Maisa Jons

by Jonas Lie

V.

"Maisa… Maisa, teillä on iloinen nimi, tästäpuoleen kutsun teitä vain
Maisaksi — niin — kahdenkesken ollessamme, muuten — niin —" —

Nuo sanat kaikuivat alituiseen Maisan korvissa aina siitä asti kun he viimeksi olivat olleet yhdessä…

Maisa oli ollut monta kertaa huhtikuussa Kielsbergin kanssa teatterissa, ja tämä oli myöskin kerran odottanut Maisaa Tranemien talon ulkopuolella. Kielsberg oli kertonut hänelle koko ensimäisen näytöksen sisällyksen, niin että Maisasta tuntui kuin olisi hän nähnyt senkin… Aina kun lehdissä oli arvosteluja kappaleista, sai Maisa lainata niitä Kielsbergiltä, jolla niitä oli aina takintaskussa. Seuraavalla kerralla tämä aina kysyi: "No, mitä piditte siitä, neiti Jons?"

Maisa ei uskaltanut juuri vastata; ei sen vuoksi, ettei hän olisi lukenut niitä tarkkaankin. Sillä hänen suurin huvinsa oli istua ja lukea iltaisin niin että hän monesti unohti ajoissa mennä nukkumaankin, — etenkin silloin, kun niissä arvosteltiin sellaisia kappaleita, joita hän itse oli ollut katsomassa.

Kielsberghän kirjoitti niin sattuvasti, että hänen sanansa menivät suoraan sydämeen, — vaikka hän joskus arvostelikin jotakuta näyttelijää purevasti. Oli sääli heitä, — ja sen Maisa oli suoraan sanonutkin Kielsbergille. Mutta silloin tämä vastasi, että huono näyttelijä saattoi tärvellä koko kappaleen, että hän ryösti monelta sadalta ihmiseltä paljon naurun tai itkun arvoista, sellaista, joka olisi herättänyt vastakaikua heidän sydämissään — teiltäkin, neiti Jons, paljon muistelemisen arvoista. Sen sijaan te varmaankin nyt istuitte ja koetitte tukahduttaa haukotuksen.

Eikö hän ravistelisi näyttelijää, joka ei kykene saamaan itsestään niin paljon irti, että hänen esitettäväänsä henkilöön tulisi eloa. Ennen kaikkea piti yleisö saada ymmärtämään, että sitä oli vedetty nenästä. —

— Mutta itsekin hän nyt vain petkutti yleisöä ja kirjoitti jokapäiväisen leipänsä vuoksi! väitti hän, — jos hän olisi ollut oikea arvostelija, niin —. Nyt piti hänen vain huolehtia siitä, että petkutti niin vähän kuin mahdollista. —

Mutta Maisa huomasi, ettei tosi näyttelijänä olokaan ollut pelkkää iloa ja huvia, sehän saattoi olla varsin vaikeata — — —

Hyvä Jumala, Maisa ei edes uskaltanut ajatellakaan, millaiseksi elämä jälleen muodostuisi, jos Kielsbergin täytyisi muuttaa asuntoa kesäksi! —

Miten autiota ja tyhjää olisi jälleen…

Maisa ei ollut milloinkaan elänyt sellaista aikaa kuin tämä — niin paljon iloa ja niin paljon ajattelemisen aihetta oli joka päivä. —

Mutta nyt näytti tulevaisuus synkältä — — —

Rouva Thorsen oli kertonut, että enemmän kuin kahden kuukauden vuokra oli maksamatta, — hän ei suinkaan ollut kohtuuton, sanoi hän, mutta leskiraukan täytyi aina olla varuillaan ja jollei Kielsberg olisi ollut tuollainen siivo, hiljainen ylioppilas, ei hän suinkaan olisi ollut näinkään kärsivällinen — — —

— Maisa oli tulossa kotiin Tranemeilta illalla, kun hän näki Kielsbergin kävelevän sillalla ja heiluttelevan keppiään; hän oli varmaankin matkalla kaupunkiin.

Hän katsoi Maisaa hajamielisen näköisenä ja nyökkäsi vain hyvää iltaa ohikulkiessaan.

"Maisa!" — kuuli hän samassa takanaan sanottavan, — "tulin juuri nyt ajatelleeksi, ettei maailma ehkä olekaan niin ikävä, — ja tosiaankin oli se ajatus minulle tarpeen tänä iltana, — teissä on jotain niin reipasta, niin rohkeata — — on niin virkistävää nähdä teidän tulevan tuollaisena pää hiukan eteenpäin taivutettuna ja kiireisin askelin; — odotan aina, mitä silmäripsienne alla piilee, kun luotte silmänne ylös — — Ihminen kaipaa aina jotakin tavallista arvokkaampaa. — —

"Ja sitten kiiruhdatte portista sisään, — niin — se nyt ei ole niin hauskaa. Tulen silloin aina ajatelleeksi tuollaista räätälilintua, joka lentelee ulos ja sisään ja joka hyödyttää muita, ja joka visertää niin iloisena muitten mukana leikissä. Olette niiden sukua — vaikka pesänne onkin ullakolla täällä kaukana syrjäkaupungilla — — —

"Kuulkaas Maisa, ettekö voi kävellä jonkun matkaa kanssani pitkin tuota katua? — Oi, ei — älkää nyt pelätkö, — — niin emme niin pian saavu tuon ikuisen portin luo!"

Ky-yllä, sen Maisa kyllä voisi tehdä — —

Kielsberg oli näyttänyt niin masentuneelta Maisan tavatessa hänet, ja nyt hän jälleen oli aivan ihmeellisen iloinen, — siinä piili varmaankin jotain…

"Ei kukaan ihminen voisi huomata teistä, että olette istunut ja ommellut ja ommellut", — alkoi hän jälleen heidän kulkiessaan eteenpäin; — "on aivan kuin olisitte ravistanut koko päivän itseänne. Teillä ei varmaankaan ole koskaan velkoja, Maisa?"

"Oh, kesäaikaan niitä on kyllä minulla" — tiesihän Maisa, että se juuri Kielsbergin mieltä painoi.

"Niin, mutta silloin maksatte ne kauniisti jälleen."

"Niin pian kuin voin."

"Voin — voin — niin! — — Neula voi varmaankin lopuksi tehdä ihmisestä hirveän huolellisen ja tarkan", — sanoi hän yhtäkkiä, — "se johtuu varmaankin jokapäiväisestä harjoituksesta olla ompelematta pistettäkään väärin. — Muuten on niin paljon ommeltava uudestaan — koko leninki voi olla tärvelty. — Eikö totta, Maisa?" ärsytti hän.

"Mutta muuten voitte uskoa, ettei tuo teidän varovaisuutenne ja valppautenne ja kunnollisuutenne ja velattomuutenne ja kelvollisuutenne ole lainkaan hauskaa — — minä annan neulan mennä yhtäkyytiä koko kaulurin läpi", jutteli Kielsberg.

"Niin, sellainen minä olen!" — ajatteli Maisa; ja hymyillessään ja katsoessaan Kielsbergiin hän näytti melkein siltä kuin olisi tehnyt tästä pilaa ja älynnyt hänen puheensa ytimen.

"Eiköhän ole parasta, että käännymme nyt?" — keskeytti Maisa hänet.

"Niin, tuo on aivan teidän tapaistanne! — Kuljen tässä niin tuskaisena ja vaivattuna kuin piikkisika ja minusta tuntuu kuin jutteleminen teidän kanssanne vaikuttaisi minuun kuin opiumi-annos, — ja niin saatatte te yht'äkkiä sanoa: eiköhän ole parasta, että käännymme ympäri nyt?"

"Kun ette kuitenkaan koskaan sano, mitä oikein ajattelette, niin —" virkahti Maisa yht'äkkiä nakaten niskojaan.

"Vakuutan, ettei koko kaupungissa ole ainoatakaan ihmistä, jolle voisin puhua niinkuin teille… Ei, älkää pudistako päätänne, Maisa, — olette ainoa naistuttavani koko kaupungissa, näettekö. — Niin, onhan se harvinaista, mutta kun saa ponnistella, niinkuin minä saan, niin täytyy olla ilman sitä ylellisyystavaraa… Kuljeskelen nykyään miettien, mistä saisin hankituksi itselleni kutakuinkin siistit tulot kesäajaksi. Sillä nyt loppuvat kaikki mahdollisuudet joka puolelta" — lisäsi hän luontevasti.

"Mutta tehän kirjoitatte niin hyvin lehtiin", sanoi hän lämpimän vakuuttavasti.

"Parin viikon kuluttua on sekin ohi, silloin loppuvat tämänvuotiset teatterinäytännöt. — Ja siitä sain juuri parhaat tuloni."

"Uskon, että keksitte jotain keinoja", sanoi Maisa luottavasti.

"Kas, uskotteko todella niin? — Vakuutan senkin jo ilahduttavan minua, että uskotte niin. — — Niin, niin, enhän lainkaan sano, etteikö jotain voisi pälkähtää päähäni, — vain se suuri toive elähdyttääkin minua", nauroi hän. — "Mutta sanonpa, että mistä järkevästä ihmisestä tahansa tuo toivo näyttäisi sangen vähäiseltä! — Kotiopettajaksi jälleen kahden vuoden ajaksi saadakseen orjan tavoin raatamalla niin paljon kokoon, että taas voi opiskella yhden vuoden ja onneen ja sattumaan luottaen toisenkin — kuten nytkin tällaisen kylmän talven… kuluneessa päällystakissa… ja ilman puita! — Mutta on onni, etten ole mikään järkevä ihminen… vaan sellainen, joka tahtoo päästä melkolailla järjettömästi eteenpäin, ymmärrättekö?

"Niin, nähkääs, olen nyt puhunut teille tästä — siksi että — no niin — hm — hm —

"Olette niin sievä tuossa päällystakissanne ja tuo raikas, punainen silkkihuivi kaulassanne… Pitääkö tuon hiuskiharan riippua tuollatavoin korvan juuressa?" — hänen piti vain osoittaa sitä, mutta hän pyyhkäisi sen syrjään sensijaan —

"Voinettehan antaa minulle oikein kunnollisesti kättä."

Kyllä, sen saattoi Maisa tehdä — vieläpä ilman hansikasta — — —

"Ja teidän pitää jälleen mennä Tranemeille huomenna?… Silloinhan voin tavata teidät siellä puolella kaupunkia."

* * * * *

Maisa oli istunut Tranemeilla nyt melkein koko kuukauden ajan. Heidän piti muuttaa maalle pääsiäisen jälkeisellä viikolla ja senvuoksi oli kiireesti ommeltava aamupukuja ja kesäpukuja ja sitäpaitsi piti Signelle korjata yhtä toista vanhaa ja ommella uuttakin sen lisäksi mitä Bergin sisarukset valmistivat. Herra Torp oli vaatinut, että häät vietettäisiin kaikessa hiljaisuudessa, — nuori pari matkustaisi heti niiden jälkeen ulkomaille…

Oli hauskaa istua näin, kun aurinko paistoi kaikkiin huoneisiin; ovet olivat auki, neiti Rask ei ollut nyt sulkemassa niitä. Hän oli rouvan, Gretan, Signe-neidin ja puutarhurin kanssa matkustanut Lökkenille puutarhaa katsomaan.

Arna istui ja soitti ja lauloi sisällä arkihuoneessa.

Hän lopetti kesken "Viimeisen ruusun", joka ei tahtonut sujua ja aloitti: "Kuin prinssinä Arkadian ol' elon' onnekas" —

Ja sitten jälleen niin liikuttavasti: "En kunnaitas ja laaksojas mä koskaan unhottais" —

Toisesta toiseen!

Nyt alkoi hän pitkän pianokappaleen, — hah, hah — se ei käynyt… ja aloitti jälleen "Yankee doodle-dandy" —

Hän kävi keittiössä ja kysyi, mitä päivälliseksi valmistettiin, kesti niin hirveän kauan, ennenkuin he tulisivat Lökkeniltä.

Samassa lensi hän jälleen sisään ja lauloi sangen juhlallisesti:
"Sancta Lucia! — Barcetta mia…"

Hänellä oli oikein hyvä ääni ja niin paljon tunnetta laulussa. — —
Niin Arna, jos hän vain tahtoi niin —

Ahaa, — nyt ymmärsi Maisa asian! — Didrik, kadetti, tuli kotiin sotakoulusta kello yksi tänään; Arna oli nähnyt tämän keittiönikkunasta —

Hän tuli sisään ja nyökkäsi Maisalle tummalla päällään, ja hiipi hiljaa sisään varpaisillaan…

"Niin hävytöntä!"… puhui Arna yllätettynä. — "Hiipiä tuolla tavoin sisään."

"Vakuutan sinulle, että sinä mielestäni laulat kauniimmin kuin voit aavistaakaan. Sinähän laulat niin että —"

"Se on alhaista, sanon. Istun täällä kaikessa rauhassa ja luulen olevani yksin, — kaikki ovat ulkona tänään — ja niin…"

"Oletko todellakin loukkaantunut, Arna?"

"Loukkaantunut? — — minä voisin…!" — hän polki jalallaan lattiaa.
"Hiukan täytyy sinun kuitenkin saada — tukkapöllyä —"

He juoksivat tuolien ja pöydän ympäri kummassakin huoneessa, siksi kunnes Arna seisahti hengästyneenä…

Samassa olivat he molemmat jälleen pianon ääressä…

… "Moritz, sun tautis, se vie sinut hautaan."

Hirveätä, miten karkea basso hänellä oli. Mutta että Didrik saattoi olla niin surullinen; kuului aivan siltä, kuin olisi hän haudan partaalla, ikäänkuin hän ei voisi elää neljääkääntoista päivää keuhkotautineen.

Ja sitten seurasi: "Tuo kaunis Cecilia Waasa, kun kuudanyönä hän kuunteli —"

Arna ei oikein osannut sitä; eikä hän sanonut enää tahtovansa soittaa kuutamosäveliä —

"Ja sinunhan pitäisi olla kotiarestissakin, — ilmoitanpa todentotta luutnantti Schoulle, että herrastelet täällä alhaalla — saatpa silloin istua ylhäällä huoneessasi vähän kauemminkin, siitä voit olla varma… Niin, minun täytyy sanoa!"

"Sitä et tee."

"Kyllä, aivan varmaan teen sen."

He alkoivat jälleen juosta — nyt ruokapöydän ympäri, ja Maisa näki, että Arna osasi kiemailla, hän lensi niin kevyesti ja taivutti itseään ja osoitti häntä sormellaan. Jakob Schou ei varmaankaan olisi kovinkaan mielissään, jos näkisi… Arnassa oli jotain kissamaista hänen leikitellessään tuon mustasilmäisen, kahdeksantoistavuotiaan poikanulikan kanssa, — joka luonnollisesti rakastui silmittömästi häneen…

"Kas, tuolla tulee kadetti Knoff vierailulle!" sanoi hän yhtäkkiä.

Mutta junkkari Didrikillepä tuli kiire; hän juoksi poikki arkihuoneen ovesta ovelle harpaten puolet rapuista yhdellä ainoalla kerralla!

Ja Arna soitti "Yankee-doodle-dandy'a", niin että piano paukkui.

"Juoksin aivan tahallani Didrikin kanssa, jotta hän saisi olla vähäsen liikkeellä", sanoi Arna tullen Maisan luo, — "sillä hänellä on kolmen päivän kotiaresti, raukalla. — — — Mutta oletteko ennättänyt näin pitkälle, laskostanut laahustimen, poimutellut kaulan ympärystän ja ommellut koristeet eteen — oletteko tosiaan tehnyt kaiken tämän aamupäivällä?"

— — Kaiken sen oli Maisa tehnyt — hän oli oikeastaan saanut ihmeitä aikaan nyt monena päivänä; väliin saattoi innostua ompelemaan kuumeisella kiihkolla ompelukoneella… Koko ensimäisen vuoden, jolloin niitä oli kaupungissa — oli hän ollut oikein intohimoisen kiihkon vallassa, — hän oli laskenut päivät milloin taas pääsisi takaisin niihin taloihin, joihin se oli hankittu, ja maatessaan ajatteli hän sitä ja yöllä uneksi siitä. Konsuli Schoun kone oli erinomainen; — Maisa saattoi polkea sitä polkemistaan ja työ luisti, niin ettei hän edes muistanut ajan kulumista; — hänet oli sinä vuonna vallannut oikea ompelukonekuume.

Nythän kävi työ paljon helpommin ja nopeammin kuin ennen, — oli toista nyt kuin istua ja ommella käsin ja nypläillä niinkuin hän oli tehnyt aina siitä asti kun oli päässyt ripille! Kun hän vain ajatteli, miten kauan oli pitänyt istua ennenkuin sai leningin ommelluksi tai päärmätyksi jonkun laskosteen!… Nyt oli hän jo oppinut huomaamaan, mikä aina kulloinkin oli vikana, kun kone ei tahtonut toimia, aivan mitätön asia saattoi olla esteenä.

Mutta pahalle tuulelle ei vain saanut tulla sitä koetellessa, sillä silloin se jyrkästi kieltäytyi toimimasta.

Maisa oli nykyään niin jännittynyt siitä, voisiko Kielsberg maksaa huoneenvuokransa, — sitä oli korotettukin kesäksi, — ja rouva Thorsen voisi varmaan saada kaksikin asukasta yhden asemesta tähän aikaan vuodesta…

— Kas, nyt ajoivat vaunut portista sisään! Rouva ja neidit olivat jo nousseet niistä kadunpuoleisten rappujen edessä.

Ruoka oli ollut valmiina, ja liemimalja vietiin samassa sisään, sillä tukkukauppias ei milloinkaan tahtonut odottaa. — Ja Maisa sai myöskin tarjottimensa, jolla oli täysinäinen liemilautanen ja ihanata, paistettua häränrintaa muhennoksen kera.

Ruokasalissa puhuttiin niin äänekkäästi, — siellä juteltiin ja laskettiin leikkiä oikein urakalla. Juristi ja Anton väittelivät keskenään ja rouva ja Signe yhtyivät keskusteluun.

"Eikö neiti Jons tahdo lasia olutta suolaisen lihan paineeksi?" huusi tukkukauppias Lenan viedessä vateja sisään; Maisa kuuli tukkukauppiaan olevan aivan erinomaisella tuulella — —

Milloinkaan ei Tranemeilla istuttu kauan pöydässä, tukkukauppiaalla oli aina kiire, tavallisesti virkahti hän vain kiireesti muutaman sanan ennenkuin meni ottamaan päivällisunia.

Päivällisen jälkeen tulivat neidit Maisan huoneeseen tarkastaakseen Signen leninkiä ja ottaakseen selvää, mitä Maisa oli tehnyt heidän poissaollessaan. Anton kulki edestakaisin lihavahkona ja pihtipolvisena.

"Nyt tiedätte, mitä kaikkea tarvitaan, ennenkuin nainen voi mennä naimisiin, neiti Jons", sanoi hän yht'äkkiä; ei kukaan vastannut… "Älkää menkökään ottamaan itsellenne sulhasta, ennenkuin voitte rakentaa tuollaisen paita- ja leninkitapulin, kuuletteko. Mutta te ette varmaan koskaan ajattelekaan sellaista — — he, he, he."

Hän huomasi äidin tulevan sisään ja kääntyi mennäkseen lattian poikki.

Viime aikoina hän oli ruvennut tuolla lailla laskemaan leikkiä, varsinkin sen jälkeen kun oli tavannut Maisan tuona teatteri-iltana lyhtytolpan luona. Maisa oli selvästi huomannut muutoksen hänen käytöksessään…

Signe seisoi ojennellen käsiään, koetellakseen olivatko hihanreiät tarpeeksi mukavat Maisan sovitellessa ja kiinnittäessä nuppineuloilla vaaleata, hienoa villamusliinista aamupukua.

"… Tämä voi päättyä ihmeellisesti, äiti!" tuli Anton sanomaan. — "Niin voi käydä yhtä varmasti kuin nimeni on Anton! — Valtioneuvos ei kutsu isää luokseen eikä kysy hänen mielipiteitään kauppalaeista, jollei hän tarkoita sillä jotakin."

"Tiedäthän, ettei isällä lainkaan ole sellaisia ajatuksia", huomautti rouva painokkaasti.

… "Ja sitten on luonnollisena seurauksena…" hän teki ristin rinnalleen.

"Isällähän ei ole pienintäkään ajatusta siihen suuntaan."

Anton ei luopunut mielipiteestään…

"Saadaanpa nähdä — saadaanpa nähdä."

Rouva tutki huolellisesti, istuiko aamupuku.

"Niin, onhan se niin hyvä kuin kotonaommeltu suinkin saattaa olla,
Signe."

"Loistelias", — selitti Anton katsellen Signeä joka puolelta… "siihen puettuna nuori rouva kävelee jollakin parvekkeella Schweizissä, katsoo Finsterarhornia, Mont-Blancia ja niin edespäin…"

"Tuolla Antonilla on varmaankin nykyään aivan sietämättömän ikävää", sanoi Arna — "hän kuljeksii alinomaa täällä sisällä edestakaisin."

"Pahempi on, että häntä itseään katsellaan", arveli äiti; — "siellä vilisee luonnollisesti ylhäisiä ulkomaalaisia, jotka eivät suinkaan ompeluta pukujaan neiti Jonsilla, — sen voit ymmärtää… Ei siksi, etteikö täälläkin olisi niitä, jotka tuottavat ulkomailta vaatteensa."

"Onhan sinulla itselläsikin siihen varaa, jos vain tahdot, äiti!" huomautti Signe.

"Minulla — oh — olen niin monta vuotta jo tullut toimeen sillä, mitä saa ostaa tästä kaupungista… Mutta kaikki hienommat tilaavat ulkomailta vaatteensa —."

"Ja voihan nyt hyvinkin sattua, että sinut isän kanssa kutsutaan linnaankin ja piispan luo, äiti." —

Muuan aamunuttu piti vielä iltapäivällä leikata ja ommella. Muotilehti tuotiin jälleen sisään ja malleja alettiin valita.

"Miltä tämä näyttää sinusta? — Entäs tämä, äiti? — Tai tämä? —
Otanko tämän — vai mitä arvelet, äiti?" —

"Jäin oikein miettimään, — jos kävisi niin, että suuntaisitte matkanne Pariisiin, Signe — — Mielestäni pitäisi sinun vihjata siihen suuntaan, — niin voisit ehkä ostaa jotain tänne meille kotiinkin. — — Voihan kyllä olla viisainta hankkia itselleen pukuja, joitten tietää kestävän arvostelua, — jos joskus joutuisi edustavaan asemaan… Tilaisuushan olisi erinomainen — — ja tiedäthän varsin hyvin makuni" — —

* * * * *

Maisa oli sydämensä pohjasta iloinen kävellessään kotiinpäin illalla ja saatuaan kaikki valmiiksi Tranemeilla. Ja kuinka hyvin hän oli onnistunut töissään! Varmasti olisi hänellä siinä talossa vakinainen leipäpaikka.

Nyt oli vielä kahdeksaksi päiväksi työtä konsuli Schoulla, sitten hekin lähtisivät kylpemään Aasgaardsstrandille. Siellä Maisa nyt kuitenkin parhaiten viihtyi kaikista niistä perheistä, joissa hän kiersi, — he osasivat antaa arvon Maisallekin ja huomasivat, että köyhäkin voi olla rehellinen…

Mutta sitten ei häntä enää ollutkaan pyydetty mihinkään kesäaikana. Ja toinen toisensa jälkeen matkusti maalle…

Hän oli ehtinyt Isollekadulle juuri viistoon lihapuodeista, kun Kielsberg pysähdytti hänet keskellä katukäytävää silmät säihkyen ja salamoiden.

"Niin, olitte oikeassa, Maisa, — aivan oikeassa, tosiaankin taivas itse lähetti minulle avun, ja voitte uskoa, että tartuin heti oljenkorteen. Muuan ruotsalainen näyttelijäseurue tulee Klingenbergille kesäksi ja siinäpä sain kaapatuksi itselleni arvostelijan toimen kahdentoista taalarin palkalla kuukaudessa, — juuri, kun ajattelin turvautua kotiopettajanpaikkojen ilmoituksiin! — Niin siirtyy epätoivo syksyksi!"

Hän oli niin innoissaan, ei puhunut muusta kuin siitä, mitä kaikkea pitäisi toimittaa; hän tekisi työtä kuin hevonen nyt nämä kolme kuukautta, — pitentäisi päivän puoleksitoista, — vain virkistäisi itseään iltaisin Klingenbergillä…

— "Kaksi vapaapilettiä… ja kello puoli kahdeksan… ensimäisen näytöksen jälkeen… mitä arvelette, Maisa?… Ettekö luule, että meillä voisi olla siellä hyvinkin hauskaa?…"

"Niin, siitä ei ole epäilystäkään", arveli Maisa.

"Ja rehkimisenne Tranemeilla on loppunut?"

"Luulenpa, että tämä on oikein onnentorstai", hymyili Maisa. — "Siinäkin talossa on ollut pelkkää auringonpaistetta. Kaikki olivat tänään niin hyvällä tuulella. He tahtoisivat varmaankin hyvin mielellään kuulua hienostoon. Kuulin, että valtioneuvos oli kutsunut tukkukauppiaan luokseen."

"Vai niin — vai valtioneuvos!… Ja koko talo loistaa?… Sanonpa, mistä se johtuu: — muuan valtioneuvoksen paikka tulee avonaiseksi. Revisionioikeuden vanha valtioneuvos ottaa eron virastaan, — ja arvellaan, että liikemiespiireistä pitäisi jonkun joutua hallitukseen… Tänään juuri oli lehdessä hehkuva kirjoitus siitä asiasta. — Niin että heilläkin on nyt suuret unelmansa; — nykyään on niin innoittavan paljon kunnianhimoisia ihmisiä joutilaina."

Entäs jos Maisa nyt joutuisi ompelemaan myöskin jonkun valtioneuvoksen perheessä! — Mutta — sehän oli totta — he tahtoivat tilata vaatteensa Pariisista, eivät edes Bergin sisaruksetkaan kelvanneet enää! —

Ky-yllä, nyt Maisa ymmärsi, minkä vuoksi he olivat olleet tänään niin riemastuneita! —

* * * * *

Miten tukahduttavan kuumana, raskaana ja epäselvänä levisikään ilma aution pääkaupungin yli. Rakennuksista ja katukivityksestä hohki polttava helle — aivan kuin leivinuunista; — vesi oli lämmintä ja tyyntä, täynnä pinnalla kelluvia tikunpätkiä ja kaikellaisia jätteitä; — ankkuriketjujen ympärille oli muodostunut öljymäinen kalvo sinertävin helmiäiskiilloin, ja alhaalla vihreässä syvyydessä kuvastui maneetteja. Auringonpaahtamia, rikkinäisiä kalasammioita kellui pinnalla; — — — ja aina Pääsaareen asti oli vesi yhtä sameaa, tyyntä ja liikkumatonta… Akershusin linnoitusniemeke muureineen, valleineen, puineen, siltoineen, pylväisiin kiinnitettyine purjeveneilleen ja punaisenkeltaisine uimahuoneineen oli nukahtanut eikä herännyt edes silloinkaan, kun sen omat kanuunat ampuivat irtonaisena kelluvaan maalitauluun ja kuulat lentäessään pärskyttivät vaahtoa korkealle ilmaan. Ekebergiä ja Grönlieniä tuskin näki, Oslo ja Grönlandsleeret haukottelivat, ja Akersjoen suulta kuului Nylandin mekanisen työpajan rautalevyjen yksitoikkoinen vasaroiminen, Graepseen päin vievä maantie venyi auringonpaisteessa neljä kertaa pitemmälle kuin tavallisesti ja antoi kulkijan niellä maantienpölyä ja itkeä silmänsä punaisiksi, niin että luuli kulkevansa sumussa, ja pysähtyä tulikuumana ja hikisenä lukuisissa mäissä, jotka olivat kerrassaan sietämättömän korkeita. Eikä ollut apua siitäkään, että katsoi taakseen ja koetti ajatella kuumuutta siellä alhaalla. — Tuo polttava helle näytti olevan aivan liikkumattomana, loppumattomana kaupungin rakennusten kattojen yllä, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, — käytävien puut olivat janoisen näköisiä, lehdet pölyisinä ja riipuksissa, varpuset kylpivät hiekassa ja vesisuihkuvaunut koettivat turhaan kostuttaa kaupungin katuja. —

Autiota ja kuollutta, hiljaista ja helteistä…

Mutta iltaisin oli liikettä; — ihmiset menivät Klingenbergille Gurlia katsomaan! — — Pääkaupungin kesäyleisön oli suorastaan vallannut Gurli-kuume, joka ilta oli täydet huoneet ja kuumuus suuri, niin että ovet olivat aina auki, ihmiset istuivat ahtaaseen sullottuina ja hikoilevina olkihattu olkihatun vieressä aivan uloskäytävään saakka. — Siellä taputettiin käsiä ja huudettiin Gurlia esiin, kukkia tulvi satamalla joka kerran kun esirippu laski, — ja näytöksien väliajoilla puhelivat ihmiset innoissaan, niin että surina vain kuului heidän lähtiessään hengittämään raitista ilmaa ja vilvoitellessaan Klingenbergin puistokäytävissä ja virkistyspaikoilla…

Ja ilta illalta tarttui kuume edemmäksi, pitkienkin matkojen päässä olevilta maatiloilta ja huviloilta lähdettiin katsomaan Gurlia sekä maitse että meritse. —

Maisa oli nyt päivisin leipuri Antonisenin luona; siellä oli hirvittävä helle, leivinuunista virtasi lämpöä kaiken päivää, niin että piha tuli tukahduttavan kuumaksi, ja se tuntui aina puodintakaiseen kamariin saakka, jossa Maisa istui. Ja sitten paistoi aurinko suoraan ikkunoista sisään, niin että uutimet, joita piti olla moninkertaisesti niissä, aivan pimittivät huoneen.

Mutta Maisa oli kuitenkin iloinen siitä, että oli päässyt heille ompelemaan nyt, kun monet niistä, joille hän tavallisesti ompeli, olivat maalla. Ei ollut helppo saada työtä keskellä kesää. Onneksi oli talvella ollut työtä joka päivä, mutta kesäkuusta lähtien piti kylläkin miettiä, miten selviytyä. — Maisan oli täytynyt olla joutilaana useita päiviä tai tyytyä kotityöhön. Erittäin hyvin ei sillä tavoin ansainnut, eikä myöskään ollut helppoa saada työtä riittämään asti. Niin, hänen oli täytynyt tehdä velkaa sinne ja tänne, sekä leipurissa että kauppiaassa oli maksamaton lasku; — onneksi oli kuitenkin luotto jäljellä.

Ja kahvilla ja leivällä oli Maisa nyt elänyt näinä viimeisinä kahtena viikkona, ennenkuin oli tavannut Antonisenin matamin ja saanut työtä heillä. — Matami oli katsonut karsaasti Maisaan aina talvesta asti, jolloin hän ei aivan heti ollut voinut tulla heille ompelemaan.

Tuntui jälleen oikein hyvältä olla kunnon perheessä! — Heti sinne päästyään hän sai kahvia ja tuoretta lämmintä kahvileipää. Kello oli vasta kahdeksan, varjossa oli vielä aivan viileätä ja ovikello helisi lakkaamatta. Mutta hetken aikaa istuttuaan huomasi Maisa, kuinka kuuma siellä oli, se johtui tuosta siunatusta leipomisesta, jonka vuoksi oppipojat ja rengit olivat valvoneet koko yön. Ja koko ajan keskusteltiin vain taikinasta, — oliko se noussut hyvin vai ei. Antonisen ei ollut hyvällä tuulella niinä päivinä, jolloin leipä oli epäonnistunutta, liian tiivistä ja raskasta taikka kevyttä ja haurasta; — hän riiteli ja mahtaili ja tahtoi sanoa irti kisällin, joka saattoi hänet häviön partaalle; ja lapset saivat kyytiä uskaltaessaan tulla tielle.

Maisa oli koettanut olla hyvin nöyrä ja huomaavainen Antonisenin matamille päästäkseen tämän ystäväksi — muuta keinoa ei ollut, jos tahtoi nähdä rahaa kädessään.

Ja rahaa Maisan täytyi saada, päästäkseen Klingenbergin teatteriin Kielsbergin kanssa ja saadakseen uusia vaatteita ja hansikkaita ja kaikkea muuta pientä, mitä täytyi olla, jotta olisi siisti.

Mutta hui, miten paljon täytyi tehdä työtä, rehkiä ja hikoilla noitten rahojen vuoksi!… Vanhaa hattuakaan ei voinut enää käyttää — sen muotoa oli jo liian usein muutettu ja korjailtu.

Hän oli pyytänyt Antonisenin matamilta neljän päivän palkan etukäteen. Mutta riippui siitä, millä tuulella Antonisen sattui olemaan; — tämä taas riippui taikinasta; ei ollut toivoa, jos hän taas alkaisi hokea häviötään.

Maisa ei ollut vielä nähnyt Antonisenia tänään, — kahvileipää hän tutki levottomana pääsemättä oikein selvyyteen, — ei se varmaankaan ollut liian kiinteätä, ei myöskään liian haurasta — — varmaankin keskinkertaista — niin että riippui siitä — —

Kuumuuden vuoksi ei kellään koko talossa ollut kuin välttämättömimmät vaatekappaleet yllä; — Antonisen tuli sisään hengästyneenä, punaisena ja hikisenä kuivaten kasvojaan ja niskaansa; — näytti siltä kuin olisi paha sää ollut tulossa, — Maisa oli kyllä tiennyt sen leivästäkin.

Ei, äänensävystä kuuli Antonisenin olevan hyvällä tuulella. — — Niin, nyt Maisakin huomasi, että leipä oli erinomaista. — — —

* * * * *

Maisa oli aina silloin tällöin käynyt teatterissa Kielsbergin kanssa.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä olivat he myöskin tavanneet sillalla ja
soutaneet yli sataman Grönlinieniin ja Ekebergiin — ja nyt puhui
Kielsberg toisesta sunnuntaimatkasta Maridal-järvelle.

Niin huolekasta ja vaikeaa kuin Maisan elämä nykyään monestikin oli, kun ei tiennyt, mistä saisi työtä seuraavaksi päiväksi, niin sittenkin hän unohti huolensa, kun tuli teatteriinmenoaika… Hän huomasi useinkin kulkiessaan aivan hymyilevänsä vain sen vuoksi, että tiesi teatteripiletin olevan taskussaan.

Kielsbergin elämä oli usein niin työlästä, hänen täytyi lukea niin paljon ja hän näyttikin usein aivan lopen väsyneeltä, kun Maisa tapasi hänet sisäänkäytävän luona.

Mutta jos Maisa saattoi olla hänelle joksikin lohdutukseksi, niin —

Kaikkein virkistävintä, mitä tiesi, sanoi Kielsberg, oli nähdä Maisa sellaisena, iloa säteilevänä huvittelemaan lähtiessään.

Maisan täytyi niin monesta syystä olla varovainen, sen Kielsbergkin ymmärsi. — Sillä ei käynyt päinsä, että joku Ellefsenin talon asukkaista, kaikkein vähimmin Dörumit tai rouva Thorsen, saisi vihiä siitä, että he kaksi olivat yhdessä ulkona huvittelemassa; — he saisivat heti epäluulon, ja Dörumit sanoisivat piankin Maisan irti asunnostaan. Myöskin piti aina erota Siltakadun kulmassa niinä iltoina, jolloin he yhdessä menivät kotia, jotta heitä ei nähtäisi niillä seuduin, ja Maisan täytyi sovittaa niin, että hän tuli hyvän aikaa ennen Kielsbergiä portista sisään.

Ja ulkona Klingenbergilläkin saattoi helposti tavata jonkun noista perheistä; — Anton Tranemin ja Jaakko Schoun oli Maisa nähnyt vilahdukselta kauempaa, ja hän aivan hätkähti eräänä iltana, ollessaan Kielsbergin kanssa ulkona näytöksien väliajoilla… Maisa oli juuri kuorimassa appelsinia ja tarjoamassa sitä tälle, kun hän sattumalta tuli kääntyneeksi ympäri. Jonkun matkaa heidän jäljessään yleisön joukossa kulkivat tosiaankin rouva Tranem, täti Rask, Greta, Arna ja Theodor; — he olivat varmaankin tulleet kesäasunnoltaan Lökkeniltä kaupunkiin katsoakseen Gurlia. Mutta hänelle tuli kiire päästä toiseen käytävistä pensaitten suojaan…

Ehkä hän oli liian levoton sen johdosta; — mutta eivätkös sitten sekä rouva että täti Rask istuneet sisällä teatterissa ja katsoneet aina silloin tällöin kiikareillaan taaksepäin pimeyteen, — hänestä oli tuntunut niin epämiellyttävältä koko illan sen jälkeen.

Kielsberg oli sovittanut niin, että he olivat saaneet istumapaikat takapermannolla lähellä ovea, jotta helposti pääsisi ulos väliajoilla eikä tarvitsisi lainkaan näyttäytyä kaikkein kirkkaimmin valaistussa osassa salia. Mutta muuten ei Maisa välittänyt siitä enää. — Kielsbergin käsivarteen nojaten tahtoi hän kulkea silloin kun tämä tarjosi sen hänelle heidän mennessään puistoon hakemaan itselleen appelsinin tai juomaan limonadia tai olutta.

Muuten Kielsberg tapasi usein jonkun tuttavansa, jota piti tervehtiä, ja oli silloin varsin varovainen, poistuen hiukan kauemmaksi, jottei Maisalle koituisi asiasta mitään ikävyyksiä. Mutta kerran heidän kulkiessaan yhdessä siellä — Maisan täytyi nauraa sitä ajatellessaan, — ja tavatessaan erään nuoren lääkärin, joka ihmeissään kohotti hattuaan katsoen vielä taakseenkin, kulki Kielsberg varsin ylpeänä ja arvokkaana Maisan kanssa huvihuoneeseen, jossa hän tilasi olutta.

"Meni aivan yli hyvän ystäväni Kamstrupin ymmärryksen, että minulla olisi naistuttavuuksia", sanoi hän ylimielisesti.

"… Elämän vastuksiin kuuluu myöskin pitää toverinsa loitolla,
Maisa!… Heitä ei laske mielellään näkemään toisen köyhyyttä…"

Hän istui ja kirjoitti lyijykynällä lehteen arvostelua näytelmäkappaleesta juuri kun soitettiin seuraavaan näytökseen — —

"Ei, ei, jääkää tänne istumaan, Maisa!"

Eikä Maisa puolestaan välittänyt kappaleesta!…