Maisa Jons

by Jonas Lie

VI.

Ei ollut enää työnpuutetta. Elokuun keskivaiheilla olivat Jürgensenit tulleet kotiin, ja Maisalla oli ollut yllinkyllin työtä ommellessaan syyspukuja sekä siellä että konsuli Schoulla ja Brandtilla.

Tranemit olivat myöskin kutsuneet häntä, mutta Maisa ei mitenkään ollut voinut lupautua sinne ennenkuin syyskuun ensimäisellä viikolla. Se oli kyllä myöhäistä, — kaikki he, rouva ja tyttäret, odottivat Maisaa laittamaan heidän pukujaan kuntoon voidakseen jälleen näyttäytyä ulkona.

Nyt oli Maisa jo istunut siellä useita päiviä. — Rouva oli lempeä, muisti tuoda suklaata, kun oli aamupäivä vieraita, tai teetä iltapäivisin, — Maisaahan tarvittiin niin välttämättömästi.

Mutta heti ensimäisenä päivänä siellä istuessaan huomasi Maisa, että siellä oli ikäänkuin suurenmoisempaa ja vauhdikkaampaa. Aiottiin ostaa uusi, hieno brysselinmatto saliin ja tummat ripsi-ikkunaverhot.

Ja eikös Karelius, kuski ollut saanut kahta kiiltävää nappia päällystakkinsa kaulukseen, — odotahan vain, pian saat vielä lisäksi nauhoja ja kaikenlaisia käänteitä takkiisi! — — — Ei milloinkaan ollut Maisa kuullut, että hänellä oli niin hieno nimi kuin Svendsen, jolla häntä nyt alinomaa puhuteltiin.

Varmaankin saataisiin rouvaa pian kutsua valtioneuvottareksi.
Kielsberghän oli sanonut, että nimitystä odotettiin joka päivä.

Mutta oli ikävää, että tuo Anton alinomaa keksi asiaa Maisan huoneeseen ryhtyen laskemaan leikkiä ja juttelemaan Maisan kanssa! — Maisan oli oikein vaikea sietää häntä hänen siinä seisoessaan. Hän oli niin olevinaan, ja nuo vaaleat silmät välkähtelivät niin ilkeästi ja sitä paitsi oli hän käynyt oikein tunkeilevaksikin. Maisan täytyi usein ommella aivan kaksinkertaisella innolla näyttääkseen, ettei hän tahtonut olla vähimmässäkään määrässä tekemisissä tuollaisen junkkarin kanssa. Mutta korvia aivan kuumoitti, Anton oli varmaankin nähnyt Maisan kesällä Klingenbergillä ja tehnyt omia johtopäätöksiään…

Rouvasta tuntui varmaankin tyhjältä, kun Signe oli poissa, Arnalle ei voinut puhua kaikkea, mitä ajatteli. — Ja Greta oli saanut kasvatuksensa kokonaan toisenlaisissa oloissa, perhe ei silloin vielä ollut niin vaurastunut; — hän seisoi siinä suurine, kysyvine silmineen antaen toisten pukea hänet miten vain tahtoivat vierailuhattuihin ja -pukuihin.

Rouva kävi Torpilla joka aamupäivä, siellä oli kovin hienoa. Arna kertoi, että tukkukauppias oli antanut kymmenentuhatta taalaria myötäjäisiksi.

Mutta Maisan täytyi sydämessään myöntää, että kun nuo komeat, pariisilaiset syysvaatteet olivat saapuneet — sekä rouvalle että Greta-neidille ja Arnalle, — ja niitä sitten täytyi ratkoa ja korjailla ja neuloa uudelleen, niin oli kuitenkin tämä ulkomainen ihana villakangas ikäänkuin pumpulinsekaista. — Kuosi ja malli jäivät tietysti jäljelle, hienot koristeet myöskin; — mutta paljon norjalaistakin tuli lisäksi niihin; — ja miten paljon ne olivatkaan maksaneet! — Mutta ei mistään hinnasta pitänyt kenenkään saada tietää, että niitä oli korjailtu täällä kotona.

Kesäasunnolta tuotiin georgiineja ja maljakkoihin syyskukkia kaikkiin huoneisiin, omenoita ja päärynöitä, punaisia ja mustia viinimarjoja hillottaviksi. Kokonaisia sokeritoppia kannettiin puodista pihan yli ja pantiin sulamaan suureen, tinattuun messinkikattilaan. Täti Rask seisoi keittiössä hillotölkkien ja sianrakkojen keskellä, kädessä nauhaa, jolla piti sitoa purkit.

Hän hääräili edestakaisin pitkä, valkea esiliina edessään, hameenhelmat ylhäällä, muassaan aina asetilla joku kuuma hillonäyte, jota hän matkalla puhalteli ja jäähdytteli; — hän vei sen rouvan nähtäväksi kysyen samalla, luuliko tämä sen hyydyttyä käyvän liian paksuksi. Hän pyysi samalla Arnaa keittiöön auttamaan marjojen puhdistamisessa. Joka kerran keittiön oven avautuessa tuli voimakas palaneen sokerin haju sisään huoneisiin. Siellä kiehui ja kuohui, ritisi ja ratisi, ja oli touhua kaiken päivää.

Maisa istui ja ajatteli, että hän illalla tapaisi Kielsbergin…

Oli aivan kuin henki kysymyksessä joka kerran kun Maisan piti tavata hänet… — siitä riitti ajatuksia aivan loppumattomiin. Mutta ei hän myöskään voinut käsittää, mitä ilon aihetta hänellä ennen oli ollut. Maisa muisti kulkeneensa yksinään kotiin pimeässä ja tuiskussa, sateessa ja pouta-ilmalla — ommelleensa ompelemistaan — keittäneensä kahvia ja mietiskelleensä leninginmalleja…

Tarvitsi vain ajatella viime vuotta tähän aikaan…

Niin — silloin, niin; Maisa ei ollut tiennyt mitään parempaa silloin —

Kielsberghän oli niin hirveän kiltti ja niin avomielinen Maisaa kohtaan ja puhui hänelle kaikki asiansa; — mutta mitähän hän oikeastaan mahtoikaan ajatella tulevaisuudesta, millaiseksi se muodostuisi…

Hän kertoili Nordlandissa viettämästään lapsuudesta — ne seudut olivat varmaankin ihmeitä täynnä — — — ja oli aivankuin Kielsbergin mielestä Maisakin joskus voisi joutua sinne pohjoiseen tämän mukana — sillä sinne tahtoi Kielsberg pyrkiä lääkäriksi. —

Eräänä iltana hän toi kaupungilta tullessaan kokonaisen inhoittavan pääkallon paperiin käärittynä. Hän tarvitsi sitä opintoihinsa ja hän iloitsi edeltäpäin Tillan pelästyksestä tämän tuodessa aamulla kuumaa vettä ja nähdessä sen pöydällä.

Ei auttanut vastustus, — Maisan piti katsoa sitä ja pitää sitä kädessäänkin, — ja todellakin teki hän sen lopuksi.

Ja sitten puhui Kielsberg hermoista ja valtimoista ja että sydän oli vain pumppulaitos. Kun hän puhui jostakin, jota Maisa ei ymmärtänyt, tirkisteli Maisa vain Kielsbergin silmiä, päätä, ohimohiuksia nenälasien vieressä — yhtä hyvä niinkin, kunhan Kielsbergillä vain oli joku, jonka kanssa jutella. — Hui, Maisaa peloitti kyllä niin kauheasti, että Kielsbergin täytyisi jälleen matkustaa maailmalle ja ruveta kotiopettajaksi; — hän ei sanonut tahtovansa elää kituuttaa kaupungissa, kun aika vain kului jokapäiväisen leivän ansaitsemisessa, niin etteivät luvut edistyneet. Siten ei suoritettaisi tutkintoja. Kielsberg olikin monesti sanonut, että ilman Maisaa olisi hän jo luopunut ponnisteluistaan ja ottanut paikan…

Hän saattoi olla aivan raivoissaan, jos hänen oli täytynyt seistä ja odottaa ja kuluttaa turhaan aikaansa Maisan tullessa liian myöhään määräpaikalle, jossa heidän piti tavata, tai kun Maisa kotiväen vuoksi ei tahtonut viipyä liian kauan ulkona. Hän saattoi moittia Maisaa turhantarkaksi ja pikkumaiseksi ja oikein haukkua häntä, kaikin tavoin, puhua, että ompelijattarilla välttämättä täytyi olla kiusallisia, pikkumaisia puolia, — se muka kuului asiaan! — ja muuta sellaista — siksi kunnes paha tuuli oli ohi. Kielsberg sai olla millä tuulella tahansa, puhua mistä tahtoi, kaikki oli yhtä hauskaa, kunhan hän vain oli siinä puhelemassa, Kielsberg saisi sekä lyödä että pidellä pahoin Maisaa!

Maisahan ei ollut koskaan voinut kiintyä kehenkään; niihin, joiden luona hän ompeli, ei hän ollut kiintynyt enempää kuin ompelulankaan.

Ja jos Maisa nyt jälleen joutuisi yksinään kuljeksimaan seuraavan talven eikä saisi ajatella joskus tapaavansa Kielsbergiä, — niin olisi koko maailma pimeä ja autio. Ei Maisa puhunut liikoja, vaikka sanoikin, että Kielsberg oli hänen ainoa ilonsa tässä maailmassa.

— Lena tuli sisään kädet punaisina ja kattoi pöytää; hän oli pusertanut mehua.

Keittiössä oli tänään hirveä touhu. — Täti Rask lähetti hyvin makeata luumukeittoa päivälliseksi; hän ei voinut poistua keittiöstä ennenkuin kaikki oli valmista.

Syötyään kävivät rouva ja neidit keittiössä ja ruokasäiliössä tarkastamassa purkkeja ja pulloja ja kirjoittamassa nimilappuja, jotka kiinnitettiin näihin niiden jäähdyttyä. —

"Uh, — että minun tänäänkin pitää panna ylleni vanha kevättakkini, — vaikka uusi on juuri valmistumaisillaan!" Arna tuli sisään oltuaan hetken aikaa puhdistamassa marjoja, sormet vielä aivan tahmeina; hänen täytyi kiiruhtaa pukeutumaan, sillä piti joutua ranskantunnille. "Ja minunhan täytyy kulkea pitkin Grottemäkeä aivan Schoun ohi!"

Hän nuolaisi kielenpäällään varovasti huuliaan, sen Arna varmaankin oli polttanut, vaikkei tahtonutkaan myöntää maistelleensa hilloja. — —

— — — "Ovatko — — ovatko — — kaikki ulkona?" kysyi Anton varovaisesti ovelta; — siinä hän taas vilkuili tänäänkin!

"Sitä en tosiaankaan tiedä." — Maisa polki kaksilankaista ompelukonetta, niin että hurisi.

Tuo vaaleatukkainen Anton kultasankaisine nenälaseineen ja paksuine, kultaisine kellonperineen jäi seisomaan hiukan epätietoisena.

"Ja te, Maisa, istutte aivan yksinänne täällä", virnisteli hän ja läheni Maisaa.

"Oh, en sentään aivan yksin, herra Tranem, — sisarenne oli juuri täällä."

"Ja mitä hienoa tänään ompelette?"

"Aivan samaa kuin eilen."

"Vai niin, vai niin, pariisilaista takkia!… Nuo markka ja kuusi killinkiä, jotka saatte päivässä palkkaa, eivät juuri riittäne huvitteluihin. — Mutta varmaankaan ette te, Maisa, tahdo huvitella… Ette edes ajatellakaan sellaista…"

Hän seisoi huojutellen itseään ja tirkistellen Maisaa sormet liivintaskuissa.

"En todellakaan jouda nyt vastaamaan teille."

"Vai niin — vai niin, — he, he, he, — luonnollisesti — luonnollisesti, — miten hirveän kopea te olette!

"Mitäs sanotte viidentaalarin setelistä — huvitellaksenne esimerkiksi huomenillalla Klingenbergillä tanssiaisissa."

Anton otti liivintaskustaan sinisen viidentaalarinsetelin ja heitti sen
Maisan syliin.

"Menkää pois rahoinenne, sanon! — kas tuossa… kas tuossa — olkaa hyvä, — taikka muuten heitän sen."

Hän ojensi sen hänelle.

"Oh, joutavaa", nauroi hän, "— ha, ha, ha, joutavaa, Maisa! — ottakaa, mitä saatte. — Siinähän ei ole mitään pahaa. Voittehan ymmärtää, etten minä kerro sitä kenellekään."

"Tahdotteko ottaa sen takaisin — heti!…"

Maisa nousi ja heitti setelin Antonia kohden lattialle, kun täti Rask samassa tuli sisään keittiönovesta.

Maisa sieppasi ompeluksensa lattialta ja istuutui jälleen nopeasti.

"Onko isä mennyt konttoriin, täti?" kysyi Anton hämillään.

"Luulin, että tietäisit hänen menneen huoneeseensa nukkumaan tänään kuten muulloinkin…" Neiti Rask katsoi vastakkaiselle puolelle ja oli hirveän jäykkä; — viisitaalarinen oli lattialla pöydänjalan luona.

"No, muuta en tahtonutkaan tietää; neiti ei voinut sanoa minulle sitä", — sanoi Anton ja kiiruhti sisään jälleen ikäänkuin hänellä olisi kiire.

"Minun täytyy sanoa, etten luule olevan teidän asiananne vastata sellaisiin kysymyksiin, neiti Jons", huomautti neiti Rask kiihtyneenä.

"En voi estää herra Tranemia tekemästä sellaisia kysymyksiä!" vastasi Maisa punastuen, kyyneleet silmissä. Viisitaalarinen oli permannolla ja aivan tuntui polttavan Maisaa; — mutta eihän hän voinut nyt enää ruveta ottamaan sitä ja ojentamaan neiti Raskille, kun kerran oli ollut niin tuhma, ettei heti ollut tehnyt sitä. Voitaisiin luulla, että hän kuitenkin oli ottanut vastaan sen…

— Maisa istui jälleen yksin koettaen hallita kapinoivaa mieltään; — häntä halutti suuresti kertoa, miten kaikki oli käynyt.

Mutta neiti Rask oli kovin epäluuloinen — — Ja jos hän nyt vielä lisäksi oli nähnyt viisitaalarisen pöydänjalan luona, — — niin ei tarvinnut enää kysellä, mitä hän ajatteli…

Maisa istui koko iltapäivän miettien miettimistään, mitä tehdä. Monesti oli hänen oikein vaikea hillitä itkuaan… Tuntui siltä, kuin olisivat nämä ihmiset päässeet käsiksi häneen.

Ja miten saisi hän tämän ilkeän viitosen takaisin sen omistajalle?…
Tuo ihminen ei varmaankaan enää näyttäytyisi täällä tänään — ehkä
Maisan vielä lisäksi täytyisi viedä se mukanaan kotia.

Olisi aivankuin Antonilla olisi joitain oikeuksia Maisaan, kunnes hän pääsisi viisitaalarisesta…

Mutta hän saisi sen takaisin niin pian kuin Maisa vain tapaisi hänet, — vaikkapa se olisi heitettävä hänen jälkeensä!

Oh, — miten paljon onnettomuutta voi sellainen vilhusilmäpaholainen tuottaa?! —

Entä mitä sanoisikaan Kielsberg?…

Ensin oli Maisasta tuntunut kaikkein luonnollisimmalta uskoa asia hänelle ja hän oli vain toivonut, että tapaisi tämän illalla. — —

Mutta mitä enemmän Maisa asiaa ajatteli, sitä huolekkaammalta tuntui.
Ehkäpä tämänkin mielessä heräisi epäluuloja, kun hän kuulisi, miten
Maisaa kohdeltiin niissä taloissa, joissa hän ompeli! Ehkäpä hän
ylenkatsoisi Maisaa!

Hän mietti miettimästä päästyäänkin…

Jollei Kielsberg heti ajattelisikaan sillä tavoin, niin voisi tämän mieli kuitenkin myöhemmin muuttua kun hän huomaisi Maisaa kohdeltavan kuin muitakin tyttöjä. Varmaankin Maisa menettäisi hänen silmissään jotain! —

Hän tunsi kuristavaa sydämentuskaa ja alkoi ikäänkuin nähdä Kielsbergin silmissä tuon kovan ilmeen. — Ei hän välittäisi mistään muusta sen rinnalla!

Oh, — miten maailma tuntui kylmältä, autiolta ja tyhjältä!

Vielä mennessään kotiin päin illalla epäili hän puhuako Kielsbergille vai ei.

Ja entäpä jos tuo viisitaalarinen, joka oli hänen taskussaan, hukkuisi… Mikä silloin avuksi?… Täytyi kun täytyikin aivan kädellä koettaa sitä pahusta kerta toisensa perästä. — —

* * * * *

Maisa ei ollut voinut pidättäytyä, vaan oli itkien kertonut kaikki
Kielsbergille.

Tämä suuttui suunnattomasti, kalpeni ja kulki alakuloisena koko matkan…

Hän tunsi vihaavansa noita Tranemeja, — pääsi häneltä. Näytti siltä kuin olisivat he hänen tiellään! — Mutta hänkin koettaisi ehkäistä heidän matkaansa maailmassa. Hän ei milloinkaan jättäisi maksamatta, muuta paitsi rahavelkoja, — ja nyt oli hänellä kaunaa jokaikistä Tranemia kohtaan.

Kielsberg vain kulki ja mietiskeli. Eihän siitä ollut oikeaa lohtua. Mutta oli kuitenkin parempi näin, ajatteli Maisa, sillä hän näki kyllä, että Kielsbergiäkin suututti Anton Tranem.

Taas istui Maisa siellä viisitaalarinen taskussaan epäröivänä ommellen takkia, varsin murheissaan ja alakuloisena.

Saattoi hyvin huomata, etteivät he olleet kuten tavallisesti. Ainoastaan Arna puheli, muut olivat varsin harvasanaisia. Arnalle ei sellaisista asioista tahdottu puhua. Keskusteltiin vain Maisan töistä. — Rouva arveli, että niitten pitäisi valmistua keskiviikoksi; — tarkoitus oli aikaisemmin ollut, että Maisa olisi siellä vielä seuraavankin viikon.

Maisan täytyi saada Anton käsiinsä, maksoi mitä maksoi!…

Päivällisen ajoissa olivat Maisan sormet kylmät ja hikiset, niin että aivan täytyi kuivata niitä kerta toisensa perästä; — Anton ei varmaankaan tulisi tänne, ja kuitenkin täytyisi Maisan saada tavata häntä! Viisitaalarinen oli paperikäärössä valmiina. Sisällä juteltiin ja rämisteltiin tuoleja pöydästä noustessa, ja kun ruokia kannettiin pois, jäi ovi auki. Omaan ruokatarjottimeensa oli Maisa koskenut vain näön vuoksi.

Maisa näki Antonin siellä sisällä. Hän istui vaanien kuin villipeto, jäisikö Anton hetkeksikään yksin… Tämä seisoi kädet taskussa ja vilkuili välinpitämättömänä, sillaikaa kun hänen ympärillään kuljettiin edestakaisin, ja käytti hyväkseen tilaisuutta tirkistelläkseen Maisaa.

Nyt oli Lenakin poissa ja Anton kävi kiinni ulko-oveen mennäkseen pois.

Maisa oli kuin nuoli hänen jäljessään ja kun Anton hymyillen teki torjuvan kädenliikkeen, viskasi Maisa tuon kokoonkäärityn paperin hänen jälkeensä.

Kiiruhtaessaan sisään jälleen, näki hän rouvan liikkumattomat, kivikovat kasvot arkihuoneen oven läpi…

* * * * *

— Ei, kauemmin kuin keskiviikkoon ei Maisa tällä kertaa saisi ommella! — Suljetut ovetkin iltapäivän kuluessa olivat selvänä todistuksena siitä, että sen talon portti piankin sulkeutuisi kokonaan häneltä. Täti Rask vain kiireesti kulki huoneen läpi, ja rouva kutsui Arnan pois joka kerran tämän hetkeksikin jäädessä Maisan luo istumaan. He eivät tahtoneet, että kukaan edes puhuisi hänen kanssaan muusta kuin työstä.

Hänen korvissaan humisi ja suhisi hänen istuessaan siinä yksinään ja ikäänkuin nähdessään vain heidän selkänsä, kun he menivät huoneen läpi. Oli aivan kuin he eivät edes voisi sietää, että Maisa kosketti heidän kankaaseensa…

Ja illallisen jälkeen kuului sisältä jääkylmästi ja jäykästi, että Maisaa aivan palelsi: "Onko neiti lopettanut työnsä?… Ole hyvä, Lena, ja kysy, tahtooko hän saada rahaa tänään, nythän ei enää ole työtä pitemmäksi aikaa kuin huomiseksi ja ylihuomiseksi — —"

— Oli ikäänkuin koko talon paino olisi ollut hänen hartioillaan. Maisa oli ollut niin sanomattoman alakuloinen ja masennuksissa ja saanut van huomata, miten hullusti oli käynyt…

Hän ei nähnyt katuja eikä taloja kotiin mennessään; — hänellehän oli käynyt suorastaan häpeällisesti Tranemeilla, — ja nyt hän ei koskaan enää saisi työtä siellä.

Ja Maisa-raukan täytyi ryömiä kotiin hiirenloukkoonsa ja vain hävetä, — hehän olivat niin mahtavia ja suuria, että he helposti saattoivat tallata hänet jalkoihinsa kuin kärpäsen!…

— Hän kulki niin kiusattuna ja niin pienenä — niin pienenä —

Maisa katsahti yli sillankaiteen; hän olisi hyvästi voinut heittäytyä jokeen ja hävitä kuin pieni hiiri, — niin olisi hän poissa, eikä kukaan huomaisi sitä, eivät Brandtit, Jürgensenit ja Kalnaesit tai Schout eikä kukaan niistä, jotka tunsivat hänet…

Poissa — niin, — ei, hän ei tahtonut pois. — Maisa ei tahtonut pois hänen luotaan, joka asui tuolla ylhäällä katonrajassa. — Kenestäkään muusta ei hän välittänyt — ei penninkään vertaa kestään heistä!

Ja hän puhuisi suunsa puhtaaksi rouvalle huomenna tuosta hyvästä Antonista ja sanoisi millainen poika tämä oli, — juuri niin, hän kertoisi suoraan, miten kaikki oli käynyt, — aivan niin — viisitaalarisesta ja kaikesta — niin totta kuin hänen nimensä oli Maisa Jons! — Hän ei suorastaan saanut rauhaa ennenkuin se oli tehty.

Tuskin oli puhettakaan nukkumisesta; — ja hän heräsi jälleen ennen neljää aamulla, jolloin hänen täytyi nousta ylös, sillä hän ei saattanut enää olla sängyssä kauemmin.

Niin, kyllä hän puhuisi suunsa puhtaaksi!…

Tullessaan Isollekadulle sinä aamuna ei Maisan tarvinnut tirkistää kelloa Vapahtajantornissa, — hän tiesi olevansa liian aikaisin ulkona, ja hän kulki pari kertaa korttelin ympäri kuluttaakseen aikaa, ennenkuin meni portista sisään Tranemeille.

Kyllä hän puhuisi!

Hän ei nähnyt ketään muuta kuin vilahdukselta Arnan, joka söi aamiaista, ja sitten täti Raskin, joka ei vielä ollut pukeutunut ja teki aamuaskareitaan.

"Toivomme, että saisitte tänään valmiiksi kaiken sen, mitä nyt ompelette, neiti Jons", — sanoi hän, — "kaikki muu, mistä olemme puhuneet, saa jäädä myöhemmäksi."

Se sanottiin niin lyhyesti ja jäykästi; mutta Maisan silmät katsoivat rohkeina hänen kasvoihinsa; neiti sulki ruokasalin oven hiljaa kiinni ikäänkuin hän olisi tahtonut kokonaisen seinän Maisan ja muun talon välille.

Jollei hän puhuisi suoraan, niin —

— "Pariisissa ei voitu aavistaa, miten paksu Greta on", — alkoi Arna laskea leikkiä; hän tuli sisään ja tarkasti ohimennen sisaren takkia ennenkuin menisi ulos.

Mutta Maisa ei ollut juttelutuulella ja koetti vain saada takinselän ompeluksen koneeseen; se oli täytynyt päästää niin suureksi kuin mahdollista.

Vihdoinkin kuuli hän rouvan äänen sisältä. — Sormet alkoivat liikkua niin kömpelösti ja ompeleminen pysähtyi ja kaikki meni hullusti…

Hän antoi neulan mennä aivan hitaasti ja varovaisesti kankaan läpi, se auttoi pitämään levottomuutta loitolla. Mutta kurkkua kuristi hänen jännittyneenä odottaessaan; hänelle kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi, että hänen täytyi purkaa sisunsa rouvalle…

Neula kulki niin tasaisesti ja Maisa polki konetta niin tasaisesti… Hän ei katsellut ympärilleen, koetti vain jännittyneenä kuunnella, mitä ympärillä tapahtui, mutta ei kuullut enää mitään…

Eikös rouva pannut takkia ylleen mennäkseen Torpille! — Maisa kuuli hänen menevän eteiseen, tavallisesti hän ensin käväisi Maisan luona.

Hänen kiihtynyt mielensä rauhoittui niin yhtäkkiä, että täytyi hetkeksi keskeyttää työ. — Piti odottaa. —

Ja nyt puhuisi rouva tietysti siitä Signelle…

— Oh, mitä kaikkea he voivatkaan ajatella… Miksi ei Maisa heti ollut jättänyt viisitaalarista neiti Raskille? — Sehän oli ollut siinä lattialla! — Ja hiipiä tuolla tavoin eteiseen Antonin jäljessä! Ei näyttänyt siltä kuin olisi Maisalla ollut hyvä omatunto… Pojankaan mieleen ei varmaan olisi noin yhtäkkiä juolahtanut tarjota rahaa, jollei Maisa jotenkuten ollut kehoittanut häntä siihen. —

Asia tuli yhä arveluttavammaksi; — ja Maisan rohkeus väheni joka kerran, kun neiti Rask kulki huoneen läpi noin kylmänä ja vieraannäköisenä.

Entä rouva? — Ja nyt lisäksi rouva Torp? — Uskoisivatko he Maisan selittelyjä? — Tuskin. —

Taas istui Maisa masentuneena ja ahdistuksissaan, sormet kylminä ja hikisinä; — varmastikaan hän ei enää joutuisi Torpillekaan ompelemaan…

Greta-neiti seisoi velttona ja rauhallisena antaen Maisan sovitella takkia ja ottaa mittaa tuosta leveästä selästä; — hänen mielenrauhaansa ei varmastikaan mikään voisi järkyttää, vaikkapa Maisa olisi vetänyt viimeisen hengenvetonsa — —

Ovikello soi. — Maisa tunsi rouvan kaksi lyhyttä soittoa.

Hänen täytyi rohkaista mielensä; — pahemmin ei enää voisi käydä.

Maisa istui ja koetti reipastua. Niin, jollei rouva nyt tulisi, täytyisi hänen pyytää saada puhutella tätä. — Varmaankin tämä juuri nyt kertoi neiti Raskille, mitä Signe asiasta arveli — —

Ja — — kas tuossa hän nyt oli!

Rouvalla oli vielä hattu päässään, tuo, jossa oli tiheä, musta strutsinsulka ja keltaiset nauhat ja kukkia sisäpuolella korvan kohdalla.

"Tulen puhuakseni vakavasti kanssanne, neiti Jons", — sanoi hän ja istuutui tuolille vähän matkan päähän.

Niin pääsin minä sitten alkamasta, ajatteli Maisa, hän kyllä pitäisi puolensa!

Rouva taivutti päätään hiukan taaksepäin ja katsoi ylhäisesti häneen. Katseessa kuvastui ehkä hiukkasen ihmettelyä tai uteliaisuutta myöskin; — mitähän vetovoimaa saattoikaan olla tässä, ei enää aivan nuoressa tytössä kapeine, hiukan keltaiseen vivahtaville kasvoineen ja tiheine yhteenkasvaneine kulmakarvoineen…

"Tahdon suoraan sanoa teille, että tällä kerralla epäilimme suuresti lähettäessämme sanan teille, todellakin epäilimme sangen suuresti, neiti Jons", lisäsi hän painokkaasti ja loi kauniit silmänsä suoraan häneen… "On paljon velvollisuuksia ja on otettava huomioon useita näkökohtia, kun täytyy suojella sellaista taloa, jota toiset pitävät ylempänä itseään — ja on oltava äärimäisen tarkka niihin ihmisiin nähden, joita tuo taloonsa… Tahdon sanoa tämän teille suoraan, kun me nyt olemme saaneet tietoomme, että te vietätte kaikkea muuta kuin kunniallista elämää, — ja että teidät voidaan nähdä aivan julkisesti yhdessä kaiken maailman ylioppilaiden kanssa…"

Maisa hätkähti ja kävi kalpeaksi. Hän oli istunut sanat valmiina suussa ja tahtonut purkaa syytöksensä Antonia vastaan; — ja silloin iskettiin Kielsbergiin ja häneen. — Veri virtasi takaisin hänen kasvoihinsa.

"Ei kukaan voi sanoa, rouva, että vietän siveetöntä elämää!"

"Sattuu niin onnettomasti, neiti Jons, että olemme kesällä itse nähneet teidän kulkevan ja hymyilevän ja hulluttelevan Klingenbergin teatterikäytävässä erään ylioppilaan kanssa ja antavan hänen tarjoilla teille virvokkeita. Poikani Theodor oli kanssamme; — ja voin sanoa teille, että emme uskoneet omia silmiämme… Mehän olisimme luonnollisesti voineet olla turvautumatta teihin enää…"

"No niin, — jos nyt tahdotte tietää sen, rouva", pääsi häneltä kyyneleet silmissä, — — "niin olin siellä erään tuttavani kanssa… Ette tapaa minua kaiken maailman ylioppilaiden kanssa — — eikä hänellä ollut mitään menoja minun vuokseni eikä hän tarjoillut minulle, sillä hänellä oli sinne vapaapiletit."

"Tahtooko hän kenties naida teidät?" kysyi rouva kylmästi.

Maisa katsoi häneen suu auki, ällistyneenä ja hämmentyneenä…

"Se on eräs ylioppilas", — tuli sitten.

"Kysyn, sanotteko olevanne kihloissa ja menevänne naimisiin hänen kanssaan?"

"Hän ei voi mennä naimisiin", sammalsi Maisa, — "hän pyrkii itsekin eteenpäin — ja…"

"Niinhän siis myönnätte, minkälainen suhde se on."

Maisa veti henkeä ja tuli liidunvalkoiseksi.

"Hänellä ei ole ketään omaisia tässä kaupungissa… ei ketään paitsi minua, jonka hän tuntee", — sanoi hän sitten itkua niellen — "ja — että minä pidän hänestä, niin, sen minä myönnän, rouva." —

Rouva sipristi ylpeänä silmiään ja puristi yhteen pehmeitä, untuvaisia huuliaan.

"Ettehän voine vaatiakaan, että ryhtyisin tarkastelemaan kuinka paljon taikka kuinka vähän olette rakastunut häneen. Tahdon vain pyytää teitä ajattelemaan, mitä seurauksia siitä saattaa olla."

Maisa tunsi, että isku oli sattunut, hän katsoi kalpeana rouvaa silmiin, ikäänkuin tutkien ilmettä noitten pitkien silmäripsien takaa. Ääni tuli hitaaksi ja varovaiseksi:

"Luuletteko todellakin, että yksikään niistä perheistä, jotka hyvässä uskossa ovat ottaneet teidät luoksensa, niin että suorastaan saatte istua sisällä perheen keskuudessa, tahtoo pitää luonaan naista, joka — lentää julkisissa huveissa ylioppilaiden kera eikä pidä huolta maineestaan — —."

Ei, — nyt minun täytyy puhua Antonista!… ajatteli Maisa katkerana — — — Mutta hän hillitsi itsensä jälleen. Jos tämä olisi tapahtunut Kielsbergin vuoksi, niin ei rouvan olisi tarvinnut nyt vasta moittia siitä häntä, nyt kun hänellä oli hyötyä siitä… Ei hyödyttäisi mitään selitys viisitaalarisesta, se vain nostaisi pahaa verta —

"Tämähän ei koske yksistään meitä, — kaikki tuttavamme, joiden luona ompelette, kysyvät luonnollisesti syytä, miksi olemme hylänneet teidät…"

Maisa näki niin peloittavan selvästi kaikki ne perheet, jotka tuomitsisivat hänet, — ovi toisensa jälkeen sulkeutuisi, ja hän seisoisi kadulla hyljeksittynä ja leivättömänä, — Maisa tiesi, mitä se merkitsisi — —

Hän silmäsi rouvaa, koettaen katseellaan saada lähimäiseltään apua, ja rouvan kasvoille kohosi haihtuva puna; — mutta hänenhän oli puolustettava Antoniaan.

… "Ja vaikka olemmekin nähneet teidät omine silminemme Klingenbergillä, on sisareni tahtonut ryhtyä tuohon epämiellyttävään tehtävään käydä tiedustamassa teistä teidän asunnostanne. — Tahdomme saada täyden selvyyden asiasta."

Maisa tunsi, kuinka sievästi ovi sulkeutui hänen edessään…

Ja samalla tapaa kävisi Torpilla ja Schoulla ja Brandtilla ja
Kalnaesilla ja kaikkialla, — toinen toisensa jälkeen —

… Siellä Dörumeilla, — ajatteli hän — ei hän saisi mitään huonoa arvostelua; — mutta epävarmaa oli, auttoiko se mitään; — hän oli nähnyt rouvan silmistä, että oli kysymys Antonista…

Jalka, joka polki konetta, pysähtyi, hän vaipui vähänväliä ajatuksiinsa — — — Ja sitten ompeli hän jälleen sitä suuremmalla vauhdilla unohtaakseen kaikkityynni.

Ovikello soi, vieraita tuli ja meni jälleen pois.

Lena katsoi sivulle tuodessaan kahvia ja näytti olevan hyvin hämillään, varmaan oli hänkin huomannut, että jotakin oli ilmassa…

— Viiden aikaan tuli neiti Rask takaisin…

Hän oli varmaankin nuuskinut hyvin; — saa nähdä, mitä syytöksiä he nyt olivat keksineet; — Maisa saisi kyllä pian kuulla kaikki!

Aina vähänväliä kuohahti hänen raivonsa uudelleen; — koettaisivatpa vain polkea hänet kuoliaaksi!

He puhelivat hyvän aikaa sisällä.

Jumala tietäköön, mitä neiti Rask nyt oli kuullut, ajatteli Maisa uhmaavana, — siellähän pidetään nyt suorastaan pitkä neuvottelukokous mokomankin vuoksi!…

"On varmaankin parasta, että annatte ruokasalin oven olla hiukan auki,
Lena; — Maisalla voi olla kylmä siellä." —

Rouva siellä puhui ja Maisaan vaikuttivat tämän sanat niin, että häntä vapisutti. Äänessä oli ollut pieni armeliaisuuden vivahdus.

Greta-neidin tullessa katsomaan takkia väijyi Maisa tämän kasvojenilmettä tutkistellen itsekseen oliko tämä hiukkaakaan lempeämpi; mutta hänessä ei näkynyt muuta kuin velttoa rauhallisuutta.

Neiti Raskin tullessa ruokasaliin katsahti Maisa häneen nopeasti yli ompelukoneen päästäkseen selville hänen ilmeestään. Neiti ryhtyi panemaan pöytäliinakangasta astiakaappiin tehden sen varsin hitaasti ja rauhallisesti; hän pani sen ensin tuolille eteensä ja Maisa näki hänet kaiken aikaa.

Ennen illallista tuli rouva ovelle asettuen lampunvarjostimen taakse niin ettei hänen kasvojaan voinut selvästi nähdä.

"Ette luonnollisesti ole voinut paljoakaan ommella tänään, neiti Jons", — kuului varsin ystävällisesti. "Voitte tulla huomenna uudestaan ja valmistaa Gretan takin. Puusepän matamihan kehui teidän käytöstänne."

Maisan sielussa kirkastui… Ei voinut sanoa, miten kevyt oli hengittää! Oli ihanaa tietää, ettei varmaankaan enää ollut mitään pelättävää…

— Niin, nyt kaikki oli ohi — — ohi…

Oi, millainen taakka olikaan ollut hänen hartioillaan! Mutta nythän kuuli jo rouvan äänestäkin tämän puhuessa Lenalle, ettei Maisaa enää aiottu erottaa.

Ja sitten "voittehan tulla huomenna valmistamaan Gretan takin." — Rouva Tranem tarkoitti kuitenkin hyvää, — hänkin oli tavallaan hyväntahtoinen. —

Oh, niin, nyt oli kaikki jo ohi, — tosiaankaan ei Maisalla ollut enää mitään levottomuuden syytä. Hän tunsi, ettei kannattanut enää ajatella sitä.

Maisa iloitsi niin suunnattomasti siitä, että näin oli käynyt, — niin pahalta kuin oli näyttänytkin. — — Hui, — Maisa muisti rouvan kasvojen ilmeen silloin kun tämä oli päättänyt erottaa hänet vain siksi, että oli peloissaan Antonin vuoksi.

Ei kannattanut ajatella sitä enää, — nyt oli kaikki ohi!

Mutta minkä vuoksi olivat he jälleen niin ystävällisiä Maisalle? — Yhä uudestaan ja uudestaan täytyi Maisan ihmetellä sitä eikä hän kuitenkaan voinut sitä käsittää, vaikka se lakkaamatta pyörikin hänen päässään…

Antonin ja Maisan vuoksihan he olivat olleet niin kiihdyksissä, vaikkakin he sitten olivat syyttäneet toista saadakseen Maisan pois tieltä… Niin paljon oli varmaa. — Ja sitten olivat he jälleen tulleet niin ystävällisiksi vain sen vuoksi, että Dörumit olivat puhuneet hyvää Maisasta!

Sitä ei voinut käsittää!

Se oli kuin solmu, jota Maisa turhaan koetti aukaista — hän nyki nykimistään sitä auki.

Niin — mutta sehän oli samantekevä, — ohi oli se nyt kuitenkin!

Maisa tapaisi Kielsbergin tänä iltana, oi, miten suunnattoman keventyneeksi tunsikaan hän mielensä! Mutta ei — hän ei sanoisi sanaakaan Kielsbergille tästä… Jos hän kysyisi, sanoisi Maisa vain, että kaikki oli jälleen muuttunut hyväksi eikä kannattanut ajatellakaan asiaa enää. — Maisa ei tahtonut näyttäytyä kurjana ja avuttomana Kielsbergin silmissä.

* * * * *

Vasta seuraavana aamuna joutui Maisa puheisiin matami Dörumin kanssa, — hän ei ollut tahtonut kysellä asiasta, sillä hän ajatteli, että matami Dörum kuitenkin alkaisi kertoa siitä.

Tämä oli sangen pidättyvä. Näkyi selvään, että hänestä oli epämieluisaa
Maisalle kertoa sellaisia kyselyjä tapahtuneenkaan.

"Niin tosiaankin, — tukkukauppias Tranemin neiti oli ollut siellä eilen ja tahtonut tietoja neiti Jonsista. Hän oli varmaankin ajatellut, että Maisasta olisi jotain sanomisen aihetta, luullut, että Dörumit sallisivat elää huoneissaan sellaisen, joka ei viettäisi oikeata, säännöllistä elämää… Mutta olikin matami vastannut hänelle niin että tuntui; — ja sekä matami että Dörum olivat sanoneet, että niin hyvää, ahkeraa, työteliästä, huolellista ja säntillistä tyttöä saisi etsiä, — ja miten säntillisesti maksoikaan hän aina määrättynä päivänä kuukausirahansa! Niin, matami ei tietenkään ruvennut selittelemään tuolle hienolle neidille, että Maisan, kuten muittenkin, täytyi joskus lykätä muutamaksi päiväksi maksunsa… Mutta hän oli silloin mennyt niine tietoineen — se lörppösuu!"

— Kas niin, kaikki oli jälleen hyvin; sen huomasi yksin Lenastakin, joka oli varsin puhelias ja tiedusteli, eikö aamulla ollut maa ollut kuurassa Grönlandsleerissä.

Oli niin hauskaa nyt auringon paistaessa huoneisiin aamusumun hälvettyä; ruokasalin uunissa räiskyi tuli, siitä virtasi lämpöä Maisankin huoneeseen ja kaikki ovet olivat auki ja Tranemit juttelivat välittämättä hänestä, ikäänkuin kuuluisi hän perheeseen.

Oli niinkuin kaikki olisi ollut ilkeätä unta!…

Rouva tuli ja seisoi hetken aikaa katsoen Maisan työtä.

"… Olen oikein paljon ajatellut teitä, Maisa! — — Sisareni sai kuulla niin paljon teistä tuolta matamilta. Olettehan miltei kihloissa erään siistin kelpo suutarin kanssa, joka asuu siellä samassa talossa… Ja sehän on melkein päätetty asia myöskin, — kertoi matami… ainoa, mikä puuttuu, kuuluu vain olevan neiti Jonsin myöntymys," — hymyili rouva koettaen hiukan laskea leikkiä ja tarkastellen Maisaa suurilla tummanruskeilla silmillään.

"Niin, voihan olla mahdollista, että hän on hiukan ajatellut siihen suuntaan", tunnusti Maisa vältellen ja hymyili, — "jos rouva kerran tahtoo tietää sen niin" —

"Ja hänhän aikoo perustaa nyt oman työpajankin muuttopäiväksi?"

"Niin kyllä, hän on kauan ajatellut sitä, — ja hän on säästellyt myöskin rahoja niin että hän voi aloittaa silloin myöskin."

"No, sittenhän olette onnellinen ihminen, Maisa! Olette nyt ommellut tässä talossa niin monta vuotta ja ollut ahkera ja huolellinen, — eikä ainoastaan meillä, vaan niin monen meidän tuttavamme luona… Ja sisareni ja minä olemme oikein ajatelleet teidän hyväänne, — olette nyt varmaan kaksikymmentä viisi, kuusi vuotta, eikä köyhälle tytölle tule niin monta tarjousta enää — ja kuten tiedätte ei ole hauskaa tulla vanhaksi sellaisen, jonka täytyy elää kättensä työllä… Olen varma, että jos puhuisimme muutamille muille perheille, joitten luona olette ommellut, niin tahtoisivat he kaikki auttaa teitä, eikä olisi lainkaan mahdotonta saada kerätyksi niin paljon rahaa, että voisitte ostaa itsellenne hyvän ompelukoneen — niin että teilläkin on jotain vietävää yhteiseen pesään — — Suutari ei varmaankaan ole epätietoinen siitä, kenestä tulee emäntä hänen taloonsa?" laski hän leikkiä.

Maisa pudisti nopeasti päätään:

"Varmastikaan ei minusta tule hänen emäntäänsä, — muuten saan kiittää rouvaa."

"Tämä on nyt pelkkää ymmärtämättömyyttä, — hänhän on kunnon mies, joka pitää teistä, senhän itsekin tunnustatte, ja voi elättää teidät."

"Oh, rouva, hän on varmaankin niin hyvä kuin päivä on pitkä; — mutta en milloinkaan ole antanut hänelle aihetta, jotta en narraisi häntä."

"Millaisia suunnitelmia teillä oikeastaan on, Maisa!… Voitteko toivoa parempaa kuin kunnon käsityöläisen?"

Maisa hymyili itsekseen, — hänellä oli joka tapauksessa omat toiveensa, hänellä…

"Jollei pidä jostakin ihmisestä, niin voi avioliitosta tulla vain onneton, jos menee naimisiin hänen kanssaan" — vastasi hän vältellen.

"Tuo kuuluu aivan hupsulta, Maisa. Tämähän on niin erinomaisen hyvä tarjous; te voisitte kumpikin tahollanne ansaita rahaa yhteiseen pesään."

"Niin, huomaan kyllä, että rouvasta voi näyttää tämä aivan mielettömältä, — ja samoin Dörumeista myöskin… ja se voisi varmaankin olla varsin edullinen minulle. Mutta olen nyt koettanut ja koettanut", — Maisa puhui suoraan toivoen voittavansa myötätuntoa osakseen, — "en todellakaan oikein jaksa sietää koko suutaria"!

"Minusta tuntuu pahalta, neiti Jons, että puhutte asiasta noin kevytmielisesti" — sanoi rouva hyvin vakavasti. "Olin tosiaankin luullut, että teissä olisi ollut enemmän vakavuutta pohjalla. — — — Niin, en tosiaankaan, ikävä kyllä, sitten voi auttaa teitä; — luulin keksineeni keinon, joka päästäisi teidät pälkähästä, neiti Jons!…

"Sillä ymmärtänettehän toki, että sellaisia ylioppilashistorioita ei teidän maineenne enää siedä, jos tahdotte tämän jälkeen astua jalallanne meidän tai johonkin muuhun parempaan perheeseen?"

Hiki helmeili Maisan kasvoilla ja rinta alkoi kuristua kokoon. Hän oli siinä, missä oli ollut eilenkin, ei askeltakaan etempänä, — juuri siinä, — ja häntä pyörrytti pelkkä ajatuskin.

— — "Jollette voi mennä naimisiin tuon ylioppilaan kanssa, — ja itsehän sanotte, ettette voi, — niin ei ole teillä muuta mahdollisuutta, kuin mennä rehellisesti ja kunniallisesti naimisiin! — Ja jos sanoisin nyt mielipiteeni sen mukaan kuin olen oppinut tuntemaan teitä, neiti Jons" — virkkoi rouva harmistuneena, "niin en tosiaankaan sääli teitä, vaan suutaria. — Missä te oikeastaan luulette paikkanne olevan? — Pelkään, että teillä on haaveiluja — käytte pää pyörällä ja tahdotte lentää korkeammalle kuin siivet kantavat.

"Niin, ymmärrätte nyt, miten on laita. Joka tapauksessa olette mahdoton ompelemaan hyvissä perheissä!"

Rouva oli saanut puhuttavansa puhutuksi ja aikoi mennä, mutta pysähtyi käsi ovenrivalla.

"On ikävää, ettette ymmärrä omaa parastanne… Tehän olette ollut kelpo työntekijätär, — ja toivoisin, että voisitte paremmin ymmärtää oman asemanne…

"Tulkaa nyt tänne jälleen huomenna, ja istukaa täällä rauhassa ja ajatelkaa asiaa; — tahdon oikein asettaa sen sydämellenne teidän itsenne vuoksi, Maisa. — Mehän pidämme teistä ja tahtoisimme kernaasti nähdä, että teille kävisi hyvin." Rouvan tyynet, tummat silmät katsoivat häneen osaaottavasti.

— — — Maisa ei oikein muistanut, kuinka oli pannut kokoon työnsä ja tullut ulos Tranemin portista kulkiessaan ajatuksiinsa vaipuneena pitkin katukäytävää. Hän tiesi vain, ettei hän sinä iltana tahtonut tavata Kielsbergiä ja kertoa suutarista, ja päästessään Isollekadulle kääntyi hän yhtäkkiä valtionsairaalaan päin, — hän erotti jo kaukaa nuo korkeat, humisevat puut. Siitä kiirehti hän nopeasti Hammersborgiin päin, päässä himmeä ajatus käydä Martha Mon luona. — Ja vähän sen jälkeen kulki hän jälleen pitkin Graendseä ja uudestaan alhaalla torilla. — — — Tornikello on varmaankin yhdeksän, eiköhän se ole? — Se oli vain puoli; — Maisa saattoi tuskin nähdä sitä pimeässä, — mutta sen täytyi olla puoli kymmenen. — Hän tahtoi olla varma siitä, ettei tapaisi Kielsbergiä ja meni eräälle sivukadulle ja palasi takaisin toista tietä olematta edes oikein selvillä siitä, mitä — —

Nyt hän oli jälleen torin läheisyydessä. —

Vain yhdeksän! —

Maisa tahtoi odottaa puoli kymmeneen ja kulki kertaalleen korttelin ympäri… Hän ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin ettei tahtoisi tavata Kielsbergiä.

Maisa muisti yht'äkkiä päässeensä selvyyteen siitä, mitä oli miettinyt ja ajatellut ja millä vaivannut päätään nyt koko ajan näinä päivinä. Jos Maisa ottaisi suutarin, voisivat Tranemit olla levollisia Antoniin nähden…

… Eikä hänen pitäisi tulla liian myöhäänkään kotia, niin että täytyisi mennä työpajan läpi ja mahdollisesti tapaisi Ellingin. Tämä ikäänkuin pyöri Maisan ympärillä alituisesti nyt näinä päivinä, milloin Maisa vain tuli kotiin, — puolin sanoin vihjaillen hänestä ja työpajastaan, — Ellinghän aloittaisi siellä työn lokakuun kahdentenakymmenentenä päivänä, muuttopäivänä — — —

— Hän makasi ja väänteli ja heittelehti kaiken yötä, ja seuraavana aamuna oli hän aikaisin ylhäällä ja meni suutari Lövstadin luo Siltakadulle, ennenkuin meni Tranemille, saadakseen toisen kenkänsä korjatuksi, — Maisa ei tahtonut teettää sitä kotona, sillä hän ei tahtonut tavata Ellingiä.

Hän oli nähnyt aamulla sekä rouvan että neidit. He olivat tervehtineet häntä sangen ystävällisesti, muuta hän ei voinut huomata, ja olivat selittäneet, mitä tuli ommella. — Heillä oli työtä vielä koko seuraavaksikin viikoksi — arveli täti Rask.

Mutta tuntui kuin olisi rouva ollut suorastaan kärtyisä tänään, — Lena ei osannut tehdä mitään hänen mielikseen, — oli lämmittänyt huoneita aivan kuin keskellä talvea, — ja sitten olivat ikkunat olleet liian kauan auki, niin että huoneet olivat aivan kylmät… Ja neiti Raskin ei ollut onnistunut myöskään keittää hyvää kahvia aamiaiseksi.

Kas, nyt tuli rouva Torp…

Maisa hätkähti tämän nähdessään; mutta rouva Torp nyökkäsi aivan välinpitämättömänä; — ei lainkaan näyttänyt siltä kuin olisi tämä ajatellut Maisaa, — hän vain pani hatun ja nahkakaulurin eräälle tuolille ruokasaliin ja meni suoraan äidin luo kamariin.

Maisassa heräsi pieni toivon kipinä, — ehkä kaikki voisi mennä ohi…

Oli rauhoittavaa istua näin ikäänkuin kaiken ulkopuolella, sillaikaa kuin heillä oli omat puuhansa ja kun he näyttivät kokonaan unohtaneen hänet… Hän istui ja kuunteli ovikellon soidessa, kuka tuli, ja kuka meni…

Ja nyt tuli Signe jälleen pois ja otti päällysvaatteet ylleen, hän puhui vielä varsin innokkaasti:

"Torp sanoo, ettei hän milloinkaan — milloinkaan, äiti! — ole kuullut mainittavan hänen nimeänsä tämän asian yhteydessä ennenkuin nyt tänään sanomalehdessä. Mutta Schoulla on aina ollut niin käsittämättömän paljon tuttavuuksia, — ja tietysti hänet nyt vedettiin esille juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä…"

Varmaankin joku asia kokonaan täytti heidän ajatuksensa, —
Signellekään ei oltu tarjottu viiniä eikä suklaata —

Mutta Maisan mieltä ei tuo kiinnittänyt; tänään hän oli iloinen saadessaan istua koko päivän omassa nurkassaan, — ehkäpä paha sää menisi ohitse.

— Lehdissä oli varmaan ollut jotain, josta he eivät pitäneet, jotakin tästä valtioneuvoskysymyksestä…

Theodor, juristi, viipyi kauan äidin luona hämärätunnilla; ja sitten, kun lamppu sytytettiin, istuutui Arna Maisan luo kirja kädessä.

Hän käänsi lehden toisensa perästä — se meni nopeaan — ja katsoi yhtämittaa muualle…

"Todellakin toivoisin, että Schousta tulisi valtioneuvos!" — pääsi häneltä; näytti siltä kuin ei lukeminen oikein olisi kiinnittänyt hänen mieltään tänä iltana, — ajatukset olivat varmaankin Grottebakkenilla.

Niin, Arnalla oli Jakobinsa, ei ollut ketään, joka olisi tahtonut riistää tätä häneltä! — — —

— — Ei oltu mainittu enää sanaakaan Maisasta Tranemeilla; — ja viikko oli mennyt, päivä toisensa jälkeen, joitten kuluessa Maisa ajatteli paljon jännittyneenä ja levottomana istuessaan ompelemassa. Hän oli ollut hiljainen ja taipuvainen, koettanut keksiä sellaista, mikä imartelisi rouvaa, ja voittanut vaatimattomuudellaan puolelleen täti Raskin. — Hän oli koettanut tehdä itsensä pieneksi ja huomaamattomaksi ja unohdetuksi, — oli tullut aikaisin ja tehnyt työtä niin kauan kuin suinkin sai luvan tehdä, — hän oli hämmästyttänyt heitä saamalla työt valmiiksi paljon ennen kuin he olivat voineet odottaakaan ja ollut niin kunnollinen ja ymmärtäväinen ja hyvä — ja iloinen sitäpaitsi…

Ja kaiken tämän ohella istunut kuin kuolemaan saakka pelästynyt eläin ja koettanut keksiä keinoja selviytyäkseen pulasta.

Vain yksi keino oli: ehkä hänet unohdettaisiin, — ehkä Tranemit rupeaisivat pitämään hänestä ja luottaisivat häneen, niin että he mieluimmin tahtoivat unohtaa asian.

Tänään oli lauantai ja viimeinen päivä, jolloin hänen piti olla siellä — — jos sekin nyt kuluisi niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, — niin näkisi hän auringon paistavan, vaikkapa olisikin pilkkoisen pimeätä hänen mennessään kotiinsa illalla! —

Maisa istui ja ompeli hyvin innokkaasti heidän pukujansa — niiden piti tänään valmistua; — säpsähtäen levottomasti joka kerran oven avautuessa, peläten rouvan tulevan; — hän tiesi koko päivän missäpäin taloa tämä liikuskeli —

Aamupäivä oli jo kulunut, Maisa oli laskenut kaikki puolet tunnitkin aina kellon käheästi lyödessä; — ja iltapäiväkin oli samoin mennyt aina teeaikaan saakka.

Rouva oli lähtenyt vierailuille; häntä odotettiin kotiin, mutta häntä ei kuulunut; — kello kävi jo seitsemättä —

Jospa rouvalla kuitenkin olisi muuta ajattelemista! — Pitihän nyt ratkaistaman, tulisiko hänestä valtioneuvoksetar vai ei…

Hän oli silloin ollut niin kiivas sen vuoksi, että oli levoton Antonin tähden; — mutta sen jälkeen oli hän saanut niin paljon muuta ajattelemisen aihetta; varmaankaan rouva ei muutoin olisi voinut olla niin ystävällinen Maisalle nyt koko ajan; — — Tranemit pitivät hänestä, siitä Maisa oli varma.

Jospa… jospa rouva ainoastaan maksaisi! Maisa oli näkevinään rouvan hymyilevän ja sulkevan puoleksi silmänsä, ikäänkuin tahtoen sanoa, että oli unohtanut asian.

Jospa Maisa pääsisi kunnialla kotia! —

Kone seisahtui rouvan tullessa sisään —

Hän oli myöhästynyt, oli käynyt niin kaukana. Onko täällä käynyt vieraita?… Onko isä kysynyt minua?…

Hän tuli täysin purjein Maisan luo:

"Niin, Maisa, tiesin kyllä, että kävisi hyvin, — vihdoinkin olen saanut kootuksi rahat teille kunnollista ompelukonetta varten!… Aina kolmekymmentäkolme taalaria!… Minulla on ollut sellainen homma, etten voi sitä sanoakaan, saadakseni tavata kaikkia näitä perheitä. — Ja nyt iltapäivällä olen sitten ajanut ympäriinsä — viimeksi aina kauas Jürgenseneille.

"Mutta nyt on teillä sitten ainakin jotain varmaa itsellenne, Maisa! — — Ja tästä jää vielä vähän jäljelle rahaa, niin että saatte hiukan kapioihinkin… Kaikki soivat niin mielellään tämän rahalahjan teille, niin melkeinpä ensimäisestä sanasta olivat he valmiita antamaan… Täytyy sanoa, että he suurella mielenkiinnolla seuraavat aikeitanne, Maisa!

"Ja kun sisareni maanantaina käy siellä luonanne ja sanoo matamille, että jos tuo suutari nyt oikein kauniisti osaa pyytää, niin saa hän kyllä myöntävän vastauksen… ja sitten voidaan heti kuuluttaa, ja teistä voi tulla suutarin emäntä jo jouluun mennessä."

Maisan silmissä maailma musteni ja päätä pyörrytti; — hänestä tuntui, että hänet ikäänkuin oli pistetty pussiin; rouvahan oli käynyt kertomassa asian kaikissa perheissä.

Hän istui hiljaa ja hymyili typerästi voimatta vastata… Seinäkello näytti seitsemää, mutta ei lyönyt tuolla epämiellyttävällä, käheällä äänellä, ja Maisasta tuntui, että hän itse ikäänkuin koetti koettamistaan vetää henkeä keuhkoihinsa ja oli tukehtumaisillaan — —

* * * * *

Maisa oli kuumeessa koko yön, nousi aina vähänväliä istumaan sänkyynsä ja tuijotti eteensä ja mietti.

Kaikki näytti pimeältä… Saattoi olla yhtä hyvä heittäytyä suoraan Aker-jokeen, — kulkea sen mukana aina sen laskukohdalle saakka… sinne ruoppauslaitoksen luo — keskelle tuota inhoittavaa mutaa, jota ruopattiin, — — kravut saisivat kernaasti pureutua häneen kiinni, ja ankeriaat kiertyä hänen ympärilleen, — niin olisi yhtä hyvä kuin nytkin.

— Maisan piti nyt sunnuntaiaamuna pukeutua; mutta hän huomasikin istuvansa pyyheliina kädessä tuolilla sängyn vieressä, edessään seisomassa Dorthe, kuuromykkä, hiljaisena ja pelästyneenä, kasvoilla surullinen ilme; hän tunsi kyllä, että nyt olivat Maisan asiat varsin huonosti.

Maisa ei jaksanut pukea ylleen, vaan heittäytyi sänkyyn ja teki merkkejä Dorthelle, että hänen päänsä oli niin kipeä, niin kipeä.

Hän oli pitkänään koko sunnuntaipäivän raskaassa, epämiellyttävässä horrostilassa, — hänellä oli epäselvä ajatus nousta ylös iltapäivällä hämärän seuduissa; oli niinkuin olisi ollut helpompi silloin, kun ei oikein näkisi itseään selvästi; — mutta hän jäi yhä makaamaan…

Vain eräs ajatus yhä palautui selvästi hänen mieleensä: hän tahtoi heti muuttaa tästä talosta ja asettua asumaan Martha Mon luokse Hammersborgiin.

Hänen sydämessään oli kuitenkin hämäränä välkkynyt pieni toivonkipinä… voimakkaampana kuin hän itsekään oli osannut ajatella. — — Mutta nyt ei ollut enää mitään, mitään keinoa päästä pulasta!

Hän näki äidin edessään — — ja nuo pitkät tummat piilipuut, jotka ikäänkuin lakaisivat pilviä ylhäällä sairaalan puutarhan yläpuolella, — — nyt ne lakaisivat hänet pois — pois harmaitten pilvien mukana…

Muuan ajatus heräsi hänessä, hän hypähti ylös ja alkoi pukeutua.

Siihen aikaan, jolloin Maisa tiesi Kielsbergin menevän ulos ja jolloin he aina tapasivat, hiipi hän alas portista.

— Kaikki oli nyt lopussa, — Kielsbergillä ja hänellä ei milloinkaan enää tulisi olemaan mitään yhteistä…

Hän kulki huomaamattaan tavallista tietään.

"Ihmettelenpä, mitä oikeastaan olette tehnyt, Maisa?" huusi Kielsberg kärsimättömästi Maisalle jo kaukaa Siltakadulta, — "tuskinpa olen nähnyt teitä kokonaiseen viikkoon!"

"Ei tee luonnollisesti mitään, vaikka odotankin, minullahan on niin paljon joutilasta aikaa, arvelette varmaankin?… Voin päästä lääkäriksi kymmenen vuoden kuluttua! Mutta jollen saa nähdä teitä useammin, voin yhtä hyvin heti paikalla ottaa kotiopettajan paikan kaukana Romsdalenissa. Tehän ette tule milloinkaan, — annatte minun kulkea ja odottaa ja odottaa… Niinkuin minä en juuri teidän vuoksenne uskaltaisi aloittaa uutta talvea velkoineen ja kaikenkaltaisine vaikeuksineen…"

Kielsberghän tiesi niin hyvin, että kun Maisa ei tullut määrättynä aikana, niin hän ei päässyt, täytyi istua ja ommella kauemmin kuin tavallisesti.

— "Mutta tiedättekö, mitä tänään on tapahtunut, Maisa?" hän katsoi Maisaa aivan läheltä silmiin. — — "Sanonkohan teille sen?… Minä nautin siitä aivankuin olisi makea karamelli suussani", sanoi hän ja maiskautti suutaan; Maisa tunsi niin hyvin tuon hänen tapansa. — — — "Niin, tänään tukkukauppias Tranemista — ei ole tullut valtioneuvos, — eikä rouva Tranemista valtioneuvoksetar…

"Siksi tuli nimittäin pääkonsuli Schou — niin!

"Näin toimituksessa sähkösanoman, jossa sanottiin, että nimitys on tapahtunut eilen. — Sangen harmillista Tranemeille — vai mitä luulette? — etenkin rouvalle ja hänen ranskalaisille muodeilleen? — Ja tuolle inhoittavalle poikanulikalle viisitaalareineen… Epäilenpä hiukan, että juuri minun sanomalehtikirjotuikseni on osaltaan vaikuttanut asian ratkaisuun. Viittasin tässä eräänä päivänä konsuli Schouhun, kirjoitin että hän juuri on mies, jota koko liikemiesmaailma kunnioittaa. —

"Niin, ehkäpä me kaksi, Maisa, kun asiaa oikein ajatellaan, olemme tehneet hänestä valtioneuvoksen! virkahti Kielsberg avomielisen iloisesti. — Sillä tehän aina sanoitte pitävänne noista Schouista… Seitsemän kertaa kostettiin Kainille, seitsemän ja seitsemänkymmentä kostetaan Lameckille! — — Tämä herra Anton — —

"Kas niin, — kas niin, Maisa? — onko kuulijakuntani niin äänetöntä tänään… ei mitään kättentaputuksia… ei mitään suosionosoituksia?… Liian väsynyt ja rasittunut, pikku raukka! — —

"Mutta tehän olette niin hirvittävän vakava!"… Kielsberg huomasi nyt vasta kumartuessaan Maisan puoleen katulyhdyn valossa, että hän näytti kalpealta ja hämmentyneeltä —

He olivat kävelleet pimeään iltamyöhään saakka, — olivat pysähtyneet silloin tällöin jonkun katulyhdyn luona, — ja tulivat nyt hitaasti takaisin tähtitaivaan kaartaessa yli talojen…

"Maisa", sanoi hän huolestuneena ja tarttui hänen käteensä. — "Mikä teidän on?… Oletteko jälleen levoton kotiopettajapaikan vuoksi?… Peloissanne, etten minä voisi selviytyä?… Että minun täytyisi matkustaa pois?…"

Hän kohtasi aran katseen ja tunsi Maisan sormien kouristuksentapaisesti, levottomasti värähtävän hänen tarttuessaan Kielsbergin käteen ja pusertaessa sitä.

Yht'äkkiä painautui hän kiihkeästi Kielsbergin rintaa vastaan, kätkien kokonaan kasvonsa niin ettei tämä lainkaan nähnyt niitä — ja riuhtaisi samassa itsensä irti kiiruhtaen pitkin katua ja portista sisään —

"No, mutta Maisa… mutta Maisa… odottakaahan… Kuulkaahan toki!…"