VII.
"Matami Ellingsen… matami Ellingsen!" — huudettiin keittiön ovelta.
Ihan varmasti täytyi tämän olla kotona; pesusoikkohan oli keskellä puoleksi pestyä lattiaa…
"Matami Ellingsen!"
"Vai niin… ai, ai, ai!… Mikä on?"
Matami oli heittäytynyt hetkeksi sänkyyn. — "Vai niin — tehän siellä olettekin, Jörgine, — tuli hiukan valittavasti — tuon lattianpesun tähden saan kärsiä alituiseen; rintani käy siitä kipeäksi; — se on vaivannut minua aina siitä saakka kun jouduin naimisiin…"
Hän oli varsin laiha nainen, punertavan ruskeat hiukset kammattuina nutturalle ja peitettyinä pitsillä, hame oli vielä ylhäällä lattianpesun jälkeen; pienillä, vilkkailla silmillään, joita ympäröi kärsivät, kahvinruskeat kasvot paksuine, tiheine kulmakarvoineen katseli hän ovella seisovaa Jörgineä.
"Sepä ikävää… niin, sitten kai ei kannata puhua teidän kanssanne, matami Ellingsen?"
"Näette, miten on laitani", — kuului surullisesti. — "Jos tahdotte kenkiänne, niin saatte tulla, myöhemmin, — Ellingsen ei ole kotona — —
"Voi!" — puhkui hän jälleen… "Näettehän etten voi antaa teille minkäänlaisia tietoja, — en ole ottanut niitä vastaan enkä — saatte olla kiltti ja tulla uudestaan, — kuuletteko… Ellingsen on tänään kaupungilla pohjanahkaa ostamassa.
"— Uh, tätä lauantaipäivää, jolloin täytyy pestä lattiat", sanoi matami itsekseen ja heittäytyi jälleen sänkyyn.
Jörgina tiesi, mitä merkitsi suutari Ellingin pohjanahan osto, — sen vastauksen ymmärsivät kaikki naapuristossa asuvat sangen hyvin.
"Niin, minulla olikin nyt vallan toista asiaa teille tänään, matami Ellingsen… Sisareni Andrina vihitään huomenna; — ja harsoa ja morsiuskoristetta olisi vähän laitettava, — ja hänen leninkinsä pusero on suorastaan hullunkurinen, — ja siksi arveli äiti, että kysyisimme, tahtoisitteko te, matami Ellingsen, olla niin erinomaisen kiltti ja tulla meitä auttamaan."
Matami nousi puolittain istumaan.
"Andrina? — kas vain, vihitäänkö hänet todellakin…?"
"Vihitään, perämies Eriksenin kanssa."
"Eriksenin — Eriksenin? vai niin — —. Onko hän tästä kaupungista?"
"On kyllä."
"Kas vain, niinkö!"
"Niin, he menivät kihloihin joulun jälkeen; — ja nyt tahtovat he mennä naimisiin, ennenkuin hän jälleen lähtee merille…"
"Vai niin, huomenna on siis häät purjeen tekijän luona!…"
"Ja äiti arveli —"
"Niin, kyllä tulen; — on kai parasta, että tulen niin pian kuin mahdollista?"
Matami seisoi nyt keskellä lattiaa.
"Huh, huh tätä lattiata… jospa sitä ei olisi, niin…" — hän katsoi siihen melkein kuin olisi unohtanut sen.
"— Olisi erinomaista, jos voisitte tulla nyt aamupäivällä, niin että saisimme työskennellä päiväaikaan."
"Minunhan täytyy saada joku hoitamaan pientä tyttöraukkaani, jonka hampaita särkee" — sanoi matami ymmällä. — "Katsokaas, lähteä kesken lattianpesun pienen lapsen luota, kun mies on poissa…"
Hän neuvotteli nähtävästi paremminkin itsensä ja omantuntonsa kanssa kuin Jörginen, ja tyytymättömyyden ilme näkyi hänen kasvoillaan.
— "Voittehan ottaa jonkun sijaanne tänne vain täksi päiväksi, matami
Ellingsen!"
— "Näin perheenäidin ei sovi juosta noin vain kotoaan — — —
Niin niin — ottaa joku sijaani, sanotte — vain tämän kerran…"
"Voisitte tosiaankin auttaa meitä suuresti tänään, emme tiedä, miten selviydymme muuten."
"Voisinhan saada läkkisepän Annan tänne täksi yhdeksi kerraksi, — jos hän on vapaana… Odottakaa hiukan" — —
Kädenkäänteessä teki Maisa tulen hellaan, asetti täysinäisen vesikattilan sille, — kiiruhti kamariin, missä lapsi oli, korjaili sen vuodetta — ja päästi hameensa alas ottaen samalla hatun ja takin ylleen.
"Jääkää te vain tänne, Jörgina, tapaan Annan kyllä tähän aikaan, — jollen, niin en tiedä, mihin menisin! Vanha Olina on tänään kotona." — — —
— Oli aivan kuin lääkäri olisi tullut taloon, kun Jörgina tuli kotiin matami Ellingsenin kanssa, jonka sanottiin käyttelevän neulaa erittäin näppärästi ja jota voitiin kutsua kaupungin hienoimpiinkiin perheisiin; nämä tunsivat tämän niiltä ajoilta, jolloin hän oli istunut heidän luonaan ompelemassa.
… Niin, tuo pusero oli todellakin leikattu niinkuin — matami Ellingsen ei tahtonut sanoa millä lailla, nähdessään sen Andrinan yllä… mutta ei haitannut, koska se oli liian laaja; pahempi olisi ollut, jos se olisi ollut liian ahdas —
"Siihen tulee kyllä oikea kuosi — näettekö matami Jes?… Morsiamen ei tosiaankaan tarvitse olla huolissaan, — se käy kuin tanssi… Se teidän perämiehenne on kai hyvin kaunis, Andrina?"
Matami tuli sisään tuoden tarjottimella aamupäiväkahvia ja vehnäleipää; — kaikki olivat jälleen hyvällä tuulella.
"Ja miten kruunataan morsian? — Myrttiseppele luonnollisestikin; — mutta entä hiukset? Teidän pitää kähertää niitä ainakin edestä ja ohimoilta…"
Purjeentekijän luona oli ollut kovin painostava mieliala; he olivat olleet niin huolissaan tuon lähestyvän juhlahetken vuoksi, mutta nyt he tunsivat itsensä niin turvallisiksi, kun matami Ellingsen oli tullut, tämä oli niin selvillä kaikesta ja osasi asettaa kaikki kuntoon.
Koko iltapäivä aina myöhään yöhön ommeltiin ja juotiin kahvia ja juteltiin, siksi kunnes morsiamen ylle oli kokeeksi puettu morsiusleninki ja huntu ja pantu papiljotit yöksi hänen tukkaansa; — oli kuin olisivat he tunteneet matami Ellingsenin jo monta vuotta…
"Ja sitten pitää teidän mennä nukkumaan, ettekä saa ajatella liian paljon perämiestänne, niin että olette kaunis huomenna," — sanoi hän hyvästiksi ja kiiruhti kotiin. —
— Vanha Olina tuli häntä keittiössä vastaan. — "Elling on tullut kotiin", ilmoitti hän hiljaa…
"No olipa hyvä, että olet tullut, Elling", sanoi matami ystävällisesti astuessaan sisään. — "Olet kai saanut jotain syötävää? — Sanoin, että Olina valmistaisi sinulle lämmintä ruokaa."
"Niin — minäkö, — ei suinkaan minusta kannata huolehtia."
"Minun täytyi mennä purjeentekijä Jesin luo, — Andrina vihitään huomenna; he eivät tienneet, miten korjata tämän leninkiä, — eikä käynyt päinsä suututtaa heitä myöskään."
"Eipä suinkaan, eipä suinkaan, — enhän minä puhu mitään, en mitään; — on vain niin kummallista, niin. Hohhoi!" — Elling istui uneliaana, juotuaan kaiken päivää, nyrkki paksussa mustassa tukassaan ja katsoi alas pöytään. Matala, synkännäköinen otsa oli tummissa rypyissä ja kulmakarvat yhteenpuristettuina.
Hän antoi molempien nyrkkiensä vaipua alas pöydälle…
"Hoh-hoi! — kun vain pääset lentämään häkistä, niin olet niin perin onnellinen."
"Etkö tahdo jotain syötävää, ennenkuin panet maata, — täällä kaapissa on vielä eilistä lientä."
"On kovin ystävällistä kysyä niin, — he he. — Ei kiitos. — — — Minä tässä istun ja mietiskelen, kun on semmoista miettimistä, niinkuin onkin — niin —"
"Ooh, voisit sen sijaan tehdä töitäsi, Elling", sanoi Maisa kärsimättömästi — "niin tekisit jotain hyödyllistä, — ja minun ei tarvitsisi valehdella ihmisille ja nähdä vihaisia kasvoja sinun ollessa poissa työpajasta!"
"Minähän vain kysyn, miksi niin teit?" — toisti mies itsepäisesti. —
"Olet nyt juopotellut jo tiistaista lähtien!"
"Aivan niin, niin niin, olet aivan oikeassa, — enhän minä sano mitään, en mitään, — — ja sinä olet saanut niin paljon enemmän oppia kuin minä, niin että minä kyllä väittelyssä joudun tappiolle… Minä vain kysyn minkä vuoksi? Täytyyhän saada kysyä, vai mitä?… Sillä minä oikein mietin sitä — —" Hän hymyili itsekseen ja pudisti päätään… "kun sitten tulee kotiin niin" — —
"Ei kai siinä ole mitään pahaa, että koetan vähän ansaita lisää silloin kun voin, Elling, — sillä minunhan täytyy tehdä velkaa sekä leipurille että kauppiaalle, niin että aivan hävettää."
"Kas niin… Aivan niin, hei vaan!… Nyt se kuullaan!" — Elling nojasi otsaansa molempiin nyrkkeihinsä ja jäi istumaan sillä tavoin puolitorkuksissa Maisan hoidellessa pikku tyttöä uunin luona.
Elling nosti pari kertaa päätään…
— "Minä ponnistelin ja tein työtä vähintään kolme neljä vuotta… oliko sinulla kenties jotain muistutettavaa minua vastaan silloin?"
"En nytkään sanoisi mitään, Elling, jos sinä vain olisit hiukan säännöllisempi etkä joisi."
"Minä istuin niin ahkerana ja uskollisena lestin ääressä, — mutta sitten kyllästyy alituisesti vetämään ja vetämään tuota pikilankaa, — kyllästyy niin, että olisi valmis kiertämään sen kaulansa ympäri. Niin, etkö luule minun istuneen ja ajatelleen sitä, he he he, — kiertäisi sen nelinkertaiseksi ja kerrassaan lopettaisi kaikki. — — Mitä sinä siitä välittäisit? — Pääsisit vain suutarin häkistä jälleen maailmalle, ja voisit ryhtyä ompelemaan — — Olisit varmaankin hyvin iloinen silloin." —
"On häpeä, Elling, että juot itsesi noin juovuksiin. — Ja kyllä kai tiesit, kenen otit; en ollut minäkään niin halukas… Enkä muuta tiedä kuin että teen työtä ja ponnistelen täällä sinun kanssasi niin paljon kuin voin… Pikku tyttöraukka!" — huokasi hän ja katsoi nurkkasänkyyn päin, "on hyvä, ettei hän ymmärrä mitään."
"Hu-m-m," — mies istui hetken ja murisi… "Niin, sinä saat kyllä asian kääntymään niin, että onnettomuus jää sinun puolellesi… Enkä minäkään sano kerrassaan mitään siitä." — Hän pudisti raskaasti päätään —
"Olenko sanonut sinulle yhtäkään pahaa sanaa sinun tullessasi kotiin tuollaisena?"
"Ehei, ei, eipä ei, — sinä olet kyllä yhtä kiltti, olenpa selvä taikka juovuksissa, oletpa kyllä!"
"On hyvä, että huomenna on sunnuntai", sanoi Maisa sovittavasti; hän oli riisunut leningin yltään ja seisoi nyt alushameessa ja yönutussa. — "Koetahan päästä sänkyyn nyt, Elling, jollet tahdo jäädä istumaan koko yöksi siihen pöydän ääreen…
"Älä vain tule lähelleni juovuksissa ollessasi, sanon minä."
Mies asetti jälleen kädet pöydälle eteensä ja painoi päänsä raskaasti niitä vastaan.
"Niin, minä olen onnellinen, oikein onnellinen".
— Hui — miten humalaisena Elling istuikaan, juopuneen kyyneleet silmissä. — Maisa seisoi ja katsoi häntä nyrpistäen ylähuultaan:
"Kas niin, koetahan nyt saada saappaat jalastasi, — minä autan sinua." — — —
* * * * *
Matami Ellingsen otti väliin kotiin työtä; toisinaan ompeli hän palvelustytöille tai naapurien matameille. Mutta paljoa ei hän ehtinyt tehdä, sillä päivät kuluivat pikkulasta hoitaessa ja talousaskareissa; — ja tämä ei ainoastaan merkinnyt sitä, että asetti padan tulelle; hänen täytyi useimmiten myöskin huolehtia siitä, että oli jotain pataan pantavaa, ja se täytyi hankkia lainaamalla ja velkaa tekemällä.
Hänellä oli nyt ommeltavana matami Valsethin, väkipyöräntekijän vaimon pumpulileninki. Mutta paljoakaan ei sillä tavoin ansainnut; — enempää kuin kaksi markkaa tai puoli taalaria ei hän voinut pyytää sellaisesta yksinkertaisesta puvusta.
Olihan hyvä, että Maisa oli siistinyt kamarin, sillä hän näki, että matami Valsethin silmät olivat auki hänen tullessaan sisään; muilla talonasukkailla oli niin paljon muistuttamista Maisan suhteen sen vuoksi, ettei tämä voinut olla aivan kuin nuo toiset, jotka eivät milloinkaan olleet tehneet muuta kuin seisoneet pesusoikon ääressä koko ikänsä!
Matami Valsethillahan ei ollut mitään makua, — hän tahtoi myöskin saada kapan hameeseensa, koska sellainen nyt oli muodissa; ja matami Ellingsen näki kyllä, että hän hiukan loukkaantui; mutta hän sai hänet vihdoinkin vakuutetuksi siitä, ettei kappaa sopinut tehdä tuosta paksusta, jäykästä arkipäiväisestä kankaasta. — Ei, siitä täytyi tehdä leninki, jossa oli kiinteä pusero ja koristeompelua. Kun hän nyt tulisi koettelemaan, saisi hän itse nähdä, kuinka se sopi hänelle.
Matami Valsethilla oli niin paljon puhuttavaa tänäänkin siinä seistessään; — hän puhui vain sitä, mitä oli kuullut väkipyöräntekijän puhuvan, tämä luki niin tarkkaan sanomalehdet:
… Oslo ja Gamlebyen saivat kärsiä vääryyttä sekä katukivitykseen että kaasuun ja veroihin nähden… ja kaupungillahan oli nyt valaistuslaitoskin ja ajatelkaas, että oli ihmisiä, jotka tanssivat ja juhlivat ja tekivät yön päiväksi, sillaikaa kun köyhällä tuskin oli palaakaan leipää…
"Mielestäni ne, jotka eivät ole rikkaita, huvittelevat yhtä mielellään kuin ne, jotka ovat rikkaita, — kaikki, jotka vain voivat", — sanoi matami Ellingsen.
Matami Valseth keikutti hiukan paksua ruumistaan, niin että näytti siltä kuin olisi hän mielellään lennättänyt hänet, joka seisoi pitäen kiinni leningistä, pitkän matkan päähän itsestään.
"Niin, tehän tunnette niin hyvin tuon hienoston, matami Ellingsen!" — vastasi hän korskeasti.
"Niinpä kyllä, matami Valseth, olenhan minä ommellut heille ja nähnyt heidän elämäänsä aikoinani; — kyllähän minä ompelinkin kaikkein hienoimmissa taloissa."
Matami ei vastannut; — mutta hartioitten ja selän nytkähdyksistä näkyi, ettei hän pitänyt Maisan vastauksesta, — hän oli sangen jäykkä ottaessaan leningin yltään.
… "Lopuksi ei tiedä, kuinka hienoja nuo köyhät suutarin väet tahtovatkaan olla", murisi hän mennessään ulos ovesta. — "Sillä ei ole mitään, jolla matami Ellingsen ei olisi ylpeillyt… Puhuipa mistä tahansa, — niin oli hän kaikesta selvillä, sekä teatterista että siitä, kuka ottaisi vastaan kuninkaan tämän tullessa; — — kaiken tiesi hän paremmin kuin kukaan muu." —
Matami Ellingsen oli kyllä huomannut, ettei väkipyöräntekijän vaimo ollut oikein armollinen hänelle, mutta eihän myöskään voinut ruveta kiltisti kuuntelemaan kaikkea, mitä hän puhui.
Ja eikös ollut Elling käyttänyt tilaisuutta hiipiäkseen ulos matami Valsethin ollessa sisällä! — Nyt ei Elling varmaankaan tulisi kotiin ennenkuin illalla, ei varmaankaan.
— — Jos hän saisi vähän enemmän ommeltavaa, niin että ansaitsisi enemmän, — silloin voisi hän antaa lattianpesun jollekin ja samoin vaatteiden pesun joella. Niin, se olisi suuri helpotus! — Hän oli usein ajatellut kysyä paremmilta ihmisiltä siellä Gamlebyenissä, eikö heillä olisi jotain työtä, joka ei olisi varsin kiireellistä ja jota hän saisi ottaa kotiinsa.
Mutta hänen oli niin vaikea ryhtyä siihen, — näyttäisi aivan siltä kuin kulkisi kerjuulla; — eivätkä hekään varmaankaan mielellään uskoisi kangastaan kenelle hyvänsä.
Eikä hänellä oikein ollut sellaisia vaatteitakaan, jotka olisi voinut pukea ylleen ja joissa hän olisi näyttänyt joltakin mennessään tarjoamaan työtään…
Maisahan oli tässä muutamana päivänä sattunut tapaamaan rouva Solbergin kadulla — entisen Mina Jürgensenin; — hän oli heti tuntenut tämän kevyestä käynnistä ja vaaleista hiuksista ja koko olennosta, vaikka hänen vartalonsa oli kyllä muuttunut, käynyt niin paksuksi ja niin tukevaksi.
Ja todellakin tunsi rouva myöskin Maisan, — vaikka tämä olikin ollut niin huolimattomasti puettu; hän oli heittänyt vain vanhan ruudullisen villahuivin ympärilleen ja juossut alas yhtiökauppaan ostaakseen maitoa. Mutta Mina-rouva kysyi heti hyvin kummastuneena:
"Kas, oletteko Maisa?… Maisa…"
"Ellingsen", — oli hänen täytynyt auttaa häntä.
Ja sitten hän oli pysähtynyt ja puhellut ja kysellyt Maisan asioita, ja hänen oli täytynyt kertoa lapsistaan, sekä vanhimmasta pojasta, joka kuoli kaksi vuotta sitten ja joka oli ollut pitkän aikaa sairaloinen ja heikko, ja tyttöraisustaan, joka oli toisella vuodella ja joka oli nyt niin levoton kun sai hampaita…
Ja rouva Solberg kertoi, että hänellä oli kolme lasta, tyttö ja kaksi poikaa, jotka aina olivat tukkanuottasilla; — vanhin oli viiden vuoden vanha, melkein yhtä vanha kuin matami Ellingsenin poika olisi ollut, jos tämä olisi elänyt; rouvan häät olivat kesällä, kun Maisan olivat olleet joulun aikaan edellisenä vuonna…
Rouvan mielestä Maisa oli näyttänyt laihalta ja huonolta; hän oli varmaankin ajatellut, etteivät heidän asiansa voineet olla hyvin, sillä hän kysyi varsin varovaisesti, kuinka he selviytyivät.
Mutta Maisahan ei ollut kyennyt avoimesti kertomaan hänelle, että heidän raha-asiansa olivat useinkin rappiolla, vaan vastasi nopeasti, että pahemminkin voisi olla. Maisa olikin melkein unohtanut huolensa nyt tavatessaan rouvan ja seisoessaan siinä juttelemassa.
Rouva Solberg ei ollut unohtanut sitä aikaa, jolloin Maisa oli istunut heidän luonansa ja ommellut leninkejä; hän muisti, kuinka erinomaisen sievä hän oli ollut vaaleanpunaisessa röyhelöisessä leningissä Solbergin tanssiaisissa.
Hän tuli sangen vilkkaaksi ja sanoi, että matami Ellingsenin pitäisi jonakin päivänä tulla heidän luokseen Homansbyeniin pikku tyttö mukanaan katsomaan hänen pienokaisiaan — — —
— Maisa oli aina surrut sitä, että he olivat myyneet lastenvaununsa pikku pojan kuoltua; näytti niin köyhältä kulkea lapsi käsivarrella, ja tullessaan kotiin tunsi hän aina itsensä niin väsyneeksi ja uupuneeksi. Mutta meriluutnantti Solbergin herrasväki asui siten, että saattoi ajaa sinne uudella raitiovaunulla, jonka näki kadulla heti, kun pääsi hiukan lähemmäksi kaupunkia. Ja todellakin olisi varsin hauskaa saada ajaa raitiovaunulla sinne ja jälleen takaisin. Sellainen huvitus virkistäisi kyllä häntä, joka alituiseen rehki ja ponnisteli, tylsänä kulkien aina samaa latua, ja joka olisi tuskin tiennyt, että pian taas on kesä, jollei olisi päässyt hiilien ja puitten ostosta.
Hänen piti nyt kaikella muotoa saada pieni olkihattu punaisin silkkinauhoin pikku Jensinelle ja uusi sitsikankainen huppukaulustakki, jollaisia hän oli nähnyt tänä vuonna hienoissa lastenvaunuissa olevilla pienokaisilla; ja Ellingin täytyisi neuloa pari pieniä kenkiä. Maisa oli pukenut Jensinen yhtä hienoksi viime vuonna myöskin; mutta nyt oli hattu jo käynyt liian pieneksi, ja villatakki oli täytynyt käyttää vaununpeitteeksi.
Hänen täytyi puuhata ja touhuta aamusta iltaan saadakseen kokoon niin paljon rahaa, että sai ostetuksi hatun ja nauhat sekä takkikankaan ja neulomatarpeet. Elling oli onnistunut saamaan lainaksi eräältä uudelta Siltakadun kulmassa asuvalta nahkurilta kolme leiviskää pohjanahkaa ja siten saivat he hiukan rahaa kahdesta parista saappaita. Ellinghän näytti niin luotettavalta, mutta hänen käytöksessään oli jotain niin arkaa, että he lopulta kuitenkin epäröivät.
Maisa ompeli jokaisena vapaana hetkenään saadakseen kuntoon lapsensa ja itsensä. Mutta kun ei ollut varaa pitää palvelijaa, täytyi hänen yksinään hoitaa koko talous, pestä ja puhdistaa kaikki paikat ja pitää työpaja siistinä, sekä sitäpaitsi auttaa Ellingiä silloin kun tällä oli töitä. — Ja seuraavalla viikolla olisi jälleen pyykinpesu purolla talon yläpuolella. Hänen täytyi seisoa siellä vedessä ja raataa karttu ja saippua vesisoikossa ja huuhtoa ja kuivata vaatteita, pikku tyttösen istuessa hänen vieressään jollakin vaatteella maassa, — auringonpaiste teki kyllä hyvää sille raukalle…
Sunnuntaina Maisa ei tahtonut mennä Solbergeille, sillä silloin olivat he kaiketi lapsineen joko vanhan Solbergin luona maalla tai asessori Jürgensenin luona.
Mutta lopultakin tuli tuumasta tosi; — ja kellon käydessä neljättä eräänä iltapäivänä nousi hän pois raitiovaunusta Homansbyn luona pikku Jensine käsivarrellaan.
Oli paljon uutta siinä osassa kaupunkia, sekä uusia taloja että uusia katuja, oli niin kauan siitä kun Maisa oli kulkenut tätä tietä, — niin kokonaan oli kaikki muuttunut niinä kuutena vuonna, jotka hän oli ollut naimisissa!…
Meno sille puolen kaupunkia oli hänestä nyt kuin pitkä matka, — hänestä, josta se aikoinaan oli tuntunut vain kivenheitolta. Siihen ei oltu pitkiä aikoja pantu. Mutta nythän hän ei milloinkaan enää kävellyt kauemmaksi kuin Oslon ahtaille kaduille.
Maisa oli kiirehtinyt pitkin katukäytävää ja seisoi nyt luutnantti Solbergin punaisen tiilikivirakennuksen keittiönrappusilla. Rakennuksessa oli kaksi pientä tornia ja puutarha sen ympärillä sekä alaslaskettavat verhot suurten ikkunain edessä. Hän oli puhdistanut ja siistinyt Jensineä ja suoristi vielä hänen leuan alla solmussa olevia silkkinauhojaan, ennenkuin meni sisään.
Matami Ellingsen oli edeltäpäin niin iloinnut tästä käynnistä; mutta nyt kun hetki oli tullut, oli hän varsin levoton ja jännittynyt siitä, miten hänet otettaisiin vastaan — oli toista seista täällä hienon talon edessä kuin hän oli kuvitellut.
No niin, piti mennä sisään.
Siellä seisoi sorea tyttö, valkea hieno esiliina edessään, kuppeja kuivaamassa ja asettamassa tarjottimelle.
Ky-yllä, rouva oli kyllä kotona; mutta —
"Olen matami Ellingsen, olen ennen ommellut rouvan vanhempien luona…"
Palvelustyttö katsoi hiukan epäröiden häntä ja tuota koreasti puettua lasta.
"Sanokaa vain, että täällä on Maisa Jons, niin tietää rouva kyllä, kuka olen."
Matami Ellingsen seisoi yhä palvelustytön järjestellessä kuppeja tarjottimelle ja ottaessa kiiltävän kahvikannun hellalta. Hänestä tuntui ikäänkuin hän ja lapsi olisivat tiellä, kunnes palvelija vihdoinkin vei sisään tarjottimen.
Hän silitti ja siisti jälleen Jensineä ja katsoi ympärilleen kirkkaan kiiltävässä keittiössä kattilan poristessa tulella.
Tuo suurellinen, hieno palvelijatar ei ollut edes ymmärtänyt pyytää häntä istumaan, — vaikka näki, että toinen piti lasta käsivarrellaan! — — Mutta kun rouva tulisi, saisi hän oppia uudet tavat, — ehkäpä saisi tarjota matamillekin kahvia — ehkäpä nähdä, kuinka hänen Jensinensä pääsisi lasten luo…
Palvelijatar viipyi varsin kauan sisässä.
"Hys, hys —"
Jensine alkoi käydä kärsimättömäksi ja pani sormensa kipeään suuhunsa.
Maisa näki ikkunasta lastenvaunuja työnnettävän ulkona. Ne kyllä pysähtyivät päärapun eteen. —
Hän kumartui keittiöpenkin yli nähdäkseen paremmin, — kas nyt otti lapsentyttö — varmaankin joku imettäjä — pienokaisen pois vaunusta ja lähti sisään…
Kas, tuohan olikin heidän nuorin pikku tyttönsä, joka oli vain neljännesvuotta nuorempi kuin Jensine; — hän ei näyttänyt vielä varsin varttuneelta kasvoista päättäen, — hänellä oli takki ja hattu — paljaat käsivarret — oikein sievä sinisissään, vaunussakin oli sininen kuomu —
— Mutta taitaapa vain olla äitinsä näköinen, ainakin tuo terävä pieni leuka on äidin.
Matami Ellingsen oli kokonaan syventynyt katselemiseen, kun palvelijatar tuli jälleen ulos.
"Rouva pyysi sanomaan terveisiä, että hänen on aivan mahdoton ottaa vastaan teitä tänään; — hänellä on kaupunkilaisvieraita, mutta että olisitte niin hyvä ja tulisitte tänne toisen kerran ja ottaisitte lapsen mukaanne."
Matami Ellingsen kävi ankarannäköiseksi, mutta hän asetti Jensinen istumaan keittiön penkille ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut ja solmi huolellisesti hattunauhan; hän ei tahtonut näyttää palvelustytölle, miten noloksi ja pettyneeksi hän tunsi itsensä.
"Tahdoin vain poiketa sisään, kun kerran olin käymässä näillä tienoin, koska rouva oli pyytänyt minua", — selitti hän.
— — Aina kävi samalla tavoin niinä harvoina kertoina, jolloin hän oli oikein iloinnut jostakin!… Hän oli niin tuhma, niin tuhma, niin tuhma, oli valmis seuraamaan pienintäkin ystävällistä viittausta; — olihan hän kuitenkin jo niin vanha nyt, että olisi pitänyt tietää, millainen maailma on —
Tämän sai hän jälleen palkakseen sekä olkihatusta että takista — ja kaikista ponnistuksistaan ja vaivoista, joita oli nähnyt voidakseen tehdä tämän matkan. — Mitä hänellä oli siellä tekemistä, — eiväthän he tarvinneet häntä!…
Kas niin, nyt alkaa Jensinekin huutaa, — niin, sillä tavoin sinut otettiin vastaan — tosiaankaan ei sinua ole liian ystävällisesti kohdeltu. — — "Eikä edes kuppia kahvia!" virkkoi hän aivan vihastuneena.
— "Niin, itke sinä vain, Jensine, me menemme, olemmehan perinpohjin huvitelleet tänään!…"
Hän kiiruhti pois eikä katsonut taakseen, ennenkuin istui raitiovaunussa.
Ja sitten lopuksi täytyi heidän vielä kulkea tyhjässä päivänpaahtamassa vaunussa!
"Hys, hys, Jensine! — — Niin, voimmehan kernaasti aukaista takin sekä hatunnauhat, — täällä ei ole ketään, jota meidän tarvitsisi hävetä. — Hiljaa, hiljaa…"
Tyhjä vaunu rämisevine alaslaskettuine ruutuineen rytisi ja heilahteli pitkin raitiotiekiskoja. Oli niin kova melu, että tuskin kuuli Jensinen huutavan.
Toinen raitiotievaunu tuli vastaan alhaalta päin; ja jälleen rämisi vaunu eteenpäin, tyhjänä kuin ennenkin pitkää katua myöten, ohi puutarhojen ja unisten talojen.
Niin, hän oli todellakin saanut palkkansa!
Kas, nyt tuli pari herraa, joitten varmaankin piti mennä kotiin, — ehkä jostain virastosta tai konttorista.
Ja torilla tuli Hansen lihapuodeista. Hän istuutui ja alkoi laskea rahojaan vetäen niitä esiin paksusta lompakostaan; — sanottiin, että hän tahtoi näyttää suurelliselta.
Siltakadun kulmassa vaihdettiin vaunua. Kokonainen seurue hienoa väkeä seisoi odottamassa, — sekä rouvia että neitejä, — heidän piti varmaankin mennä johonkin vieraisille.
Matami Ellingsen ryhtyi jälleen siistimään ja silittämään Jensinen
takkia ja hattua. Hienoa nenäliinaa, jota hän tuskin oli näyttänytkään
Solbergin keittiössä, käytti hän nyt puhdistaakseen ja vilvoitellakseen
Jensineä.
Hän istui ja kuunteli heidän puheluaan, saattoihan olla, että hän tunsi vanhastaan perheen, jonka luo heidän piti mennä — ja myöskin sen toisen perheen, josta he niin paljon puhuivat!
Pitempi neideistä ei voinut olla tarttumatta toiseen Jensinen kiiltonahkaisista kengistä: —
"Hänen silmänsä ovat kuin pari pientä pähkinää, — mikäs tämän pienokaisen nimi on?…"
"Onko hänellä hammaskipua?" sanoi tämän vieressä istuva rouva, varmaankin tuon pitkän neidin äiti; — "hän niin vääntää suutaan."
Ja sitten kumartui nuorempi neiti lähemmäksi ja tarttui Jensinen toiseen jalkaan; — ja heidän seurassaan olevan herran mielestä oli se hyvin hauskaa.
"Ei hän varmaankaan voi syödä piparimynttipastilleja, äiti?"
"Oletko hullu, lapsi!"
"Kuumuuden vuoksi arvelin…"
Ja sitten hän näytti niin hämmentyneeltä, kun herra nauroi.
"Te annatte varmaankin tuttia hänelle, matami?"
"Kenelle?" kysyi herra ikäänkuin olisi arvellut, että asia yhtä hyvin saattoi tarkoittaa nuorta neitiä, — hän katseli neitiä rakastuneesti.
Kyllä, matami Ellingsenillä oli kyllä tapana tehdä niin. — — — Mutta, — hän istui ja mietti, — kuka oli tuo rouva? — — Hän muisti kasvot — —
Kas, — nyt selvisi asia matami Ellingsenille. — Kyllä hän oli nähnyt rouvan ja tyttäret; — hehän olivat vankilantarkastajan herrasväkeä, matami oli ommellut muutaman kerran siellä monta vuotta sitten.
Hänen täytyi saada se sanotuksi; — ja sitten alettiin puhua ja porista loppumattomiin aina siihen saakka kun heidän kaikkien piti astua vaunusta Grönlandin pysäkillä —
"Hyvästi, matami Ellingsen… Hyvästi pienokainen"… Rouva nipisti
Jensineä jalkaan.
"Hyvästi rouva… Hyvästi, neiti"… Oli ollut oikein hauskaa tavata heitä —
Hän kiiruhti kotiin päin Jensinen kera erästä pientä katua ylöspäin.
Ja kun hän ajatteli noita lukemattomia kertoja, jolloin hän oli kulkenut jalkaisin samaa tietä kauaksi kaupungille, — ja nyt raitiotievaunussa…
Hän näki Ellingin; tämä tuli ulos nahkaesiliina edessä ja paitahihasillaan.
"Noo, — kuinkas kävi?"
"Voit uskoa, Elling, että minulla on…" — Maisa muisti vielä raitiovaunukohtausta; — mutta sitten hän hillitsi itsensä —
"Niin, enhän epäile, että sinulla on ollut erinomaisen hauskaa kaupunginmatkallasi", murisi mies vihaisena; — Maisa tunsi niin hyvin tuon katkeruuden!
"Lapsi on väsyksissä, minun täytyy panna hänet sänkyyn niin pian kuin mahdollista."
Ja vähän sen jälkeen oli matami ottanut leningin yltään ja seisoi padan ääressä; — Elling ei pääsisi sanomaan, ettei hän saanut iltaruokaansa oikeaan aikaan — tämän kaupunginmatkan vuoksi!…
* * * * *
Toisessa kerroksessa olevista asianajajan ikkunoista saattoi nähdä, kun matami Ellingsen meni purolle pesemään vaatteita. Sen vuoksi täytyi hänen pukea huolellisesti lapsen ylle ja olla itsekin siistinnäköinen — ehkä hän vain ottaisi hatun päähänsä ja heittäisi villahuivin hartioilleen ja jättäisi puseronsa kotiin.
Nyt sattuikin niin ikävästi, että rouva Apenaes, joka oli niin täsmällinen ja tarkka, seisoi ikkunan ääressä ja huusi hänelle, että hän oli pudottanut jotakin.
Mutta sangen naurettavaa oli rouva Apenaesin mielestä se, että tuo köyhä matami aina ikäänkuin tahtoi olla hauskasti puettu… Alhaalla kellarikerroksessa asui suutariraukka, jonka luona toimitettiin ryöstöjä sekä maksamattomista veroista että nahkalaskuista, niin että palvelijatar meni heiltä tiehensä viime syksynä. Ja kuitenkin puki matami pikku tyttönsä aivan ihmeellisen hyvin ja koristeli hänet kuin nuken! — Oli suorastaan kiusallista nähdä tuo pieni olento purolla punaisessa hatussa ja hienossa kudotussa takissa sekä kiiltonahkakengissä…
— Tuo pieni Oslon katurivien yläpuolella oleva puro, jossa matami Ellingsen pesi pyykkiänsä, juoksi irtonaisen puutorven läpi heikkona suihkuna aidan luona olevaan ojaan. Lähellä vesilammikkoa ja sen ruostuneita läkkilevyjä oli tahkokivi, jota hän käytti sekä istuimekseen että pyykkilaudan aluseksi, ja hajallaan muutamia vanhoja pytyn jäännöksiä — Ja juuri suutarinmatami oli ensiksi keksinyt, että purossa oli aivan erinomaisen pehmeätä vettä pyykinpesuun, saippua kuohui siinä aivan kuin parranajossa. Sen vuoksi oli hän tahtonutkin miehensä asettamaan puutorven ojaan!
Kaksi vuotta sitten oli matami Ellingsen oleillut täällä aivan yksin. — Arveltiin, että hän piti itseään aivan liian hyvänä pesemään pyykkinsä muiden joukossa alhaalla pumpun luona, niin että kesti jonkun aikaa ennenkuin ihmiset osasivat tulla sinne. Mutta kun kirvesmies Kristianin vaimo oli kokeillut siellä ja selvään osoittanut, ettei hän tahtonut ketään mukaansa sinne, niin ei enää ainoakaan mäenrinteen talon asukkaista tahtonut tietää mitään pumpusta.
Oli vain liian vähän vettä siellä, samaan aikaan ei voinut pestä kuin yksi tai kaksi kerrallaan.
Alussa koettivat kaikki päästä hyviin väleihin matami Ellingsenin kanssa, jolla ikäänkuin oli etuoikeus paikkaan; mutta näytti siltä niinkuin he viime aikoina olisivat kokonaan unohtaneet matamin. He toruivat ja koettivat päästä ensimäisinä tuon mitättömän puron luo.
Hän oli pessyt vaatteita siellä tunnin ajan iltapäivällä, lapsi istuen vieressä maassa. Jensenin palvelija oli saanut luvan viruttaa ja vääntää kuiviksi vaatteita hänen vieressään. Ei tosin ollut hauskaa pitää häntä siinä ääressä tutkimassa joka vaatekappaletta; mutta ystävyyden vuoksi —
Ja eikös tuolta tullut niityn poikki matami Röberg miehensä, ajurinrengin, kanssa, joka kantoi pesusoikkoa ja vaatteita! He eivät viitsineet pyytää lupaa vaan heittivät pesusoikon suorastaan veteen; — ja Jensenin palvelijatar kiiruhti väistymään pois tieltä.
Mutta jos he olivat laskeneet, että matami Ellingsen muuttaisi paikkaa, niin he olivat erehtyneet. — Hän tarkasti loukkaantuneena matamia aivan perinpohjaisesti kiireestä kantapäähän saakka.
Tämä oli kuten Röbergin muori itse tiesi — hän kutsui häntä muoriksi eikä matamiksi, — hänen puutorvensa ja hänen pyykkilautansa ja hän oli keksinyt paikan, ja kun matami Ellingsen itse pesi pyykkiä purolla, niin piti kai jokaisen käsittää, joka oli saanut hitusenkaan kasvatusta, ettei sopinut tunkeutua sinne silloin! —
Matami Röbergin ei auttanut muu kuin koota jälleen pyykkinsä. Hän vain kääntyi ympäri ja niiasi vaatemytty kainalossa poismennessään pyytäen samalla miestään kaikella muotoa ottamaan lakin sievästi päästään hienon rouva Ellingsenin edessä, — ei käynyt päinsä paikkauttaa enää siellä saappaitaan…
Mutta silloin kävi matami Ellingsen aivan kalpeaksi ja raivoissaan tuli sanoneeksi:
"Ehkeipä tuo ollutkaan niin väärin sanottu — Jos niiksi tuli, niin voisihan hän nyt olla rouvakin — sen sijaan, että seisoi täällä ja riiteli raakojen ihmisten kanssa!"
"Kas niin, — sepä oli puhetta se;" — Röbergin muori nauroi pilkallisesti — "nyt sai jokainen kuulla totuuden!" — Rouva Ellingsen tunnusti siis, minä hän piti itseään! — Niin, varmasti saisi hän pitää rouvan nimen missä ikinä hän kulkikin ja lainaili…