III.
Maisa tuli kotiin kauppias Bjerkeltä illalla Grändseä pitkin.
Kaasulyhdyt loistivat punaisina sumussa ja himmeä tähtitaivas kimmelsi.
Vaikka hän kulkikin reippaasti, täytyi hänen aina silloin tällöin hieroa käsillään korvansa lämpimiksi, nahkakauluri oli nyt hyvin tarpeen purevassa pakkasessa. Vaterlandin sillalla kävi niin kylmä viima, että suorastaan täytyi juosta ja pitää käsipuuhka kasvojen edessä.
Silloin tällöin riensi joku hänen ohitseen käytävällä, ja kadulla helisivät tiuvut ja natisi pitkä reki, kun talonpojat palasivat kotiinsa kaupungista.
Kaasulyhdyn luona liikkui joku kaukana jäljessäpäin. Ei, siellä ei ollutkaan ketään, jo aikoja sitten olisi Maisa tuntenut askeleet. Viime aikoina ei ollut niinkään harvinaista, että myöskin ylioppilas Kielsberg tuli kotiin tähän aikaan, kahdeksan ja yhdeksän välillä illalla ja saavutti Maisan ja jutteli ja seurasi häntä aina portille saakka, jossa he erosivat.
Hänen oli jo lämmin ja hyvä olla — vain jalkoja palelsi enää — hän hiljensi käyntiään.
Nyt näkyi jo Ellingsenin portin luona oleva kaasulyhty.
Hui, kuinka viimoi! Hän piti käsiä korvilla ja paransi jälleen vauhtia.
Mutta Sundbyn puodin ovesta tuli juuri ulos ylioppilas Kielsberg liittyen Maisan seuraan.
"Voitteko itkeä ja nauraa samalla kertaa niinkuin jotkut, neiti
Jons?" kysyi hän katsoen aivan läheltä häntä silmiin nähdäkseen mitä
hän vastaisi, koettaen samalla astua lyhyin ja nopein askelin kuten
Maisakin.
"Tarkoitatteko, että olisin tuulihattu — älkää luulko!"
"En, en, mutta sanon, että on suorastaan vahinko, jollette näe sunnuntai-iltana teatterissa näyteltävää kappaletta!"
"Oh!"
"Kuulkaa, teatterissa pidetään molemmin puolin ovet auki näytelmän aikana, ja ne jotka saavat itkukohtauksen, kannetaan ulos toisesta, ne taas, jotka ovat naurusta menehtymäisillään, toisesta. Olisinpa utelias tietämään, itkisittekö te vai nauraisitteko, neiti Jons."
"Ei suinkaan se ole niin vaarallista, olettehan tekin kestänyt hyvin siellä."
"Niin — minä, joka kirjoitan lehtiin ja arvostelen kappaleita, sitä työtä tehdessä ei koskaan naura. Nähkääs, täytyy koetella puolueettomia ja turmeltumattomia sydämiä…
"Kuulkaas nyt, neiti Jons, olenhan jo sanonut, että minulla aina on kaksi pilettiä käytettävissäni lehden puolesta, — nyt ette saa olla vastahakoinen, vaan annatte minun tarjota teille toisen niistä… Antaisinpa vaikka pääni pantiksi, että itkette lopuksi."
Kielsberg oli useampia kertoja tarjonnut Maisalle teatteripilettejä, mutta eihän Maisa ollut voinut ottaa niitä vastaan.
"Ymmärrättehän toki, etten voi mennä istumaan hienoille paikoillenne kaikkien niiden rouvien rinnalle, joille ompelen."
"Menemme tietysti ylös markan paikoille, piletit kelpaavat sielläkin, — taikka kahdentoista killingin paikoille, jos tahdotte. Mutta tällä kertaa tulette mukaan, neiti Jons, — odotan kello seitsemän ovella —"
He olivat nyt ehtineet Ellefsenin portille.
"Niin — hyvää yötä nyt — asia on siis päätetty", sanoi Kielsberg varoen saattamasta häntä pihalle saakka.
Maisa kulki varsin miettiväisenä eteenpäin. Ei voinut tietää, mitä Kielsberg saattaisi ruveta ajattelemaan; — ei tiennyt, pitikö katua vai ei. Mutta olihan hän jo ensimäisenä iltana nähnyt, että Maisa oli kunniallinen tyttö, — ja sittenhän oli vielä kaksi, kolme päivää miettimisaikaa…
* * * * *
Uh, ei hän voinut mitään sille, että hän epäröi aamulla, eilen illalla oli kaikki ollut jo selvää…
Tuntui siltä kuin ei olisi hyväksi se, että hänet, joka kävi perheissä ompelemassa, nähtäisiin siellä ylhäällä ylioppilaitten joukossa. Mitään vaaraa siinä ei varmastikaan olisi, niin että sen vuoksi — niin —
Mutta silloinhan ei hänellä saisi koskaan olla hauskaa…
Istua ja ommella ja ommella päivät päästään!
Nyt hän ei tosiaankaan välittäisi mistään — menisi vain! —
* * * * *
Maisa myöhästyi hiukan tullessaan teatteriin sunnuntai-iltana.
Kielsberg seisoi jo siellä ja viittoi, että piti kiiruhtaa.
Ylimmille numeroimattomille paikoille menijät tunkeilivat oven ulkopuolella taajana joukkona, — ensimäiset aivan ylimmillä rappusilla käsi ovenkahvassa päästäkseen heti oven auettua ryntäämään rappuja ylös. Ja alituiseen kasvoi joukko; vielä viimeisessä silmänräpäyksessä ostettiin pilettejä ja tunkeuduttiin samaan joukkoon.
Kielsberg oli tyyni, mutta pääsi kuitenkin eteenpäin.
"Ette saa mennä, kuuletteko" — huudettiin aina väliin joukosta kiivaasti ja vihaisesti, joku pani selkänsä eteen ja muutamat vastahakoisina hartiansa vastaan. Hän hymyili, sanoi sanan ja pääsi eteenpäin vetäen aina Maisaa mukanaan.
Hei, kuinka tuo joukko ryntäsikään eteenpäin nyt oven avautuessa.
"Pysytelkää aivan lähellä minua, neiti Jons…"
Ihmiset tunkivat eteenpäin askel askeleelta. Kielsberg kääntyi sivuittain, ei työntänyt eikä käyttänyt väkivaltaa, näytti vain niin ystävälliseltä ja kohteliaalta, että askel askeleelta tuli tilaa, kaikki antoivat hänen solua läpi tungoksen.
Kuinka tyyni hän oli! Oli ilo katsella häntä…
"Oh — teidän on parasta päästää irti otteenne kuuletteko", sanoi hän ystävällisesti ja hymyillen jollekin alempana olevalle, joka oli tarttunut kiinni hänen takkiinsa. Varmaankin oli tämä huomannut, että oli hyvä pysyä hänen vanavedessään.
"Ni-in, sillä muuten potkaisen teitä", kuului yhtä tyynesti. Maisa näki, että miehen oli parasta totella, sillä harmaitten silmien ilme oli kylmä ja kova.
Ylhäällä ylimmässä käytävässä veti Kielsberg nopeasti Maisan mukanaan.
Piti saada nyt joku noista hyvistä paikoista, joista näkisi, ja samassa
olivatkin he ensimäisten joukossa, Maisalla hattu kallellaan päässä.
Mutta se ei haitannut, koko teatteri oli vielä aivan pimeä.
Rapuissa ja käytävissä tömistettiin ja paukutettiin yleisön rynnätessä sisään ja aitio-ovia aukaistaessa ja jälleen paukahutettaessa kiinni.
Kielsberg istui Maisan taakse ja tämä huomasi heti, miten viisaasti hän siinä teki: nyt ei alhaalta voitu nähdä heidän kuuluvan samaan seuraan ja Maisalla oli hyvä paikka pylvään vieressä.
Hän silmäili ympärilleen ja huokaisi helpotuksesta huomatessaan, ettei ketään ylioppilasta eikä ketään hienostosta ollut lähellä. Kauempana oli kyllä edellisiä muutamien nuorten tyttöjen ja puotiapulaisten seurassa. Pari kolme koreissa vaatteissa olevaa naista istui jo ensimäisellä penkkirivillä ja muutamilla katupojilla oli omat kujeensa ja hauskuutensa.
Vihdoinkin sytytettiin valot ja viuluja viritettiin. Alhaalla permannolla kolahtelivat istuimet ihmisten asettuessa paikoilleen.
Soitto alkoi. Maisa katsoi taakseen. "Tuo on kaunista", nyökkäsi
Kielsberg, — "se tietysti valmistaa mieliä."
Nyt vedettiin esirippu syrjään.
Kappaleen nimi oli "Kosinta". Nähtiin viehättävä talonpoikaistupa ja sen ulkopuolella tunturitalonpoika, joka viekasteli talon tyttärelle ja joka kaiken aikaa kulki ja sätkytteli jalkojaan, aivan kuin "hallingia" tanssiessa. Ei hän juuri ollut niitten talonpoikain näköinen, jotka seisoivat perunakuormien luona voita ja juustoa myymässä Young-torilla.
Kas, nyt tuli tytär hiipien ja joitakin merkkejä tehden: hänen ei pitäisi näyttäytyä, — jotain vaarallista oli varmaankin tekeillä.
Vai niin — oli tapahtunut postinryöstö — ja häntä, sulhasta, joka oli samana yönä ollut metsästämässä, epäiltiin teon tekijäksi.
Mutta sulhanen tahtoi jutella tytön kanssa.
Hän kiipesi katolle kuullakseen, mistä sisällä puhuttiin, ollen raivoissaan. Mutta, herra varjelkoon, lautakatto romahti alas ja siinä hän seisoi heidän keskellään: äidin, isän, tyttären, nimismiehen ja kaikkien, niin että koko teatteri kaikui kättentaputuksista ja naurusta.
Maisa ei ollut ensimäistä kertaa teatterissa, ja perheissä, joissa hän oli ommellut, oli hän myöskin kuullut puhuttavan siitä, joten hän heti huomasi tämän olevan ilveilyä. Ja nyt kääntyessään Kielsbergiin päin ja tietäessään tämän istuvan ja tarkkaavan hänen ajatuksiaan, hymyili hän myöskin.
"Olipa tuokin joutavaa ilveilyä, että hänen piti kiivetä tuolle huonolle katolle!"
"Niin, mitä sulhaseen tulee; — mutta, näettekö, kappaleen kirjoittaja saattoi käyttää hyväkseen sellaista huonoa kattoa."
Maisa kumartui eteenpäin kaiteen yli katsoakseen, miten hän nyt selviytyisi… Hei, kuinka sulhanen vastailikaan nimismiehelle ärsyttäen tätä, niin ettei tämä lopuksi tiennyt sitä eikä tätä, ja keksi kepposen toisensa jälkeen niin että ihmiset taputtivat käsiään aivan hulluina ilosta.
Maisa ei voinut olla nauramatta, ympärillä tömistettiin jalkoja ja huudettiin.
"No, enkös sanonut, että tämä olisi hauska kappale!"
"Sellaista hullutusta!"
"Sanokaapas, eikö Endre, sulhanen, ole kekseliäs mies."
"Enpä todellakaan voi itkeä tämän vuoksi", hymyili Maisa, "minua ei kuitenkaan tarvitse viedä ulos siitä ovesta, josta puhuitte."
"Emme ole vielä päässeet loppuun, neiti Jons."
Ei, tosiaankin näytti siltä, sillä nyt hänet sidottiin ja vietiin pois.
Maisa katsoi alas, näkisikö hän ketään tuttavaa teatterissa. Oli vain vähän väkeä näin sunnuntai-iltana alhaalla permannolla ja alimmissa aitioissa, mutta ylemmät penkkirivit olivat täynnä. Alhaalla näki hän Torkild Heibergin ja kauempana toisella puolen Arnan iloisen ylioppilas Schoun, joka seisoi toinen käsi taskussa ja toisella pitäen kiikaria silmiensä edessä ja katsoen ympärilleen. Maisa veti varovasti kasvonsa pylvään taakse.
"Haluatteko appelsiinin, neiti?" tarjosi Kielsberg, joka oli ollut alhaalla tarjoiluhuoneessa. Ihmiset tunkeilivat meluten jälleen paikoilleen.
Toinen näytös alkoi. Kielsberg muutti nyt istumaan ylempänä Maisan takana olevalle penkille; — hänellä oli erittäin epämukava paikka, siinä oli ahdasta ja hänen täytyi koko ajan varoa ettei putoaisi Maisan niskaan. Päällystakkinsa oli hän asettanut istuimelleen allensa.
Nyt tyttö näytti, että hän luotti Endreen ja tahtoi pelastaa tämän pulasta, vaikka se näyttikin vaikealta…
Isä puheli hänelle niin kauniisti, että hän ottaisi rikkaan Tronsenin Storengistä, ja nyt tuli setä, joka oli lukkarina, puhumaan samaan suuntaan. — — Äiti vei hänet sitten puhuakseen kahden kesken asiasta — mutta hän ajatteli vain miten saada Endre vapaaksi ja oikea syyllinen hänen sijaansa…
"Luottakaamme kohtaloon, neiti Jons."
Ja todellakin löysi hän palasen tuosta kirjeestä nimismiehen rengin asunnon läheltä. Hei, kuinka hän riemastui!
"Niin, paljoa todistuskappaleita hänellä ei ole, mihin nojautua", sanoi Kielsberg; "kirjoitinkin lehteen, että niitä oli aivan liian niukalti; — sellaisia paperipalasia voi tuuli lennättää pitkin maantietä."
Maisa oli nähtävästi hyvin innostunut; — — Gunlaugilla, tytöllä, oli nyt omat epäilyksensä: nimismiehen renki oli yhtäkkiä päättänyt keväällä matkustaa Ameriikkaan.
"Hän on tehnyt sen", sanoi hän varmasti vakuutettuna Kielsbergille — "tuo pitkä, viekas roikale. Kunhan se vain saataisiin todistetuksi!"
Mutta aina pahemmin sotkeutui sulhanen juttuun… Nimismiehen renki vaati uutta tutkintoa, ja Endren laatikosta löydettiin sekä tuo rahakirje, josta oli kaksi sinettiä murrettu auki, että vielä koko postisäkki lisäksi.
"Tuon nimismiehen rengin pitäisi saada —." Maisa istui kovasti liikutettuna, oli kuin koko maailma olisi noussut heitä vastaan nyt viimeisen näytöksen aikana.
Ja kun sitten lisäksi tuli se kohtaus, jossa noiden kahden piti vankilassa sanoa jäähyväiset toisilleen, — sulhanen tuomittiin kuritushuoneeseen iäkseen, — niin itki Maisa niin että kyyneleet valuivat pitkin poskia. Hän nyyhkytti ja kuivasi silmiään voiden tuskin nähdä alas näyttämölle ja ajattelematta edes, mitä Kielsberg sanoisi — kun samassa vankilanovi jälleen avattiin.
"Sehän oli hyvä", sanoi hän kääntyen innokkaana Kielsbergin puoleen ja huoaten helpotuksesta.
Kihlakunnantuomari, vanhemmat ja kaikki muutkin tulivat sisään näyttämölle, — ja nimismiehen renki seisoi siinä sidottuna vilkuillen ympärilleen, — ja paimenpoika, joka juuri oli nähnyt rengin yön aikaan hiipien vievän postisäkin Endren taloon!
"Nyt he varmaankin ovat jo aikaa sitten menneet naimisiin", — laski
Kielsberg leikkiä, — "ja ovat hirmuisen onnellisia!"
Maisa heitti päätään taaksepäin, häntä ei lainkaan haluttanut antaa tehdä pilaa itsestään.
"Niin, niin, siinä nyt näette, neiti Jons — tulitte kuitenkin ulos siitä ovesta, josta ette luullut tulevanne."
Oh, oli hän ennenkin nähnyt näytelmäkappaleita, huomautti Maisa lyhyesti. Äänen sävy oli loukkaantunut.
"Niin, olisinpa todentotta antanut paljon, jos olisin voinut päästä ulos jommastakummasta noista ovista."
Maisan kasvot saivat omituisen ilmeen. Kielsberg tarkoitti varmaankin, että hänenlaiselleen näytelmä oli kyllin hyvä.
"Mutta onhan teillä ollut hauska?" kysyi Kielsberg innokkaasti.
"On kyllä, — ja monet kiitokset piletistä… Mutta nyt täytyy minun sanoa hyvästit; pitää kiiruhtaa; huomenaamulla aikaisin alkaa jälleen työ Tranemeilla."
"Mutta kuulkaas, eiköhän meillä ole sama matka."
"Ei, paljon kiitoksia; minun täytyy poiketa Bjerkelle saadakseni sieltä huomiseksi muotilehden."
"Kas niin… oletteko loukkaantunut?…" Hän seisahti. "Varovaisuus on suuri hyve, mutta ei se ole laisinkaan hauska. Niin, niin, pitänee mennä sanomalehdentoimitukseen kirjoittamaan jotakin kappaleesta", keskeytti hän. — "Hyvää yötä, neiti Jons!"
— Ilta ei loppunutkaan oikein hauskasti…
Maisa seurasi häntä silmillään siksi kunnes hän oli rappujen alapäässä; miten varovainen täytyikin aina olla!
Kielsbergkin oli niin arka, että sanoi hyvästit täällä ylhäällä käytävässä: ei tahtonut saattaa Maisaa siihen valoon, kuin antaisi tämä saattaa itseään kotiin.
* * * * *
Tukkukauppias Tranemilla oli seuraavana aamuna suuri neuvottelu siinä pikku huoneessa, missä Maisa ompeli. Kaikenlaisten ruudullisten skottilaisten kankaitten mallitilkkuja oli hajallaan pöydällä. Signen ja Arnan ja Gretan piti saada leningit ja he neuvottelivat sen johdosta ja päättelivät.
Jos siitä aiottiin saada juhlapuku, niin olisi se pitänyt tehdä aivan toisenvärisestä kankaasta.
Ei se sopinut Gretalle, jonka mieluummin olisi pitänyt valita sellaista kangasta, joka teki pienemmäksi; eikä noita suuriruutuisia, joissa näytti kahta vertaa lihavammalta.
Greta seisoi kookkaana ja sanattomana ja epävarmana Ja kuunteli muitten perheen jäsenten erilaisia päättelyjä; kuului vain silloin tällöin jotain epäselvää muminaa: "hm — vai niin." Varmaankin hän mielellään joka tapauksessa olisi ottanut tuota suuriruutuista kangasta.
"Mutta eikö teidän mielestänne nyt Signen kihloissa ollessaan pitäisi mieluummin saada jotain toisenlaista kangasta?" huomautti hän lopuksi.
"Jotain yksiväristä", ryhtyi Arnakin kannattamaan häntä.
"Oh, huomaanpa kyllä Arnan pelkäävän, että näyttäisimme sisaruksilta, hän tahtoo komeilla yksinään", sanoi Signe.
"Niin, joka tapauksessa tahdon minä saada pukuni sellaisesta kankaasta. Mitä äiti sanoo?" intoili Arna. "Se on aivan muodikasta. Julie Norum saa myöskin isoruutuisen juhlapuvun."
"Jos nyt ensiksi ottaisimme Signelle ja Arnalle pukukankaat, — kuinkahan monta kyynärää luulette heidän leninkeihinsä menevän kangasta, Maisa?" suunnitteli rouva mietteissään… "Voi Arna, etkö voi antaa saksien olla rauhassa, tuo kiusaa minua."
"Nythän hameet eivät saa olla varsin leveitä", virkkoi Maisa miettien.
Hän neuloi vanulla täytettyä hametta neiti Raskille polkien ompelukonetta niin nopeaan kuin vain saattoi kaiken tämän puhelun ja pohdinnan keskellä. Varmaankin kestäisi tätä neuvottelua koko aamupäivän — rouvallahan oli tapana aprikoida kauan. Greta-neiti seisoi kääntäen päätään toisesta toiseen; — ei hän saisi juhla-leninkiä, mutta hän ei edes huomannut vielä kaikkien muiden olevan yksimielisiä siitä, että hänen piti saada jotakin yksiväristä kangasta…
"Ettekö voisi tulla toimeen neljällätoista kyynärällä kummallekin, vai mitä luulette?"
"Viisitoista, äiti!"
"Ole hiljaa, Arna. — Entä, jos ottaisimme neljätoista ja puoli, Maisa?"
"Voihan ruutujen kohdalle tehdä jatkoksen ja käyttää joka kangaspalasen pukuun."
"En tahdo mitään jatkoksia leninkiin, emmehän tahdo, Signe?"
"Minusta myöskään meidän ei pitäisi ostaa liian vähän kangasta, äiti", auttoi Signe.
"Jos ottaisimme neljätoista Arnalle ja viisitoista Signelle, Maisa, eikö siinä ole kylliksi? — — Niin, sitten pitää meidän määrätä värit."
Rouva kokosi mallitilkut ja meni ruokasaliin.
"Voit uskoa, Signe, että mitä enemmän antaa noille ompelijattarille kangasta, sitä enemmän panevat he sitä menemään", — kuului puoliääneen sisästä.
"Kas tässä — tämä vihreäruutuinen!" — huusi Arna. "Mitä pidätte tästä, Maisa?" — kysyi hän tullen ovelle ja näyttäen erästä mallitilkkua.
Ruokasalissa valittiin ja hyljättiin.
"Tuo ei olisi tuhmempaa Signelle?" kysyi rouva kerran toisensa perästä.
— "Taikka tämä, Maisa?"
Mallitilkkuja käänneltiin ja katseltiin joka puolelta.
Huh, ompelukone oli kerrassaan ilkeä tänään, lanka katkesi yhtämittaa.
"Valmistuuhan leninkini sunnuntaiksi — vai mitä, Maisa?" huusi Arna — "silloin menen Norumeille."
"Ethän toki, Arna. — Olet jo liian suuri mennäksesi sellaisiin pikkutyttöjen kesteihin koulutoverien luo", väitti rouva.
"Mutta hehän pyytävät minua sinne alinomaa!"
"Etkö ymmärrä, Arna, että sitten meidän taas vuorostamme täytyy pyytää kauppias Norumin pikkutyttöjä tänne."
"Niin, niin —"
"Mutta sitä emme voi tehdä."
"Enkö enää saa olla yhdessä Trinan ja Julian kanssa?" kysyi Arna harmistuneena.
"Saat kyllä käydä kävelemässä heidän kanssaan ja puhella aina, kun sattumalta tapaatte toisenne. Mutta meillä on niin paljon uusia velvollisuuksia seuraelämään nähden", selitti rouva miettien, koettaen asettaa sanansa niin varovasti kuin mahdollista… "Isän liike on suuresti laajentunut… hän on suuri tukkukauppias, näetkös, — ja pankkitirehtööri — ja hänet on valittu kaikenlaisiin luottamustoimiin — ja jos me ulottaisimme seurustelupiirimme jokaiseen pikkukauppiaaseen, jota me tuskin tunnemme…"
"Tunnemme — vaikka olemme seurustelleet niin paljon heidän kanssaan!"
"Siitä on jo monta vuotta — ainakin pari, — kun isä ja minä olemme käyneet siellä. Meidän täytyy supistaa tuttavapiiriämme ja olla niin valikoivia kuin vain voimme, näetkös, Arna…"
— Niin, toista edessä, toista takana, — ajatteli Maisa.
"Ja kun isä ja äiti eivät kerran käy heidän luonaan, niin onhan itsestään selvää, ettemme me, lapsetkaan, mene", puuttui Signe päättävästi puhumaan.
"Me lapset — kutsutko itseäsi lapseksi, sinä ja Torp voisitte kenties kutsua itseänne lapsiksi"… Arna jäljitteli ilkeänä lapsen ääntä. "Sinä olet niin hirveä ja pikkumainen, Signe."
"Hyi, en tahdo kuulla tuollaista puhetta", muistutti rouva, — "kuinka voit käyttäytyä tuolla tavoin sisartasi kohtaan."
"Mutta saan kai kuitenkin kävellä Trinan kanssa…"
* * * * *
Ompelukone oli aivan mahdoton tänään, Maisan täytyi purkaa se kokonaan ja puhdistaa. Neula oli ensin liian ylhäällä, niin ettei se koskettanut alalankaan, ja nyt oli se jälleen liian alhaalla… Kas, nyt se rasahti poikki…
Ja tuossa tuotiin jo Maisan päivällistarjotinta — melkein koko aamupäivä oli jo mennyt hukkaan.
— Päivällisen jälkeen voi koneella jälleen kutakuinkin ommella, — kun teki sen varovaisesti. Vanha, käheä-ääninen seinäkello kävi jo kolmatta; mutta varmasti se edisti, sillä auringonsäteet eivät vielä olleet häipyneet takapiharakennuksen katolta…
"Vai niin, täällä on tänään ompelijatar", sanoi Anton vilkaisten sisään konttoriin mennessään…
Ruokasalin suuressa, valkeassa, ruotsalaismallisessa uunissa oli tuli, mistä virtasi lämpöä Maisankin huoneeseen, kun päivällisen jälkeen ovet jälleen avattiin.
Ja taas otti rouva esiin mallitilkut, mutta Maisa oli varma siitä, että lopputulos olisi sama.
"Niin, minun pukukankaani osto on jo päätetty", sanoi Arna, tullen Maisan luo. "Olen iloinen, että te ompelette sen, sillä silloin saan siitä sellaisen kuin tahdon.
"Niin, olen iloinen siitä. — Leningistäni pitää tulla oikein hauska — kuuletteko. Kernaimmin lyhyenpuoleinen hame, ja joku aivan erikoinen malli pitää teidän keksiä. Senhän ikäänkuin pitäisi esittää skotlantilaista vuoristopukua ja sen vuoksi ei saa näyttää siltä kuin kulkisi ja laahaisi perässään ikävää, raskasta arkipukua. Siksi se ei mielestäni sopisi Signellekään", uskoi hän hiljaa Maisalle.
Rouva oli nyt palaamaisillaan takaisin ensimäiseen mielipiteeseensä — "on tosiaankin jotain niin sievää ja raikasta tuossa hyvin pieniruutuisessa kankaassa. Ja sitä otammekin, vai mitä arvelette, Maisa; — tai ehkä odotamme siksi kunnes Signe tulee…"
"Mutta minun leninkini pitää valmistua sunnuntaiksi", kuiskasi Arna. —
"Sen pitää, sen pitää, kuuletteko."
"Kunhan vain äitinne ei tahtoisi minua ensin ompelemaan Signe-neidin leninkiä."
"Koettakaa järjestää asiat niin, että minun leninkini ommellaan ensiksi. Kuulkaa, sen täytyy valmistua sunnuntaiksi, Maisa… Trina, minä ja Jaakko Schou menemme silloin luistelemaan Ladegaard-järvelle. Mutta ette saa puhua siitä kenellekään, — kuuletteko!"
Maisan tarkkaavainen kasvojenilme osoitti hänen ymmärtäneen. —
Tuntui niin oudolta tänään kuulla puhuttavan rakkaudesta. Hänen ajatuksensa olivat vielä eilisillan kappaleessa ja kohta toisensa perästä palasi hänen mieleensä. Hänen täytyi saada puhua jonkun kanssa siitä:
"Voitteko uskoa, Arna-neiti, että olin eilen illalla teatterissa katsomassa 'Kosintaa'", kertoi hän.
"Vai niin, Gunlaugia!" nyökkäsi Arna — "me näimme sen jo perjantaina."
"Niin Gunlaugia. Aluksi näytti se pelkältä ilveilyltä, mutta lopulta se oli varsin vakava."
"Eniten itkin heidän sanoessaan toisilleen jäähyväisiä vankilassa", uskoi Arna.
"Varmaan on joskus elämässäkin voinut käydä samalla tapaa."
"Niin —, olen varma siitä. Kunhan vain…"
"Äiti", — nauroi Signe ruokasalissa, "nyt tuolla toisessa huoneessa istutaan kaikessa ystävyydessä ja keskustellaan 'Kosinnasta' ja ollaan niin yksimielisiä, että se on vallan liikuttavaa."
"Niinpä niin, todentotta, se on hauskin kappale, minkä olen tänä talvena nähnyt."
"Anton nimitti sitä kehnoksi ryövärikappaleeksi, joka sopii vain kolmannen rivin yleisölle, ja niin se onkin."
"Niin, tytön olisi varmaankin pitänyt ottaa rikas Tronsen, silloin olisi varmaan mielestäsi ollut niinkuin olla pitääkin."
"Kappaleelta puuttuu omintakeisuutta ja todellista arvoa, ja sommitteluun nähden on siinä suuria virheitä, paras Arnaseni!"
"Mutta kuulkaas sitä sanatulvaa! — Niinkö oli sanomalehdessä?"
"Se ei liikuta sinua… ymmärrän sen verran itsekin."
"Ahaa, — siis herra Torp on sanonut niin! — Niinpä meidän on oltava varuillamme ja sovitettava sanamme sen mukaan. Greta, kuuletkos, kappaleelta puuttuu — niin, miten se nyt olikaan —".
"Olet varsin lapsellinen väitellessäsi tällä tavoin, Arna", sanoi rouva. "Onhan mahdollista, että kappale liikutti mieltäsi, mutta sinun ei sovi ryhtyä arvostelemaan sitä."
… "Niin, kun on jotakin hauskaa, niin täytyy sitä pitää ikävänä", mutisi Arna; — "mutta jos vain on jotain hyvin ikävää, niin —"
"Niin, niin, rakas Arna. Se on kehno kolmannen rivin yleisön kappale, siitä ovat sekä lehdet että yleisö yhtä mieltä, — oikein joutava kappale, yksinkertaista tunturiyleisöä varten."
"Varsin sopiva sinulle ja kaikille katonrajassa istuville", lisäsi
Signe.
"Toivonpa, että teatterinjohtaja, jonka päähän voi pälkähtää antaa tilatuilla paikoilla istuvan perjantai-illan yleisön katsoa sellaista kappaletta, saa kuulla siitä julkisesti valitettavan sanomalehdessä", sanoi lempeästi täti Rask, kiiruhtaen Maisan huoneen läpi, — oli jo aika ajatella kahvinkeittoa.
Huh, huh — sitä ompelukonetta, joka oli suorastaan mahdoton tänään; se kulki ja pysähtyi, kulki ja pysähtyi lakkaamatta Maisan ommellessa poimua täytteeseen. Tiedänhän, että langan ja neulan numero on oikea; — mutta on aivankuin koko kone olisi noiduttu.
"Kolmannen rivin yleisöä varten"… Maisa käänsi silmänsä ihmetellen kattoon kuten rouvakin oli tehnyt.
* * * * *
Maisa ei ollut hyvällä tuulella mennessään kotiinpäin illalla, —
Tranemilla oli tänään ollut niin sietämättömän ikävää…
"No, mihin te menette sitä kyytiä, neiti Jons. — — Hyvää iltaa!" tervehti Kielsberg, — siinä hän nyt taas oli tänäkin iltana.
"Hyvää iltaa!"
"Näytättepä olevan pahalla tuulella, — onko teillä vastoinkäymisiä, — näyttääkö maailma mustalta nyt — kuin muste?"
Maisa hymyili hiukan ja vilkaisi häneen, yhtä synkkänä kuitenkin mieleltään.
"No, mutta rakas ystävä, ovatko asiat nyt aivan huonosti. Oletteko suorastaan turmellut rouvan Tranemin leningin?"
"Voi, mitä te puhutte", huokasi hän. — "Minä olen niin vihainen, niin vihainen, — tänään on sitä kappaletta, jonka näimme eilen illalla, haukuttu aivan pahanpäiväisesti. Tranemilla sanottiin, että se on vain alhaisia ihmisiä, kolmannella rivillä istuvaa yleisöä varten… kappale, joka sopii vain näytettäväksi Young-torilla!…"
"Sanottiinko Tranemilla todellakin niin?"
"Aivan niin, ryövärijuttu kolmannen rivin yleisöä varten, ja paljon muuta yhtä kaunista! Voi ihan suuttua silmittömäksi heidän jaaritustaan kuunnellessaan… Ja he sanoivat, että koko kaupunki on samaa mieltä, niin on ollut lehdissäkin."
"Vai niin, vai on kaikissa lehdissäkin niin, — vai niin, vai niin — vai on kaikissa sillä tavoin." — Kielsberg katseli miettien keppiään, jota hän heilutteli edessään tehden sillä kaikenlaisia kuvioita… "Vai ovat nuo Tranemit niin kovin hienoja — vai niin — ja heillä on kovin hienostunut maku… Mitäpä jos voisimme suututtaa sitä rouvaa hiukan."
"Koettakaa kuunnella, onko jonakin päivänä tästä kappaleesta heidän aamulehdessään, neiti Jons." — —
* * * * *
— Oli oikein hauska ommella Arnan leninkiä, se oli ikäänkuin vaikea tehtävä, joka piti osata ratkaista. Ja Maisa luulikin nyt keksineensä oikean kuosin, vaikka tuon suuriruutuisen kankaan leikkaaminen ei ollutkaan helppoa. Arna-neiti näyttäisi reippaalta ja komealta siinä jäällä kaitoine, lyhyine hameineen ja korkeine nappikenkineen.
Ja nyt, keskiviikko-aamuna, oli kaikki leikattu ja harsittu niin että ompelukoneella ompeleminen menisi kuin tanssi.
"Maisa, Maisa!" huusi Arna tullen sisästä sanomalehteä heiluttaen… "Voisitteko uskoa, mitä tässä on kirjoitettuna 'Kosinnasta' tänään. — 'Näyttää olevan puolue tässä kaupungissa'", luki hän, — "'joka välttämättömästi tahtoo arvostella juhlallisen vakavasti tätä viatonta kansanhuvinäytelmää. Esteetistä tunnetta on loukattu, teatterinjohtaja, joka uskaltaa tarjota sellaista hienosti sivistyneelle perjantai-illan yleisölle, pitäisi lievimmin sanoen todella pistää siihen kuoppaan, mistä nämä kaksi rakastavaista raukkaa niin suurella vaivalla pelastuvat. Tarvitsemme kansallisia näytelmäkappaleita, joissa on meidän omia kansalaisiamme, eikä meidän pitäisi näytellä vieraita; mutta tässä tulee esiin keikailu kaikessa surkeassa epävarmuudessaan siitä, mikä on hienoa ja mikä ei, ja toitottaa vaaraa ja tulipaloa! Me voimme kuitenkin tyynnyttää näitä huolestuneita sillä, että se osa meidän hienompaa yleisöämme, jonka sivistys on vanhempaa, ja jonka ei tarvitse ajatella aran nousukkaan tavoin, näkee aivan turvallisena ja tyytyväisenä alun sellaisiin kansannäytelmiin, joilla — olkoonpa että niillä on puutteensakin — kuitenkin näyttää olevan tarpeeksi terveitä ja hyviäkin puolia liikuttaakseen avonaisia ja teeskentelemättömiä luonteita.'"
Maisa löi käsiään yhteen ja punastui korviaan myöten.
"Kirjoitus on kyllä hirveän ilkeä", — arveli Arna, — "hirveän ilkeä, — mutta muuten, niin — se tekee hyvää Antonille ja Signelle ja herra Torpille myöskin. —"
Hän ryntäsi jälleen sisään.
Varjelkoon, tuossa suuressa sanomalehdessä! — Eihän vain voinut tulla ilmi, että hänellä oli jotain sen asian kanssa tekemistä…
Maisan korvia kuumoitti, vaikka tuo kirjoitus ilahduttikin häntä, oli aivan kuin ilma olisi puhdistunut.
Voi taivas, — ei suinkaan milloinkaan voinut tulla ilmi, että hänellä oli mitään asian kanssa tekemistä? — Oli aivan kuin häntä olisi hiostanut…
Eihän toki —
— Mutta eikös tosiaan Arna narrannut Antonia lukemaan sen kaikille ääneen sisällä salissa päivällisen jälkeen!
Kas, kuinka hän puhui kovaa, — kaksinkertaisten ovien läpi saattoi erottaa hänen suuttuneen äänensä. Ja herra Torp kuului puhuvan hitaasti ja valituin sanoin, — tuollaisessa ilveilyssä ei Maisa ollut milloinkaan ollut mukana.
Täti Rask liehui edestakaisin. Maisa tarkasti häntä salaa, hän näytti niin kummalliselta eikä myöskään tarttunut niin lempeästi ovenripaan kuin tavallisesti. — Sepä oli oikein heille kerrankin…
— Maisa oli aivan ahdistuksissaan ja peloissaan tullessaan aamuisin taloon, ennenkuin oli saanut tietää, oliko jotain lisää vielä sanomalehdissä.
Olipa siitä tottatosiaan syntynyt rytäkkä. Arna sanoi Theodorin ja muittenkin luulevan, että teatterinjohtaja itse oli sepittänyt artikkelin, hän oli muka tahtonut puolustaa kappaletta. — Mutta nyt oli jo ikäänkuin rauhallisempaa, — eikä hän voinut sanoa muuta kuin että hän iloitsi joka kerran heitä katsellessaan ja ajatellessaan koko tätä ilveilyä, hän olisi kernaasti nauranut sydämensä pohjasta.
Kielsberg oli kovin kysellyt rouvaa; kaikkein ilkeintä asiassa oli, että tuo kirjoitus oli ollut luettavana heidän hyvässä, vanhassa lehdessään, sanoi hän. Niin, saattoikohan olla toista samanlaista ihmistä tässä maailmassa…
Lauantai-iltana oli myöskin Signen leninki valmiina ja Maisa oli juuri koettamassa sitä tämän ylle, kun Anton tuli sisään ja alkoi lukea ääneen heille kaikille iltalehteä:
"Keskiviikkona pelästytti eräs mies hyvää kaupunkiamme ilmoittamalla, että täällä olisi suuri puolue, joka on kovasti paheksunut sitä, että 'Kosinta' on otettu esitettäväksi kaupungin teatterissa. Me ryhdyimme heti tutkimaan asiata ja voimme sanoa, että olemme rehellisesti kykymme mukaan nuuskineet uutisia saadaksemme tietoomme sellaista, mikä vivahtaisi siihen, että tuollaisen yleisen vastustuksen myrsky on nousemassa. Mutta ei sinnepäinkään, aivan hiljaista kaikkialla, — ei edes mitään vastakkaista tuulenpuuskaa voi havaita. — Hiukan banaali farssi — siitä ovat kaikki yksimielisiä! Tuo arvostelija, joka toitotti niin mahtavasti sotatorveen, muistuttaa mielestämme pukkia, jonka tekee mieli puskea, mutta joka kaipaa sopivaa esinettä harjoitellakseen —"
"Kas niin, nyt on kaikki lopussa…" ajatteli Maisa, joka aivan alkoi vavista koetuksen kestäessä…
"Tiesinhän, että jotakin vastattaisiin sellaiseen yltiöpäiseen kirjoitukseen" — pääsi rouvalta, jonka puoliavoimet silmät loistivat; hän ei hetkeksikään keskeyttänyt Signen leningin tarkastelua.
"No, hän saa nenälleen!" ylpeili Anton, — "hän pitää kyllä varansa seuraavalla kerralla."
"Näetkös nyt, hyvä Arnaseni", puuttui Signe puheeseen katsoen pienillä silmillään tarkkaavasti peiliin, "siinä sanotaan nimenomaan kaikkien olevan yksimielisiä siitä, että se on banaali farssi."
"Ei, niin siinä ei ole, hiukan banaali on siinä vain."
"Tuo kirjoitushan on niin ylimielinen", huomautti neiti Rask, — "lopultakin käy selville, kuka on sivistynyt."
"Se on hirveän — hirveän hyvä kirjoitus", huudahti Anton. "Nythän hänestä olemme päässeet ja sen hän on varsin hyvin ansainnut!" —
Maisalla oli epämääräinen tunne jostakin, jonka seurauksia hän ei voinut edeltäpäin nähdä — — oli tulossa häväistysjuttu, josta riittäisi puheenaihettakoko kaupungille. Hän oli hyvin iloinen saatuaan rouvalta viikon palkkansa ja päästyään lähtemään kotiin.
Eikös nytkin vaan siinä seisonut Kielsberg ilmielävänä hänen kääntyessään kadunkulmassa; tämä oli varmaankin aivan vartavasten seisonut ja odotellut häntä.
"No, neiti, olemme kärsineet surullisen tappion tänään!" — —
Tuon piti kuulua iloiselta; mutta Maisa kyllä huomasi tuon artikkelin loukanneen häntä.
"E-hei — en ole niin hullu, että ryhtyisin taisteluun tuon kappaleen vuoksi", mumisi hän.
"Mutta he ovat nyt joka tapauksessa saaneet, mitä ovat ansainneetkin. Sillä osuin aivan oikeaan, näettekö; — ja perheessä, missä ompelette, iskin kaikkiin yhdeksään… Varmaankin siellä iloitaan suuresti tänä iltana. Vai mitä? — Rouvako? Eikö rouvan mielestä artikkeli ollut hirveän hyvä…"
Kielsberg oli raivoissaan, sen Maisa hyvin kuuli; hän kulki mumisten itsekseen.
"Saan lohduttaa itseäni sillä, että olen taittanut peitseni naisen vuoksi…", hymyili hän; — "ja hyvä omatuntohan tuo keppiä. — Sitä paitsi, kuten tiedätte, on hyvä saada vähän vaihtelua suruihinsa, — samanlainen ei kelpaa aina."
"No, teillä nyt ei varmaankaan ole paljoakaan suruja, teillä, joka olette aina niin iloinen."
"Ei-i, nykyään ei ole muuta neuvoa kuin joko hirttäytyä tai ruveta kotiopettajaksi…"
Voi ystäväparkaa, oliko tällekin elämä niin vaikeata. Maisa lähestyi häntä jonkun verran nähdessään hänen nyt puhuvan totta.
"Se merkitsee, että useita vuosia menee hukkaan… ja olisin nyt voinut kenties taistella pari kolme vuotta eteenpäin. Minulle oli hiljattain suureksi lohdutukseksi muuan hammassärkyä poteva mies, joka alinomaa virkkoi: vain kestävyyttä, vain kestävyyttä! — — Nauratteko, neiti Jons?"
"Enpä tosiaan tiedä pitäisikö minun itkeä vai nauraa." — — — Maisa oli aivan liikutettu. — "Ette kai tarkoita mitään tuolla ilkeällä puheellanne?"
"Ei, olkaa rauhassa, — jos on joku, jota tahdon mahdollisimman kauan säästää, niin — —; luulen kyllä, että tahtoisin nähdä monen muun ennen hirtettynä. — Jokaisella on tehtävänsä, nähkääs, ja luulen, että taivas on aivan erikoisesti asettanut minut huolehtimaan siitä, että muuan Baard Kielsberg pääsee eteenpäin maailmassa.
"Ja niin täytyy taistella ja rehkiä ja koettaa ottaa asia sen iloisimmalta puolen."
Maa tuntui vajoavan Maisan alla; tuo oli ilkeätä iloa.
"Sanokaahan, neiti Jons, eikö mielestänne Tranemit tarvinneet hiukan läksytystä."
"Ky-yllä."
"Menkäämme pääasiaan, he ovat olleet masentuneita kauemminkin kuin puolen viikon ajan, — ja te olette elänyt ja iloinnut niin kauan. Olkaamme tyytyväisiä kumpainenkin."
Nyt ei Maisa voinut vastata enää, sillä kyyneleet olivat tunkeutumaisillaan esiin.
"Ei suinkaan siinä mielestänne ole mitään liikuttavaa?… No, teidän kohtalonne on ommella muille — toisten leninkejä, — toisten suruja — niin, silloinhan omat murheet unohtuvat —"
Kielsberg jätti nopeasti hyvästit.
… Tänään oli tapahtunut liian paljon — sen tunsi Maisa päästyään kotiin huoneeseensa, — hänen täytyi itkeä kelpo lailla.
Mutta ne eivät olleet pelkästään surunkyyneleitäkään…