikkunalaudalle, suutari, niskasi taakse, niin se on varmassa paikassa — sinä myös, Andersen! Niin — eiköhän liene viisainta meidän kaikkien tehdä samalla tavoin" — maalarimestari asetti omansakin sinne.

"Kas niin", — ensimäisen kerran pani maalarimestari piippuunsa. Tulitikku, jota hän ensin raapaisi seinää ja sitten lattiaa vasten, sammui, sisarentytär, kamarineitsyt liehui ohi kaikkine hepenineen ja avarine krinoliinihameineen.

"Kas niin, kas ni-in!"… kuului eri vetojen jälkeen, kunnes piippu syttyi. Maalarimestarin edesvastuu tältä päivältä oli suurimmaksi osaksi ohitse ja hän aikoi nyt kaikessa rauhassa ja mukavuudessa nauttia elämästään… Muori sai viedä tarjottimella penkeillä istuville matameille virvoketta — ja myöskin toisille, mikäli astiasta riitti.

"Tuo Maisa on sievä tyttö", sanoi talonisännöitsijä — "Näkee, ettei hän kuulu raskaantyöntekijöihin, kuka sitten lieneekään hänen isänsä — no niin, hyi olkoon, — katsokaa nyt, kun suorastaan tallaavat jalat tässä."

Galoppadi oli menossa sitä vauhtia, että kaksi kelkkaa putosi alas telineiltä uunin takaa.

Vanha Dörum istui köyryselkäisenä ja hiljaisena ja vakavana ja vetäisi silloin tällöin haikuja piipustaan. Toisella silmällään seurasi hän Maisa Jonsia ja Ellingiä, jotka tanssivat schottista, hän tiesi niin tarkalleen mitä matami Dörum ajatteli noista kahdesta, tämä varmaankin istui ja teki huomioita kaikesta… Elling oli kelpo mies… Mutta pitää olla muutakin ennenkuin voi perustaa oman työpajan…

Jostakin neuvoteltiin kauempana oven luona:

"Kyllä toki" — puheli matami Jörstad — "Tilla saa kyllä tulla tänne ja kauppias Sundbyn Maren myöskin, — molemmathan ovat meidän tuttaviamme, matami Rasmussen."

"Enpä olisi luullut, että olemme joutuneet paikkaan, missä palvelijattaria pidetään tuttavina!" Matami Rasmussen huusi kovalla äänellä tyttärensä pois tanssista… "Thea! — Larsine, kiiruhtakaa, kuuletteko…"

"Hän aikoo mennä", tuli Jörstadin emäntä sanomaan hämillään.

"Tarjoa hänelle vain punssia, eukkoseni!" Maalarimestari kaatoi sekoitusta summamutikassa aimo annoksen olutlasiin; — hän tiesi kyllä, mistä tuuli puhalsi oli ollut aivan anteeksiantamattoman heikkoa se sekoitus, jota hän oli antanut vaimonsa tarjota matameille.

Tilla ja Maren liehuivat kumpainenkin oman kavaljeerinsa kanssa tanssissa täydessä vauhdissa törmäten toisia vastaan ja tuuppien toisiaan ahtaassa piirissä lattialla ja kesken kaiken näkyi karkeitten villasukkien varret märkäin kenkien yläpuolella.

Vanha Dörum karisteli kurkkuaan ja sylkäisi tupakansauhun keskeltä; tanssijat tömistivät lattiaa niin että kaikki maalarityöpajan tomu pölähti esiin; se tunkeutui rintaan — — — uh — uh — uh — uh — Hän kääntyi ikkunalaudalla olevaan lasiin päin ja otti pienen kulauksen huuhdellakseen kurkkuaan.

Puoliavoimesta ovesta tulvi sisään pakkashöyryä ja ovikynnyksellä leveni yhä enemmän ja enemmän jalkojen mukana kulkeneesta lumisohjusta muodostunut musta täplä sitä mukaa kuin ovesta kuljettiin.

Pullo kulki melko usein ulkona sälliltä toiselle, tullessaan takaisin olivat he niin punaisia ja iloisia. Ja he vetivät tytötkin mukaansa ja saivat heidät viekoitelluksi juomaan punssia.

"Ei kiitos, — päästäkää minut, — ei, ei, — ei kannatakaan koettaa vetää minua sinne, tyydyn siihen, mitä saan täällä sisällä…" Jensine ei pitänyt seurasta, joka oli ulkona oven luona.

Kas nyt tuli Sundbyn Johannesen, tuo vaaleatukkainen puotipoika, jonka maalarimestari itse aivan erikoisesti otti vastaan ja jota rupesi kestitsemään; eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän oli lattialla talonisännöitsijän tyttären kanssa.

Plik, plik, plik, — kuului viulusta vain näppäyksiä se pysähtyi kesken tanssia.

Ja siinä he seisoivat.

"Sjöberg tahtoo punssia."

"Täytyy voidella konetta", tuli tuo vanha sukkeluus.

Ja kesken kaiken kuului jälleen, plik, plik, plik — ja taas "saatiin voidella konetta".

"Tanssitaanko täällä?" — Tulija oli ylioppilas Kielsberg, joka koetti vilkua sisään avonaisesta ovesta; hän oli tullut kotiin kylästä ja tullut uteliaaksi… Siellähän oli Maisakin, joka tanssi niin että leiskui vain —.

"Mitäs te tahdotte?… kuulutteko tekin tähän seuraan?" — kuului hänen ympäriltään.

Hän huomasi matami Jörstadin ja kysyi kekseliäästi:

"Ei suinkaan Sjöberg ole täällä, matami Jörstad? — minun pitäisi välttämättömästi saada puhua hänen kanssaan; hänen piti korjata minun kahvikeittimeni."

"Onpa kyllä hän täällä, herra ylioppilas."

"Jollen saa sitä, saan turhaan toivoa kahvia huomen-aamuna."

"Ei ole nyt helppoa saada häntä käsiinsä, hän on soittajana. Mutta ettekö tahdo tulla sisään ja odottaa hiukan… Muuan ylioppilas, joka asuu tässä talossa", selitti hän ympärillä seisoville.

"No, teillä on joulukekkerit täällä", jatkoi ylioppilas ja meni sisään.

"Ristiäiset, herra ylioppilas."

"Niitäkö siis täällä valmisteltiin aamupäivällä!"

"Niinpä niin, pikku tyttönen ristittiin ja nimeksi tuli Kristine."

"Neljäs vai viides, matami Jörstad?"

"Kuudes."

"Niitä on jo aivan liian monta", sanoi Rasmussenin matami, jonka viereen hänen täytyi istuutua ainoalle vapaalle paikalle, — "liian monta tämän talon osalle…"

Ylioppilaalla oli muutakin tekemistä kuin ryhtyä keskusteluihin tukevan, punaisen Rasmussenin matamin kanssa, mutta hän hymyili ja nyökäytti aivan kuin hän olisi kuunnellut.

… Maisa ei katsonut sinnepäin, missä hän istui. Kas, nyt hän kuitenkin hiukan hymyili… Hänen kanssaan oli niin hauska jutella, — hän kun oli niin suunnattomasti huvitettu noista Schouista tai Tranemeista tai mitkä heidän nimensä nyt olivatkaan kaikkien niiden, joiden luona hän ompeli, aivan kuin hän kuuluisi noihin perheisiin — ja vain noiden vaivaisten hikipäässä ansaittujen markan ja kuudenkymmenen vuoksi päivässä.

Olipa tuo koko lempo puhumaan, tuo paksu matami, olikohan hän suutuksissaan jostakin?

Oli selvää, että matami Rasmussen oli vihoissaan; hän oli sekä humalassa että äkeissään, varsinkin sen vuoksi, ettei tuo komea puoti-Johannesen vielä ollut kunnioittanut kumpaakaan hänen tyttäristään pyytämällä näitä tanssiin, hän tanssi vain Jensinen ja taas Jensinen kanssa ja nyt vaihteeksi Maisa Jonsin kanssa.

"Hän näyttää minusta liian hienolta, tuo ompelijatar", huomautti hän. "Kun sellainen ikäänkuin tahtoo olla yläpuolella säätynsä, niin se ei ole mikään hyvä merkki. Hän ei myöskään voi olla aina silloin tällöin katsomatta kenkiinsä, — miten hän nyt lieneekään ansainnut ne…"

Kielsberg ei vastannut; hänellä oli palava halu tanssia, erittäinkin nyt neuloja-Maisan kanssa; — mutta hänenhän täytyi ensin keksiä jokin juttu kahvikeittimestä Sjöbergille.

Johannesen tanssi jälleen Jensinen kanssa…

"Niin niin, — nuo rihkamakauppojen puotipojat, jotka keikailevat vaatteillaan… Mutta voittepa olla varma siitä, että sekä talonisännöitsijä Andersen että matami istuvat ja pitävät silmällä… ja kas vain, sielläpä maalarimestarikin kallistaa lasia hänen kanssaan!"

"Mitä — kenen kanssa?" sanoi Kielsberg hajamielisenä… Tuo Maisa Jons, hänpä ei ollut hullumpi… hänellä oli niin kauniit liikkeet. Tuo, jonka kanssa hän tanssi, oli pyöreähkö, mustatukkainen mies, hiukan partaa leuan alla ja tavattoman kalpea kasvoiltaan, joilta hiki valui, todennäköisesti sepänsälli. Mutta kuinka sanomattoman hienosti Maisa liikkui hänen vieressään ja ikäänkuin piti itsensä kauempana hänestä; hän katsoi koko ajan alas omiin jalkoihinsa…

"… Muuten, hän on oma veljeni."

"Puotipalvelijako?"

"Ei, maalarimestari."

"Niin, hän on viekas silloin, kun se tuottaa hänelle hyötyä", tiuski erittäin raivostunut ääni. Matami puheli itsekseen. "Hyi, hyi, madella tuolla tavoin talonisännöitsijän edessä. — Hyi, sanon minä", — hän sylkäisi kiukkuisena kauas lattialle… "Niin, voitte uskoa, tässä talossa on elämä hiukan kummallista, jos vain tahtoisi puhua siitä. He ovat kaikki niin hyviä ystäviä keskenään, niin!"

"Plik, plik, plik" — jälleen keskeytyi tanssi.

"Pitäkää nyt varalta, että saatte hänet puheillenne", tuli Jörstadin matami sanomaan.

Kielsberg nousi, muu ei auttanut nyt.

"Entäs minun kahvikeittimeni, Sjöberg?" kysyi hän rohkeasti.

"Kahvikei — kahvi — mitä?" — hän asetti viulun varovasti siniselle esiliinalle ja hän vilkuili, näkyisikö miestäväkevämpää, jota piti tulla.

"Ylioppilas tahtoo saada kahvikeittimensä, ettekö kuule, Sjöberg", kuiskasi innokkaana Jörstadin matami, joka kyllä tiesi, ettei Sjöberg ollut halukas vastaamaan tilauskyselyihin ja sentapaiseen; häntä täytyi ensin perinpohjaisesti ravistella.

Sjöbergillä eivät korjaukset milloinkaan tahtoneet valmistua määrätyksi ajaksi, ja hänen kapeilla, sisäänpainuneilla kasvoillaan ja voimakkaasti eteenpäintyötyneellä leuallaan oli merkki ainaisesta huonosta omastatunnosta.

Hän koetti hiljakseen muistutella mieleensä töitään ja loi hitaasti parin viisaita silmiä Kielsbergiin.

"Kahvinkeittokoje, sanotte?"

Heidän takanaan tyrkittiin ja työnnettiin, niin että oli vaikeaa pitää paikkaansa; siellä kuljettiin alinomaa ovissa edestakaisin.

"Kahvi —?"

"Niin, kahvinkeittokoje, jonka piti olla valmiina varhain huomisaamuksi", muistutti Jörstadin matami. Sjöberg pudisti päättävästi päätään ja ojensi kätensä viekoittelevaa punssilasia kohti.

"En minä ole saanut mitään kahvinkeittokojetta."

Hän tirkisteli kauan ja ajattelevasti kirkkain, sinisin silmin Kielsbergiä samalla kuin ryypiskeli lasin tyhjäksi. Ilme kävi yhä ivallisemmaksi: — "Jokin kahvikeitin… teillä? — hoh!" puhkui hän. — "Ja sitten tulette tänne…" Ilme tuli jotenkin epämiellyttävän tutkivaksi.

"Mutta onhan se kai lähetetty teille, mitä?" sanoi Kielsberg harmistuneena.

"Sanokaa vain, kuka sen vei hänelle, niin hän kyllä muistaa", arveli
Jörstadin matami. "Parasta on, että Tilla puhuu hänen kanssaan siitä…
Tilla!…"

Olipa onnetonta, että Tillakin oli täällä; eihän kannattanut syyttää tätä.

"Oi ei, matami Jörstad, missään tapauksessa en kuitenkaan saa kahvia huomenaamulla aikaisin", sanoi Kielsberg jalomielisesti… "Niinpä minä lähetän sen teille huomenna aamupäivällä, Sjöberg." Hän näytti aikovan lähteä.

"Suuret kiitokset, matami Jörstad. — Mutta sanokaahan", sanoi hän ikäänkuin äkillisen uteliaisuuden valtaamana, — "kuka on tuo tumma, pitkä tyttö, joka seisoo ja hymyilee ja puhuu paljon, — olen nähnyt hänet useampia kertoja, — ei kai hän asune tässä talossa?"

"Hän on Jensine Andersen, Ellingsenin talon isännöitsijän tytär."

"Ja eikös tuolla matami… niin, matami Dörumin vieressä ole tuo ompelijatar, joka asuu tässä talossa."

"On kyllä, neiti Jons, joka nyt oli kummina, saan ilmoittaa."

"Kahvikeitin!" — kuiskattiin hänen takanaan; ääni kuulosti epämiellyttävältä.

"Ettehän tahtone, herra ylioppilas, kieltäytyä lasista punssia ennenkuin menette", tarjosi matami.

"Juodako pikku Kristinen onneksi, matami Jörstad?"

Matami kiiruhti miehensä luo, joka istui haikupilvien keskellä nurkkalampun luona.

"Tehän olette suuri keksintöjen tekijä, Sjöberg?" koetti Kielsberg aloittaa puhetta.

"Niin — tiedänpä erään, joka keksii!…"

"Sanokaahan, tiedättekö mitään keinoa vetoisia laseja vastaan — huoneessani tuulee niin, että saattaisi panna tuulimyllynkin käyntiin…"

"Vetoisia laseja… lasia? — Ehei — lasi on tiivistä, saan ilmoittaa. Ei tarvitse paljoakaan järkeä, kun sen ymmärtää… Mutta ikkunanpielestä ja kehyksistä kyllä vetää…"

"Luuletteko, että olisi paras liimata moneen kertaan paperia rakoihin?"

"Paperia? — Niin, ni-in, sehän on vanha akkain antama neuvo talven varalle, se… Mutta muuten, nähkääs, jos tosiaankin tarkoitatte sitä, mitä sanotte, niin kannattaa kyllä tutkia seinäntukkeamista… Niin — sammalta etupäässä, — ja lunta, sitten kun sitä tulee, aivan seinänvierelle. Merellä käytetään meriheinää täytteeksi… meriheinämättäitä… ja mitä enemmän vesi painaa, sitä tiiviimmäksi tulee täyte. Saatte uskoa, että olen kyllä tutkinut asiaa. Kunpa löytäisi sellaisen aineen, että mitä enemmän sataisi, sitä tiiviimmäksi tulisi täyte…"

"Saan kai tarjota vähän punssia?" Siinä seisoi maalarimestari hiukan horjuvana, ääni epävarmana, täysinäinen viinilasi märällä tarjottimella.

"Huh — huh — miten nuo tyrkkivät."

Erään nauravan tytön selkä töykkäsi häntä, tämän kulkiessa hänen ohitsensa, niin että hänellä oli täysi työ selviytyä kunnolla tarjottimineen.

"Niin, täällä on ahdasta; ettekö tahdo ottaa lasianne ja istuutua?" — hän näytti Kielsbergille jälleen tuon epämiellyttävän paikan penkillä tukevan, punaisen matamin vieressä.

Rasmussenin matami ei näyttänyt suurestikaan huomaavan häntä; hän oli jännittyneenä kiintynyt katsomaan talonisännöitsijää, joka kilisti lasia niin tuttavallisesti puoti-Johannesenin kanssa. Hänen Theansa seisoi aivan heidän takanaan; vihdoin oli tämänkin onnistunut päästä juttusille Johannesenin kanssa, — ja se jo oli tietysti heti liian paljon Andersenien mielestä, heidän täytyi saada hänet pois hänen luotaan…

Sjöbergin viulu aloitti jälleen valssin, jokainen kiiruhti hakemaan paria itselleen.

… Mutta eikö hän, veitikka, kiiruhtanut Thean ohi, niin läheltä, että melkein hipaisi häntä, — ja Andersenin Jensinen luo jälleen…

Rasmussenin matami puhisi ja puhkui ja kohautti hartioitaan; hän istui kuten täysi höyrypannu.

"Minähän sanoin, että täällä talossa kumarrellaan talonisännöitsijää, — voitte uskoa sen, ja jos minä vain tahtoisin puhua!… He, he, he", kuului ivallisesti.

"Vai luuletteko maalarimestarin voivan hankkia itselleen puita koko talveksi, ja hänen luonaanhan täytyy aina olla niin lämmintä… Maksaisiko hän puut sitten! Ei, nähkääs — kun talonisännöitsijä Andersen vain pistää hänelle salavihkaa hyviä puita ja laudanpätkiä alhaalta pihalta, niin saa hän varmasti maalatuksi sekä sisältä että ulkoa kaikki kotonaan… ja, kun talonisännöitsijä ja vaimo ja lapset tarvitsevat, kenkiä, niin saa suutarin väki puita sekä keittiöön että kamarinuuniin niin paljon kuin vain voivat polttaa. Ja jos hän tahtoo saada lasiruutuja ikkunoihinsa, niin menee vain muutamia käsikärryllisiä laudanpätkiä lasimestarille… Ja sen vuoksi pidetään täällä tanssit hänen kunniakseen, ymmärrättekö, punssineen ja kaikkine herkkuineen koko perheelle… Kuinka makeita ovatkaan he keskenään!… Tietäisipä vain Ellefsen siitä!"

"Plik, plik, plik", nyt pysähtyi soitto keskellä parasta vauhtia.
Sjöberg sanoi nyt olevansa väsynyt.

"Voidelkaa häntä vain, niin se kyllä käy." —

Vähän ajan perästä alkoikin tanssi uudelleen.

Neuloja-Maisa istui vapaana, ja Kielsberg kiiruhti tämän luo ja pyysi hänet tanssiin.

He seisoivat ensin hetkisen yhdellä kohtaa ja heiluttivat käsiään ja koettelivat ennenkuin syöksyivät lattialla olevaan ahtaaseen piiriin; — siellä poljettiin jaloilla ja pyörittiin ympäri selät väärinä, kasvot punaisina ja hikisinä ja kädet suorina, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet sanoa: pois tieltä!

Hän vei tosiaankin hyvin, veti Maisan käden sivulleen ja ympäri sitä mentiin aina samalla paikalla, sillä täytyi katsoa, että välttyi törmäämästä kehenkään.

"Olen istunut ja katsellut, kuinka somasti ja sievästi te tanssitte, neiti Jons", sanoi Kielsberg heidän päästyä alkuun. Ei ollut hyvä mennä kauemmaksi, täytyi vain varoa törmäämästä kehenkään.

Maisa näki vain vähän hänen leukaansa, sillä hän katsoi koko ajan nappia, joka puoleksi riippui liiveistä.

"Tehän olette ollut kummina tänään."

"Ky-yllä."

Maisa katsahti ylös, — aivan oikein, ylioppilas vain ilvehti. Samassa Maisa tekeytyi kylmäksi ja jäykäksi, — ei hänen tarvinnut antaa tehdä pilaa itsestään.

"No, joku vika pitää jokaisella olla; teidän vikanne nyt on se, että koko ajan katsotte kenkiinne."

"Minäkö?"

"Ni-in, — juuri te — olen pannut sen merkille."

Taaskin he olivat joutuneet tungokseen, josta täytyi koettaa selviytyä.
Muutamin nopein kääntein pääsivätkin he väljemmälle.

"Minkä vuoksi tanssitte noin koukussa ja katsotte alas ikäänkuin kaivoon, kun kerran on niin somat silmät katsoa ylöskin. Nythän te näytätte vain hiuksenne…"

"Tuon olisitte voinut sanoa ennenkuin pyysitte minut tanssiin, niin olisitte kenties saanut vastauksen puheeseenne."

"Oletteko vihoissanne — todellakin?… Oh, älkää viitsikö. Minun tietääkseni rehelliset ihmiset katsovat aina toisiaan silmiin. — Ja muuten, voittehan kysyä Schouilta tai minkänimisiä ne nyt lienevätkään, — niin saatte kuulla, että he aina tekevät sillä tavoin… katsokaas nyt, — kun minä käännän pääni itään, niin te käännätte länteen, — niinkuin me olisimme hirveän kaukana toisistamme, vaikkakin me tanssimme yhdessä… Tai myöskin katsotte te alas lattiaan ja minä ylös kattoon. Luuletteko, että kunnon ihmiset niin tekevät?…"

"Taidattepa kylläkin olla aivan oikeassa", hymyili Maisa; — tuohan oli oikein kokonainen opinkappale.

"Plik, plik, plik" — jälleen pysähtyi soitto.

"Voidelkaa Sjöbergiä —".

"Oi ei, hän ei tahdo."

"Niin, nyt ehdimme tanssia vain puoli tanssia, neiti Jons, — saan kai lopunkin."

Maisa kiiruhti pois ja istuutui.

"Esiin harmonikka —"

Elling tuli kuin tuuli, ja pyysi Maisaa tanssiin.

Joku nykäisi Kielsbergiä selkään. Siellä oli Sjöberg, joka jälleen tuli juttelemaan:

"Niin, nähkääs, — jos vain oikein ruvettaisiin miettimään, millä vetoa voitaisiin estää, niin tulisi siitä kokonainen tutkimus…"

"Entäs köyhyys sitten, Sjöberg", huusi suutari; — "puhu siitä."

"Niin — köyhyyttä on paljon maailmassa, sitä riittää kuinka monelle tahansa, riittääpä vain —"

Talonisännöitsijä pudisti päätään, ja Dörum murisi:

"Köyhyydestä ja kurjuudesta saamme kaikki tarpeeksemme."

— Tuo Elling, jonka kanssa Maisa tanssi ja joka aina oli tiellä ja hyöri ja pyöri hänen ympärillään, kun Kielsberg olisi tahtonut puhella Maisan kanssa, oli suutari, sen huomasi kaikesta, ei ainoastaan hänen tavastaan heiluttaa kyynärpäitä. Musta tukka riippui raskaasti otsalla, ja tiheä rivi pieniä hampaita puraisi varmaan joka päivä suutarinlankaa ja sylkäistä ruikutteli. Muuten näytti hän kelpo pojalta… Hänen ryhtinsä oli joustavan voimakas — ja miten innokkaalta hän näytti — Maisa ikäänkuin koko ajan pani vauhtia tuohon töllikköön…

Suutarin lopetettua kiirehti Kielsberg Maisan luo saadakseen lopun tanssista.

"Lopun tanssista? — enpä tiennyt jääneeni velkaa teille, herra ylioppilas." Taaskaan ei Maisa voinut olla ihmettelemättä, miksi Kielsberg oli tullut tänne.

"Tanssiessanne äsken tuon nuorukaisen kanssa olitte yhtä kiintynyt jalkojenne tarkasteluun, ettekö siis mitenkään voi antaa niiden olla olojaan."

"Teen niinkuin tahdon."

"Saadaanpa nähdä —"

Soitettiin polkkaa hanurilla.

Mutta eihän noihin nenälaseihinkaan voinut katsoa. Maisa silmäili otsaa ja sitten vähän sivuun ja jälleen kaulaliinaa ja hartioita; eipä tuo takki ollut kehuttava, kaulusta olisi sietänyt korjatakin.

"Nyt sanon jotakin teille, neiti Jons, joka parantaa teidät jalkaviasta, — sillä tiedättekö, opiskelen lääketiedettä…"

Sundbyn Maren oli kaatumaisillaan, oli täysi työ päästä pois tieltä.

"Kasvonne eivät juuri ole minkäännäköiset teidän katsoessanne tuolla tavoin alas; — tulee aina mieleen silloin neula ja lanka."

Nyt Maisa hätkähti ja katsoi vihaisesti häneen.

"Mutta — kas niin… ei haittaa, vaikka olettekin vihainen — kuinka vihainen olettekin! — kunhan vain jotain ajattelette, niin kasvonne ovat aivan unohtumattoman hauskat, — näettekö, ilme muuttaa ne kokonaan."

"Jättäkää jo tuo! — Ei kukaan voi mitään ulkonäölleen…"

Maisa oikaisi itseänsä vähän. Ei ollutkaan enää niin vaikeata katsoa tuota lämmintä otsaa nenälasien yläpuolella ja pehmeätä, paksua, tummaa tukkaa. Ei ollut vaikea nähdä, että hän oli opiskeleva. Ja sitten hän piti kiinni vyötäröstä ja vei niin taitavasti, että he selviytyivät hyvin kaiken aikaa tuossa ahtaudessa.

Maisa ihmetteli, pyytäisikö Kielsberg nyt tämän jälkeen myöskin Jensineä tai jotakuta toista tanssiin; tuo tumma Jensine oli kovin sievä — pitkine hevosennenineen! — — Tai olisikohan hän todellakin tullut vain hänen vuoksensa…

"Onpa täällä tukahduttava ilma, tarvitaan kelpo määrä punssia sitä haihduttamaan", — sanoi Kielsberg hengästyneenä. Maisa tunsi miten hänen sydämensä sykki kiivaasti, mutta hän tanssi silti yhtä innokkaana.

"Meidän täytyy vielä kerran pyörähtää tänä iltana, neiti Jons." — Polkka loppui pitkään, monisointuiseen, yhä heikkenevään ääneen ilman loppuessa harmonikasta.

"Ruvetapa nyt tanssimaan tuollaisen ylioppilasnulikan kanssa!" puhkui Rasmussenin matami heidän takanaan, — tuo oli kyllä tarkoitettukin kuultavaksi; — "onhan itsestään selvää, ettei sentapaisella voi olla mitään vakavia aikomuksia."

Maisa tunsi raivostuvansa; mutta Kielsberg kääntyi varsin tyynenä ympäri ja kumarsi purevana:

"Tahtoisitteko tanssia seuraavan tanssin minun kanssani, matami?"

Tämä tuijotti häneen suu auki, — tekiköhän tuo hänestä pilkkaa aivan vasten naamaa.

"Mitä arvelette, — ainoastaan pieni pyörähdys? — Se virkistää, kun on istunut hiljaa ja käynyt kuumaksi."

Ei, ei, ei, ajatteli Maisa; — Kielsberg sanoi sen niin ystävällisesti ja luotettavasti, että matamin silmät aivan sulivat; punakoissa kasvoissa näytti kaikki ikäänkuin muuttuneen; hän loisti aina kirkkaampana ja suloisempana.

"Ainoastaan muutamia askeleita, matami?"

"Nähkääs, herra ylioppilas, kun on minunkin ikäiseni —"

Eikös matami tosiaankin kalastanut!

"Tuolla näette tyttäreni Thean ja Larsinen", laski hän leikkiä; "mutta voin ilmoittaa, että jouduin kyllä aikaisin naimisiin."

"Luulisinpa, että olette aikoinanne tanssinut."

"Minä, niin — oh, olkaa varma siitä!"

"Ei ole mikään taito nähdä, että olette ollut komea."

"He, he, he", tuli vaatimattomasti ja varsin lempeästi, matami katsoi alas syliinsä. — "Ei koskaan pidä kehua itseänsä, mutta muuten — niinä kertoina, jolloin sali koristettiin tanssiaisia varten täällä Grönlandissa, — niin, silloin kannatti puhua siitä, — ja mukana oli sekä norjalaisia että vieraita merimiehiä ja perämiehiä ja muuta väkeä myöskin, — niin", — hän katsoi ylös ylpeän itsetietoisena…

"Eikä ainoatakaan lasia ollut jäljellä ikkunoissa Olse-salissa sinä iltana, jolloin näin Rasmussenin ensimäistä kertaa ja tämä joutui poliisin hoteisiin… Niin, hän oli aivan viaton, sillä juuri hänethän nuo muut tahtoivat ajaa ulos — se on totuus, vaikkapa minun tällä hetkellä täytyisi vala vannoa."

"Ja silloin tanssittiin reeliä, matami Rasmussen?"

"Niin — ja valssia ja galoppadia ja Hampurin polkkaa."

"Mutta varmaan osaatte vieläkin tanssia reeliä, eikö totta, matami?"

"Minä!" — hän nousi suurena ja valtavana ihraleukoineen ja asetti kädet puuskaan.

"Ei, nyt hän on aivan liian vallaton", tuumi Maisa.

"Enkö sitä arvannut, nyt vasta tuli oikea luonto esiin!" puhkesi matami
Andersen sanomaan.

"Oh, ei teidän sovi pitää pilkkananne vanhaa vaimoa", sammalsi maalarimestari, jolla nyt oli punaisia pilkkuja yltyleensä kasvoissa.

"Oh, en ole kenenkään pilkattava", matami Rasmussen näpäytti sormillaan, — "En ole tullut tänne sen vuoksi ja pidän huolen myöskin itsestäni", huusi hän huomatessaan, että oli mennyt liian pitkälle, ja tahtoen peitellä asiaa…

"Oh, varmastikaan ei ollut tarkoituksena, että saisitte minut tekemään hullutuksia, matami Andersen — Ei-i…"

Larsine seisoi komeana ja koreana kaikkine oviaukossa liehuvine hepeneineen ja vilvoitti kuumia kasvojaan. Hänen ympärillään tungettiin ulos ja sisälle ja juteltiin ja ojennettiin Baierin olutta ovikynnyksen yli. Mutta nähdessään äitinsä tanssiasennossa raivasi Larsine tietä itselleen niin että miesjoukko työntyi syrjään kuin akanat tuulessa: — Saattoiko ajatellakaan, että joku, joka käy sivistyneestä henkilöstä, voi hyökätä sillä tavoin vanhanpuoleisen, turvattoman leskivaimon kimppuun! Ääni värisi syvästä ylenkatseesta ja kaikki hepenet vapisivat. Mutta, kun maalarimestari kutsui sisään jokaisen herrankekkaleen joka tahtoi tanssia täällä Grönlandissa, niin —

Hän ei ollut vähimmin vihainen omasta puolestaan, — ensin oli puoti-Johannesen niin silminnähtävästi katsonut ylen häntä sekä koko Rasmussenin perhettä, ja sitten oli ylioppilas tanssinut vain tuon omahyväisen ompelijaneidin kanssa.

Jörstadin emäntä nyki maalarimestaria ja koetti tyynnyttää mieliä ja oli hyvin hämillään. Toinen toisensa jälkeen liittyi heidän ympärillään olevaan piiriin ja "mitä, mitä?" kyselivät myöhemmin tulleet. Andersenin matami ja Rasmussenin matami heittivät toisilleen teräviä pistopuheita melun keskellä, ei tahtonut kuulla enää omaa ääntänsäkään.

Maisa vain ajatteli, miten Kielsberg pääsisi pois; hän muisti, että tämä oli pannut päällystakkinsa ja keppinsä telineille kelkkojen taakse; — oli kuin ampiaispesä hänen ympärillään…

Nopeasti tarkastellessaan tilannetta oli maalarimestari keksinyt, että paras keino mielten tyynnyttämiseksi oli saada tanssi jälleen käyntiin.

Sjöbergiä ravisteltiin ja nyittiin ja virkistettiin punssilla, jotta soitto jälleen alkaisi —

"Niin, niin, pankaa lunta siihen", kuului alhaalta oven luota, — "puristakaa haavaa, sanon, muuten vuotaa veri kuiviin… Anders haavoitti itseään. Pullo meni rikki juuri kun hänen piti avata se ja tarjota Sjöbergille… Ei huomannutkaan ennenkuin verta vuoti lumeen."

Kuparisepänsälli tuli sisään pitäen kädellään kiinni ranteestaan.

"Antakaahan minun katsoa", sanoi Kielsberg… "Auttakaa minua, kääritään hiha ylös." Hän painoi peukalollaan haavaa.

"Ettekö voi tarttua kiinni, Elling, — hän on tohtori ja käy sairashuoneella joka päivä — kirurgilla." — Maisa tiesi kyllä, kuinka he seurasivat professoreja siellä.

"Ei tämä ole vaarallista", tyynnytti Kielsberg. "Pitäkäähän kiinni tuosta ylhäältä, matami Rasmussen, — arvelen, että olette ennenkin nähnyt samanlaisia tapauksia."

Hän otti esiin laatikon, jossa oli sidetarpeita. "Tuokaa tänne kynttilä, matami Jörstad, ja valaiskaa sillä —"

"Hän on lääkäri", kuiskailtiin ympärillä.

"Juoskaa huoneeseeni, Tilla, ja ottakaa sidekangasrulla, jossa on neula, sekä pullo aivan hyllyn nurkasta…"

— Kielsberg tunsi nyt itsensä yleisön suosimaksi. Eihän Larsinekaan ollut tahtonut puhua pahasti herra tohtorille, ja maalarimestari tuli hyväntahtoisena ja horjuvana täysi lasi kädessä osaamatta muuten tuoda esiin tunteitaan.

"Siinä nyt näette", sanoi matami Rasmussen, "ettekö usko, että minä tunnen ihmiset! — Mutta enpä rupeakaan olemaan hyvää pataa tuollaisen puoti nulikan kanssa, niinkuin muutamat." — Tanssi oi jälleen alkanut, ja Johannesen liehui uudelleen ohi Jensinen kanssa Sjöbergin vinguttaessa ja kitkuttaessa jotenkin väsyneenä viulua.

Kielsbergin arvo oli noussut, sitä ei sopinut enää menettää. Hän seisoi päällystakki yllä valmiina menemään ulos, mutta ei ollut pannut vielä hattua päähänsä ja katsoi isällisen puolueettomasti seuran kuningattaria, nyökkäsi tyynen ystävällisesti Larsinelle ja leikillisesti nuoremmalle tylleröiselle Thealle, hymyili ymmärtävästi pitkälle, tummalle Jensinelle ja vain ohimennen neitsyt Jonsille.

Maisa ei voinut olla tuntematta, että hän ikäänkuin oli leikin ulkopuolella. Eihän ollut luultavaa, että Kielsberg oli tullut hänen vuokseen, — mutta hehän nyt kuitenkin olivat ensin tutustuneet toisiinsa. Hän ei ollutkaan niin suora ja avonainen kuin Maisa oli luullut, — tuossa hän nyt seisoi keppi kädessä imelästi hymyillen Jensinelle!

Maisan sydän löi yhä kiivaammin ja kiivaammin…

Maisa istui katsoen kaiken aikaa lattiaan, nykäisi silloin tällöin hermostuneesti lantioitaan ja suoristi selkäänsä. Sitten hän yhtäkkiä harminpuuskassaan katsoi suoraan Kielsbergiin ja aivan punastui ilosta, — sen nyökkäyksen ja sen iloisen silmäniskun, jonka hän kohtasi juuri Kielsbergin pannessa hattua päähänsä, ymmärsi hän samassa, se merkitsi: eikö hän Maisankin mielestä ollut selviytynyt aika hyvin tänä iltana?

Maisa riuhtaisi Ellingiä ja sai ravistetuksi hänet oikeaan juhlavauhtiin.