Niobe: Nykyajan romaani

by Jonas Lie

VI.

"Vieläkö hän makaa, Bente?" — "Ei, Endre on jo yläällä", — vastasi tämä hieman vitkastellen. — "Kaunis yllätys, — kun vanhin poika palaa kotiin niin hyvästi onnistuneen matkan jälkeen… Ei, ei, ei, — en Herran tähden minä sinua nuhtele, Bente! Ne raukat kaksituhatta kruunua, joita sinä ajattelet, ne ne kuitenkin tässä ovat vähimmän arvoiset. — Niin, saat vielä lisätä siihen kaikki ne maksamattomat laskut, jotka tulevat jäljestä päin… Mutta näetsen, juuri tuommoisen äidin voi semmoinen poika kiduttaa kuoliaaksi, väärinkäyttää, kuluttaa viimeiseen veripisaraan." — "Viime yönä puhuin hänen kanssaan kauan, Baarvig. Hän oli niin onneton — etenkin meidän tähtemme, joita hän oli, niin hän sanoi, nylkenyt ja pettänyt." — "Niin, tuo sortti on aina sangen altista tunnustamaan syntinsä… Heitä ei koskaan hävetä tuoda julki kurjuuttaan."

"Älä ole tyly, Baarvig. Hän aikoo tehdä työtä, opettaa täällä kotoseudussa, kunnes on saanut jotain ansaituksi. Hän ei itseltäänkään salaa, että hän pitää itseään semmoisena, joka on tehnyt vararikon ja vaan tahtoo pelastaa tähteet. Laulunsa avulla hän luulee voivansa kehittyä jotakuinkin kelvolliseksi näyttelijäksi. Hän sanoo, että hänen dramaattista kykyään juuri onkin aina huomattu enemmän kuin hänen ääntään." — "Siis — nyt näyttelijäksi! — Hohhoo, hohhoo"… huokasi tohtori raskaasti, kulkiessaan lattian poikki. — "Muistakaamme, että hän ei juo, vaan on erittäin raitis ja itsensäpidättäväinen" — huomautti rouva. — "Minä tiedän minkä tiedän, rakas Bente… kroonillinen hermoheikkouden tila ja ylenpalttisen kiihottunut mielikuvitus… Minun ajallani juotiin. Tähän aikaan langetaan vaihtelevain fiksien ideain orjiksi. Entiset kiertelevät juopottelijanerot vaan uudessa muodossa! — Siihen yhteen, joka on välttämätöntä, ne vaan eivät pysty, — työhön, — toimittamaan jotain. He palaavat isän kotiin säännöllisin väliajoin varmasti kuin almanakka, — ilman vaatteita ja terveyttä, — joka kerta varustettaviksi uudelleen, rohkaistaviksi ja jaloilleen nostettaviksi. — Minä taidan, minä taidan tämän kaikki ulkoa, Bente… Ne ajat ovat aikoja sitten ohi, jolloin tuon kautta voitiin herrastella ja tekeytyä intresanteiksi muka hunningolle joutuneina neroina. Nyt se on kirjoissa pysyvänä tautina… Semmoista indiviidiä saa näihin aikoihin melkein joka perhe laahata mukanaan." — "Sinä otat minut hengiltä, — kerrassaan muserrat minut kauhistuksella. Niin pitkälle ei Endre, Herra varjelkoon, ole kuitenkaan vielä joutunut. Kun hän jälleen pääsee säännölliseen työhön ja puuhaan, niin" —

Tohtori katsahti häneen omituisella pikaisella ilmeellä: "Kyllä kai! — kun poika huomaa, että on työ edessä, niin — hu-um… Jaa jaa, koeta sinä, — se se joka tapauksessa on ainoa, mitä voimme tehdä. Neulo ja pue hänet, — puuhaa hänen puolestaan… Mutta älä sekota minua siihen. — Ja kuule, Bente, vie hänet arkihuoneesen suurusta syömään, ennenkuin hän tulee minun luokseni."

Bente katsoi häneen epävarmana.

"Minä en halua mitään avomielisyyksiä enkä raihnauden paljastuksia häneltä, ymmärrätkö. Jos hän ensinnä saa etuoikeuden olla surkea — ajelehtia kuin vuotovene, niin — niin silloin", — hän huitasi kädellään, — "on leikki lopussa." — — "No, eikö nero jo tule alas, hauskaa nähdä hänet", — kuuli tohtori Kjelin sanovan arkihuoneessa, kun Bente oli mennyt. Kuului sitten puhetta ja tervehdyksiä, ja Kjel oli sangen tyytyväisen veljellisen isoääninen. Tohtori selaili sanomalehteä, kastoi kynäänsä ja laski sen jälleen luotaan. Kuului naputusta ja ovi aukeni hiljaa: "Enhän vaan sinua häiritse, isä… Niin tässä minä nyt olen —." — "Ole tervetullut." — "Niin — niin, en minä juuri palaa kotiin laakereitten kanssa tällä kertaa", — sanoi hän ja istahti hiljaa tuolille; — "mutta sinun pitää olla pitkämielinen." — "Laakereitten kanssa, — laakereitten kanssa…? Herra nähköön. Minä en ole koskaan vaatinut sinulta niin suuria, poikani. Laakereita, — niitä ei ole kuin yhdelle tai parille maassa."

Solakka, pitkä Endre viskasi yläruumistaan ja pyhkäisi otsalta kauniin mustan tukan. "Ei, yleensä ei pidä kerskata sillä, mitä ei ole saanut." — "Sinä aiot nyt alkaa tuohon kirkontapulityyliin, näyttää minusta. — Ole selvä ja käytännöllinen, poikani, — niinkuin asema vaatii." — "Kyllä varmaan, isä, etkö luule, että minä käsitän sen", — puhkesi Endre kiihkoisesti. — "Jospa tietäisit, kuinka monta yötä minä olen maannut valveilla, miettinyt ja punninnut voimiani ja toiveitani, itkenyt ja ollut niin epätoivossa että" — "Niin, olin minäkin epätoivossani, kun rahat loppuivat kaksi vuotta ennen tutkintoa. Mutta sitten käsitin, ettei siitä minulle kukaan maksanut, ja että minä itse sain olla mies ja ansaita rahat. Niinpä rupesin ensinnä työhön muutamaan konttoriin, jossa sain raastaa kymmenen tuntia päivässä, ja sitten kotiopettajaksi. Mutta viimeinen asia, joka olisi mieleeni juolahtanut, oli säälitellä itseäni." — "Jos luulet isä…" kuohahti Endre, — "että minä aion käydä täällä kerjäämässä, niin sinä erehdyt. Ennen minä kuolen, — ennen", — hän puristi kätensä nyrkkiin, — "vedän vaikka kiviä."

"Sepä olisi hauskaa, Endre, — että sinussa olisi miestä tekemään jotain itsenäisen toimeentulosi eteen. — Sillä kaikki puheet ja lupaukset ja senkaltaiset… No niin, mitä aiot tehdä?… Sen sanon sinulle, että minä en jaksa enää kustantaa sinua. Minulla on nyt liiaksikin niskoillani, ja muitten sisarustesi tulee myöskin päästä eteenpäin." — "En koskaan ole pyytänyt sitä sinulta, isä." — "Mitä, etkö ole koskaan pyytänyt minulta mitään semmoista? — ja sen sanot aivan sen jälkeen, kun olet taloa keventänyt kahdella tuhannella ja muutamalla sadalla kruunulla. Oletko hullu, vai onko lorua ja roskaa kaikki, mitä suustasi pääsee. Etkö ole koskaan pyytänyt mitään?" — "Minä tarkoitan, etten nyt." — "Mutta minä sanon, että juuri nyt sinä pyydät. Äitisi täytyy sinulle neuloa, minun hankkia vaatteet. Etkö voi ajatella selvään?"

Endre pisti monokkelin toiseen silmäänsä, ikäänkuin mitä suurimmassa hämmästyksessä tarkastellen asemaa, ja hän vaihtoi toisen säären polven päälle.

"Hm, — jopa tämä kuuluu melkein räätälinlaskulta… Puuttuu vain lasku neulasta ja langastakin"…

"Niin, niin, ostettavat ovat nekin. Tyhjästä ei tule mitään… Kyllä vannaan minun on pakko lähteä sairaita hoitamaan niidenkin vuoksi." — "Ahaa! — Tuhlaripojan täytyy uudelleen tehdä synnintunnustuksensa, itkeä läpi moraalisen ABC:nsä, jos oikein ymmärrän." — "Uudelleenko? — Ikäänkuin hän olisi koskaan sitä itselleen omistanut."… "on taivutettava ja kuritettava — ja pakotettava — ja piinattava kotoiseen pikkumaisuuteen — ylösrakennusta ja katumista varten. Paljonko maksaa tuo nappi ja tuo tilkku" — "Älä unohda äitiäsikään, Endre, jonka täytyy istua neulomassa ja puuhaamassa."

"Ei, ei, säästä minua, säästä minua, isä… Ruvetaanko nyt sentimentaaleiksikin", — huudahti Endre synkkänä, värisevällä äänellä, ja hypähti tuolilta. — "Minä ajattelen, että nyt olen niellyt kylläksi, — nauttinut kylläksi sinun — sinun — … Riittää, sen sanon, tämä nolaus ja jalkaisi juureen nöyryytys! Tuohan jo on… Oman äitini sinä! — Et malta olla edes sitä asetta käyttämättä… Panet hänet omalletunnolleni, ikäänkuin hän istuisi suurimmassa epätoivossa neuloen, itkien, turmellen terveytensä, neuloen sormensa verisiksi. Se on vähän liian pateetillista, isä, — housuparin vuoksi! — Kun se vaan ei olisi niin kauheata ajatella… No jaa, isä, — olet oikeassa tällä kertaa, minä myönnän, olet oikeassa —. Mutta jos sinä aiot lannistaa minut, — musertaa, repiä minusta kaiken sen, jota sanotaan kunnianhimoksi, — sen tunnon, että minulla on kykyä, että olen taiteilija, — tyrkyttääksesi sijaan jonkinlaisia käytännöllisiä leipäpyrinnöitä, — niin erehdyt sinä minun suhteeni suunnattomasti. Minulla on kykyä, — minä en anna polkea itseäni jalkojen alle." — "Ei, ei, älä anna polkea itseäsi jalkojen alle… Täällä saat asua suven, saat vaatteet ja matkarahat, se on, kaikki mitättömät pikkuasiat, joita tarvitset, voidaksesi jälleen näyttäytyä maailmassa!" — "Sinä tarkoitat, nöyryytettynä, — itsetuntoisuus nujerrettuna — kiitoksia!" — "Sanalla sanoen, poikani, huolitko, vai etkö huoli? Ethän sinä vaatine, että minun tulee sinulle hankkia tuo puuttuva itsetuntokin." — "Sinä et ymmärrä taiteilijasielua, isä, väännät sanani." — "Ole hyvä ja vastaa minulle selvällä norjankielellä: Huolitko siitä, vai etkö huoli? — Minä tosiaan olen niin pikkumainen, että pidän sitä lahjana, — huomioon otettava sekin. Jos tulet toimeen ilman minua, niin pidän sitä suurena helpotuksena."

Endre tuijotti lattiaan ylpeän resigneeratusti: "Niin monen taiteilijan on täytynyt taistelemalla raivata kyvylleen tie loukkaavissa ja alentavissa oloissa… Niinkuin äidin, joka taistelee lapsensa vuoksi, hän ei epäile nähdä nälkää, eikä kärsiä nöyryytyksiä." Liikutettu ilme värähti hänen kasvoissaan.

"Brrr… Hui hai, paljasta lorua! — Etkö sinä sen vuoksi nyt ole palannut kotiin, ettet kelvannut laulajaksi. Mikä taiteilija — lapsi — se sitten on, josta sinä jaarittelet?" — "Minä vaan olen erehtynyt siitä, mikä on kykyni, missä minä olen taiteilija, isä", — sanoi Endre itsetuntoisesti. — "Se sinun pitää aikanaan näyttää. Mutta siitä meidän molempain pitää olla selvillä, että toistaiseksi ei ole tietoa taiteilijasta, joka meitä ilahuttaisi, — eikä triumfeista! Ei muuta kuin surtavana hairahduksia oikeasta radasta, ja monta hukkaan mennyttä vuotta, joista mieluimmin emme puhu… Miten, Endre, eikö kävisi päinsä saada sinua kerran pysymään todellisuudessa?" — "Siinä tosiaan on proosallista kieltä, jonka vertoja saa hakea, — joka lakaisee ja karsii pois sekä uskon että toivon. Eipä se juuri anna semmoisia mielialoja, että tekisi mieli joksikin ruveta" — "Minä pelkään, Jumala paratkoon, sinun nyt sanovasi, että se uusikin taiteilija, jota vatsassasi kannoit, jo on tapettu. — Sillä kaikki mitä sinulla on — sekä se joka oli, että se joka tulee, — ovat olemassa ainoastaan mielikuvituksessasi… Koeta joskus, poikani, koota mielesi ja selvittää itsellesi, mitä sinä osaat, ja mitä et osaa. Tutki vakavuudella, onko sinulla vielä jotain, johon sinulla on niinkään paljoa tahtoa, että se ei katoisi loruksi ja tyhjäksi… Kuule, Endre", — keskeytti tohtori puheensa hieman miettien, — "minä ehdotan, että sinä otat minulta työtä, jotta voit sanoa ansaitsevasi ylläpitosi, — ei muuta kuin että kirjoitat puhtaaksi, siivolla käsialalla, ymmärräthän, — tästä päiväkirjasta joka päivä kaksi sivua. Minun on vaikea siihen käyttää omaa aikaani. Ota se mukaan huoneeseesi. Mutta näytä minulle, mitä olet kirjoittanut, joka lauvantai-aamu, ja ilman että minun tarvitsee sinulle sitä muistuttaa. Jääköön tämä meidän kesken." — "Saat uskoa, isä," — puhkesi Endre sydämellisesti, — "minä en ole tunteeton. — Minä näen, — käsitän koko hyvän ajatuksesi, — vaikka en juuri"… "Tä tä tä tä… Mitä loruja taas… Mene nyt poikani, ei minulla ole aikaa —"

Tohtori näytti miettiväiseltä ja puhdisti silmälasejansa; kasvoissa oli jotain kiiltävän hikistä, kun hän tarkasti laseja päivää vastaan. "Huhu jaa"… Hän otti lakkinsa, — lähti ulos pihamaalle ja keskusteli renkipojan kanssa, koska leikattaisiin ohrapelto puutarhan jalasta. Hän ei huolinut tavata Benteä, jota hän tiesi vaan kiusaavansa, ja arkihuone Endreineen oli käynyt hänelle vastenmieliseksi.

Hän kuuli pyöräin jyrinää, kun Thekla tuli alhaalla tiellä, ja kuinka Massi, Arnt ja Minka pitivät elämää ulkona portailla ja ottivat tulijaa vastaan. Thekla ajoi tähän aikaan sahalta aina vaunuissa; odotettiin parin kuukauden kuluttua pientä perillistä. Puhuttuaan ohrasta, tutkittuaan puutarhan aidassa paria mädännyttä sälettä ja annettuaan niistä määräyksensä, tähysteltyään päärakennusta, josta vesiränni oli katkennut, vaelsi hän puutarhaan ja pisteli keppiänsä kivijalan juurella olevaan multapenkkiin. Kjelin rattoisa ääni kuului silloin tällöin akkunasta; hän kyllä osasi sutkauttaa jos jotain mielialan vilkastumiseksi. Nyt alkoi Endrekin vilkastua, pitää korkeamman tyylistä esitelmää, siltä kuului —.

Äkkiä kuului ohkunaa, parkaus ja —, tohtori kuunteli, — ikäänkuin jotain olisi pudonnut. — Hän syöksyi sisään; mutta ovessa tuli Minka vastaan, ja kuiskasi hyssittäen, että se oli Endre, joka näytteli Hamletia. Suupielet väärässä, ikäänkuin jotain karvasta sylkien, seisahtui tohtori katselemaan.

Siinä istuivat kaikki, Kjel ja Thekla mukana katsojina, kuinka Endre puoleksi makasi lattialla ja kuiskasi pidätetyllä intohimolla… Kiduttava, verinen itsensä ivaaminen värisi kasvoissa ja äänessä. Se että huolimatta kaikesta tahdostaan ja tiedostaan ei voinut, — intelligentisti älyävä ja kokkapuheinen epätoivo oman voimattomuuden vuoksi vavahteli hänen huulillaan. Hän istui perikatonsa partaalla, kasvoissa sanaton, hiljainen, väreilevä hymy — murtunut toimintakyky nerolahjain loistossa, — ja katsoi heihin niin avuttomana…

Tohtorin kasvoissa väänteli ja vavahteli. Tuohan oli Endre itse — kaikessa kurjuudessaan…

Tohtori kääntyi jyrkästi pois ja veti Benten mukanaan: "Ehkä… ehkä — — tämähän tosiaan näyttää joltain… Meidän täytyy joka tapauksessa tukea, auttaa vähän… Sinun täytyy lohduttaa häntä, raukkaa… Tuo oli, ikäänkuin hän olisi maannut paistinpannussa —" — "Jumalani, mikä surkeus!" — pukesi Bente. — "No no, eukkoseni… Meidän täytyy tukea häntä, — parhaimman mukaan puhaltaa häneen rohkeutta ja itseluottamusta. Ja saada hänet hieman vauhtiin… käskeä ihmisiä luoksemme. Meidän ensi sijassa tulee häneen uskoa, heidän tulee se nähdä…"

* * * * *

— Kjel oli ulkona ruokakammiossa äitinsä luona ja veteli nahkaansa hunajakakkoa — vast'ikään kaupungista saapunutta, palan painimena vasta kirnuttua voita, — pienelle lautaselle oli pantu samaa herkkua Theklaa varten, joka lepäsi salissa sohvalla. Kjel söi ja lausui näin kahden kesken mielipiteensä veljestä. — Hänessä tietysti olivat liitokset löyhtyneet, — kamalasti löyhtyneet… Mutta semmoiset lahjat!… "Häntä on tietysti sääli. Mutta aivan selkänojaa vaille ei hän jää nytkään. Noch ist Polen nicht verloren… Sikamaisen hyvää äiti — ja tänään kirnuttuako voi? — minä luulisin, että tämä on Theklalle terveellistä. Hän pitää kauheasti hunajasta, — kaikesta jossa vaan on hunajaa" — Berthea juoksi sisään. — "Alaalla on sähkösanoman tuoja, — sähkösanoma sinulle, Kjel…" — "Käske poika tänne. Muutoin hän mielestäni olisi voinut jättää sen alas tehtaalle, niinkuin hän tavallisesti tekee sen sijaan, että olisi juossut kintereilläni tänne asti… Täällä tahdon olla rauhassa —"

Sähkösanoman tuoja ilmestyi vähän päästä ruokakammion oveen, ja Kjel pureskellen avasi sähkösanoman kyökkiveitsellä. Hän tuijotti siihen hieman pitkään; mutta pisti sen sitten välinpitämättömänä ja huolettomana sivutaskuunsa. Benteen iski, että pojan kasvoja hänen lukiessaan hetkeksi ikäänkuin verhosi harmaa varjo, mutta se kai taas oli hänen, Benten, tavallista pelkoa…

Kjel nielasi äkkiä hunajakakon tähteet ja tarttui lautaseen. "Nyt riittää äiti, Thekla ei jaksa enempää… aivan riittää, — riittää, minä vakuutan, äiti… soh, anna kun vien nyt… Voitko arvata, mitä se oli?" — pysähtyi hän äkkiä. — "Pankinjohtaja Wahlilta itseltään, joka matkustaa tänne ylämaahan, — aikoo itse personallisesti tutkia tätä piiriä… Häntä täytyy pitää hyvänä, ymmärräthän. — Jos kovalle ottaa, niin saatte pyytää hänet tänne tekin —. Hän ajaa kotiin minun luokseni suoraa päätä rautatieltä. Se on noin kello kolmen tai puoli neljän aikaan"… Kjel vilkasi kelloaan ja mietti. "Aika on tä perällä, mutta mustalla hevosellani ja isän kääseillä… Saatte kyyditä Theklan kotiin heti päivällisen jälkeen, äiti", huusi hän.

Viiden minuutin päästä pyörivät kääsit jo tiehensä.

— — Puoli kahdentoista aikaan aamupäivällä, keskellä viimeistä opetustuntia, näki Schulteiss kouluhuoneen akkunasta Kjelin ajavan ohjakset kireellä tiukkaa ravia tohtorinmäkeä alas… Se oli hänelle yhdentekevää. Enemmän hän olisi välittänyt vaikka variksesta taikka lentävästä hyönteisestä. Kurkistellessaan alituisesti ulos ikkunasta tahtoi hän vaan päästä selville siitä, alkaisiko hra Varberg nyt saapua päivällisillekin, — päästä oikeaksi perheen ystäväksi… Maanantaista saakka, jolloin hän oli saapunut niin likellä päivällistä, että tohtori oli pakottanut hänet jäämään aterialle, oli tuo mahdollisuus raskaasti painanut Schulteissin hermoja. Varberg oli kuitenkin suven kuluessa tähän saakka tyytynyt ainoastaan kahvi- ja teeaikoihin, jotka tosin kyllä aina vastustamattomasti päättyivät noihin syvämietteisiin kävelyretkiin Minkan kanssa. Tuntui siltä, ettei tuo herra nyt enää halunnut suurempaa kriitillistä yleisöä, vaan mieluummin vältti jokaista, joka saattoi puuttua hänen puheeseensa kesken hänen leimuavan intresantteja purkauksiaan korkeammista mystillisistä henkimaailmoista… Alttiin naisoppilaan, — sielunsa puolesta nujerretun olennon, — henkisen orjan hän tahtoi saada Minkasta, — meedion kokeitansa varten… Mutta hän, — Schulteiss, ei aikonut antaa perää, vaan riistää Minkan hirviöltä, — taistella viimeiseen saakka… Eikö hän muka tietäisi, mitä Minka ajatteli, eikö hän tietäisi, mitä Minka tunsi, — saattoiko kukaan kuiskata, tunkeutua Minkan sisimpään olentoon niinkuin hän. — Minka ei rakastanut Varbergia, vaan vihasi häntä. Mutta huomatessaan sitten Minkan hartautta kesken pelkoansakin ja uhmaa, — kuinka hän aina kohtasi Varbergin ikäänkuin vieraana ja pelokkaana; mutta kuitenkin joka kerta seurasi häntä kuin tahdoton. Ja kun hän sitten perästä päin yllätti nuo hypnotisoidut katseet — jälleen ja yhä jälleen tuon saman, — yhä tuon saman…

Hänen täytyi kutsua Minka takaisin itseensä, — ulos tuosta kauheasta erootisesta sokaistuksesta… näkemään hänen — hänen — ojennetun kätensä…

… Ilmestyi joku kauas tien alapäähän, säännöllisesti heiluttaen ohutta kävelykeppiä. Hän pysähtyi eräässä mutkassa ja katseli seutua. Se ei ollut Varberg! Oih! Miten se kevensi… Nuori mies —. Hän suuntasi kulkunsa tohtorin talolle.

Berthea tuli kuin sattumalta häntä vastaan käytävässä. "Pyydän saada tervehtiä laulaja Baarvigia, neiti!… Nimeni on Finsland, — ylioppilas Finsland… Huhu kertoo, että ystäväni Endre on saapunut." Berthea kumarsi vastatervehdyksen, kiiruhti arkihuoneen ovelle kutsumaan Endren ulos, kääntyi jälleen ylioppilaan puoleen ja lausui tyylikkäällä kohteliaisuudella: — "Olkaa hyvä, ettekö suvaitse astua sisään… Kyllä hän on… Minä kohta…" Berthea riensi ulos ja kohtasi Minkan, joka kattoi pöytää. "Ylioppilas, Minka, joka tahtoo tavata Endreä, ja nyt juuri päivällisen edellä, — minun täytyy lähteä ilmoittamaan äidille"… Kuului pian äänekkäitä siivekkäitä tervehdyshuudahduksia arkihuoneesta, ja Endre esitteli suurella juhlallisuudella kirjailijan ja runoilijan Alver Finslandin: "Äitini, — sisareni Minka, — samoin Berthea…" Finsland oli oleskellut Dresdenissä osan talvea stipendillä. Endre oli aikonut esittää erään hänen lauluistaan siinä konsertissa, josta ei tullut mitään. Hän oleskeli nyt setänsä Finslandin, lauttaustarkastajan luona, viimeistelemässä muutamia runoja.

Rouva Baarvig tarkasteli häntä miettiväisenä. Tämä oli siis Endren laatua nuori mies, joka tosiaan oli päässyt esille… Päivällispöydässä ei rouvalta jäänyt huomaamatta, että hänen olennossaan oli elämän taisteluvalppautta; hän oli huomaavainen heitä kaikkia kohtaan, asettui vaatimattomalle puolustuskannalle tahi puuttui itseensäluottavasti puheesen, miten kulloinkin sopi — piti kaiken aikaa pientä pilaa Berthean kanssa, samalla kun hän imartelevalla tarkkuudella kuunteli pienintäkin Minkan huomautusta.

Oli niin omituista nähdä tuon pienen hyvärakenteisen pään, leveän otsan ja kasvojen alaosan, joka oli itara ja viekas. Nuo eivät oikein näyttäneet kuuluvan yhteen; olisi tehnyt mieli jakaa nenän kohdalta kahtia… Kylmistä sinisistä silmistä ja niiden nopeasta ymmärtävästä katseesta tunsi heti hänen lämpöisen käytöksensä ja olentonsa kautta, kuinka äärettömän paljon itsekkäämpi ja kylmäverisesti arvostelevampi hän oli ympäristöänsä kohtaan kuin Endre, poika parka, saattoi koskaan olla.

— — Molemmat herrat istuivat sitten sangen vilkkaina huvimajassa, jossa sikarinsavu pöllysi. Sielläkös sateli uutisia kirjallisuuden ja taiteen alalta loistavin neronleimauksin, ja päivän koryfeoita nyljettiin arvostelun kiirastulessa; kuuluisia nimiä kumottiin ja pyyhkittiin pois kuin oksasta lehtiä. Berthea pyörähteli spireapensaan ja kukkapenkkien ympärillä siksi lähellä, että hän hyvästi kuuli. Ja nyt tuotiin kahvi heille alas huvimajaan.

"Berthea, — tuleppa tänne Berthea", nyökkäsi ja viittasi Endre salaperäisesti, — "sinä, viekas sisareni"… Berthea intti innokkaasti vastaan: — hän ei ollut ensinkään viekas, Endre vaan muisti hänet siitä, kun hän oli pieni!

— "Kuule, Berthea," — Endre huiskutti hänen soman esiliinansa kulmaa, — "etkö luule, että voisit hankkia meille vähän enemmän lentoa kahviimme, esimerkiksi vähän semmoista — pieniin laseihin?" Berthea nauraa tirskui runoilijan puoleen, valoisat kasvonsa ilosta loistaen, ja nopeana kuin nuoli hän juoksi matkaan, kooten sinisen suvihameensa ylös pumpulisukkiensa ja kepeitten kenkäinsä ympäri.

Hän palasi takaisin mukanaan pieni pullo konjakkia tohtorin matkalippaasta, ynnä laatikko tulitikkuja ja punainen vahakynttilä korupöydältä sikarien sytyttämiseksi. "Sisareni Berthea, — voitit rohkeimmat toivoni." — "Niin, se nyt on sen vuoksi, kun olet juuri tänään palannut kotiin", — sanoi Berthea ja vilkaisi veitikkamaisesti Finslandiin. — "Muistan sinut kyllä, Endre, — jos tänään teen puolestasi jotain, niin vaadit sen huomenna oikeutenasi… Odottakaa vähän"… Hän raappasi valkean tulitikkuun ja sytytti Finslandin eteen kynttilän. — "Onko siis minun suhteeni vaara pienempi?" — sanoi Finsland leikillisesti. — "Yhden kerran vain, — sillä en suinkaan minä aio raappia teille valkeata, jos tulette toistekin." — "Tulen varmaan… Te näytätte niin viehättävältä kuin nuori neito Suruton." — "Onko se joku satu?" — "Ei, juolahtihan vaan samalla mieleeni." — "Mikä hän oli?" — "Nuori suloinen neitonen, jolla ei koskaan ole ollut, — niin, miten sanoisin, — jolla ei vielä ole koskaan ollut — minkäänlaista hammaskipua sydämessä, neiti." — "Oh!" — Berthea katsoi loukkaantuneena alas pöytään, ikäänkuin hänellä kyllä — vaikk'ei viitsinyt vastata.

"Neitoselleni äkkiä selveni kerran, ettei hänen koskaan enään pitänyt raapaista tulta herroille, — ei ainoallekaan lukuunottamatta vanhaa hampaatonta pastoria. — Ja se juuri on sadun moraali… ettei koskaan pidä raapaista valkeata; neitonen voi niin helposti polttaa sievät —" — "Voi Herra mimmoista lorua" —

Tyttö jäi seisomaan, hypistelemään ja kääntelemään Endren hattua, joka oli kivisellä pöydällä.

"Odota, niin pistän siihen ensimäisen neilikan, joka on puhjennut," — keksi hän äkkiä ja juoksi neilikkamaalle. Finsland sieppasi hatun päästään ja juoksi perässä: "Ettekö voisi antaa minullekin samalla, niin olisimme yhtä juhlallisia molemmat." — "Enpä minä juuri tiedä, — enhän minä ole teille luvannut," — vastasi Berthea nokkavana ja koketisti, mutta jäi äkkiä nolona seisomaan, kun Finsland odottamatta kääntyi pois leveältä hiedoitetulta käytävältä.

Hän oli nähnyt Minkan mustasilmäisen, ruskeanpunaisen pään ja kauniin niskan taipuvan pensaiden yli.

"Koska sisarenne on niin koppava, niin käännyn teidän puoleenne, neiti Minka" — hän huuti. "Minä olen pyytänyt häneltä jotain somaa hattuuni… Minä näen teistä, ettette pidä neilikoista… Raakoja, alhaisia kukkia, löökin sukua. Nostavat kyynelet silmiin, kun niitä haistelee… Ainoastaan nuoret perin kokemattomat tytöt voivat niistä pitää… Taikka hurjat neljänkymmenen vuotiaat… Sen vuoksi niillä pettävätkin niin julmasti" — hän katsoi Minkaa merkitsevästi silmiin, — "ne järkevät kylmät naiset, jotka tahtovat matkia rakkautta, — väärentää intohimon — —. Ne tarjoovat kuumaa, kuluttavaa polttoa kaiken — kaiken — sen sijaan, jota niillä ei ole… Minä vakuutan teille, että minä äkkiä sieppaisin hatun päästäni nähdäkseni, eikö se ole ilmitulessa, jos tietäisin että siinä on neilikka." — "Mutta tehän olette hermostuneempi kuin nainen, hra Finsland," hymyili Minka. "Minä koetan valita paljaita laupiaita kukkia, jotka eivät saa mielikuvitustanne semmoiseen kiihkoon." — "Älkää moittiko mielikuvitusta… ilusioonia! — Se on elämä, neiti," — huudahti Finsland kiihkeästi. — "Kuta voimakkaampi se on meissä, sitä intensiivimmin elämme; — sitä loistavampina ja elosta hurmaantuneempina hyörimme auringonpaisteessa, siihen — siihen… niin, sanokaas, neiti — saippuakuplaan, joka piirittää tyhjyyden suurta mustaa kuilua"… "Ja noin puhutte te, joka olette runoilija? — Ja nyt? — Kun melkein voidaan käsin tarttua henkimaailmaan"… huudahti Minka vakuutuksella. "Meillähän on siitä epäämättömiä vastauksia"…

Raskasmielisyyden vivahdus sekaantui Finslandin hymyyn.

"Parhaan vastauksen olemisesta antaa kuolleen pääkallo. Se aina vastaa niin totta ja selvään: — Ei mitään — musta kuilu… Ei, saippuakupla — onhan sekin usko. Se on jokaisen elämänlaulu, — jokaisen kauneusmielikuvite… Ja sen monenkertaiseksi tekeminen, — sen tekeminen niin loistavan kauniiksi ja värikkääksi, — niin täydeksi onnen lupauksia, että me matoiset lapset kuitenkin hetkisen riemuitsemme, — se on tarkoituksemme… Se on, minä puhallan tuon kuplan ensin itselleni — ja sitten muille! — Ja onhan se tyydytystä tuottava työ", lisäsi hän ivallisesti, — "vilkuttaa vähän auringonpaistetta pimeään kuiluun… Olemmeko muuta kuin perhosia, jotka tiellä ennätetään, — miks'emme lentäisi, liiteleisi, niinkauan kuin voimme"…

Minka viehättyi vähitellen, sitä myöden kuin hän puhui, uuteen mielialaan, — uuteen maailmaan, jossa tämä nuori mies, jonka pää asui niin kauniisti hartioilla, näytteli ja näytteli hänelle niin surumielisellä tiedolla, kuinka kaikki oli niin kauniissa välkkyvässä kullankalpean auringonlaskun hohteessa, niin omituinen katoavaisuuden kuolonkaameus allaan. Kuinka rikas tuolla runoilijalla oli sielu, kuinka onneton hän oli syvine näkyaloineen. Katse niin uhmaavan satiirinen…

He olivat vaipuneet syvälle tähän aineeseen, kun Berthea tuli astuen heitä kohti, olkihattu niskassa ja ryhdissä jotain merimiesreipasta. Hän hairasi suuhunsa milloin mustan, milloin punaisen viinimarjan. "Hengistäkö te?" hän kysäsi pisteliäästi. — "Niin, sillä kun Minka alkaa haastaa hengistä — yhdessä insinööri Varbergin kanssa, — niin pidän minä aina varani." Hän kohotti raskasta punaista viinamarjaoksaa. "Minä vaan syön, minä" — pakisi ja pureskeli hän raikkailla valkoisilla epätasaisilla hampaillaan. — "Mutta Minka hän ajattelee — Kuules Minka," hän sanoi salavihkaa hiljaisemmalla äänellä pensaan takaa; — "näin juuri Varbergin alhaalla tiellä. Hän varmaan käy levottomaksi, kun kyselee sinua, eikä tapaakaan. Käskenkö minä hänet tänne alas?" — "Ei, ei toki, Berthea"… Minka löi asian leikiksi väkinäisellä naurulla — "niin mahdottoman hauska hän ei ole" —

Berthea hyräili itsekseen, hairaili sieltä täältä pensaista marjasen ja poistui ylöspäin. Vähän myöhemmän hän riensi ylös puutarhaportille ja astui sitten nopeaan ruoka-aitan ohi maantielle… "Kyllä kai — Minka tosiaan ajattelee, että minä aina jään lapseksi, — että hän yksinään"…

Hän astuskeli edemmä, kunnes kohtasi Varbergin: — "Tehkää niinkuin minäkin, minä lähdin tieheni, Varberg… Kaiken iltapäivää eivät ole muuta tehneet, kuin tuolla alhaalla puutarhassa pohtineet elämänkysymyksiä, Minka ja eräs runoilija, jonka nimi on Finsland — Alver Finsland… Oletteko ennen kuulleet semmoista nimeä —. Alver, — niin, mutta se on kuitenkin sievä nimi. — Hän kyllä tekee lopun kaikista henkivehkeistä ja Minka on kerrassaan muuttanut uskoa, — suorastaan hurmaantunut… Minä tulin sinne kovin epämukavalla ajalla… Mutta koettakaa nyt te, Varberg, ehkä teillä on hauskempi heidän seurassaan — Niin, hyvästi nyt, Varberg, minä lähden niemelle isää tapaamaan."

Hän nykäsi hattua vielä enemmän niskaan ja riensi pois, kurkisti sitten taakseen, näytti kieltä Varbergille ja tirskui ja oli mielissään.

— Varberg ilmestyi puutarhan yläpäähän. Hän astuskeli ja pisteli kepillään kukkamaihin odotellessaan, että Minka tulisi… Ei epäilemistäkään, etteikö Minka tuolta alhaalta nähnyt häntä vielä paremmin, kuin hän näki Minkan; mutta aina hänen päänsä kääntyi pois.

"Tässä, Varberg, — kirsikoita"… Massi tuli reippaasti hänen luokseen ja tarjosi hänelle kopasta. — "Minä ja Arnt olemme noukkineet puusta äidille päivällisestä asti. Endre on tullut, ja tiedättekös, eräs runoilija… Ne ovat kaikki tuolla alhaalla… Hän asuu tuolla toisella puolen lauttaustarkastajan luona tämän vuoden, eikä runoile mistään muusta kuin virrasta, — meidän virrastamme," — selitti Massi.

Varbergin ilme kävi teräväksi. Hän seisoi epäröiden, ennenkuin hän verkalleen astuskeli alaspäin ja antoi esitellä itsensä. Sinne oli Schulteisskin, jota hän ei voinut sietää, tullut pakisemaan Endren kanssa… Minka tervehti niin tavattoman ystävällisesti kauneilla valkoisilla hampaillaan, ikäänkuin erittäin hyvää tuttua, mutta hänen huomionsa oli muutoin kokonaan kiinni keskustelussa. Ja Endre tervehti sangen herttaisesti, jota vastoin runoilija ainoastaan hieman nyökkäsi päätään kesken puheluaan Minkan kanssa.

… "Ja sitten — ennen kaikkea, neiti, — se on epäkaunis," — intoili Finsland, — "henkiusko on epäkaunis… Elämää rasittaa jokin varjoton, väritön, painoton pelotus, — jokin, josta ei ole oikein tehty loppua, — kuollut, joka ei ole kuollut muuta kuin puoleksi… Elämän lopun sijaan jotain sitkeää limaista, kosteata, henkäys haudan ilmaa. — Kun Caesar, Homeros, Shakespeare, Göthe, ja Byron ovat kuolleet, niin täytyisi heidän muka perästäpäin hiipiä öisin pitkin sääriämme kuin kylmät sammakot." — "Niin, niin, niin" — huudahti Schulteiss kiihkeästi mielissään. — "Ja sitten on muka kaikenlaisilla henkisillä puoskareilla oikeus kutsua heitä kuin kellonnuorasta, — Napoleonia ja Hannibalia ja Fredrik Suurta, Dantea ja Virgiliusta —. Suvaitkaa, — mitä — — ettekö usko, hra runoilija, että tämä juuri saattaisi olla se helvetti, johon he ovat tuomitut, — heidän kiirastulensa" —

"Rumaa, rumaa kaikki," — irvisti Finsland. "Ei kukaan etevämpi henkilö siitä mitään maksaisi, — eikä uskaltaisi rintaansa puukolle joutuakseen sitten kierteleväksi, huokailevaksi hengeksi, joka pelottelee talonpoikia ja lapsia." — "Niin, jos asia tuomitaan kauneuden kannalta, niin" — huomautti Varberg ivallisesti; — "minä luulin, että tieteellinen kokemus ja tosiasiat tässä saisivat" — "Jos pidämme kiinni kokemuksesta," — kimitti Shulteiss pensaan takaa, — "niin on se sangen silmäänpistävää ja merkillistä, ettei mikään henki vielä ole koskaan ottanut rahoja jonkun pankin kassasta. Se olisi niin mukavaa kasööreille, joilla on vaillinki — he, he he, — kääntää huomio meedioihin, vanhat noitajutut uudistuisivat ajanmukaisessa muodossa." — "Flammarionin kaltaiselta mieheltä, — tähtien tutkijalta, — tiedemieheltä — ei ainakaan voitane kieltää pätevyyttä," — jatkoi Varberg järkähtymättä, — "hänen 'Asutut maailmansa'"… "Niin aina, niin aina, hra Varberg, kyllä ne tunnetaan" — iski Schulteiss kiinni purevasti… "Nuo asutut maailmat, joissa meitä kuoleman jälkeen kuljetetaan pallosta palloon, samalla tavalla kuin laivuria ylennetään yhä isompaan ja isompaan laivaan."

"Ja minä arvelen, kuta vähemmän henkeä, sitä enemmän henkiä", — päätti Finsland hienosti halveksien. — "Kyllä varmaan sitä voi tehdä pilkkaa ja laskea kokkapuheita parhaastakin. Se on niin helpolla ostettu voitto, hra runoilija; — etenkin kun mielikuvitus on vahvin puoli," — sanoi Varberg kylmästi. Minka sai nopean katseen ja tunsi niin hyvin, — että jos hän uskaltaisi… "Helpolla ostettu — Helpolla ostettu"… Schulteiss nielaisi innossaan. — "Minäpä sanon teille jotain," — hän myhähti ja leuka venyi halveksivan suipoksi. — "Uskontojen perustajat ovat aina olleet hengen miehiä. He eivät ole koskaan repineet alas kuolemattomuuden odotusta, — he eivät ole koskaan tarjonneet paljasta mitätöntä toisintoa… laivuriylennyksiä… Heidän syvin viittauksensa on aina tarkoittanut tietoisuusmuutosta siksi, jota emme käsitä, — jos niin tahdotte, hra… hra Varberg, johonkin semmoiseen kuin tuo teidän niin sanottu 'neljäs ulottuvaisuutenne' on, johon käsityksemme eivät enää ulotu. Eikä ainoastaan neljänteen, vaan viidenteen, kuudenteen, seitsemänteen ja niin edespäin ad infinitum." — hän kiljui. — "Jotain semmoista näyttää Muhamed ennustavan, kun hän puhuu viehättymisestä kautta monen taivaan, ja sitä lienee Paavali tarkoittanut sanoessaan, että hän näki ja kuuli asioita, joita ihmiskielin ei voida lausua"…

"Jokainen saa uskoa, mitä hän voi uskoa", — alkoi nyt runoilija. "Minä uskon, että seison tässä ja syön mitä makeimpia kirsikkamarjoja yhdessä neiti Minkan kanssa. Entä mitä te uskotte, neiti?"—"Hengistäkö?— Olen samaa mieltä kuin tekin, etteivät ne juuri ole runollisia ajatella… Eivätkä järki hauskojakaan," — lisäsi hän uppiniskaisesti ja pisti päänsä kokonaan pensaan sisään tavoitellessaan marjaa muutaman oksan alta. — "Mutta voivathan ne siltä kyllä olla olemassa," — lisäsi hän perästäpäin pelkurimaisesti torjuen; hän aavisti ja oli näkevinään Varbergin ankaran ilmeen ja uhkaavan katseen. — "Ja vähän vielä, Minka," sanoi Endre, joka ei ensinkään käsittänyt asemaa… "Jos nyt kerran täytyy uskoa tuommoiseen, — niin miks'emme kerrassaan usko yhteen ainoaan suureen henkeen, Jumalaan, kaikkien näiden erikoishenkien sijasta, — muutoin joudumme suoraa päätä neekerien kannalle, — Älä suinkaan anna tuon runoilijasielun vietellä itseäsi epäuskoon, sen sanon sinulle"…

— — "Minusta tuntuu, hra Endre," — lausui Schulteiss ja hieroi tyytyväisenä käsiään, kun he nousivat ylös teelle, — "että hra Varbergia on nolattu tänään oikein perinpohjaisesti… Ehe — ehe, hän on tämän seudun suuri populäärifilosoofi. Ja — ja te näsäytitte häntä mainiosti noilla erikoishengillä."

"Minäkö, — näsäytinkö minä Varbergiä — —. Soo? — minäkö —"

"Ah kerrassaan mainiosti. Te osasitte naulan päähän. Neiti Minkalle ei koskaan olisi voinut sanoa sattuvampaa sanaa… Ja runoilija-ystävänne, minä kumarran kunnioituksella. Kun katselee noita molempia vastakohtia — —. Ehe — he, — — po-pu-läärifilosoofia ja tätä hengen miestä… ne ovat kuin vuori ja kuilu — vuori ja kuilu"…

— Minka tunsi illan kuluessa Varbergin silmät yhä kylmemmiksi ja kylmemmiksi ja yhä enemmän uhkaaviksi. Hän oli kylmässä hiessä ja teki itsensä nöyräksi kuin koira hänen tahtonsa ja aavistetun viittauksensa edessä, väkinäisellä ystävällisyydellä hän koetti alkaa keskustelua ja osottautua erittäin huomaavaksi. Minka oli kauhistunut — mielettömän pelon valtaama noitten mykkäin ankarain kasvojen edessä, jotka kurittivat ja komensivat häntä syvälle hermostoon saakka. Kaikki tuo kammottava synkkä mystillisyys, joka väikkyi hänen kiihotetussa mielikuvituksessaan, kaikki nuo pimeät ullakkonäyt, joilla hänet oli nujerrettu ja teljetty, — tänään hän oli nähnyt kellarinoven raoittavan hyväilevälle auringonpaisteelle, jossa oli hurja päiväilo, — ei mitään pelkoa, ei mitään auringon ja maan välillä! Hän istui ja säesti sormenpäät kuin tulessa ja suonenvedoissa Endren laulaessa.

Kun Endre juuri lauloi erästä loistonumeroaan, niin ilmestyi Varberg äkkiä pianon ääreen aivan Minkan viereen. "Uskallanko vaivata teitä, neiti Minka, pyytämällä teitä tuomaan minulle sen kirjan, jonka hyväntahtoisesti lupasitte panna minua varten talteen?" — lausui hän lyhyeen, kun laulu oli päättynyt. Tuo leikkasi kuin kylmä sahanterä. Minka juoksi yläkertaan, etsi piironginavainta, vaikka se oli suulla, ja toi vaatekantisen kirjan, joka sisälsi spiritistisiä muistoonpanoja. Hän näki Varbergin seisovan hämärässä ulkona porraspäässä, hattu ja päällystakki yllään.

"Mutta Varberg, miksi lähdette noin luotani?" — lausui hän pelokkaasti. — "Ja sitä te kysytte, Minka, — vaikka olette kehnolla naurulla ja ilkkunalla pettänyt kaiken sen, joka henkisesti sitoi meidät yhteen." — "Mutta rakas Varberg, jos olisin tiennyt, että rahtustakaan välititte siitä, että me nauroimme" — "Että me nauroimme… runoilija ja neiti Minka, te nyt siis olette me — sama firma: — me"…

Hän lähti astumaan alaspäin, katsomatta Minkaan; mutta pysähtyi äkkiä, ja Minka tunsi hänen kätensä varmana ja raskaana olkapäällään. "Että te uskalsittekin — uskalsittekin sen!" Säkenöiden katsoi hän Minkaa silmiin aivan läheltä, — tiukasti… kovapintaisen masentavasti — huulillaan tuo hiljainen, varma hymy, joka aina lopulta lannisti Minkan tahdon. Minkan kiihottuneeseen mielikuvitukseen alkoi muodostua jonkinlainen käsitys viheriäsilmäisestä tiikeristä… Käsi painoi raskaammin ja raskaammin… ja tuntui siltä, ikäänkuin se olisi tahtonut painaa hänet polvilleen. Minka hymyili rävähyttämättä silmiään, — tiesi voivansa tyydyttää hänen turhamaisuutensa, — voivansa pitää häntä ihailijanaan, — jos hän vaan tahtoi ruveta oikein lannistetun nöyräksi, — antaa hänen jälleen tuntea rajattoman valtansa ylitseen. Hän tunsi, kuinka Varberg nyt toisella kädellä kevyesti siveli hänen ohimoaan, ja kuinka lievän helppoa olisi ollut antaa perään…

Mutta tänä iltana heräsi hänessä kapinahenki kuin äkkivihuri, — ja hän riuhtasi itsensä äkkiä valveille: "Tietysti, tietysti," hän huudahti — "minun tietysti pitäisi muistaa totella, kun sinä vedät kellonnuorasta." — "Kellonnuorasta… Sopiiko se nimeksi henkiselle yhteydellemme, välisellemme magneetiselle johdolle?" — "Itserakkaudellesi ja tiranniudellesi," — puhkesi Minka. — "Minka!" — "Minä sanoin kellonnuora, ja minä tarkoitin kellonnuoraa!" — "Ole varuillasi. — Minä pelkään, että kielesi on leikkaamaisillaan poikki tuon nuoran, mikä se sitten lieneekin." — "Minä en tahdo, että minua kohdellaan kuin tahdotonta kalua," — huuti impi, — "minä en tahdo, — minä en tahdo" —

"Tahdotontako —. Vai niin… Ikäänkuin en puolella silmällä näkisi, mitä neiti oikeastaan tahtoo, — saada vapautensa lentääkseen ja suristakseen sitten tuohon uuteen runoilijatuleen — taikka oikeammin kynttilään."

Minka tunsi jälleen tuon uhkaavan kipinöivän katseen. Se piti häntä kiini, ja hän tunsi, että hänen vastustusvoimansa alkoi horjua. Varbergin huulilla oli julma hymy, ikäänkuin semmoisen, joka on kiintynyt kiduttamaan eläintä ja samalla tekee havaintoja, ja hän sanoi kalpealla ilkkunalla: "Sinä voit saavuttaa sen, että olet minulle yhdentekevä, mutta tahtoni vallasta et voi koskaan päästä."

Minka äkkiä jälleen kuohahti, hänen huulensa vavahtelivat, hän väänsi itseään taaksepäin ikäänkuin suonenvedossa. "Oi jospa, oi jospa en koskaan olisi tuntenut sinua!" — hän huuti epätoivoisena, repäisi itsensä pakottamalla irti ja astui muutamia askeleita ikäänkuin paetakseen häntä.

Varberg hymyili vahingoniloisesti… "Ole varma, ole varma siitä, sinä olet kuin lintu kädessäni, missä lepatelletkin"…

Hän nosti hattuansa korkealle, tervehti ivallisesti ja lähti reippaasti astumaan.

Minka tuijotti kummastuneena hänen jälkeensä, kunnes hän taakseen katsomatta hävisi mäen alla.

* * * * *

Tor, talonkoira uikutti ja haukkui ja päästeli kaikenlaisia rajuja kurkkuääniä. Se tervehti Kjeliä, joka leikillisesti huudellen pani sen hyppäämään keppinsä ja itsensä yli kiiruhtaessaan ylös portaita kohti. Portailla tarttui hän Massia vyötäisiltä ja heitti hänet edellään sisään. "Finsland, tekö täällä? — Hyvää iltaa… vainunnut jo Endren — runoilijanenä on hieno… Laulatteko te?… Eipä senkään vuoksi, etteikö meillä olisi tällä paikkakunnalla hieno nenä vähin kullakin — —. Hitto vieköön, aikaiseen täytyy sen nousta ylös, joka vetää meitä nenästä, hi hi hi —. Neroa, näettekös runoilija, on niin monenlaista… Semmoistakin, joka ei kirjoita värsyjä… No Minka, soita, soita jotain verratonta, — niin minä tanssin Schulteissin kanssa —. Ei vaan totta puhuen, Endre laulaa jotain oikein kaunista… Olisittepa nähneet hänen aamupäivällä näyttelevän Hamletia, runoilija, se oli kerrassaan innostuttavaa —. Ajatelkaas, kun minunkin kaltainen epärunollinen henkilö — oikea moukka semmoisissa asioissa, mutta eikös koskenut minuun niin että — — Apropos, äiti, olisiko sinulla ehkä antaa puolen lasia konjakkia. Ei sen puolesta, ettenkö olisi tänään juonut kylläksi jos jonkinlaista tavaraa. Mutta suoraan sanoen minä kaipaisin pientä rauhallista lasia juuri nyt — tai ehkä sen verran annat, että saan itselleni sopivan totin levätäkseni… Hummannut pankinjohtajan vuoksi koko päivän — monessa eri paikassa… Se ei ole niinkään helppoa… Minä seuraan sinua ulos, äiti. Sitä pyhää pulloa, josta isä antaa, sitä minä aion vähän pusertaa"…

Rouva Baarvig älysi, että poika tahtoi huojentaa mieltään. Aamupäivästä pitäen, jolloin sähkösanoma tuli ja Kjel oli maininnut pankinjohtajasta ja lähtenyt matkaan, oli tuska pitänyt rouva Benteä vallassaan ja rinta äkkiä kutistunut kokoon hengenahdistuksesta. Hänen korvissaan oli vaan kaiken aikaa soinut pankinjohtaja Wahl, pankinjohtaja Wahl.

Ulkona ruokakammiossa poika äkkiä potkaisi suoraksi säärensä —. Rouva näki, että hän oli kalpea, mutta niin iloinen, ettei hän mitenkään tahtonut voida itseään hallita. "Äiti, — se oli kova koetus… kovin ainakin minun elämässäni —. Mutta nyt olenkin voittanut… Huomenna on aikaa rehennellä, — tänä iltana tahdon levätä… Pankinjohtaja on minun mieheni, ymmärrätkös. Älä virka siitä sanaakaan — mutta kyllä hän nyt on minun porsaitani — —. Tuo on vakavarainen, tuo ei ole vakavarainen — allekirjoittanut Kjel Baarvig, — eikös se ole uljasta! Ja jos joskus vedän viivan näin päin," — hän teki liikkeen — "niin se merkitsee, että hänen tulee olla varuillaan… Huh, niin, — anna minulle nyt ensin pieni lasi kuivaa konjakkia, — se on perin tarpeen… Joskus voi olla sääli allekirjoittanuttakin, poikaasi, äiti. Ja nyt hän on uuvuksiin ajettu — uuvuksiin ajettu —; mutta muutoin varsin tyytyväinen," — hän hymyili.

Rouva Bente katsoi poikansa päivän nautinnoista jotenkin hämmentyneihin piirteihin. Hänen kielensä vähän kangerti hänen innokkaassa juttelussaan.

"Jaa-a, se teki hyvää! — Se on niinkuin loistava huippu kaikenlaisille epäiltäville laseille ja maljoille, äiti — —. En soisi sinua semmoiseen leikkiin, en vaikka mikä… Maailma ei ole hyvä, näetsen… Minusta tulee säästöpankin tirehtöri ennen joulua — —. Mutta en maar minä aio sinulle kertoa, millä tavalla olen tieni silloittanut, — en vaikka saisin — niin, käsitäthän sinä, ettei siinä mitään rikosta ole. Mutta näetsen, siinä on niin paljon, joka" — hän rypisti nenäänsä ja haisteli, — "ei kuitenkaan ole aivan sopusoinnussa hyveen kanssa — ei juuri ole hienon hienosti honettia —"

"Niin, näetsen, sanoakseni sinulle nyt suoraan, äiti; — mutta isälle et saa tätä sanoa, lupaatko sen! — niin tuli se sähkösanoma — en luule, että minusta juuri mitään huomasit, — niin sopimattomaan aikaan, ettei piru itsekään olisi keksinyt pahempaa, — ei maksunkaan edestä… Minä ajattelin heti, että pankinjohtaja oli kuullut kaupungissa yhtä ja toista hyviltä ystäviltä —. Ja sitten piti minun saada kolmetuhatta seitsemänsataa kruunua taskuuni, muutoin oli aivan turha lähteä häntä tapaamaan… Pankilla oli minun kuittini, että metsäkomppania oli ne maksanut kassaan, ja minun olisi pitänyt ne lähettää. Mutta ymmärräthän, toisen käden täytyy joskus toista pestä semmoisessa liikkeessä kuin minun on, — palkat, vähennykset ja muut sen tapaiset… Kolmetuhatta seitsemänsataa kruunua paikalla! — Taikka — Niin, se oli juuri tuo 'taikka'. Jos se vietävä sai epäluulon aavistustakaan, niin olisi hän alkanut kouhia täällä sillä tavalla, ettei varmaankaan olisi monta pystyyn jäänyt. Muuta neuvoa ei ollut. Minä Simonsenille minkä hevonen pääsi… Kolmetuhatta seitsemänsataa kruunua, Simonsen, kahdeksaksi päiväksi — — kunnes olen käynyt kaupungissa —. Siirrän siksi aikaa vakuudeksi koko lankkutarhan. Huh —. Kovassa he istuivat; — mutta ne irtaantuivat. Ja sitten kiiruumman kautta kotiin — — Minä mitä kohteliaimpana isäntänä —. Thekla juhlapuvussa — etevä ja arvokas emäntä, ja lisäksi vähän niinkuin sukua, näetsen… Mutta perästäpäin minä konttoriin riitelemään hänen kanssaan koroista kuin susi, — niin että lopulta hänelle nousivat veret päähän ja hän huusi, että pahemmassa pyykissä hän ei ole koskaan ollut. Hän oikein rupesi kunnioittamaan. Niin, olkaapa vaikka mikä muitten mielestä, minulle te kelpaatte, sanoi pankinjohtaja. Te ukkoseni rikastutte"…

Rouva Benten kasvoissa vavahteli, ja hän kaatoi lämpöisen veden pojan lasiin, niin että se valui yli reunain.

"Sinäkö äiti vai minä, kumpi tässä ei oikein ole vakavarainen tasapainon puolesta tänä iltana", — laverteli hän, — "hieman niinkuin epävarma, — vai mitä? Vettä täytyy kaataa paljon vähemmäksi — kas noin — puolet kumpaakin —. Nyt se käy päinsä"… Hän maistoi lasista lähtiessään pois.

Rouva Baarvig jäi seisomaan ruokakammioon penkin ääreen. Hän keinui levottomana edes takaisin ja veti tuon tuostakin raskaasti henkeä. Tämä varmaan oli hyvä alku siihen, mitä sanotaan huijaukseksi… Hän puserteli ja väänteli käsiään. — Poika parka, — sinä olet kaukana, liian kaukana, jotta äitisi apu enää ulottuisi. Akkunasta loisti kesäillan lakastuva hohde hänen masentuneihin, mielenliikutuksellisiin kasvoihinsa. Kuului keveitä, nopeita askelia ja Berthea pisti päänsä ruokakammion ovesta. "Varberg on lähtenyt, äiti! Minäpä luulen, että hän nyt sai kylläkseen, — eikä hänen enää tee mieli olla paljasta ilmaa. — Minka on kokonaan kiintynyt Finslandiin nyt," — intoili hän kertomisen kiihkossa, "kokonaan Finslandiin… Hän tuskin näki Varbergia tuon runoilijan vuoksi. Ne liitelevät niin korkealla että — — Ja Minka on hirveästi ihastunut siihen merkilliseen runoon, jota Endre lauloi… Varberg lähtikin sitten heti pois"… Rouva Benten kasvoihin tuli tyttären lörpötellessä yhä sietämättömämpi ilme. Nyt pisarasta juoksi yli reunainsa, ja ilmeeseen lensi kuin ylikuohuva epätoivo, joka puhkesi esiin äkkipikaiseksi kimahtavaksi korvapuustiksi. — "Ilkeä pikkumainen tyttö"… ja samalla tuli vielä toinen.

"… Tästä talosta on tullut —. Mikä paha on täällä päässyt vallalle," hän huudahti vavahtelevalla äänellä ja tytär kyyristyi itkien oven ääreen ja tuijotti kauhistuneena äitiin, joka vapisi mielenliikutuksesta. — "Mitä teen, minne katson, kaikkialle ikäänkuin tarttuu onnettomuus… Mutta minä sanon teille, — sinulle ja Minkalle ja Endrelle ja Kjelille, — että jos teidän on niin helppo olla välittämättä äidistänne, joka ei tiedä mitä hyvää hän voisi kylliksi tehdä edestänne, — joka ei muuta tee, kuin ajattelee ja pitää teistä huolta yöt ja päivät, niin saattaa tapahtua, että minäkin jonain päivänä saan kylläkseni ja silloin tehkää, mitä tahdotte, — lähtekää — lähtekää ulos tästä talosta — — Minä pidän Arntin ja Massin"… "Mutta äiti, — äiti!" ulvoi Berthea — "Nämä eivät ole minun lapsiani. Mitä välittää minusta Minka — ja sinä — ja Endre ja Kjel, — kun halunne sattuu johonkin… Jos voisin minäkin olla välittämättä teistä!"

Hän vaipui kyökkituolille ja peitti käsiin rajun itkunsa.