IV.
Tuulenpuuskat repivät viimeisiä lehtiä piilipuista, jotka seisoivat päärakennuksen edessä Elvsaetissä, ja latvat taipuivat humisten yli katon. Säät olivat harmaita, levottomia, milloin raivosi myrsky rankkasateineen, milloin sateli viikkoja yhteen menoon, milloin taas olivat syyspäivät hiljaisia, raskaita, sumuineen ja vihmoineen. Tohtori milloin palasi, milloin lähti päällysnuttu ja öljytakki yllään, kääsit kurassa. Ulko-ovea pidettiin suljettuna ja kaaverautaa ja porrashakoja käyttivät jos jonkinlaiset saappaat, joita tuli syysmärästä joka ilmansuunnalta tohtorin konttoriin. Talossa elettiin tänä sunnuntaina niissä muutetuissa oloissa, jotka olivat seurauksena kaksinkertaisten akkunain panosta. Päivänvalo oli huoneissa käynyt koko joukon hämärämmäksi, pesän lämpö taas samalla suloisen lauhkeaksi. Tuon tuostakin valui ulkopuolella keräytynyt märkyys pitkin ruutua pitkänä vääränä juovana, ja tipahteli räystäs harvaksellen täyteläisin läskäyksin.
Rouva Baarvig ja Massi olivat lähteneet kirkkoon aikoen samalla käväistä kirkonmenon jälkeen pappilassakin. Tavallisuuden mukaan poikkesivat he paluumatkalla virran poikki Kjelin puolelle katsomaan hänen paikkaansa.
Ja Berthea käytti heidän poissa oloaan ja yksinäisyyttä kyhätäkseen kirjeen ylhäällä makuukamarissa. Hän oli joutunut kahta vuotta nuoremman nimismiehen Olen hurjan haaveilun esineeksi. Totta puhuen oli hän antanut Olelle toiveitakin, ja niin oli heidän välillään koulussa kehittynyt jonkinlainen sormi- ja merkkikieli. Mutta eilen oli Ole pistänyt hänelle käteen kirjeen kertoen siinä, että isä oli määrännyt hänet sedän luokse kaupunkiin pyssysepän oppiin. Ole sanoi tuntevansa, ettei hän kestäisi tätä, ja ehdotti nyt Berthealle, että he yhdessä pakenisivat Amerikkaan. Dakotassa muka oli kultaa, ei muuta kuin maasta kaivaa, ja siellä eläisi metsästyksellä. Siellä on kettua, saukkoa, puhveleita ja biisonihärkiä ja vaikka kuinka paljon villiä hevosia, joilla niitä ajaa. Hän lisäsi, että olisi ehkä paras lähteä vasta seuraavana syksynä rippikoulun jälkeen. Berthea kirjoitti ja antoi kyynelten valua paperille, niin että hänen epätoivonsa näkyisi sekä musteesta että paperista.
Arnt kulutti pitkää aamupäivää alhaalla halkovajassa työllä, jota hän oli kauan miettinyt ja jonka teki talven varaksi; hän pani aisoja kelkkaansa. Tallipässi ilmestyi silloin tällöin uteliaana avoimeen oveen ja katseli tarkkaavaisena tätä hänen puuhaansa. Hänelle tuli keskeytys, kun muuan talonpoika kirkkomatkaltaan poikkesi tuomaan paria metsälintua kyökkiin, — ne olivat noita tavallisia lähetyksiä, joilla lääkärinpalkka maksettiin in natura. Nämä olivat ensimäiset linnut tänä syksynä. Tohtori Baarvig ei huolinut linnuista, jotka oli ammuttu luvattomalla ajalla. Arnt seisoi vähän myöhemmin eteisessä sangen uteliaan näköisenä. Hän silitti alas linnun pystyyn ponnistavia niskahöyheniä.
"Kas tuossa, Minka…" hän levitti metson siipeä, — "tuossa on reikä, josta luoti on mennyt — aivan tuossa alla… Ei siitä varmaan ole kauaa, kun se vielä eli… Se on melkein lämmin vielä — tunnustele… Et taidakaan uskaltaa koskea. — Etkö sinä tosiaankaan uskalla?…"
Metsopari riippui eteisessä naulasta, punareunaiset silmät raollaan, nokassa kuusen havuja; silloin tällöin tipahti verta lattialle pieneen verilammikkoon. Minka seisoi ja tuijotti siihen.
"Etkö uskalla edes nokkaa avata — kas näin", — intti Arnt.
"Älä koske päähän", — huudahti Minka kalpeana tuskallisesta kauhusta, — "etkö näe, kuinka sen kuolleet silmät tuijottavat meihin… Älä koske, älä koske päähän. Sinä et saa siihen koskea"… Pöyristyksellä hän juoksi huoneeseen. —
Vähän ennen päivällistä kokoontui pihaan äkkiä paljon kirkkoväkeä. Porraspäähän kannettiin verinen miehen ruumis. Se oli sama mies, joka aamupäivällä oli tuonut metsot. Hänet oli tavattu hengettömänä makaamassa tien vieressä kiven ääressä, päässään ammottava haava. Hevonen oli muutamassa alamäessä päässyt ryöstämään, kärryt olivat kaatuneet ja laahanneet perässä. Mies makasi paareilla, kuolonkalpeat kasvot ylöspäin, ja haavan tummanpunainen juova katosi märkiin, verihyhmäisiin hiuksiin. Silmät olivat ikäänkuin uniset, tuijottivat jäykästi, kamalasti; valkuaiset olivat punertavat alle tunkeneesta verestä, ja silmäluomet olivat puoleksi auki. Minka ja Arnt juoksivat ulos ja tunkivat likemmä nähdäkseen. Äkkiä Minka parkasi hurjasti.
Tohtori, joka oli tullut ulos portaille, huudahti lyhyeen ja vihaisesti: "Sisälle lapset…" ja mies kannettiin portaita ylös, sekä laskettiin konttorissa pitkälle vahakangassohvalle.
Schulteiss seisoi tavallisella tähystyspaikallaan käytävän akkunassa, kun Minka omituisen mielenhäiriön valtaamana, hyökkäsi ylös portaita. Nopeasti hän riensi salin ovea kohti; mutta huomatessaan Schulteissin huudahti hän ja ikäänkuin epätoivoisella kädenliikkeellä torjui näkyä silmistään:
"Ne silmät… niistä en pääse koskaan!"
"Mutta neiti Minka, miten saatoittekaan olla niin varomaton, että päästitte noin hirveän näyn vaikuttamaan herkkiin hermoihinne."… "Juuri samat punaiset silmät kuin metsollakin… Ne tuijottivat niin kuolleesti, ikäänkuin tietäen sisimmästä itsestäni jotain, jota minun täytyy niin kauheasti pelätä… niinkuin jonkinlainen sielu tai henki, joka niillä silmillä katsoi minuun ja uhkasi…" Hän avasi salin oven ja vilkaisi saliin; mutta paiskasi sen taas äkkiä kiinni. "Minä en luule, että uskallan olla yksinäni… Minä jään tänne, kunnes syödään."
Hän istahti lattianpalkille seinän viereen ja kätki kasvot käsiinsä.
"Minä varmaan luulen, neiti Minka, että on tehtävä ero hermovaikutusten ja todellisten henki-ilmestysten välillä"… alkoi Schulteiss varovasti. — "Ei, ei, — en minä ensinkään kiellä, etteikö se ole mahdollista… Mutta tuommoiset veriset silmät voivat kyllä itsestäänkin" — — "Minä vakuutan teille, että silmät ne paljaastaan eivät, — vaan siinä oli jotain niiden ulkopuolella, jolla oli minulle jotain sanottavaa… Voih, minä en kestä sitä… Ne tahtovat minulta jotain… ne ikäänkuin pakottavat ja vetävät minua", — mutisi hän… Äkkiä hän nousi seisomaan:
"Nyt minä sen uskon täydellä todella, Schulteiss, — kaiken sen mitä Varberg puhui viime kesänä retkellämme… Nyt se vasta on minulle selvinnyt, että se oli totta jok'ikinen sana, nyt minulla on siitä kokemus"… Hän mietti itsekseen… "Mitä tahtoo henki sanoa minulle — mitä se on… Luuletteko, että se tahtoo varottaa minua, — jotakin vastaan tulevaisuudessa, — jotain suurta onnettomuutta vastaan"… "Jos tämä tosiaan olisi jokin henkitieto, jota kuitenkin viimeiseen saakka epäilen" — "Minä pyydän teitä nyt kerta kaikkiaan jättämään tuon mahtipontisen opettamisenne tässä asiassa, Schulteiss, — minä tiedän, minkä tiedän. Ja jos aikomuksenne on vain arvostella ja epäillä, niin on parempi, etten puhu teille näistä mitään" —
Minka näytti vihaiselta ja aikoi lähteä.
"Minäkö mahtipontinen, — ja opettava!… teidän sisällistä vakuutustanne vastaan, — joka on minulle niin pyhä… Ei, neiti Minka", — Schulteiss löi rintaansa, — "tänne, — tänne voitte huoletta upottaa kaikki ajatuksenne kuin kaivoon —. Ja uskotteko te, — uskotteko te tosiaan itse, että se on ollut jonkinlainen hengen materialisatsiooni, ruumiillistuminen katseen omituisen välähdyksen kautta, — se tosiaan olisi hienointa henkien kieltä, mitä voi ajatella — —? Jos te sen uskotte, niin uskon minä sen, niinkuin uskon teihin." — "Mutta jos se oli paljas varotus, luuletteko?"… alkoi Minka jälleen. — "Tuskin se oli muuta. Varmaan se oli ainoastaan varottava ääni." — "Niinkö… luuletteko todella… Pelko oikein sai vereni hyytymään — —. Mutta mitähän se voisi olla?… Minussa on semmoinen levottomuus, ikäänkuin minua vedettäisiin, — odotettaisiin, odotettaisiin… Ajatelkaas", hymähti hän äkkiä, — "aamupäivällä tuli minuun semmoinen vaikutus, että minun välttämättä piti päästä kaupunkiin. Se valtasi minut heti, kun olin nähnyt metson… Eikö se ole omituista, Schulteiss… Kummallista… niin hirvittävän salaperäistä… Mutta mitähän siinä oli, kun se koski juuri minua?" — jatkoi hän tuijottaen… "Olisiko joku, joka minua kaipaa… ajattelee minua… tahtoo minusta jotain?" — "Ei, ei, neiti Minka", — torjui Schulteiss jyrkästi ja lyhyeen, — "kaikki tässä viittaa siihen, että se oli varotus, — ainoastaan varottava ääni, — pikemmin melkein vihamielinen!" — "Niin, mutta siltä se ei tunnu minusta… Minun melkein tekisi mieli nähdä vielä enemmän" — huudahti hän äkkiä. — "Meidän täytyy koettaa saada siitä selko, Schulteiss! Meidän täytyy… Jos olette samaa mieltä, niin koetamme henkikirjoitusta, jonka Varberg minulle selitti. Mutta ei kukaan saa sitä tietää. Me vaan haemme yhtä sanaa, Schulteiss… Otetaan vain pyöreä paperi, johon pannaan jonkinlainen viisari, ja pitkin reunoja kirjoitetaan suuria kirjaimia. Sitä käännetään ja tutkitaan vastauksia. Kuulkaa, — nyt meitä huudetaan alas ruualle… Mutta iltapäivällä kahvin jälkeen alamme."
— Sillä aikaa kun Minka ja Schulteiss ehtoopäivän hiljaisuudessa puuhasivat kouluhuoneessa henkimaailman kanssa, tehden kysymyksiä ja saaden vastauksia, istui tohtori alhaalla arkihuoneessa lueskellen sanomalehtiä ja aikakauskirjoja. Viikon kiireistä oli aina jäänyt sunnuntaiksi koko joukon luettavaa. Tavan takaa laski hän luettavat luotaan, kävi akkunalle ja katsoi ulos. Usva oli käynyt sakeammaksi, kosteus verhosi akkunan kuin huntu ja akkunalaudoista tippui vesi. — Tähän aikaan piti Kjelin saapua kihlattunsa, Thekla Feiringin kanssa; hän oli jo aikaisin aamulla jigillä lähtenyt voutilaan häntä noutamaan. Tuossa seisahtui jigi oven eteen.
"Tässä on posti, isä", — sanoi Kjel astuessaan sisään.
Tohtorin katse tarkasti hätäpikaisesti sisällystä ja kääntyi sitten terävänä Benteen, joka nopeasti seurasi perässä, — tulistuneena ja hermostuneena Endreltä saamansa kirjeen johdosta, jota hän rutisti taskussa. Hän oli sen verran silmännyt sitä, että huomasi sen sisältävän uuden rahavaatimuksen. Mutta oli ikäänkuin äänetön sopimus, että tohtori pysyisi erillään kaikesta kirjeenvaihdosta Endren kanssa…
"Ja uudet matkaturkit, äiti", — huusi Kjel tarttuen Theklan käteen ja näytellen häntä, — "kaupungista tilatut. Sain ne juuri tänä aamuna, niin että saatoin viedä ne Theklalle mukanani… Hienot, vai? — Helkkarin kalliit sivumennen sanoen… pehmyttä hienoa oravannahkaa sisäpuolella ja kaulus illerin nahkaa. Thekla pitää niistä."
"Jospa vaan itse näkisit, kuinka ne sinua vaatettavat", — intoili Kjel auttaessaan turkkeja hänen päältään… "Se on varma, että meidän taloomme hankitaan korkea seinäpeili, jotta näet itsesi kiireestä kantapäähän… Emme ole tiellä muuta tehneet, kuin vain puhuneet talostamme… Siitä pitää tulla kerrassaan uudenaikainen — ja ajanmukainen, — ja se sisustetaan kahta itsenäistä personallisuutta varten". — "Hm-um", — tohtori venytti sanaa, — "mutta se kai saavutettaisiin paraiten, jos kumpikin asuisi omassa rakennuksessaan niinkuin ennenkin." — "Niin, mutta Theklaapa ei pannakaan mihinkään vanhanaikuiseen hökkeliin, isä. Rakennus pystyyn vaan. Eikö totta, Thekla?"…
Thekla oli kadonnut; — hän arvasi, mistä nyt tulisi puhe.
"Joo-o, minä tosiaan aion ruveta rakentamaan — se se perältäkin, kun kaikki lukuun otetaan, käy kannattavimmaksi", — lausui hän olkapäitään kohauttaen; hän alkoi astella edestakaisin huoneessa, — "se käy kannattavimmaksi"…
"Jumala varjelkoon sinua, Kjel… Rahat — rahat…"
Kjel kääntyi äkkiä ja sanoi terävästi, harmissaan: — "Tässä vaan on kysymys siitä, kumpiko käy kalliimmaksi, isä, — jos laskemme esimerkiksi viiden vuoden ajalta, — rakentaa, vaiko olla rakentamatta… Rahoja, — tietysti se kysyy rahoja! — — Vaan tässä on tehtävä ero niiden välillä, jotka näkee, ja niiden, joita ei näe. Ruveta kituutellen elämään saattaa sattumalta juuri olla kalleinta mitä voi keksiä"…
Tohtori ei näyttänyt siltä, että pojan esiintuomat syyt häntä olisivat tyydyttäneet, hän pudisti kerran ja toisenkin päätään tyytymättömän näköisenä.
"Katsos Kjel", alkoi Bente varovasti, — "sekä isäsi että minun mielestä olisi niin turvallista, jos jättäisit rakennushomman tuonnemmaksi, kunnes saat vähän pääomaa kerätyksi, jolla alkaa." — "Idylliä, äiti, — idylliä… Matala maja, kaksi sydäntä. Tuo on juuri sitä vanhanaikaista, joka ei kannata. — Asua tuolla alhaalla tehtaalla vanhassa hökkelissä — sahan surina alati korvissa, — vaimon kanssa, joka kaipaa kaikkia ajan vaatimuksia. Voimatta esiintyä seuraelämässä, niinkuin minun liikeasemassani naineena miehenä täytyy, jos mieli tehdä vähänkin maksukykyisen miehen vaikutusta kanssaihmisiini, eikä vaipua aivan takajoukkoon — jossa asemassa minulta Jumala paratkoon lakkautettaisiin luotto. Olen punninnut tätä kaikkea — —. Todenmukaisinta on, äiti, että matalassa majassasi odottaisi minua vararikko." — "Tyytyväisyys vähään on hyvä avu, Kjel," — vastasi äiti terävästi, — "ja kaksi nuorta, jotka —" — "Ja sitten viivan toisella puolella, isä" — intoili Kjel, — "varain puolella —. Otettakoon selvästi varteen: — Vaimo tyytyväinen, — ajan säästö, — talo, jossa voi päästä hyviin suhteihin, koota seurapiiriinsä liikemaailman huiput… Ei tarvitse juosta pitkin kylää kerjäämässä nimiä papereihin, — on toiveita, että pääsee tirehtöriksi säästöpankkiin, ja varmuutta siitä, ettei niitä rahoja, joita tarvitsen, sanota irti ennen aikoja. Ja niin edespäin ja niin edespäin, pitkäksi kävisi luetella kaikkia — seurauksia siitä mitä sanotaan 'vaikutukseksi'."
— "Papereihin, papereihin," intti tohtori kiivastuen, — "miksi sinulla välttämättä pitää olla papereita? — Laajenna liikettä, sitä myöden kuin sinulla on rahoja." — "Niin, siinä se on, — siinä sitä jälleen ollaan," — päivitteli Kjel epätoivoisena siitä, tokko voisi asiata selvittää näin perin käsittämättömille päille. "Minä koetan selittää sinulle, isä, — osottaa minulle, että liikemies, joka tekee kunnollisesti työtä, — aina tarvitsee rahoja —. Ne ovat kuin vesi myllynrattaassa. Kuta uutterammin hän tekee työtä, sitä suurempi on hänen rahantarpeensa… Ja luonnollistahan on, että hänen niin ollen täytyy koettaa raivata itselleen tietä vaikutukseen ja rahaluottoon, — ja etenkin pyrkiä valtaan kaikissa rahalaitoksissa… Tulisipa minusta vaan säästöpankin tirehtöri, niin että kaikkien tämän seudun liikemiesten täytyisi kääntyä minun puoleeni rahoja saadakseen, — ohoh sitten —"
Kuului voihkinaa. Rouva Bente huokasi.
"Jumala tiesi, minkä vuoksi näihin sekaannut, äiti. Hankit itsellesi vain suruja siitä. Minä arvelen, että minunhan liikkeeni ja minunhan selkäni tässä kait saa kaikki kestää… Taikka ehkä isä tahtookin maksaa sen uuden taloni, paljon kiitoksia sitten vaan", — sanoi Kjel leikkisästi. — "Tehköön poika, miten tahtoo, äiti, — ei tässä muu auta", arveli tohtori. — "Minusta pitäisi sinun kuitenkin ajatella, etkö voisi maksaa isällesi takaisin osaa siitä, mitä olet hänelle velkaa. Ei tuntuisi niin epäluotettavalta, Kjel!" —
"Tähänkö aikaan sinä esität tuota, — on sekin hienotunteista, juuri nyt, — halpamaista"… älähti Kjel töykeästi. "Mutta niin se joka tapauksessa on, että minä olen Theklan kanssa päättänyt sanoa teille tänään, että me aiomme ennen joulua mennä naimisiin ja ryhtyä rakentamaan, niin että suveksi saamme muuttaa uuteen taloomme."
Tohtorin otsassa kuhmut kuumenivat; — hän katsoi Benteen ja Bente häneen…
"Äitisi on sitä mieltä, Kjel, että jättäisit sekä naimahomman että rakentamisen tuonnemmaksi, kunnes sinulla on tosipohja, jolle rakentaa." — "Se on, kunnes rikastun, äiti — kun voin muuttaa sahani rahaksi ja ruveta koroilla elämään, — noin kolmenkymmenen vuoden päästä — jaha! — — Ei, kyllä Thekla ja minä nyt uskallamme, ja ja'amme myötä- ja vastoinkäymiset onnen kaupalla. — Enkä minä siedä sitä, että hän enää tekee voudin luona orjan työtä. Niin että nyt tiedätte tuumamme", — hän lisäsi ja lähti huoneesta; — "aivan lapsena ette sentään saa minuakaan pitää"…
Benten ilme oli kalpean kiihtynyt, tuima: "Niin, Baarvig, minä olen sitä mieltä, että tätä meidän tulee vastustaa kynsin hampain, — ja kaikella sillä vaikutusvallalla, joka meillä suinkin on. Silloin olemme joka tapauksessa tehneet, mitä voimme. Sillä ei koskaan tästä tule hyvää, jos tuolla tavalla aljetaan."
"Kuules sinua nyt taas, — et koskaan ymmärrä sitä poikaa!" kuohahti tohtori. — "Kjel nyt kerran on semmoinen, ettei hän voi jakaa harrastuksiaan. Hän antautuu aina kokonaan… Ennen oli hänen mielensä yksinomaan sahassa, — ja nyt rakastetussa. Se juuri on hänen vahvin puolensa, jota sinä et koskaan käsitä, Bente… Paras on kuitenkin, että hän saa tytön luokseen, silloin on kaikki paikallaan. — Vai onko hän muuta tehnyt, kuin ajanut edestakaisin voutilan ja sahan väliä talvesta pitäen? Sahalla on, kuulemma, käynyt tavalliseksi vastaukseksi, ettei hän ole kotona… Ei siitä tule muutoin selvää, sen käsitän… Menkööt naimisiin, kuta ennen sitä parempi!"
Syntyi äänettömyys, jota vaan häiritsi tohtorin sanomalehti, kun hän taittoi sen paremmin lukeakseen. Yläkerrasta kuului astuntaa, ja silloin tällöin sadeharmajan, räystästippuisen iltapäivän hiljaisuudessa jalkain raappinaa, kun joku tuli pihalta ja kulki kyökinovessa. Minka liiti hiljaa huoneeseen.
Hän etsi nuottihyllyltä ja pianon päältä jotain, mutta ei löytänyt. Sitten neulomapöydältä ja konsoolilta korukapineiden ja valokuvain seasta…
"Sormihattuani minä vaan…", selitti hän, sillä aikaa kun hänen kätensä kissamaisen sujuvasti ja varovasti koettelivat eteensä, jott'eivät kaataisi mitään… "Ei täälläkään…" Hän katsoi ympärilleen, olisiko muuta mahdollista paikkaa… "Ja ajatelkaas, kun Thekla kuuluu torstaina lähtevän kaupunkiin ostamaan kapioita", — lausui hän sivumennen välinpitämättömästi. — "Soo-oh? — isä ja minä emme vielä ole kuulleet siitä mitään." Äidin ääni värähteli harmista. — "Ainakin he siitä puhuvat, — Thekla ja Kjel… niin että minä arvelin…" "Eukkoseni," — rauhoitti tohtori huomatessaan, kuinka Bente onnettomana katsoi apua seinistä. "Heillä on niin hyvät jarrut. Mahdoton heidän on, näetsen, mennä pitemmälle, kuin rahoja riittää." — "Korkealta, korkealta päämme päällitse"… mutisi Bente. — "Sinulla on omituinen taipumus näkemään kaikki mustana, — sysimustana," kuohahti tohtori; hän hyvin tiesi, että sitä oli mahdoton kestää, kun Bente rupesi epätoivoiseksi. — "Mitä sinä siellä seisot ja vääntelet itseäsi, Minka?" — puhkesi hän äkkiä. "Vaivaako sinuakin jokin?… Sinä Jumala paratkoon painostat koko taloa, Bente, niin että lopulta kaikki tulemme hulluiksi."
"Ja sitten mi-minä ajattelin," — ankkasi Minka… "minä tosiaan olen ajatellut sitä kauan, — aina suvesta saakka, — että — että minä tahtoisin puhua siitä teidän kanssanne, — kysyä enkö — enkö minä pääsisi talveksi kaupunkiin… Minä tahtoisin niin mielelläni olla jonkin aikaa omin päin. Minä tunnen, että minä käyn niin epäitsenäiseksi, jos vain kuljen täällä kotona tyttärenä ja lapsena… Ja sitten minä ajattelin, että Kjel ja Thekla nyt niin helposti voisivat hankkia minulle jonkun, jonka luona asuisin."
"Varsin helposti… Tosiaan erinomaisen kekseliäästi ajateltu… Aivan ihmeellisen lipeästi… Sehän kävisi kuin rasvattu, — kun sinulla vaan olisi millä maksaa… Jaha, jaha, olihan sekin päähänpisto." — "Minka arvatenkin ajattelee opintojaan, Baarvig," — puolusti Bente. — "Minä ikävöin niin sanomattomasti päästä pois täältä kotoa alati samasta ja samasta!" huudahti Minka pidättämättä enää mieltään. — "Niin, äiti ja minä myös kovasti ikävöimme, minä niin tavattoman mielelläni eläisin kaupungissa eläkkeellä, sen sijaan että ajan täällä sairaitten luona aamusta iltaan ja illasta aamuun… Minusta suoraan sanoen sinun pitäisi hävetä, Minka. Pyydät tuommoista juuri nyt, vaikka tiedät, kuinka me nyt tarvitsemme rahoja joka taholla." — "Jos minä en pääse pois, — jos minun täytyy jäädä tänne talveksikin… silloin minä en tahdo elää… en, en…" huusi hän hurjana ja silmät palaen kalpeissa kasvoissa.
"Tuo on kalvetustautia, — aivan varmaan kalvetustautia, Bente… Hänen tulee saada rautapillereitä, — oikeata ruumiillista työtä talouden toimissa tuon kiihtyneen ja nurinkurisen henkisyyden sijaan. Näethän sinä, Bente, mihin se vie… Herra varjelkoon, miten hänessä kaikki käy liioitelluksi…"
Äkkiä tohtori pysähtyi astunnastaan: "Miksi ei Minka esimerkiksi voi auttaa sinua talousaskareissa? — Miksi täytyy juuri sinun juosta niissä vuorokauden umpeensa, aamusta varhain, kun neiti vielä makaa — ja lepää — ja tarvitsee rauhaa lukeakseen intresantteja teoksiaan — ja vartioidakseen sieluaan ja tunteitaan ja mielialojaan… Miksi, kysyn sinulta", — pauhasi tohtori. — "Makaa ja valvoo hautoen naisen tulevaisuutta ja kaikenlaisia muita houreita! — Tietysti sitä ei saa unta, kun ei koko päivänä ole käyttänyt ruumistaan, — käy kalpeaksi ja sairaaksi… Miksi kaiken terveen järjen nimessä emme voi sanoa irti yhtä piioistamme, Bente, ja saada hieman apua Minkasta"… "Minkalla ei ole taipumusta käytännöllisiin töihin, ne eivät sovi hänelle, Baarvig, — tiedäthän sinä, että muutoin olisin sitä ajatellut." — "Taipumusta?"— intti tohtori. —"Niin, niin, niin tietysti, kun hän on saanut kokonaan vieraantua käyttämästä käsiään ja ruumistaan ja voimiaan käytännöllisiin töihin. Ne tietysti ovat korkeammat kaikki nuo kirotut niin sanotut intressit. — Minä sanon sinulle Minka, lakkaa vetistämästä", huuti hän ja polkasi jalkaa lattiaan.
"Niin, siinä hän nyt on, — taas jonkun häälyväisen oikun riivaamana. — Nyt hän tahtoo kaupunkiin — kaupunkiin vaikka henki menisi, — ylevämpään ilmaan… Mutta näetkös, tyttöseni, siitä ei nyt tule mitään, — ennenkuin saatat itse hankkia rahoja ja olla oma määrääjäsi… Vaan nyt on, — tästä päivästä alkaen, pidettävä huolta siitä, että alat viettää toisenlaista järjellisempää elämää, — ensinnäkin on korjattava terveytesi… Minä tahdon niin, Bente. Hänen täytyy hoitaa taloudesta jotain osaa, minkä sinä katsot sopivaksi, ja siitä vastata, — silittää, parsia sukkia ja neuloa, niin että hän käyttää aikansa niinkuin muutkin hyödylliset ihmiset." — "Sinä voit pakottaa minua, isä… Mutta sitten minäkin tiedän, mitä ajattelen," — sanoi Minka kalpeana. — "Minulla on oikeus kehittyä ja seurata luontoani minullakin. Ja jos minut nyt poljetaan alas…"
Kjelin nauru ja äänekäs pakina Theklan kanssa kuului käytävästä.
"Niin, jo riittää, Minka", keskeytti tohtori äkkiä karskisti, — "minä en suvaitse, että kodin keskenäisiä asioita näytellään — v-vieraille…" Ovi aukeni ja sisään sipsutti Thekla hymyilevänä, mutta hieman poissa tasapainosta tönäyksen vuoksi, jonka hän oli saanut selkäänsä.
Loukkaantuneen näköisenä vilkaisten taakseen Kjeliin, hän nopeaan koetti saada takaisin ryhtinsä ja istahti pinnatuolille rouva Baarvigin viereen, sillä välin kun Kjel meluten ja ylimielisenä astui pitkin lattiaa hänen perässään.
"Siitähän meidän piti keskustella isäsi ja äitisi kanssa", — muistutti Thekla.
Kjel pysähtyi, sormenpäät liivintaskussa, ja lausui kevyesti: "Niin, eihän se ole muuta kuin että Thekla ja minä aiomme torstaina lähteä kaupunkiin kapioita ostamaan… Minä olen laskenut, että käy halvimmaksi hankkia saman tien, — huonekalut ja kaikki, — niin että ne sopivat uuteen taloon." — "Hm — jaa-a… Siihen tarvitaan rahoja, Kjel," — vastasi tohtori jotenkin terävästi.
"Pyh, pankista saan minä nyt niin paljon kuin tarvitsen… Ja lyhentää miten itse tahdon. Kirjoitanko tuhannen tai parin tuhannen paperin, sillä taholla on se aivan saman tekevää."
"Niin ollen ei tässä oikeastaan ole syytä kysyä vanhempaisi mielipidettä", — lausui rouva Baarvig kylmästi tiukkaan kiinni puristetuin huulin.
Theklan pienet pyöreät mustat silmät katsoivat päättävästi rouvaan. "Sallikaa minun nimenomaan vakuuttaa, että minä en tahdo sanallakaan puuttua siihen, kuinka paljon Kjelin tulee ostaa. Minä olen pyytänyt häneltä vain sitä, että se mitä ostetaan on oman makumme mukaista."… "Se on vaan sitä" — jatkoi Kjel, nosti sormen nenälleen ja hymyili isälleen ikäänkuin asianymmärtävälle, — "että minä voitan parisen sataa — vähintäin, — jos minulla on oikein hyvä onni, niin ehkä kolme, — jos kirjoitan kaksituhatta ja ostan kerrassaan tukkuhinnalla." — "Varmaan ei kukaan halua hartaammin kuin minä, että rikastuisit, Kjel!" — huudahti rouva raskaasti, raskaasti huoahtaen — "kaikilla noilla laskuillasi ja kaupoillasi", — tuli vähän päästä puoliääneen. — "Tämä ehkä käy vähän yli jokapäiväisen talousretuuttelun, äiti… säästetään killinkejä ja annetaan taalerein mennä," — sutkautti Kjel, ajelehtien lattialla laahaavilla, itsetietoisilla askelilla. — "Minun oikein täytyy istua ja katsoa sinuun, Minka", — lausui äkkiä Thekla keskeyttäen kiusallisen äänettömyyden, — "mikä sinua vaivaa, sinä näytät niin huonolta?"
Theklan elävät silmät luistivat tutkivasti tohtorista rouvaan ja takaisin tohtoriin. Sitten vaihtoi hän katsetta Minkan kanssa, joka vastasi päänpudistuksella.
"Semmoisessa kodissa kuin meidän on täytyy tyytyä niin moneen rajoitukseen; mutta silti kyllä voi elää onnellisena," — sanoi rouva Baarvig sangen vakavana ja iski Theklaan terävän katseen… "Minka on juuri saanut tietää, ettei meillä ole varoja lähettää häntä talveksi kaupunkiin."
Kjel kulki ja mutisi itsekseen ja aprikoitsi, ikäänkuin tämä taas vahvistaisi, mitä hän oli sanonut: säästetään killinkejä ja — — "Siksi minä… siksi minä… kun olin ajatellut niin paljon tästä talvesta", puhkesi Minka hiljaa itkevällä äänellä. — "Saamme tottua pettymyksiin vähin jokainen", arveli rouva Baarvig. — "Olisin mielelläni tehnyt työtä yöt ja päivät", — vakuutti Minka, "jos vaan olisin saanut tehdä jotain, joka minua intreseeraa". — "Työ jota tekee aina intreseeraa, Minka", — keskeytti tohtori lyhyeen.
Edes takaisin soutaen, molemmat kädet taskussa ja katsoen Theklaan, jonka silmät paloivat kuin kynttilät, sanoi Kjel: "Eiköhän tuota samaa kaunista lausetta voitaisi käyttää niidenkin lohduttamiseksi, jotka istuvat linnassa, isä." — "Niin, en minä ymmärrä, minkä vuoksi minä olen olemassa", — puhkesi Minka kiihkoisesti, — "kun minä en saa tehdä sitä, jota minä maailmassa harrastan … Joka, joka taholla salpa vastassa… Se on niin, että siitä tukehtuu… Mutta jos minä en saa tehdä sitä, johon minulla on halua ja harrastusta, niin en minä tosiaan käsitä, minkä vuoksi minä elän tätä elämää." — "Ole käsittämättä sitten, Minka", — vastasi tohtori tylysti. — "En minä ole koskaan pyytänyt päästä maailmaan", — vetisti Minka. — "Luulet kaiketi, että minä seisoin hattu kädessä ja kumarsin ja rukoilin sitä omilta vanhemmiltani?" — "Niin aivan ilman oikeuksia eivät lapset kuitenkaan voine olla tässä maailmassa"… arveli Thekla purevasti. "Täytyy olla edes jonkinlainen vastuunalaisuus, — ainakin ihmisten edessä."
"Sen juuri me vanhemmat niin ankarasti saamme tuta", — puuttui äkkiä rouva Baarvig keskusteluun. — "Me voimme sanoa, se on varma, että poimimme untuvat omasta rinnastamme, että melkein noukimme itsemme paljaaksi jokaisen lapsen vuoksi, joka meillä on, — että asetamme heihin koko olentomme ja onnemme… Se vaan on niin sanoakseni vaistoamme… Ja kun lapsemme sitten filosofeerailevat ja kysyvät, miksikä se maailma, johon he ovat tulleet, on semmoinen, — niin ei meillä tosiaan ole muuta kuin raihnas ja vaivaantunut sielumme ja ruumiimme vastaukseksi, — Thekla hyvä"… lausui Bente hillityllä vavahtelevalla äänellä.
Minka oli nopeaan liitänyt lattian poikki ja asettunut äitinsä tuolin taakse, kiertäen kiihkeästi käsivartensa hänen kaulaansa.
"No no, äiti", — löi tohtori leikiksi, — "älä sitä nyt noin pahaksesi pane. — Tiedäthän sinä, että lapset ylipäänsä ovat oikeita ihmissyöjiä"…
— Sillä aikaa kun ulkona satoi ja laudoista kuuluvasti ja alati tipahteli, kääntyi keskustelu iltahämyssä myötäjäispuuhiin, joita pohdittiin ja pääteltiin yhdessä Minkan kera.
Theklan napitettu hieno kenkä pisti silloin tällöin esiin lattialle lankeavaan valoon, sen mukaan kun hän liikkui keinutuolissa, jonka selässä Kjelin käsi riippui. Ja Berthea, joka oli uunin edessä polvillaan ja piti silmällä omenoita, joita hän paistoi hiilustalla, sekaantui tuontuostakin keskusteluun kiihkein neuvoin, ikäänkuin hänellä kyllä olisi ollut enemmän älyä ja kokemusta, kuin he luulivatkaan.
Huoneen pimeimmässä osassa, kappaleen matkaa keinutuolin takana, kulki Schulteiss edestakaisin kädet takinliepeiden alla, astui täsmällisiä pieniä askeleita, koska oli tilaa ainoastaan pienille käännöksille. Hän oikeastaan oli paljasta korvaa, — jännityksellä hän koetti älytä sanoista ja viittauksista, tokko Minka tosiaan oli saanut vanhemmat suostumaan vaaralliseen tuumaansa, lähteäkseen talveksi pääkaupunkiin tuon herran vaikutuksen alle…
Äkkiä hän teki rajun äkkikäänteen, loistava hymy kasvoillaan… Ei puhettakaan, että Minka pääsisi kaupunkiin! —