Niobe: Nykyajan romaani

by Jonas Lie

V.

Kjel oli suosittu mies; hän ajeli vaimonsa kanssa vieraissa, ja aina hän astui sisään huulillaan sama reipas ja rattoisa kokkapuhe: — "Uusi reki, uusi karhunnahka, uusi eukko", — hän ei uskaltanut sanoa "uusi tamma", niinkuin ensi kerralla oli huomaamatta päästä hänen kieleltään. Mutta hänen kellertävä liinakkonsa oli tosiaan äsken ostettu ja menijä, johon hänellä oli syytä olla täysin tyytyväinen, — yksitoista kilometriä kolmessa neljännestunnissa — matkalla voudin luokse se viipyi vain puolentoista tuntia. Vouti itse tuli eteisen ovelle juhlallisen ritarillisena vastaan, tarjosi rouvalle käsivartensa ynnä suuressa salissa sohvan, käski esille parhaan madeiransa ja selitti, että hän olisi tehnyt samoin, jos hänen konttoristinsa olisi nimitetty maaherraksi, — saatikka sitten nuoren naisen vuoksi, joka aina oli ollut hänen hengenheimolaisensa ainoassa asiassa, mikä nykyaikaisista kelpaa, nimittäin ruumiinpolttoasiassa… Nyt hän saattoi antaa nuorelle rouvalle numerot ruumiinpolton kustannuksista neljässä eri maassa, — ja ruumiinpolttojen luvusta viime vuodelta…

Kjel oli visiiteillään aina alussa vähän jäykempi ja vilkui levottomana Theklaan, tokko tämä oli tyytyväinen siihen paikkaan, joka hänelle oli annettu. Arvonsa oli silläkin asialla ja aina oli pantava toimeen pieni ensi kerran äksiisi ja totutettava paikkakunnan rouvia pitämään sitä, joka vielä pari kuukautta takaperin oli ollut voudin luona kotiopettajattarena, täydellisesti heidän vertaisenaan. Muutos oli liian uusi ja naamat kävivät kyllä siellä täällä hieman totisiksi ja jäykiksi, kun vastaleivottu rouva niin varmasti ja ilman muita mutkia oikaisi lattian poikki ja nonsalantisti istahti juuri sohvapaikkaan.

Kjel sai sitten, milloin sopi, pienen syrjäpakinansa kahden kesken talon herran kanssa… "Hyvä tilaisuus saada rahoja nyt, jos tahdotte", — hän iski ystävällisesti silmää, — "hyvältä ystävältäni pankinjohtajalta. — Vaimoni sukulainen muutoin… Hän pyytää minua lausumaan mielipiteeni täkäläisistä oloista, — vakavaraisuudesta tietysti… Parilla sanalla voin minä nyt… Tietysti parasta, jos itse kirjoitan paperiin, hän sanoi; — mutta minä kiitän nöyrimmästi; kyllä ymmärsin yskän. Vanha kettu, näettekös… Niin, tietysti, kun vaan minä kirjoittaisin, kyllä kai… Mutta kuten sanoin, meidän kesken — pieni suositus minulta ei tosiaan ole haitaksi tätä nykyä… Tietysti minä en suosittele mitään muuta, kuin mikä on kultaa. Eikä ole kaikki kultaa, joka kiiltää, — vai mitä? — No jaa, tämä ainoastaan oli pieni ystävällinen viittaus. — Mahdollisuuden varalle, — jos tarve sattuisi, — niin tiedätte, mitä minulta voitte odottaa."

Eräänlaisella itsetietoisella salaperäisellä afääri-ilmeellä sitten jälleen puututtiin muiden kanssa tutunomaiseen pakinaan. Theklan läsnäolo kieltämättä vaikutti hieman kylmäävästi, osaksi pääkaupunkilaisrouvapuvun ja pitkävartisten hienojen hansikkaitten vuoksi, osaksi siitä syystä, — että hän jonkinlaisella paremmuudella puhui korkeammista harrastuksista.

Mutta Thekla nyt kerran ei aikonut nöyrtyä rouvain edessä. Hän oli lujasti päättänyt voittaa taistelussa.

* * * * *

"Nyt hurskaat vanhempani tietysti luulevat, etten ole muuta tehnyt, kuin ajanut vieraissa kaiken aikaa, eikö niin?" — lausui Kjel tutunomaisesti isälleen ja äidilleen kerran kotona käydessään. "Mitä vielä… Minä olen saanut toimeen yhtiön, joka ostaa koko Mustanmetsän, yksitoistatuhatta tynnyrinalaa. Joko nyt kauhistut äiti? — Ei, minä en ole siinä osakas, — se on, ellen tahdo. — Minä vaan hankin muutamille ostajille kaupungista rahat, — — valmistan heille mahdollisuuden — —. Ei, minä en ole osakas… Yhden ehdon vaan olen pidättänyt itselleni, — pikkuisen sivuseikan, että nimittäin kaikki puut ovat sahattavat minun sahassani, — noin viisitoistasataa tolttia tämän ja tulevan vuoden kuluessa." — "Mutta tämähän kuuluu hyvältä, — järjelliseltä, Baarvig", — puhkesi äkkiä Bente sanomaan, kyynelet silmissään. — "Ei mutta, kuuleppas rouvaa — eikös kohota katsettaan lakea kohti huomatessaan, että pojalla on järkeä nupissa." — "Eikö vaaraa ole minkäänlaista, Kjel?" tutki Bente häneltä jälleen. — "Ei vähintäkään, äiti, — — se vaan, että pistän taskuuni kahdenkertaiset voitot, kun rautatie valmistuu."

Bente itki…

"Minä kaipasin niin kuullakseni vähän hyvää, rakas poikani", — nyyhki hän. Hän kokosi mieltään ja lähti huoneesta.

"Äiti on käynyt niin hermostuneeksi, Kjel" — sanoi tohtori. "Meidän täytyy säästää häntä… Tuo kunnon poika Endre, hän se kai häneltä hengen vie… En tahdo koskaan kysyä Benteltä, paljonko on jäljellä rahoista, noista kahdesta tuhannesta; se loukkaisi häntä. Jos voit oikein hienosti urkkia sen häneltä, niin kerro minulle; mutta älä tänään, — nyt hän ei siedä enempää."

"Pyh, voinhan minä antaa vähän lisää. Eihän se ole sen hurjempaa, kuin että ihmiselle hankimme muutamia kuukausrahoja, kunnes saamme nähdä jotain tuloksen tapaista, isä. — Endre on hurja, tietysti. Mutta hänen oma perheensä ei voine tuomita häntä suoraa päätä hulluinhuoneeseen, ilman että hän on saanut koettaa. — Pahuus kuitenkin, äitiä on sääli… Hänellä on suurenmoinen arvostelukyky, kun tiukka tulee. Kas miten hän oitis käsitti tuon Mustanmetsän asian, — samassa tuokiossa!…" — — "No siinä näet, Bente", — lausui tohtori perästä päin, — "olinko oikeassa vai enkö sanoessani, että Kjel taas rupeisi omaksi itsekseen, kun pääsisi naimisiin. Nyt käy saha, niin että pirstat lentävät… Oikein mieltä virkistää, kun iltasella katselee sen valaistuja akkunoita, ennenkuin maata panee." — "Niin, tosiaan näyttää siltä, kuin se nyt menestyisi", — myönsi Bente ajatuksissaan. — —

Kjelin kuherruskuukausi oli kulunut kaikenlaisissa visiiteissä ja vierailuissa, kunnes keväällä kelirikon aikana alkoi raapia maata reen toinen antura.

Rautatienrakennuksella virran toisella puolen oli työ jo alkanut, ja sieltä kuului alinomaa vihellyksiä. Kimakat lyhyet hihkaukset, pitkät kestävät merkkivihellykset, dynamiittiräjähdysten kumeat jyrähdykset, ikäänkuin lakkaamatta olisi jotain hankkeessa, tämä kaikki häiritsi tavallista maalaishiljaisuutta, ja sai ihmiset hermostuneina heräämään yöllä kesken uniaan.

Schulteiss ei sietänyt noita vihellyksiä: Hän usein pysähtyi kesken läksyjen kuulustelua, vipusi ylös toisen jalkansa ja irvisti, ikäänkuin se olisi käynyt läpi luiden ytimien. Kuinka hän sydämensä pohjasta vihasi tuota rähinää! Hän puri hammasta ja puristi kynnet syvälle käteen…

Minka oli äkkiä käynyt nöyremmäksi kuin koskaan lähtemään aamukävelyilleen, joita isä oli hänen mieleensä teroittanut. Schulteiss kuuli, miten hän aikaisin aamulla polki jalkaansa uudet hienot puolikalossit, jotka Kjel oli hänelle lahjoittanut, ja kiiruhti eteisestä ulos. Yllään reipas jakku ja hatussa somistava harso suojelemassa auringonpaahteelta, joka niin helposti poltti teerenpisamoita, katosi hän milloin millekin suunnalle, — pohjoiseen päin, jossa oli nimismiehen talo, tahi muonamiesten asunnoille vieville metsäteille, taikka alas sahan puolelle. Vähän myöhemmin astui Schulteiss varovaisella, ympäri katsovalla metsämies-ilmeellä nopein askelin alas ulko-ovea kohti.

Hän kulki halkaisijoita, — oikaisi pitkin harjun kylkeä, poikkesi aidan takana polulle, tai ampui suoraan tohtorinnevan poikki ja pyörähti huvimaja-haan takana mäenrinteeseen. Piti huomaamatta päästä erääseen paikkaan, josta hän saattoi vallita asemaa, vakoilla Minkaa. Sillä vaikka tämä olisi lähtenyt mihin suuntaan, — aina hän rautatiesillan kohdalla ilmestyi maantielle.

Sinne oli hän edelliselläkin viikolla kävellyt joka aamu ja aina ollut niin innokas saamaan Berthean mukaansa. Vasta pari päivää takaperin oli hra Varberg sukeltanut esiin sillan päähän ja saattanut heitä niin ritarillisesti paluumatkalle, että Minka oli huomannut terveydelle edullisimmaksi nousta ylös niin aikaisin, jottei sisar viitsinyt lähteä matkaan. — —

Ja tosiaan, — Schulteissin tarkka silmä ei koskaan pettänyt, — hra Varberg tuli tänäänkin Minkaa vastaan jostain sillan päältä tai alta ja liittyi hänen seuraansa. Jaha, — juuri niin kauaksi, ettei heitä voitu nähdä kotoa Elvsaetin akkunoista, — siihen, mutta ei edemmäksi… Merkillistä, juuri siihen — hän olisi voinut vaikka linjan laskea…

Ja siihen jäivät seisomaan, — miks'eivät menneet vielä paria kolmeakymmentä askelta kauemmaksi, aivan portin luokse? — Ja siihen olisivat he, siltä näytti, jääneet seisomaan, ellei neiti Minka, — onneksi muistaen, mikä oli sopivaa, — olisi niin välttämättömästi tahtonut päästä kotiin kello kahdeksaksi tarjoamaan teetä suuruspöydässä… Vi-ihdoinkin he sanoivat hyvästi!

Ja pitkillä askelilla Schulteiss oikaisi halkaisijaa pitkin kotiin, tavatakseen siellä ikäänkuin sattumalta Minkan käytävässä tahi portailla ja tuskallista pelkoa vavisten lukeakseen, arvatakseen hänen salaperäisesti säteilevistä silmistään ja vilkastuneista kasvoistaan, mikä oikotie nyt oli hänelle paras, — juostako suoraa päätä alas virtaan… Hän näki sen niin selvään sysimustana juovana kulkevan lumen poikki suoraan alas vaalean vihreitä jäämöhkäleitä kohti, jotka puolisulaneina syöksyivät koskeen ja sen alla mustaan pimeyteen. Jäljestäpäin hän kamarissaan mietti, nyrkit täynnä naarmuja… Oliko mitään tapahtunut… Oliko Minka hänelle mennyttä… Vai vastako menemäisillään… Ja hän antautui edes takaisin astellen raivoaviin, riehuviin mielikuvituksiin. Kyllä hän… Kyllä h-än…

Iltapäivällä Minka hiipi keltaiseen saliin. Hän seisoi perä-ikkunan luona, josta hän saattoi nähdä vaalean harmaan sorahaudan rataleikkauksen luona… piiripäällikkö Varberg asui noin puolen peninkulman päässä etelämpänä eräässä talonpoikaistalossa virran varrella. Hän kuunteli kuuntelemistaan… Joka kerta kun höyrypillin ääni sieltäpäin halkaisi ilman, tuntui hänestä ikäänkuin se olisi ollut täynnä mystillisiä viestejä, — vihellyksiä… kiivaita, lyhyitä hihkauksia… pitkiä, surumielisesti vaikeroivia… äkkiä hurjan uhkaavia, täynnä tahdon tarmoa, joka pakotti vastustamattomasti… Ne sihisivät ja vihelsivät ilkeästi, myrkyllisesti ilkkuen ja pitkin venytetyin jälki-äänin…

Sitten halkaisi ilman matala pitkä vakaa ratajumu ja hän kuunteli sitä kalpeana mielenliikutuksesta… Se oli hänen tahtonsa, joka ilman halki rakensi sillan hänen luokseen. Hän näki, kuinka se varjoista kehittyi hienoksi verkoksi… Ja hänen tahtonsa voimasta hän kulkisi ilman halki yhä korkeampia ja korkeampia kaaria… Ääni kasvoi hurjaksi tuskaksi, — ja sitten yht'äkkiä taukosi. Se oli hänen oma syynsä. Hän ei ollut kyllin hyvä meedio… hän ei jaksanut vastaanottaa koko tahtoa… Syvällä tuolla alla kuohui huimana musta kohiseva virta… Ja taas täytyi hänen yrittää tahdon sillalle. Sillä se kuului uudelleen valtavana, vastustamattomana.

Hän liiteli ja liiteli, — kunnes hän äkkiä sanomattomalla kauhulla huomasi, ettei hän enää ollut oman itsensä oma, — että hän oli sulautumaisillaan toiseen — hänen olentoonsa ja tahtoonsa… menehtymäisillään, kadottamaisillaan sielunsa, — vastaansanomatta, peruuttamatta… Hän näki hänen kasvonsa ja tuon eilisen salaperäisen verhotun hymyn, joka sanoi, että valta niin varmaan oli hänen…

— — Tänä päivänä tuli Varberg äkkiä jäljestä puolisen saliin, jossa rouva ja Minka istuivat, ja kysyi tohtoria, jota hän tiesi odotettavan kotiin. Yksi hänen rautatietyömiehistään oli loukannut itsensä ja tarvitsi hoitoa. Hän katseli ympärilleen, — näytti siltä kuin hän olisi tahtonut tunkea ovi-aukosta myöskin ruokasaliin — tietysti nähdäkseen, oliko Thekla siellä. — Ikävä, ettei hän voinut kärsiä Theklaa, ajatteli Minka. Mutta Thekla oli tosiaan kaikessa niin kylmäkiskoinen häntä kohtaan —. Hiukan muuttunutkin oli Thekla ja naimisissa nyt myöskin, yksinomaan ajatellen rouvuuttaan. Varberg sanoi odottavansa, kunnes tohtori tulisi, — ei tahtonut häiritä, — pyysi rouva Baarvigilta lupaa lukeakseen talon sanomalehtiä sillä aikaa… Sitten hän otti esille muistikirjan ja näytti rupeavan laskemaan ahkerasti, ajatukset täynnä rautatieasioita ja työmiehiä koskevia seikkoja.

Berthea tuli ja kuiskasi jotain rouvalle, joka nousi ylös ja meni ulos. Minka tiesi, että Berthea ja Massi väjyivät toisessa huoneessa ja että tämä oli Berthean sotajuonia, jolla hän sai äidin ulos. Hänen vilkas mielikuvituksensa oli tietysti vireillä; hän oli käynyt niin merkillisen hienotunteiseksi, ettei enää tahtonut vaivata Minkaa seurallaan aamuin… Ovi avautui tuolla sisällä ja lattia narisi pari kertaa varovaisista miehen askelista… Huh, oliko nyt Schulteisskin liikkeellä sietämättömässä mustasukkaisuudessaan.

Minka aikoi nousta ylös; mutta se esti häntä, että Varbergin silmät kesken laskuja ikäänkuin väkisin kiintyivät häneen… ne tuijottivat poissa ajatuksissa omituisen terävinä ja syvällä niiden sisällä hohti sinertävän harmaa valo… Ja yhä uudestaan ne kiintyivät häneen… yhä kauemmin ja kauemmin… Muistikirja oli pöydällä, ikkunasta tulevassa himmeässä auringonsäteessä, ja käsi ja lyijykynä lepäsivät sen päällä… Katse oli niin poissaolevasti jäykkä, ettei hän voinut sitä välttää. Se tuli ikäänkuin hänen sisimmästä unelma-elämästään ja etsi jotain syvältä hänen omasta olennostaan… Hän katseli Varbergin tahdotonta kättä. Näytti siltä, kuin lyijykynä alkaisi muodostaa sanoja, — kirjoittaa, — hitaasti — kirjain kirjaimelta… muodostua kokonainen rivi, selvänä, pitkänä. Ja ikäänkuin tempauksella siirtyi käsi nyt takaisin. Alkoi uusi rivi — ja taas uusi… Minkasta tuntui kuin kaikki hänessä olisi uinunut raukaisevaan puoli-uneen — josta oli mahdoton päästä irti… Kirjaimet hyörivät tuolla pöydällä niin selvinä, kuin olisi hän katsellut mieltä järkyttävien suurentavien lasien läpi. Hän luuli melkein näkevänsä vaaleanharmaan usvakäden, joka ojentui pitkin auringonsädettä lyijykynää kohti…

Tietämättänsä hän oli mennyt Varbergin luo ja kumartunut hänen olkapäänsä yli. Hän luki: "Sinun seurahenkesi puhuu hänen seurahengelleen sitä, jota te itse ette vielä ymmärrä." Hän katsoi hänen kipinöivien silmiensä ihmeelliseen syvyyteen, tunsi, että hän kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja veti hänet syliinsä, ja ennenkuin hän ajatteli estää sitä, Varberg painoi kiivaan suutelon hänen huulilleen.

Minka tuijotti häneen hämmästyneen jäykästi, kauhulla ja tutkien — ikäänkuin äkkiä leimahtavassa magneesiavalossa — hänen kasvojaan ja koko olentoaan — oliko tämä — tämä — todellakin — todellakin se mies, jolle hän tahtoi antautua. Tuo puoleksi leikillinen, varma hymy, joka häntä kohtasi, herätti hänessä tuskaa. Se tuli häneen taas äkillisenä pakokauhuna tuo pelon tunne, että hän ehkä oli kadottamaisillaan oman persoonansa — joutumaisillaan mystillisesti sidotuksi johonkin, joka oli ulkopuolella hänen omaa valtaansa ja tahtoansa. Hän työnsi hänet luotaan heikosti huudahtaen ja katsoi hämmennyksissä oveen päin, mutta kuuli samassa äidin tulevan ja istahti äkkiä kuumana ja punoittavana, pää kumarassa, neulomuksensa ääreen ompelupöydän taakse.

Hämillään ja peloissaan siitä, mitä äiti mahdollisesti oli huomannut, hän tuskin ennätti kummastua Varbergin kylmäverisyyttä. Järkähtämättömän kylmänä tämä vaan puoleksi kääntyi rouva Baarvigiin päin, silmät vielä muistikirjassa, ja sanoi, luoden verhotun, väräjävän katseen Minkaan: "Minä olen käyttänyt aikani hyvin, rouva Baarvig. — Olen laskenut kokonaisen rautatiekaaren tuolla pohjoispuolella"… — —

Kun rouva Baarvig iltapäivällä keitti mansikkasylttiä, mietti hän huolestuneena Minkaa. Minka oli niin liian herkkä kaikelle. Toinen palava innostus seurasi yhä toista. Nyt näytti siltä, kuin kirjoittaminen olisi joutunut vallan syrjään, — ja koko se kunnianhimo. Varberg alkoi yhä useammin lähennellä taloa ja sen tytärtä, se kyllä saattoi viedä enempäänkin… Ei Varberg juuri ollut se mies, jota Bente oli tyttärelleen ajatellut, — ei hän tehnyt sitä vaikutusta, että saattaisi suhteessa paljoa uhrata. Hänessä ei oikeastaan ollut vienoutta eikä taipuvaisuutta… Mutta hän oli kuitenkin tarmokas kelpo nuori mies… Joka tapauksessa rehellisesti ja kokonaan antautunut noihin spiritistisiin tuumiin… Ja toista semmoista, joka pitäisi tyttärestä niinkuin Schulteiss parka — ei Minka varmaankaan löytäisi koskaan…

Tohtoria saatiin kauan odottaa. Varmaan hän oli kutsuttu jonnekin muualle sairaan luo, ja Varberg jäi sinne koko illaksi, syventyen spiritistisiin keskusteluihin Minkan kanssa. Schulteiss oli heille levottomuuden henki. Hän hiipi saliin, hiipi salista jälleen ulos, kaiken aikaa ylläpitäen itsepintaista äänettömyyttä Varbergia kohtaan, joka nähtävästi älysi hänen tuskansa ja huvikseen kiusasi häntä siten, että hän yhä lämpimämmin ja intreseeratumman näköisenä kääntyi Minkan puoleen.

Schulteiss ei koskaan antanut pettää itseään. — Hän nyt oli omalla tavallaan vainunnut, että tässä oli jotain ilmassa… Nuo Minkan omituiset vastaukset Varbergille, — kuului todella siltä, että nämä kävivät omituista syvästi mielenkiintoista sissisotaa keskenään… Minka loi häneen milloin loukkaantuneen, milloin uhmaavan katseen, ja — sen suhteen oli mahdoton erehtyä, — hänen kätensä vapisi ja kasvot kalpenivat, kun hän teeskennellen ojensi insinöörille teekupin. Schulteissin ärtyisyys oli aikaisesta iltapäivästä saakka ollut yhtämittaa kiihtymässä. Hänen piti, — hän tahtoi, — aivan — aivan välinpitämättömänä — aivan huolettomasti — niinkuin ei olisi mitään, — osottaa tuon henkisen nollan mitättömyyden — musertaa hänet… Aivan Minkan edessä paljastaa tuon naisia hypnotisoivan maallikkosaarnaajan, joka istui tuossa ja rehenteli koko perheen edessä mystillisen maailman ilmiöillä ja mahdollisuuksilla niin kuivasti, lyhytjärkisesti ja kouraan tuntuvasti, ikäänkuin ovenpatsaista ja akkunoista… Mutta siitä oli tehtävä loppu!…

"Jos suvaitsette", — kähähti hän äkkiä imelän suopealla ilmeellä, mutta mulkoilevin silmin, — "minä kyllä uskon, että te, hra Varberg, personallisesti voitte omistaa sekä magneetillisia että hypnootillisia kykyjä. Niitä muutoin on niin monella. Esimerkiksi oma katseeni"… Hän katsoi omituisesti, jäykästi Minkaan. — "Mutta syvempää tieteellisyyttä — sallikaa minun epäillä… Minä sattumalta olen — ehe — tutkinut tätä asiaa ja voin vakuuttaa, ettei sen perillä suinkaan olla kädenkäänteessä — vaikka tämä ala voikin olla niin kiitollinen populäärifilosoofeille"… "Kumarran suuren oppinne edessä, hra Schulteiss", — nyökkäsi Varberg ivallisesti, keskeyttämättä kuitenkaan esitelmäänsä. — "Tässä on edessämme tutkimuksia vielä laajemmalle ulottuvasta taistelusta elämän edestä ja taistelusta ensimäisestä sijasta, kuin tähän asti olemme tunteneet", — jatkoi Varberg. "Voimakas pakottaa heikomman etäisyydestä riippumatta, ainoastaan tahdon voimalla"…

Minka tunsi Varbergin katseen läpi hämärän pesän varjoon.

"Ihi-i, — jaa", — vingahti Schulteiss, — "ja sitten rakennetaan kokonainen fantastinen henkiusko hermofysiologiialle!" — "Minä yksinomaan tarkoitan sitä, mitä havaitsemme, hra Schulteiss, — tieteellisiä metoodeja käyttäen. Jos koe minulle näyttää intiaanin, niin uskon minä hänet intiaaniksi, jos se paljastaa minulle hengen, niin en säikähdä sitäkään tosiasiaa." — "Sallikaa minun", — kumarsi Schulteiss rakastettavan purevasti, vääntäen niskaansa syvimpään vastaväitteeseen, — "tuo tieteellinen havaintometoodi, — riippuu niin suuresti siitä, kuka sitä käyttää. Fantastin käsissä poikii se kovin helposti kokonaisen fantasiamaailman, joka on täynnä henkisiä intiaaneja", — hän vilkaisi Minkaan, tokko tämä vaikutti, — "henkiä, joilla on jos jonkinlaiset päät ja hännät, — niinkuin on kyllä nähty… Eikä ole uskolaisista puutetta, — mielikuvitus puhuu, niinkuin hyvin tiedätte, mielikuvitukselle, hra Varberg. Se sytyttää kuin tuli, kunnes syntyy oikea henkitaistelu. Saamme poppamiehiä ja noitia jokapäiväiseen elämäämme, koko lauman maallikkosaarnaajia tämän asian hyväksi, ja kaikenlaisia magneetillisia kykyjä, jotka tekevät ihmeitä hermoheikoille, — ja — ja — etenkin hypnootillisessa naispraktiikassa… Sangen vaarallisia henkilöitä, hra Varberg!" — "Minä vaan huomautan", — torjui Varberg suuttumustaan peitellen, — "että psyykinen energia on ihmiskunnan viimeinen suuri keksintö, — sen voiman rinnalla tuntuu höyry ja sähkö mitättömältä."

Schulteiss käännähti äkkiä ja hymähti hänelle ivallisesti: "Olen lukenut tuon, — olen lukenut tuon, — ehe — he — kolmen spiritistisen teoksen johdannossa, samat somat sanat, hra Varberg, — tosiaan samat sanat — noista tahdon ylenluonnollisista ihmeistä… Ne aina tehoovat kalteriyleisöön… Mutta se, jonka tiede myöntää todeksi, ei eo ipso voi olla havainto-keinojemme ulkopuolella, joiksi kokeissa kelpaavat ainoastaan aineelliset aistimme. Aineeton henki on ehdottomasti tämän rajan ulkopuolella, hra Varberg. Minä mahdollisesti voin uskoa sen olemassa oloon, mutta en koskaan sitä aistillisesti havaita." — "Se voidaan valokuvatakin", — ilmoitti Varberg ikäänkuin ikävystyneenä ja välinpitämättömänä. — "Anteeksi, että tässäkin uskallan tunkeutua vähän syvemmälle aineeseen, hra Varberg… Ei oikeastaan ole mitään järkisyytä, joka kieltäisi mahdottomaksi kuvitelmaimme valokuvaamisen. Muisti on, niinkuin tunnettu, valokuvavarasto, varasto fantasian luomia kuvia, ja valokuvauksen pitäisi kyetä ne kiinnittämään, — jos ne vaan olisivat kylläksi voimakkaita. Islantilaiset näkevät 'skinläkassaan' poissa olijan kuvan. Joka meitä ajattelee, saattaa ilmestyä eteemme kuolinhetkellä… Nämät kaikki ovat energillisiä tahdon virtauksia, joiden täytyy otaksua jonkun tuntemattoman lain kautta, ikäänkuin sähkön kuljettavan kuvitelmiamme riippumatta ajan ja paikan tavallisista käsitteistä. — Mutta tiede — tiede, hra Varberg, — ei tiedä niin mitään hengistä — eikä 'hengistä, jotka kirjoittavat'. Se toistaiseksi pitää kiinni siitä todenmukaisuudesta, että nämä ilmiöt ovat omaa itsetiedotonta tuotantoamme."

"Te puhutte kuin hyvin valjastettu yliopiston professori, hra Schulteiss. Mutta näettekös, teoriiain ja kirjalunttujen aika" — "Tiede on demokratisoitava, tarkoitatte. Jaha… Psyykillinen voima muka olisi uusi keksintö", — pysähtyi hän äkkiä keskelle lattiaa. — "Ikäänkuin ei kaikki mytologia ja piplia olisi sitä täynnä! .. Tyanan Appolonius, Aleksander Aboniticus ja kaikki nuo ihmeitten tekijät Kristuksen ajalla… Tutkisitte niitä asioita, hra Varberg, niin huomaisitte, kuinka ikäharmaita kokemuksia sitä suvaitaan esittää uusina, — ihka uusina — —. Puhumattakaan Simon Magusesta, jonka historian luonnollisesti tunnette… No — ehe, — ettekö, — — hän muun muassa mainitaan apostolien teoissa, Acta Apostolorumissa"… Schulteiss nautti ja ympäri katsellen huvitteli itseään sillä tunteella, että hän oli voittanut Minkan silmissä; hänen kimakka äänensä ja äkkinäiset asentonsa kävivät yhä uhmaavammiksi.

"Ajan todistuksen mukaan taisi se mies matkia kaikki ihmeet, — ilmestyi samalla haavaa monessa eri paikassa, näki, mitä etäisyydessä tapahtui, katosi aivan tuomariensa edestä ja niin edespäin ja niin edespäin. Kun hän levitti väärää oppia, niin lähti Pyhä Pietari hänen perässään Romaan taistellakseen häntä vastaan. Siellä Simon Magus nousi ilmaan keisari Neron silmäin edessä, — sulkumerkkien välissä sanoen sama temppu, jonka intialaiset fakiirit tekevät. — Mutta sitten seisoo, että kun Pyhä Pietari rukoili häntä vastaan ja veti häntä korkeammalla voimallaan, niin hän suistui maahan ja kuoli… Ja siitä huolimatta levitetään, — kaupataan, — huudetaan tätä jonain uutena! — Sitä voimaa, jonka Jeesus jo kahdeksantoista vuosisataa takaperin sanoi siksi, joka siirtää vuoria paikaltaan"…

Voitonvarmuudessaan hän astui pitkillä mieltäosottavilla askelilla edes takaisin ja myhähteli kattoa kohti. Varbergille alkoivat nousta veret päähän; mutta hän hymyili yhä yltyvällä ivalla Schulteissin ulkomuodolle ja asennoille, joita hän oli katselevinaan suurimmalla hämmästyksellä.

… "Tosiaankin" — vavahteli äänessä mitä syvin ylenkatse, — "tuota minä kutsuisin alhaiseksi — sangen halvaksi ajan ilmaukseksi, hra Varberg, — tuota yleiseksi käynyttä uhottelua paholaisenmanauksilla, henkien esiin kutsumisella ja mystillisellä taikauskolla, jotka aina ovat kuuluneet puolisivistyneisyyden mielikuvituksille kuohunta-aikoina, kun jokin suuri totuus tekee tuloaan… Minä en tahtoisi, — minä en tarkoita ketään erityisesti", — hän huuti, — "minä ainoastaan tarkoitan ajatussuuntaa… Minä tosiaan en tahtoisi alentaa itseäni siihen määriin, että sekaantuisin tuohon banaaliin — alhaiseen — päivänaaltoon, — ja saastuttaisin, hukuttaisin — murhaisin itseni"… Hän katsoi polviaan notkistaen kattoon, ikäänkuin osottaen hirttäytymistä. Varberg ojentelihe tuolissa mukavammasti taakse päin, ikäänkuin oikein nauttiakseen tästä näystä. Hänen kriitillisiä mietteitään kanteli silloin tällöin Minkalle ja Berthealle katse, joka oli täynnä paisuvaa pilkkaa…

"Sangen intresanttia", hän sanoi häpeämättömästi silmää iskien… "'Mustasukkainen filosoofi', — mainio nimi teatterikappaleelle"… Minka sai samalla härnäävän hymyn, ikäänkuin Varberg ei ensinkään epäilisi, epäilisi hänenkin — oppilaan — innostunutta sokeaa ihailua opettajaa kohtaan, ja että Minka kyllä saisi siitä osansa… "Ennenkuin minä tahtoisin olla mukana tässä yleisessä idioottimaisessa massatanssissa, — tässä kankanissa"… tepsutteli ja potki Schulteiss. — "Ettekö voisi olla säestämättä esitelmäänne tanssillakin!" — huudahti nyt Minka, hypähti seisomaan ja työnsi kärsimättömänä tuolin taapäin. — "Tätä on tosiaan mahdoton kestää"…

Schulteiss jäi seisomaan ja tuijottamaan häneen, hämmentynyt ilme kasvoissaan, ikäänkuin vaipuen korkeudestaan monen avaruuden läpi. Verkalleen vajosi hän asemastaan ja kävi epäröivän, hupsahtaneen näköiseksi. Silminnähtävästi oli hänen vaikeata oikein käsittää tätä.

"Minä pysyn, — minä pysyn — kannallani!" — hän kiljaisi epätoivossaan, äkillisen kuohahduksen valtaamana ja ojensi uhkaavasti nyrkkiään. Ei kukaan vastannut, ja hän seisoi, tuijotti ja katsoi ympärilleen kiusallisen äänettömyyden vallitessa… Katsahtaen arasti Minkaan sopersi hän sitten melkein kuulumattomasti: "Minä — ymmärrän… Minä — minä en tahdo häiritä läsnäolollani." Varbergiin hän syöksi puoleksi uskalletun raivoisan vihan katseen ja hoiperteli ulos ovesta.

Rouva Baarvig kiirehti hänen kantapäillään ylös portaita. "Schulteiss, Schulteiss, — ette saa sitä noin käsittää" — — Schulteiss ei kuullut, syöksyi huoneeseensa ja heittäytyi suulleen sänkyyn. — "Schulteiss, kuulkaa, ette saa sitä noin käsittää, — älkää välittäkö pikaistuksen sanasta"… Schulteiss kaivoi kasvonsa pielukseen… "Te, joka osaatte puhua niin erinomaisesti puolestanne"…

Kyttyrä alkoi liikahdella ja nytkiä, kuului tukahtunutta, masentunutta ääntä, ikäänkuin epätäydellistä nyyhkytystä. — Se yltyi ja yltyi, kunnes siitä kasvoi hurja poru. Rouva Baarvig jäi istumaan sängyn reunalle; hän piti Schulteissin kättä, joka oli jäänyt sivulle, eikä laskenut sitä. "Teihin kaikki koskee niin rajusti", — lausui hän, kun taas tuli loma sanan kuulumiselle, — "te joka olitte niin paljon etevämpi, voititte niin perin pohjin." — Ei vastausta. — "Minä vakuutan teille, minusta näytti alusta pitäen, että te kokonaan hallitsitte aineen… Kieltämätön tosiasia on, että voititte, Schulteiss." Schulteiss ähki ja käänsi hieman päätään… "Niin, se nyt on teidän mielipiteenne, rouva"…

Hän pyrki jälleen alas pielukseen. Mutta Bente rouva taputti häntä rauhoittavasti olkapäähän. Se teki äkillisen vaikutuksen, kun hän tuolla tavalla kosketti Schulteissin vikamuodostusta, ja tämä samassa tuokiossa nousi istumaan, jalat sängynreunan ulkopuolella… "Teidän mielipiteenne, rouva. Te olette se ihminen, jota kaikista enin kunnioitan maailmassa… Sallikaa minun pyytää teiltä anteeksi"… "Minä kyllä voin teille vakuuttaa", — sanoi rouva ja nousi ylös, — "että se perältä on Minkankin mielipide." — "Luu-letteko… Olisiko se mahdollista, rouva"… "Minä niin hyvästi näin, mitä hän ajatteli väittelyn aikana", vakuutti rouva. — "Huomasitteko — siis — tekin sen, rouva, — että hän" — "Ei epäilystäkään siitä, Schulteiss." — "Luuletteko, rouva, että Minka sittenkin — tosiaan — käsitti, — minä tarkoitan edes jossain määrin hyväksyi minun mielipiteeni"… "Ihan varmaan, Schulteiss." "Minä tunnustan teille, rouva, että ehdollani olen hakenut tilaisuutta heikon taakseni tuon hra Varbergin sangen vaarallista vaikutusta Minkan hermoihin… Hän ei ole mikään hyvä luonne… sangen epäiltävä"…

Rouva Bente seisoi, ikäänkuin hieman punniten.

"Onhan teilläkin suuri osanne Minkan kasvatuksessa, Schulteiss. Minä en tiedä, käykö teille niinkuin minulle, — että meillä ehkä on vähän liiaksi sitä tunnetta, että omistamme hänet… Se on väärin, minä tiedän sen; ja kuitenkin, minä ikäänkuin napisen sitä vastaan, että hän kerran erotetaan minusta… Ja te Schulteiss, niin arvelin, ehkä juuri voitte käsittää tämän… Minä usein ajattelen itsekseni, etten saa olla liian itsekäs, — vaan että minun jo aikaisin tulee tottua kohtaamaan välttämättömyyttä"…

Schulteiss tuijotti, mitä tämä saattoi tarkoittaa, ja hänen kasvoihinsa tuli yhä vääntyneempi kauhistuksen ilme. Intohimoisen kiihkeänä hän alkoi:

"Mutta Minka — Minka… Ei saa unohtaa — ei saa jättää huomioon ottamatta, että hän joka suhteessa on kokonaan poikkeusolento, joka tarvitsee suojaavaa kättä, — monenkertaisesti, — jota kaikin tavoin on turvattava. — Aivan omituinen, vieno ja hento — valioluonne… Niin hienosti altis kaikille väreille, niin helposti viehättyvä… tosiaan harvinainen kyky ottamaan vastaan kaikki ajan ideat… Ylevä, kallisarvoinen ominaisuus. Mutta vaa-a-rallinen, — hänen suuren suuri vaaransa, jota teidän äidinsilmänne ei ole voinut olla huomaamatta… joka saa hänet hetkeksi antamaan — tosiaan ainoastaan hetkeksi, — jokaisen esiintyjän sokaista itsensä, ken vaan osaa verhoutua ihanteellisuuden sädekehään. — Näen pohjattoman kuilun ammottavan hänen aavistamattomani askeleittensa alla… Ja että minä tänään Curtiuksen tavoin, sokeana perikadolleni, syöksyin siihen, sitä en kadu, — syöksyisin tuhat kertaa, jos voisin avata hänen silmänsä." Schulteiss levitti hurjasti käsiään —. "Tuo hra Varberg, — pintapuolinen humbugimestari"… "Niin, minä tiedän, että tarkoitatte niin hyvää, Schulteiss… Mutta semmoinen on äidin ja henkisen kasvattajan kohtalo, — saamme resigneerata — elää muistolla… ja siitä mitä hyvää ehkä olemme hänelle antaneet… Meidän täytyy saada tämä itsellemme selväksi"…

Se kuului surumieliseltä, ikäänkuin lohdutukselta yhteisen kohtalon varalle.

Rouva jo oli melkein ovesta ulkona, kun hän jälleen avasi sen:

"Kun oikein ajattelen, Schulteiss", — kuului hänen rankaiseva äänensä, — "niin kyllä te sentään olette hieman liiaksi huolimaton ulkomuotonne suhteen. Tiedänhän minä, ettei teidän tarvitse huolia semmoisesta, vaan että voitte jättää sen huomioon ottamatta. Mutta kuitenkin, saisitte olla hieman turhamainen, tekin… Minulla on alhaalla kaapissani kaunis punainen slipsi, josta Baarvig ei huoli, — hän ei pidä väristä. Se pitää teidän ottaa kaulaanne, Schulteiss. Se sopii teille hyvin, — oikein erinomaisesti… Minä lähetän sen ylös teille"…

Ovi loksahti kiinni. Schulteiss teki muutamia epämääräisiä käänteitä; mutta pysähtyi sitten ylöstyönnetyin huulin. Pyörähti sitten pienen lakeeratun peilin eteen, veti paidankaulusta ylöspäin, oikaisi itseään, työnsi ulos alaleukaansa, napitti takkinsa korkealle kiinni ja aukaisi sen jälleen… Raikkaita värejä pitää käyttää… Rouva Baarvigin silmä heti älysi tämän, — punaista, — radikaalisen veripunaista, — se on sopusoinnussa samalla olentoni ja mielipiteitteni kanssa… Täytyy ulkomuodollaankin herättää huomiota ja kiinnittää mielikuvitusta… Seurasi sitten, kaulan ja rinnan seutuja yhtämittaa muutellen ja parannellen, koko sarja kasvoinilmeitä — pateetisen uhkaavia, intelligentin hienoja, salakavalan imeliä ja ivallisia, ylpeästi alaskatsovia, napoleonimaisen lyhyitä, — ja silloin tällöin merkitsevä liike tai hillittyjä huudahduksia — "henkisiä intiaaneja… hypnotisoivia naispraktikantteja… Ehe — ehe — oli sitä isketty — paljastettu pintapuolinen tietämättömyys… työnnetty teräs… kuolettava teräs… suoraa päätä pimeihin kohtiin"…