III.
Tohtorin kääsit olivat pyörineet matkoihinsa jo aikaisin viileänä kesäaamuna. Piika alkoi pestä konttorin akkunoita, ja kotoiset työt, jotka aina tehtiin tohtorin poissa ollessa, olivat täydessä käynnissä. Schulteissin ilmaantuminen alakertaan muulloinkin kuin ruoka-aikoina riippui paljon tuosta kääsien jyrinästä. Hänen hermojansa aina rasitti tohtori, — yksistään se tieto, että hän oli kotona… Tavallisesti hän kiersi kaikki huoneet tahi astua patsasteli, kädet liivien hian-aukoissa, pitkin pihamaata saamassa raitista ilmaa, — seisoi ja tuijotti tahkoon, kun sitä väännettiin ja niittomies laski viikatettaan, tirkisti syvämielisesti ovesta puuliiteriin, jossa renkipoika hakkasi puita, jutteli karsinaan ivallista elämän viisautta imisäsialle ja porsaille tai filosofeeraili pukin kanssa. Puutarhassa kitkettiin ja kasteltiin, niin kauan kun aamusta vielä oli vähän varjoa, ja yksinäisissä mietteissään oli Schulteiss juuri alkanut täsmällisillä askelilla kulkea pitkin navetan seinustalla olevan tukin selkää, kun Minka huomasi hänet ja nopeasti tuli puutarhan portista. Schulteiss otti vauhtia ikäänkuin juostakseen tukin päähän saakka, mutta hyppäsikin sitten alas notkahuttaen sievästi ja syvään polviaan.
"Schulteiss", intoili Minka, — "ettehän vaan hajamielisyydessänne unohda käydä postia ottamassa, ennenkuin Kjel ennättää… Tiedättehän, että Kjel aina menee ja tarkastaa sen portilla." Schulteissin hiljainen, itsetietoinen hymähdys torjui kaikki epäilykset. — "Kello varmaan jo lähenee kymmentä, ja te vielä kävelette täällä." "Minä vakuutan teille, neiti Minka… Voitteko hetkeäkään epäillä minua"… keskeytti Schulteiss hämillään. — "Ettekö voisi esimerkiksi yhtä hyvin kuljeskella alhaalla maantiellä, Schulteiss?" — "Ja siten joutua hra Kjelin huomion alaiseksi!" — huudahti kotiopettaja voitonriemulla… "herättää hänen epäluuloansa — ja saattaa teidän asianne vaaraan… Vähän päästä" — hän kaivoi esiin kellonsa — "saatte nähdä välinpitämättömän astuskelijan katoovan polulta tuonne alas huvimajan haan taakse." — "Mitä, — eikö se vielä ole puolta yhdeksääkään? — Käykö se oikein, oletteko varma?" — keskeytti Minka hätiköiden. — "Minä vakuutan. Luottakaa minuun, neiti Minka!" lausui Schulteiss sitten matalalla, ontolla äänellä, joka kuului kuin tynnyrin sisästä. — "Uh, teillä on niin monta mutkaa, Schulteiss", — torui Minka koketisti, — "miks'ette voinut heti sanoa, paljonko kello on." — "Minä luovun kaikista vastaväitteistä, — vaikenen"… Hän kumarsi, ja kasvot loistivat.
"Kuulkaa Schulteiss, asia nyt on semmoinen, että 'Kahdeskymmenes vuosisata' on saatava pois isän sanomalehtien joukosta. Sitä kirjoitusta, jolle annoin nimeksi: 'Se pieni ja liukas jaa-sana', — en tahdo, että äiti saa sen lukeakseen… hän tuntisi minut kohta kirjoitustavasta… Ja tiedättehän, kun hän tahtoo puhua siitä kanssani ja nostaa sen ikäänkuin ikkunaan, tuulottaa ja tarkastaa joka puolelta, mitä sitä on sattunut kirjoittamaan… Se on niin sietämätöntä!… Jos se on hyväksytty, niin varmaan se tulee tässä numerossa… Oikein vereni hyytyy ajatellessani, kuinka moni nuori tyttö jo ehkä samana yönä makaa ja itkee ja katuu, että hän sillä tavalla on yhdessä minuutissa kokonaan antautunut yksinvaltiaalle… En saanut rauhaa, ennenkuin kirjoitin, että tuo jaa-sana on annettava siten, että hänellä on helppo ero ja omistusoikeus ja samat oikeudet ja kaikki järjestyksessä." — "Hm, — idea itsessään on erinomainen, — aivan loistava, — jos olisi — ym, ym — toiveita sen — —. Siten kerrassaan liitettäisiin jaa-sanaan naisen täydellinen suojelus lain kautta, — se olisi niin sanoakseni hänen kihlasormuksensa vapauden timantti — — ym — ym — mutta —". — "Niin, eikö totta" — huudahti Minka voiton riemussa ja löi häntä sormille korrella, jota hän käänteli kädessään, — "minä olen, — miksi hän sanoikaan sitä, joka keksi…" — "Heureka, — se oli Arkimedes." — "Heureka, heureka! Siinä on ratkaisu koko asialle. Minä olen niin iloinen, että tekee mieli sisällisesti hyppiä." — "Hm-m", — Schulteiss väänteli miettiväisen näköisenä isotekoisia huuliaan. — "Miksi tuommoiselta näytätte?" — "Ym — ym… minä vaan tarkoitan, minä hartaasti haluaisin, että se olisi mahdollista, neiti Minka." — "Olettehan te itse niin usein sanonut! —"
… "Vaan sitä pahempi — te unohdatte epäluulottomassa sydämessänne yksinvaltiaan, — sortajan… Hän ei niinkään äkkiä laskisi läpi semmoista lakia." — "Minusta näyttää, että te nyt aivan väitätte itseänne vastaan." — "Pyydän saada selvittää kantani. Minä vieläkin pidän kiinni siitä, että idea on loistava… ehdottomasti. Mutta esteet —" — "Mitkä esteet… Teillä aina on esteitä, kun tulee tosi eteen, Schulteiss. Teillä ylipäänsä aina pitää olla esteitä." — "Tuo laki — jotta se läpi saataisiin — edellyttää… en tahdo teiltä salata sitä — ei sen enempää eikä vähempää, kuin että koko naisasia ensin on voittanut"… "Hyi, mikä kiero ja katala ihminen te olette!" huudahti Minka.
Schulteiss katsoi häneen avuttomasti, ikäänkuin rukoillen armoa.
Minka löi korrella hamettaan ja polki.
"Se on niin harmillista, kun te aina keksitte jotain, joka on tiellä… Nyt on muka lakinikin mahdoton. Ja sillä tavalla menee koko kirjoitus myttyyn!" hän valitti epätoivoisena… "Minä pian rupean vihaamaan kaikkia miehiä…" — "Jaa-a, neiti Minka, — sillä tunteella saataisiin jotain aikaan… Vihan tulee edistää vapautustyötä, kunnes kaikki menee itsestään — rakkaudella." — "Mutta kuitenkin, Schulteiss"… lausui Minka hetkisen mietittyään — "jos kirjoitus tulisi — ja se teidän mielestänne olisi oikein hyvin kirjoitettu, — ideasta minä en enää välitä, koska siitä ei kuitenkaan tule mitään ennenkuin ehkä sadan vuoden kuluttua —. Mutta jos luulette, että sitä pidetään hyvänä, niin taputtakaa käsiänne puutarhaportin luona kolme kertaa, niinkuin kyyhkysille. Ja sitten Schulteiss… Tänään voi jo hyvinkin tulla vastaus neiti Lundilta, ovatko kaupungissa saaneet toimeen suuren kävelyretkensä tänne ylämaahan. Siinä tapauksessa tulee Thekla Feiring kohta tänne pyytämään minulle lupaa, että saan lähteä mukaan. Mutta isä ja äiti eivät saa aavistaakaan, että minä olen ollut toimessa sen asian hyväksi vaikuttamassa… Kuulkaa Schulteiss, teillä on tänään paljon puuhaa."
Tämä iski silmää ja hymyili uskotun onnellista hymyä, sillä välin kuin Minka riensi takaisin puutarhaan.
* * * * *
Postiaika oli ohitse, kirjeet ja sanomalehdet oli, maantiellä tapahtuneiden ennakkotarkastusten jälkeen, viety kuten tavallisesti asianmukaisesti seulottuina konttorin pöydälle, ja mytystä loisti ristisiteinen uusi vihko "Kahdennettakymmenennettä vuosisataa", joka ei kuitenkaan ollut antanut aihetta mihinkään kätten taputuksiin alhaalla puutarhaportin luona. Schulteiss oli kävellyt ja vaeltanut levottomana, ennenkuin hänelle sattui tilaisuus huomauttaa Minkalle sitä lohduttavaa mahdollisuutta, että tässä vihkossa ehkä ei ollut tilaa kirjoitukselle. Hän oli menemässä huoneesensa, kun rouva Bente, joka tuli arkihuoneesta, seisautti hänet:
"Olemme saaneet Endreltä kirjeen… Ettekö tahdo tulla sisään hetkeksi istumaan, Schulteiss… Dresdenistä." — "Taiteilijakaupungista, Elben ihanasta Florensista", lisäsi Schulteiss mielistelevästi. — "Sehän on taidetta, Schulteiss, — syvempää taidetta, — operettikin? — Endre nimittäin aikookin ruveta operettilaulajaksi"… Rouva katsoi häneen tutkivasti. — "Epäilemättä, rouva, — aivan epäilemättä." — "Hän sanoo, että niin sanotut ensi luokan oopperat tekevät taiteilijan mylvijäksi ja katuhuutajan heimolaiseksi, huoneet kun ovat niin mahdottoman avarat, ja että laulaja esityksessään saattaa antaa ainoastaan karkeimmat momentit." — "Sangen sattuvaa tosiaan", — huudahti Schulteiss. — "Niin, perin vähän minä oikeastaan tuota ymmärrän… Hänen kirjeessään oli paljon semmoista, jota arvelin teidän voivan vähän selittää. Ja sitten hän kirjoittaa, ettei hän tahdokaan ruveta tuon mainion Lutzmannin oppilaaksi." — "Vai niin! — mutta eikö Endre juuri hänen tähtensä:—" — "Hän on keksinyt toisen laulunopettajan, joka ei vielä ole kuuluisa, mutta joka kuitenkin on siellä erään liikkeen johtaja, — aivan uuden ja luonnollisen metodin. Vanhat laulunopettajat ovat sotkeneet ja pilanneet äänet, niin väittävät nämä. Ja voi kai siinä olla jotain perää, Schulteiss! — Endrenhän on niin sulava, — niin sulava"… lausui rouva ilmeellä, ikäänkuin muisto olisi kokonaan vallannut hänet. — "Niin, — aikamme vaatii luonnollisuutta… Sen puolesta nostetaan lippuja, riennetään aseihin kaikilla aloilla!" — vakuutteli Schulteiss. — "Mutta siellä Dresdenissä ei kuitenkaan ole ensinkään semmoista, kuin minä olin kuvitellut… kaikki nuo ystävät — ja tuo elämä, johon hän on joutunut laulajain ja laulajattarien kanssa — niin, täytyyhän meidän muistaa, että operettia varten hän valmistautuu. — Mutta kuitenkin, Schulteiss, — neiti ja rouva operettilaulajatar se ja se…" — "Taiteilijamieli pyrkii ensi sijassa elämään taiteen ilmassa, rouva Baarvig. Kalalta ei saa riistää sen elementtiä." — "Niinkö arvelette, Schulteiss"…
Rouva istui ja keinui omissa ajatuksissaan.
"Niin, käsitättehän te, että äiti aina liioittelee huoliaan. Olin kuvaillut itselleni, että hän eläisi siellä niin hiljaisesti, kokonaan antautuisi opinnoilleen, — että hän tahallaan olisi piiloutunut entisyydeltään, pariksi kolmeksi vuodeksi, kunnes voisi astua esiin täysin valmiina. Vaan tuo varmaan hävittää häneltä aikaa?"
Schulteiss kumartui kunnioittavimmasti vastaamaan:
"Suvaitkaa että minä, rouva Baarvig — Jos kysymyksessä olisi tavallinen jokapäiväinen ilmiö… Mutta," hän korotti ääntänsä, — "taiteilijan itsetuntoisuus ei ole jokapäiväinen. On lähdettävä hänessä asuvasta hillittömyydestä. Metsälintu ei tyydy istumaan oppiaikaansa häkissä, leikatuin siivin. Muutoin ei ole mitään hillittömyyttä", — huuti hän väittelyn kiivaudessa, — "ja silloin myöskään ei — ei ole taiteilijaa."
Rouva ikäänkuin vetäytyi kokoon:
"Varmaan lienette oikeassa, — varmaan lienette oikeassa, Schulteiss; ei saa tavallisuuden mukaan arvostella sitä, joka on tavatonta." — —
Rouva Bente istui neulomapöytänsä ääreen, kun Schulteiss oli noussut ylös kamariinsa. Kiusaantunut miettivä ilme oli hänen kasvoissaan.
Hän huokasi syvään, — avasi lippaan, otti kirjeen ja pani sen konemaisesti pari kertaa jälleen takaisin… Hän alkoi astua edes takaisin rauhattoman näköisenä, käsi kylkeen painettuna, ikäänkuin kärsien ruumiillista tuskaa.
* * * * *
Hiljaisena suvi-iltana oli tohtorin luona Elvsaetissä äkkiä syntynyt vilkas elämä. Portailla ja käytävässä makasi matkareppuja, pleedejä ja sauvoja, huoneissa liikkui sporttipukuisia herroja ja naisia, jalassa villasukat ja paksunahkaiset pikilangalla neulotut kengät, meluten ja iloa pitäen. Eräs matkailijaseura — kolme naista ja kaksi herraa, — oli poikennut sinne yhtyäkseen neiti Feiringiin, joka jo aikaisemmin päivällä oli tullut vouti Preusin luota tohtorin taloon ja par'aikaa pommitti tohtoria ja hänen rouvaansa saadakseen Minkan matkaan. Oli suunniteltu pitkänlainen, kolmen neljän päivän retki metsämaihin. Kjelistä oltiin varmat, — hänen tulonsa oli Thekla Feiring taannut, ja hänen luotettavasta ongenvavastaan riippuikin sitä paitsi, saataisiinko leirivalkeitten ääressä paistaa punaisia tunturimulloja.
Ja matkaan heidän piti päästä, jo ennen seuraavan aamun auringon nousua, jotta voitaisiin levähtää päivemmällä, kun alkaisi käydä liian helteiseksi.
Ovet ja akkunat olivat selällään ja niistä virtasi sisään raitista ilmaa heinärukoloilta, sillä välin kuin piippua, paperossia poltellen levättiin päivän vaivoista.
Kjelin ylitsetulviva vieraanvaraisuus milt'ei käänsi nurin koko talon. Matkaan otetut ruokavarastot olivat tarkastettavat ja täydennettävät kaikella, mitä vain talon aitasta löytyi suvisia herkkuja, — savustettua lohta, savusilavaa, kinkkua ynnä muuta. Mutta isäukon konjakki… Sitä hän ei uskaltanut suosittaa; hän hymähti silmää iskien molemmille herroille, — mutta sitä vastoin kyllä viinaa… Vene odottamaan kalavedelle, — hevonen, — hevonen eväitä viemään ja varaksi, jos joku sattuisi väsymään, — hän lupasi pitää huolen kaikesta, hankkia sekä väkeä että kuormahevoset niin pitkältä kuin piiriä kesti…
Kasvojen ilmaus, lyhyet tuuheat viikset ja varma paikkansa pitävä tukkukauppiasmainen puhetapa osottivat selvästi, että heillä oli ollut onni saada matkaan jonkinlainen suojelija, joka näillä kulmilla oli kaikkimahtaja, — johon oli rahavallan ja hyvin tunnetun, suositun miehen vaikutusvalta yhdistettynä.
Vieraiden väliä juoksivat Arnt ja Massi puuhaten ja suurimmassa määrin intreseerattuina; pian olivat he tulleet kaikkien kanssa tutuiksi. Tohtori ilmestyi silloin tällöin heidän joukkoonsa vierasvaraisena isäntänä, puhellen sanan sinne, toisen tänne. Hänen käytöksestään ei huomannut, mitä hän oikeastaan ajatteli, mutta omituinen ilme oli hänen kasvoissaan, kun hän katseellaan seurasi paperossinsavua, joka sankkana pilvenä liehui naisparven yllä. Ja hoikkana, ohuena, keltainen piiskamainen palmikko riippuen pitkin hameen selkämystää, hyöri Berthea, pyöreä pää, nupponenä ja kirkkaat silmät uteliaina esiin pistäen missä milloinkin. Hän vältti yhä innokkaammin silmillään kaunista kandidaatti Kreftingiä, kun tämä katsoi häneen, niin että kandidaatti vihdoin tuli häntä lähemmäksi ja alkoi kysellä ja kysellä — oli kauhean intresantti ja sanoi häntä nupuksi, josta kerran tulisi ruusu… Minka näkyi harvemmin, hän liiteli sisään ja ulos levottoman hermostunut, raskas hymy kasvoillaan. Hänellä oli olevinaan kiire. Jos aikoi mukaan päästä, niin piti tietysti järjestää ja laittaa kuntoon pukunsa, kurtata uudestaan hameensa j.n.e.
Kerran hänen rientäessään käytävän halki viittasi isä konttorin ovesta häntä luokseen: "Minka! — Kuuleppa vähän… Arvaan, että mielelläsi lähtisit mukaan tuolle retkelle", — sanoi hän, kun Minka oli tullut sisään. "Niin, hirveän mielelläni, isä. Enhän ole koskaan ollut mukana semmoisilla." — "Minun täytyy sanoa sinulle, rakas Minka, — hm, jaa, miten saisin sinulle sen sanotuksi, ilman että kovin sinua pahottaisin. — Mutta lääkärinä, näetkös, ja isänäsi — olen suuresti huolissani siitä, tokko oikeastaan terveytesi kestää niin pitkää ja vaivalloista retkeä metsiin ja erämaihin… Ei, ei, lapseni, en tahdo sinua kieltää, esitän vaan itsesi punnittavaksi — —. Jospa joskus sattuisit väsymään ja jäisit sairaana makaamaan kauas metsään." — "Ei, isä, minä niin hyvin ja varmasti tunnen, että se ei tapahdu. Jos minä sairastun", — itku sai äkkiä vallan, — "niin tapahtuu se siitä syystä, ellen nyt pääse mukaan." — "Pääsethän sinä mukaan", huuti tohtori; mutta malttoi äkkiä mielensä. — "Kuulehan, Minka, — jos — jos… muista, että minä en suutu sinuun, enkä pakota sinua… mutta, jos sinä luovut matkasta, niin saat, kun syyskuussa täytät seitsemäntoista vuotta, kultakellon — ja oikein sievät vitjat", lisäsi hän huomatessaan, että Minkan ilme alkoi vetäytyä eittäväksi.
Tytär katsoi häneen jäykästi ja kalpeana. "Ei, ei, isä" — hän äkkiä puhkesi epätoivossaan. "Jos minua kiellät, niin jään kotia. Mutta kullan edestä minä en jää!" — "No no, jaa jaa, — älä sitä nyt siltä kannalta. — Tiedäthän, etten sinulta kiellä mitään. — Mutta älyäthän, että minun täytyy varottaa sinua terveytesi vuoksi… soo soo, soo soo —. Niin, muuta asiaa ei minulla sinulle ollutkaan, Minka. Jos äitisi myöntyy, niin tiedäthän, etten minä kiellä — —. Älä ole noin surullinen, lapseni… Mutta varo kuitenkin vähän noita vieraita salonkileijonia. Olethan sinä ymmärtäväinen tyttö, eikä ole varma, että heillä on kyllin ihmistapoja — —. Ei, ei tosiaankaan minulla ollut muuta asiaa, — minä vain arvelin, että ehkä kultakello ilahuttaisi sinua vielä enemmän." — —
— "Ja tuohon joukkoon sinä hänet lasket?" huudahti tohtori kiivaana tullessaan makuukamariin rouvan luo, joka istui neulomassa ja kurttaamassa matkailijahametta. — "Voimmeko muuta?" — "Soo — hei vaan, — minä en enää ymmärrä mitään — en niin mitään. Entisinä aikoina olisi nuori tyttö joutunut koko maailman hampaisiin, jos olisi tuolla tavalla juossut metsiä vierasten miesten kanssa, — maine mennyt, minä sanon!"
Rouva Baarvig keikahutti päätään, joka oli neulomuksen yli painunut: "Sen tiedän, että ainakin minulle olisi ollut vaan hyväksi, jos olisin nuorena saanut vähän enemmän vapautta"… "Niin sinulle, Bente" — "Varmaan olin samanlainen kuin muutkin tytöt… Olimmehan me kuin lampaat karsinassa. Hyvistä ja huonoista, kaikista meistä tuli yhtä kokemattomia kanoja, joihin ajettiin jos jonkinlaisia käsityksiä elämästä. Kun tulimme täysikasvuisiksi, niin saimme oppia kaikki alusta."… "Lähteä tuolla tavalla metsään kaikenlaisessa seurassa, sopiiko se tytölle? Luuletko tosiaan, että ainoakaan mies, jolla on jonkinlainen asema, enää huolisi semmoisesta naisesta —" — "Aika nyt ajattelee toisin, Baarvig, — luulen että monikin mies huolisi… Katso esimerkiksi Kjeliä ja Thekla Feiringiä." — "Älä puhu Kjelistä", kiivastui tohtori. — "Minä sanon sinulle, Bente… Minä lyhyesti kysyn sinulta: olemmeko tuomitut, — onko meidän pakko laskea Minka noiden matkaan?"
Rouva hengähti syvään ja neuloi kiivaasti: "En ainakaan minä tiedä parempaa neuvoa, Baarvig, kuin että laskemme lapsemme oppimaan vapauttaan käyttämään. — Sillä se on varma, — että jos sen kiellämme, niin kadotamme heidät kokonaan"…
Nyt tuli Minka salista hamettaan koettamaan.
"Oliko isä levoton retken vuoksi, äiti, — sitäkö hän oli täällä luonasi puhumassa?" kärtti hän, kun olivat jääneet kahdenkesken. — "Se oli vain sitä, että tämä on ensimäinen kerta, kun olet poissa omin päin," — vastasi rouva Bente kierrellen kysymystä. — "Nuo tapoihin tottuneet kaupunkilaiset, ne niin hyvästi osaavat erottaa, mikä on tyhjää puhetta ja kohteliaisuuksia, ja mitä todella tarkoitetaan. Ja tiedäthän sinä, että ei suinkaan pidä käsittää täydestä kaikkea mitä he pakisevat." — "En minäkään sentään ole semmoinen maalaisyksinkertaisuus, äiti… Näiden joukossa ei ole ainoatakaan, joka vetäisi Thekla Feiringille vertoja. Ja sitä paitsi luulen voivani sanoa, että minä olen ideain tasalla." — "Hm", — mutisi rouva, lanka suussa, — "en minä oikeastaan tarkoita noita intresantteja kysymyksiä, enkä keskusteluita, Minka… niissä voit kyllä selvitä. — — Vaan enemmän — miten sanoisin… heidän personallista seurustelutapaansa. Sitä niin helposti vaipuu tutunomaisuuteen ja ystävyyteen ja muuhun semmoiseen, — ja sinun kaltaiselle nuorelle avomieliselle tytölle niin helposti kaikki käy täydestä, mitä nämä —" — "No mutta äiti, nyt minun täytyy nauraa sinulle. Sinä pelkäät kurtiisia ja rakastumista ja muuta semmoista… Pyh, — meillä on nykyään niin toisenlaiset harrastukset… Aina sitä on sitte aikaa mennä naimisiin ja saada herra niskaansa." — "Niin, näetkös, me niin mielellämme näemme ihmiset niiden ihanteiden valossa, joiden ritareiksi he ovat ruvenneet; mutta ei ole sanottu, Minka, että se aina pitää paikkansa"…
Minka pudisti paremmalla tiedolla päätään. "Rakas äiti, älä nyt kuvittele itsellesi, että me ajattelemme tuommoisia. Ennen vanhaan ehkä… Kuulehan äiti, — kulta äiti, — etkö minun puolestani pyytäisi isältä, että hän lainaisi parikiikariaan, — minä ripustaisin sen remmistä olalleni… Se näyttää niin sporttimaiselta… Ei sinun tarvitse pelätä hassahtumisia, äiti — Oi, minä olen niin iloinen, etten voi sitä sanoa, — minä tiedän, etten koko yönä saa silmiäni ummistetuksi. Se on niin ikävää, jos minun nyt monta kertaa täytyy mennä saliin tässä huonossa suvihameessa, kun muilla on niin sievät matkailijapuvut. Luise Lundia kyllä eivät auta hänen hienot sheviottinsa eikä messinkivyönsä, — Theklassa on enemmän fjongia, hänellä on 'snitti', — aivan synnynnäinen, sanoi Kjel, heti kun hänet näki… Kjel oli oikein kekseliäs, kun toimitti heille aitasta viilipunkat portaille, — alkoi paikalla tuntua niin maalaishuviretkimäiseltä. Ja sitten huomasin, että hän iski silmää Theklalle, ja että he yhdessä nauroivat, — he huomasivat kohta, että Luise oli tottumaton polttamaan paperossia — —. Älä, äiti, — älä kavenna sitä vyötäisiltä, se saa olla vaikka vielä väljempi, — samanlainen kuin Anna Ristsillä, jotta kohta näkee, ettei ole korsettia —."
"Valmis, äiti? — sitte minä puen sen kohta päälleni… Se ehkä voisi olla vielä vähän enemmän ylös kurtattu", arveli Minka, tarkastellessaan itseään… "Theklan on lyhempi, se tekee jalat niin vapaiksi." — "Theklalla on lyhyt selkä ja paljon, paljon pitemmät sääret hoidettavana kuin sinulla, Minka. Sinulle se ei sopisi, vaan näyttäisi niin kesken katkaistulta." — "Äiti, muistatko pyytää kiikaria" — "Hae itsellesi ruokaa, Minka, sinähän olit poissa illalliselta." — "En jaksa, äiti", — huuti hän taakseen rientäessään vieraitten luo saliin.
* * * * *
— Tavallisuuden mukaan kierteli Schulteiss tapahtumain likiseuduilla, aina paraiksi kaukana, ettei häntä keksitty. Mutta äkkiä riensi hän ilosta loistavana ja kumarrellen läpi huoneiden, joissa seurue paraillaan sangen vilkkaana hyöri suvijuomaboolin ympärillä; boolin oli Kjel valmistanut kaikenlaisista salaperäisistä aineksista… Jos olisi oltu hänen luonaan alhaalla sahalla, niin olisi siihen muka tullut samppanjaakin. Schulteiss oli nähnyt Minkan tulevan matkavaatteissa ja älysi, että taistelu oli voitettu. Tunne siitä, että hän oli uskottu mies tässä puuhassa, sai Schulteissin kerrassaan matkatuulelle. Hän oli taitava kuin itse Napoleon saamaan matkalaukkuun mahtumaan niin paljon tavaraa kuin suinkin. Hän odotti, kunnes Minka tuli ovelle, antaakseen hänelle läänin kartan. Hän oli hengessään mukana, piirteli karttaan teitä, toisia punaisella ja toisia sinisellä. Hän hekkumoi mielikuvituksessaan, — vartioitsi ja valvoi Minkan jälkiä… tuki häntä puronportailla, oli hänen salainen kaitselmuksensa… näki itsensä tähtitaivaan alla valvomassa, kun Minka makasi…
Hän lensi ylös kamariinsa ja taas alas. Tietysti painettu taru Rösvandista mukaan, — sikäläisestä kummituksesta, — seuralle luettavaksi sopivassa tilaisuudessa ja mielialassa, kun levättiin kalastajapirtissä… Käytävässä hänet seisautti heleä nauru, joka kuului alhaalta ulko-oven portailta. Minka seisoi hymyillen ja säteillen vallattomassa keskustelussa toisen vieraan herran kanssa. Se oli Varberg, insinööri, josta piti tulla osastonpäällikkö, kun uutta rautatietä keväällä aljettaisiin täällä rakentaa. Schulteiss näki kotkan-nenän ilmaa vastaan. Hänen katseensa ahmasi koko miehen kuin valokuvauskone; — tukka ohuenlainen otsalla, — piirteet kalpeat, varmat, — silmät nopeat, väijyvät, — kylmäverinen viekas viettelijä…
"Se ei enää ole mikään salaisuus, että uskomattoman suuria rasituksia saattaa voittaa vain psyykillisellä voimalla" — kuuli hän insinöörin esittävän… "Sitä voimaa voi kehittää jokaisessa, jolla vaan on mediaalinen luonne. Käsken teitä kävelemään kymmenen penikulmaa, ja te kävelette kymmenen penikulmaa." — "Niin, jos on semmoiseksi luotu, että tekee mieli totella", — vastasi Minka ylimielisesti… "Voisittehan koettaa Theklan — neiti Feiringin kanssa, — voitteko hänen tahtonsa masentaa. — Luulenpa, että siinä lämpiäisitte… Muutoin haluaisimme kyllä jokainen itseemme semmoista koneistoa, kun on lähdettävä pitkälle kävelyretkelle." — "Te olette epäuskoinen, neiti; mutta ellen erehdy, niin olette juuri te erinomainen meedio." — "Soo?… Vai te luulette… Mistä sen päätätte?" kysyi Minka uteliaassa jännityksessä. — "Kätenne lepää tuossa kaidepuulla, — suvaitsetteko, että sivelen sitä muutaman kerran, ainoastaan sormenpäällä… Mitä? — eikö se tunnu suloiselta, rauhoittavalta? — Jos sivelisin kylläksi kauan, niin vaipuisitte uneen… Nyt olen varma siitä, että olette harvinaisen hyvä meedio." — "Suvaitkaa, neiti Minka", — kavahti Schulteiss. "Mutta minä pyydän, olkaa semmoisia kokeita vastaan varuillanne… Isänne varmaan ankarasti varottaisi teitä niistä"…
Hän kumarsi yhä hammasta näyttävän kohteliaammin… "Tämä on tuntematon ala… Sillä on seurauksia ja konsekvensseja, joita on mahdoton arvata… se on tahtovan personallisuutensa pois antamista." Tämän hän sanoi katkonaisesti, kasvot harmaan kalpeina, tehden ylenmäärin syvän kumarruksen, hieroen ja pesten käsiään, niin että rystyt valkenivat.
Insinööri katsoi häneen näyttäen sekä hämmästyneeltä että naurunhaluiselta ja iski silmää Minkalle, joka oikeastaan ei ollut koskaan huomannut, mikä irvikuva Schulteiss oli, ennenkuin hän nyt tänä iltana noin esiintyi vieraan herran edessä.
"Luultavasti se oppimestari, joka on nuoruutenne askelia vartioinut?" kysyi insinööri naurunhaluansa peittämättä.
Schulteiss seisoi hetkisen hämillään, vetäytyi hämmentyneenä pois ja juoksi rajusti portaita ylös. Hänen kamarinsa ovi paukahti kiinni. Siellä hän makasi vuoteellaan ja puri hammasta koko illan…
"Neiti Minka"… huusi ja rukoili hän äkkiä itsekseen kasvot vääntyneinä ja käsi juhlallisesti ojennettuna, — "teidän tahtonne aikoo hän lamata ja vangita… Minä varotan, minä rukoilen teitä —. Välttäkää häntä ja koko hänen olentoaan, — hänen katsettaan ja hänen kättään!… Minä panen liikkeelle maan ja taivaan, — isänne ja äitinne"… Hän kohotti itseään sängyssä ja uhkasi… "Äh — se perkele!"…
* * * * *
Rouva Bente kaikilta huoliltaan tuskin joutui vuoteelleen. Puoliunessa hän mietiskeli vilustumista, joka päivällä väjyi märistä jaloista, yöllä latoloissa makaamisesta, — tuumi ja punnitsi, vieläkö Minkalle antaisi jonkun neuvon, — vai oliko viisaampaa, olla mitään sanomatta. Varotukset ja muistutukset niin helposti haiskahtavat kodin käskyvallalle. — Jos olisi voinut lausua sen hänelle niin hienosti, että tytär sen ajattelisi omanaan… Hän pisti tyttären matkalaukkuun pullon katkeria vatsatippoja, ynnä pienen ylimääräisen villaliivin. Ja sitten alkoi joka puolella herättelyn melu ja liike. Suuruspöytä katettiin aikaiseen, kannettiin kahvit, voileivät, munat; piti saada jotain lämmitystä, ennenkuin lähdettiin kylmään, kosteeseen aamuilmaan…
— Seurue oli lähtenyt matkaan aikaisin päivän sarastaessa, sumun vielä asuessa virran päällä kuin pitkä vanutettu valkoinen villa, ja kasteen kostuttaessa jalat ja helmat. Yön liepeillä jo olivat nousseet ylös ihmiset ja eläimet.
Aamu kävi pitkäksi, vetelehti eteenpäin verkalleen neljän ajoista, jolloin väki hioi viikatteitaan ja lähti luokoa niittämään aamukasteen aikana, kunnes auringon paiste viiden aikaan sattui aitan katolla olevaan ruokakelloon ja alkoi sitä pitkin vaipua alas. Kun se oli seinällä ennättänyt kottaraisen pesälle, oli kello vasta puoli kuuden vaiheilla. Talon oli lähteneiden jälkeen vallannut hiljaisuus — ikäänkuin jokin kiusaava autius… Massi ja Arnt eivät enää suostuneet maata lähtemään, osotettuaan kerran niin paljon itsensä kieltämistä, että olivat nousseet ylös. Arntin lämpöiset, hikiset kasvot ja röijy, joka oli täynnä heinän törkyä, ne todistivat, kuinka väsymättä hän oli ajanut kaiken aamua heinäkuorman päällä niityn ja ladon väliä. Massi oli nyt viimeksi käynyt etsimässä yöllisiä kananmunia, — tytöllä oli erikoinen taito saada selville, minne kanat munansa kätkivät. Tavalliseen aikaan tuli sitten tohtori alas suurukselle; hän oli nukkunut koko yön umpeensa.
"No", — alkoi hän iskettyään auki tuoreen munan. — "Minka on siis lähtenyt matkaan?… Jos olisin jonkun keinon keksinyt, Bente, niin vakuutan, että olisin sen estänyt —. Mokomaakin mustalaiselämää"… "Usko se, Baarvig, että nuoriso tähän aikaan vaatii toisenlaista henkistä seurustelua kuin meidän nuoruudessamme, — elävät aivan toisella tavalla yleisissä harrastuksissa."
"Jaha, — hoh hoo — ja hekö eivät muka enään ole tämän aineellisen maailman lapsia?… Luota sinä vaan siihen… Nyt he vain keskenään kirjoittelevat, keskustelevat ja filosofeerailevat rakkauden olemuksesta… Me taas emme muuta ymmärtänet, kuin joko — tahi. Mutta nämä, ne ne osaavat keittää vaikka kuinka monimutkaisen sopan yksinkertaisista asioista, — onko nähty — naiset ja herrat, — hengenliitossa! — metsään…"
"Terve ja reipas elämä ulkoilmassa johtanee parempaan ja avonaisempaan suhteeseen, kuin tuo entinen turhanarka hiipiminen pitkin soppia, solia," arveli rouva.
"Loruja, Bente, — rakastavaiset aina tahtovat lymytä!"