Niobe: Nykyajan romaani

by Jonas Lie

VII.

Nytkös pidettiin hyvänä isoisä Baarvigia. Hänen täytyi käydä pienokaisen luona sahalla niin usein, kuin vaan suinkin saattoi. Ellei muuta, niin näyttivät sitä ainakin akkunasta, kun isoisä ajoi sivuitse kääseissään eikä hänellä ollut aikaa.

Hän oli suunnattoman ihastunut Baard Kjelseniin — pojalle piti pantaman, hänen mukaansa, Baard nimeksi —. Ja Baard Kjelsen Baarvigin silmät näyttivät niin viisailta, kun hän makasi ja katsoi. Mutta hänen lääkärikseen —, ei, siitä pyydän saada kieltäytyä. — Lähtekää vasta tulleen uuden lääkärin, Stenvigin luo, hän on lastentautien spesialisti, hän on matkustellut stipendillä jos jossain…

Isoisä Baarvig omituisesti heitti päätään pyöräyttäessään sahan ohi, — ajaessaan läpi sahan hyrinän ja lautain räiskeen, ohi lankkupinojen ja sivu Kjelin uuden rakennuksen, joka oli sveitsiläiseen tyyliin rakennettu, suurine akkunoineen ja sinkkikattoineen… Näytti tosiaan siltä, kuin olisi Kjelille onnistunut avata itselleen suurien tulojen sulut. Kieltämättä hän alkoi saavuttaa piirikunnassa taloudellisen aseman, jonka kautta hänen synnynnäinen leipäneronsa — niin hänen oli tapansa sanoa — sai kaiken sahauksen ja puukaupan herumaan hänen sahaansa… Ja kuka tiesi, vaikka Kjelistä vielä tulisi säästöpankin tirehtörikin. Mutistiinhan jo siellä täällä, miten äänet lankeisivat… Tohtori oli nyt kuullut lintujen sitä laulavan useammallakin taholla. Kjel säilytti terveen järkähtämättömän järkensä, hän ei antanut vietellä itseänsä minkäänlaisiin ajan liiallisuuksiin — oli aivan vastaanottamaton ideatarttumalle, — miten sitten sovittikin suutansa ollakseen mieliksi jäykän ihanteellisesti teoretisoivalle aviopuolisolleen… — — "Pikku Baard on jälleen parhaassa voinnissa, Bente", — ilmoitti tohtori tullessaan kotiin ja riisuttuaan päältään sudennahkaiset turkit ja matkasaappaat, — "tuommoiset vatsanväänteet menevät ohi yhtä äkkiä kuin ovat tulleetkin… Juttelin tohtori Stenvigin kanssa maantiellä, hän juuri tuli heidän luotaan — ja kaikki on kunnossa… Hän pitää luentoja Theklalle, kukas uskoisi", tohtori iski silmää, — "siellä on kuin luentosalissa, jossa esitetään lapsiviisautta… Lausutaan luuloja, minkä vuoksi hänen vatsansa on joutunut huonoon kuntoon ja minkä vuoksi se varmaan on jälleen paraneva. Thekla, hän tahtoo päästä kerrassaan syiden perille; ja tohtori antaa niin monta selitystä, kuin vaan luulee hänen hyväksyvän."

"Täällä on sinulle kutsumus Rognerudin omistajalta, että illalla lähtisit neljänneksi mieheksi pelaamaan vistiä Kjelin kanssa", — ilmoitti Bente… "Mutta minun mielestäni tulee sinun, Baarvig, pitää kiinni vanhasta totutusta seurapiiristämme, äläkä anna horjauttaa itseäsi omalta tolaltasi. Tuo Kjelin seurustelu pitkin pitäjää korttineen ja totineen, ei se meille sovellu." — "Eipä kyllä, enkä juuri voi sanoa, että minua huvittaa istua korttia pelaamassa toverina omalle pojalleni ja kuunnella hänen vitsejään. Mutta jotainhan sitä täytyy tehdä pojan tukemiseksi, vai mitä arvelet." — "Minusta pikemmin on aika, että suojelemme itseämme sekaantumiselta… Sinä olet lääkäri, Baarvig, sinä olet maksanut kunniasi ja arvosi elämäsi rehellisellä ja raskaalla työllä, — sitä ei kukaan saa ottaa sinulta pois, ei onnettomuudessa eikä surussa", — puhkesi Bente mielenliikutuksessa. "Meidän talomme täytyy olla meidän talomme, — jonka me olemme rakentaneet Jumalan ja ihmisten edessä. Ja Kjelin talo olkoon Kjelin. Me emme lainaa heiltä mitään kunniaa emmekä etua, vaikka he sitten rakentaisivat sen kuinka korkeaksi." — "Mikä sinua vaivaa, Bente? … Alan uskoa, ettet suvaitse Theklaakaan — —. Sillä Kjel, hän nyt kerran on pannaan julistettu", — mutisi tohtori alakuloisena. "Kyllä hän tosin on vähän tärkeä mielestään", — jatkoi hän sovinnollisesti, — "hieman suurlöyhyyttelijä, kun hän liitelee huoneeseen… Mutta etpä sinä juuri ole se, joka annat itsesi pois löyhyyttää."

Bente katsoi häneen kummallisesti… "Pitäkäämme omat vanhanaikaiset kuluneet hopeamme, joihin on leimattu Baard Baarvigin nimi. Meidän talomme ei seiso Kjelin rohkeitten kauppayritysten varassa. Se seisoo ja sen täytyy seisoa sinun ja minun varassa." — "Kylläpä sinä käsität asian juhlalliselta kannalta, Bente. Et koskaan jaksa kuulla Kjelistä! Muutoin minusta näyttää, että hän jo pian saattaisi ruveta minulle vähin takaisin maksamaan", — arveli tohtori. — "Älä velo häntä, Baarvig, — se saattaisi ehkä olla hänelle sillä kertaa epämukavampaa, kuin hän tahtoo tunnustaa. — — Ja, — Jumalan kiitos olin vähällä sanoa, — enempää rahoja meillä ei ole, millä häntä auttaa, — jos hän joutuu pulaan." — "Eikä mitä, kyllä hän nyt näyttää pysyvän pystyssä omin voimin"… Tohtori lähti ja vihelteli.

* * * * *

— Thekla ei suinkaan käsittänyt kevyeltä kannalta äidin tehtäviä. Hänellä oli luontainen tarve aina selventää itselleen se puoli elämästä, johon hän kerran oli joutunut. Hän tutki asioita. Mutta lasten kanssa sattuu niin monta seikkaa, joiden edessä järki on ymmällään. Ja silloin lähetettiin sana tohtori Stenvigille. Thekla halusi, kaipasi hänen valaisevia selityksiään. Hänellä oli niin merkillinen taito pitää loogillisesti asioista kiinni. Ja jos jokin seikka kuitenkin jäi epäselväksi, niin osasi nuori lääkäri niin auliisti, niin vapaana tuosta auktoriteetimaisesta pakottamisesta, — osottaa hänelle tien erilaisiin tieteellisiin näkökohtiin, joiden mukaan hän saattoi arvostella. Stenvigin teoriiat lastenhoidosta olivat ehdottomasti kaikkea pakkoa vastaan, — hän vastusti sitä, että lapsi pantiin ehkäiseviin kääreihin, että estettiin sen ihon toimintaa, niin sanoaksemme syntymisestä saakka, — että kiellettiin sen ruumista saamasta riittävästi ilmaa. Tuo kaikki oli kapinaa yhteiskunnan tapoja vastaan. Hän oli ehdottomasti, — vertaamisesta ei saattanut olla puhettakaan, — mielipiteiltään uudenaikaisin mies, mitä Thekla oli tavannut jälkeen sen onnellisen ajan, kun hän eli pääkaupungissa, — — samalla kertaa sekä opettaja että lääkäri!… Ja Thekla nautti, ikäänkuin salainen liittolainen, kun hänen katseensa tai hymynsä ilmoitti epäilyksen siitä tavasta, jolla lapsia vieläkin hoidettiin seudun perheissä.

Numero yksi Theklan periaatteista oli, että täytyy säilyttää itsensä ihmisenä — Täytyy olla ihminen lapsiaan kohtaan, ihminen talossaan sekä ulos että sisäänpäin. Se oli tuo suuri järkiperäinen peruste, jonka vuoksi hänen myöskin oli pakko antaa lapsi imettäjän ja lapsentytön hoitoon, yöhäiriön välttämiseksi ja niin edespäin ja niin edespäin.

* * * * *

— Jäivät Baarvigilla ruokahuoneeseen istumaan kahvin jälkeen Thekla rouva, Finsland ja Minka. Theklan mielestä oli apen ja anopin kotiin puhaltanut jokin ajan henkäys, — siitä pitäen kuin runoilija Finsland oli ruvennut siellä käymään. Sillä tuo taikauskoinen yökummitus, insinööri Varberg, teki vaan pimeäksi joka sopen. Muutoin näytti hänen ja Minkan väli kylläkin salaperäiseltä, kaikkine jännityksineen, solmuineen ja oikkuineen, — mikä valta hänellä sitten lienee ollut tytön yli. Mutta se ainakin oli varmaa, että Minka nykyään haaveksi runo- eikä henkimaailmassa. Helppo ei olisi ollut sanoa, kumpi heistä oli mikä. Sillä säännöllisesti kävivät talossa molemmat, sekä runoilija että insinööri ja ruoskivat uskollisesti toisiaan. Mutta Minka tavallaan anasti molemmat.

Thekla oli iltapäivällä yrittänyt monien sekä suorain että kierteleväin kysymysten kautta päästä selville siitä, mikä oikeastaan oli periaate Finslandin runoudessa. Ja Finsland oli kierrellyt, kaarrellut; Minka silminnähtävästi oli saanut hänen huomionsa.

… "Minä ajattelen", — puhkesi Thekla kuumasti, — "kuinka suunnattoman paljon hyötyä teidän kaltaisenne mies, jolla on sanan lahjat, saattaisi tehdä, — jos ryhtyisitte johonkin reformiasiaan, antaisitte yhteiskunnan hädän itseenne vaikuttaa… Sillä ette suinkaan tahdo kutsua itseänne henkiseksi ylellisyyskukkaseksi", lausui hän lopuksi pistävästi. — "Minun kukkani nimi on tyytymättömyys, — katoavaisuus — epätoivo… Ehkäpä joku, joka sen näkee, sitä haistaa, saa halun ryhtyä johonkin työhön"… "Teidän pitäisi keskustella tohtori Stenvikin kanssa, hra Finsland," — kehotti Thekla painavasti. "Uskokaa pois, siinä on mies, jolla on valppaat harrastukset, joka on sekä ajatellut aikamme kysymyksiä, että niihin — tunkeutunut… Hän teille avaa näkyaloja." — "Kuivaa minut ja panee minut rohtopurkkiin, — hyötykukaksi — lastenpulveriksi" — lisäsi Finsland.

Minka hymyili, niin että valkoiset hampaat loistivat; hän oli jo aikoja sitten Finslandin hengen ja käsityskannan perillä.

"Yhteiskunta huutaa ja parkuu apua, sen voin teille vakuuttaa", — intoili Thekla. — "No jaa, rouva, minä juuri olen yksi noita huutajia. Muutamat tahtovat ruokaa, toiset tahtovat kauneutta; — minä ruokin heitä — ja itseäni — niin hyvin kuin voin, näen nälkää ja laulan… Mutta mitä hyötyä te nyt teette, neiti Minka?" — keskeytti hän vallattomasti —. "Minäpä sanon sen teille… aivan samaa kuin runo: — Te olette olemassa… Niin runsas väristä, — ruskeasta väristä, — että teistä ikäänkuin tarttuu, minne vain tulette. Teistä käy ruskeaksi niinkuin kukan pölystä sielun ja muiston syvyyksiä myöden, sitä ajattelee ruskeata, uneksii ruskeata — —. Minä puhallan vaan ruskeita saippuakuplia tätä nykyä…"

Thekla rouva vilkutti hieman epäilevänä silmiään noille saippuakuplille.

"Kuulkaas nyt, rouva", — huusi Finsland. "On niitä, jotka saavat värinsä ja uhkuvaisuutensa mädäntyvän yhteiskunnan risoista… Ne laulavat katoavaisuuden laulua, auringon paetessa yötä kohti ja sammuessa muureilta"… "Yhteiskunta on hädässä, hra Finsland. Niin kauvan kun täällä on niin valtaavia tehtäviä joka kädelle, täytyy kauneuden tosiaan tyytyä seisomaan hieman taaempana, — odottamassa." — "Minä pyydän, — kauneus kulkee etunenässä! — Ikäänkuin lippu armeijan etupäässä — korkealla ilmassa, — kuin herätetty kaipaus… Uutta, kauniimpaa aikaa ei tule, ellei joku saa ihmisiä sitä kaipaamaan." — "Minä luulin, että hätä sen vaikuttaisi…" — "Minä taas, että mielikuvituksen lapset, — runoilija- ja taiteilijaluonteet, joilla on kykyä kuvailla jotain parempaa."

Thekla näytti hieman nololta; mutta valmistautui puremaan takaisin. Äkkiä kuului umpikulkusia ja hän katsoi ulos akkunasta, mutta vetäisi päänsä nopeasti takaisin ja sanoi jäykästi ja synkästi: "Ihmisen, jolla on harrastuksia, ei koskaan pitäisi mennä naimisiin!"

Kjel oli tulija. Hän rehki ja tömisti jalasta matkasaappaat ulkona eteisessä ja astui sitten sisään kylläkin loistavana ja punoittavana. "Huhhuh, kylmä… Ihan täytyi heittää sikseen kahvivisti Bergin luona, sinne kun tuli naisvieraita pappilasta. Niinpä juolahti mieleeni ajaa tänne ylös sinua noutamaan, Thekla." — "Kiitos, — tiedäthän sinä, että minä mieluummin kävelen alamäen." — "Vaan teinhän minä kuitenkin kiltisti, kun tulin, myönnä se, typykkäni."

Kurttuun vetäytynyt suu teki todella Theklan kasvot, samalla kun hän koetti salata harmiaan, juuri typykkämäisiksi.

"Äkämystynytkö, Theklaseni, — äkämystynytkö", — Kjel läheni häntä. "Keskeytinkö minä korkean henkisen lennon?… Kotona minä aina karkaan huoneesta, kun sinä ja Stenvig alatte keskustella korkeammista aineista, — se sinun täytyy myöntää, Theklaseni."

Thekla kiinnitti vaieten mustat silmänsä kattoon.

"Olet vaan niin kirotun suvaitsematon!" — puhkesi Kjel. — "Minä panen jyrkän vastalauseeni sitä vastaan, että muka teidän harrastuksenne olisivat tuumaakaan paremmat kuin minun. Ne vaan menevät toiseen suuntaan, siinä kaikki"… Hän seisoi lainaa myöntävä kriitillinen ilme kasvoissaan ja helisteli avainnippuaan. — "Afääritkö eivät olisi taidetta!… Ottaakseni esimerkin. — Monitor ja Merrimack Potomak-joessa, mitä siitä arvellaan. — Se kyllä oli hieman suurempaa draamaa kuin Schillerin ja Göthen, — muutti koko maailman merisodan kerrassaan, niin että siirryttiin puusta rautaan… Ja sahallamme olisi puutavarat, — omat seinämme, sen vakuutan Thekla, — kerrassaan toisessa hinnassa kuin nyt. Me molemmat olisimme ehkä ilman sitä tappelua," — hän keskeytti puheensa ja näytti punnitsevan. — "Niin, minä en sano mitään, — sanonnan vaan, että me nyt olisimme likimmiten noin sadantuhannen haltiat… Ja kun minä nyt keksin jotain…" — "Berthea hyvä, anna minulle lasi vettä." — Thekla näytti melkein siltä, kuin rupeisi häntä ylönannattamaan. — "Minä en tosiaan ole koskaan kuullut, että rahan ansaitsemisen taito olisi noin jalosti klassillista," — suvaitsi hän vihdoin… "Minäpä sanon, kun nyt minä esimerkiksi keksin semmoisen pikkuasian, että saan kaikki tämän seudun liikemiehet, olivatpa konservatiiveja tai vastapuolueen miehiä, yhden hatun — minun hattuni alle. Ja kun sitten jokainen rautatiejuna tekee kultaa! — — Me tahdomme jalostuttaa puutavaran ja viedä ulos suoraan, — sivu kaupungin… Nooh," — hän naputti etusormella päälakensa harjapuolia — "eikö siihenkin tarvita hieman lahjoja" — "Suloisin Minka," — puhkesi Finsland, — "saanko minä pitää kanavavyyhtiä, kun te keritte… Minä en voi katsella, että käytätte tuolin selkänojaa, — minä suoraan sanoen kadehdin sitä."

Kjel lähti huolettomana ulos jättäen oven raolleen.

"Minä en ole koskaan toivonut olevani lankavyyhti, en koskaan ennen kuin nyt," — jatkoi Finsland. "Ja tässä minä istun ja vartioitsen pienintäkin merkkiä noiden silmäluomien alta, — minä oikein vapisen pelosta, koska ne minua kohtaan avautuvat…" — Hän huomasi samalla Varbergin, — "Ja vaikka itse henkien manaaja seisoo ovessa ja mulkoilee, — tuijottaa minuun, — ikäänkuin hän tahtoisi tutkia sydämet ja munaskuut… Ei, ei teidän tarvitse keriä rahtuakaan sukkelammin, Minka… Yhtä mielelläni antaisin teidän lyhentää elämänlankaani, kuin niitä onnen minuutti parkoja, jotka minulle on tässä suotu"… Minka ei uskaltanut katsoa ylös; hän tunsi Varbergin katseen alas luoduilla silmäluomillaan. Kun hän oli saapuvilla, niin tuli Minkaan aina tuo vastustamattoman painava tunne hänen vallastaan, vaikka hän olisi mielestään kuinka siitä vapautunut. Minka tiesi vihaavansa häntä; — se ei ollut rakkautta! — Mutta hänessä asui kuitenkin tuskallinen pelko, vavahti kaiken takana se, että häntä kaikesta huolimatta veti Varbergin puoleen jokin, jota hän ei kyennyt hallitsemaan… "Oletteko juonut kahvia, Varberg?" — kysyi hän hämmentyneenä. — Varberg hymyili omituisesti: "Ehdotan teille, neiti Minka, pientä ajeluretkeä alas jäälle. — Tiedätte kyllä" —

Hän istui Finslandin taa ja keinutuolissa soutaen katsoi hän Minkaa varmasti suoraan silmiin. Minka oli kalpea ja keri hermostuneesti.

"Kaikki miehet näkyvät edellyttävän, että me naiset aina olemme valmiit", — puuttui Thekla terävästi puheeseen. — "Nyt teidän tekee mieli ajaa, — ja siis mars matkaan!" — "Anteeksi, rouva, ymmärsitte minut väärin, — neiti Minkan puoleen minä käännyin… Ja teitä, neiti Minka, minä pyydän vanhemman ystävän oikeudella, — jonka te kyllä tunnustatte"… hän lausui hartaasti hellällä lumoavalla katseella. Minka tunsi tuon äänilajin… "Minulle on tärkeätä, että teemme tuon retken… Ja voinhan teille sanoa syynkin, miksi en luovu pyynnöstäni", — lausui hän hetken päästä, kun vastausta ei kuulunut, — — "vaikka ensin aioin ilmoittaa sen teille vasta ulkona jäällä… Minut on äkkiä kutsuttu osastonpäälliköksi pohjoiseen piiriin, enkä muutoin saa teille sanoa jäähyväisiä kuin nyt täällä iltapäivällä."

Hän kiinnitti Minkaan kylmän, vain ikäänkuin syvältä verkkokalvosta tulevan vilkuttavan linnunkatseensa. Minka tunsi, että tässä nyt tuli välttämätön ratkaisu. Tuo katse valtasi hänet kaikesta huolimatta, ja hän nousi konemaisesti seuratakseen. Keriessään loput langasta hän kohtasi Finslandin ivallisen ilmeen, joka hiljaisella naurulla niin kerrassaan karkotti kaiken mystiikan. Minka taas nopeaan istahti: — "Kiitos, minä en halua ajella kanssanne iltapäivällä, Varberg", — hän sanoi väräjävällä äänellä. "Minä sanon nyt hyvästi", — hän huudahti ja syöksyi ulos.

Varberg seisoi hetkisen ikäänkuin odottaen, että hän ehkä tulisi takaisin. "Neidin perin lyyrillinen mieli on monen vaihtelevan vaikutuksen alaisena", — hän sanoi myrkyllisesti. "No niin, — siis minä vaan saan kiittää monesta hupaisesta hetkestä, jotka olen tässä talossa viettänyt"…

* * * * *

Finsland oli talveksi lähtenyt jälleen pääkaupunkiin. Ja huh, — Minka ei ollut koskaan ymmärtänyt tuota Theklan puhetta, kuinka autiota ja tyhjää täällä oli harrastuksista, ennenkuin nyt. — Kuinka henkisesti kuollutta ja yksinäistä pohjaltaan oli janoavalle sielulle kaikki tämä näennäinen elämä, jossa ihmiset puuhasivat ja ajoivat tukkia, lankkuja ja keskustelivat rahoista ja kauppa-asioista uupumattomassa kiireessä, — ja nuo ystävättäret, virkamies- ja tilanomistajaperheiden tyttäret, jotka vaan ajattelivat tanssia, kihlauksia ja koreutta, tahi halusivat Amerikkaan, kun tuli puheeksi, että naisten meidän aikanamme tulee olla itsenäisiä… He eivät uskaltaneet mitään täällä kotona — Berthea oli kerrassaan juuri yksi näitä, — liehui ja juoksi kaikkialla, minne vaan Kjel käskettiin, lörpötteli ja pisti nokkansa kaikkeen — eikä oikeastaan ajatellut mitään muuta kuin lemmenhuolia. — Kaikki yhtä hummausta!… Oli niin kuolettavan ikävä. Minka, hän tunsi täällä kotona joka polun ja tien ulkoa, — joka kiven, joka kuopan ja puun — Ja Schulteissille hän uskoi katkerina hetkinä koko syvän elämänkyllästyksensä.

Hänelle Minka purki sydämensä, — hänen täytyi käsittää hänen huoahduksensa, pukea sanoiksi, mitä hän kärsi, — miten hän täällä kotona kävi voimatta laskea ainoatakaan haluansa ilmoille… Schulteissin täytyi lukea ne kirjeet, jotka hän sai Finslandilta, innostua hänen kanssaan, tietää ja nähdä, miten hän oli itkenyt sen tahi sen paikan kohdalla, — arvata ja tutkia ja aprikoida, mitä ehkä juuri siinä tai siinä käänteessä, sillä tai sillä lausetavalla oli hänestä, Minkasta, tarkoitettu… Ja Schulteiss pani päänsä kallelleen, sipsutteli ja väänteli itseään jaaksi ja eiksi sen mukaan, miten aavisti Minkan haluavan, — eiksi, vaikka hän juuri äsken oli kaunopuheliaasti kiitellyt ja ylistellyt samaa asiaa. Hän oli käynyt niin nöyräksi ja pieneksi nyt, kun hänen myöskin piti niellä Minkan palava innostus Finslandiin, — hän oli, niin sanoaksemme, vain kaksi tuskastunutta, kiusaantunutta silmää, jotka salamannopeilla vilahduksilla karkasivat kiinni Minkan toivomuksiin. Ei kukaan häntä ymmärtänyt paitsi Schulteiss… Se Minkan huoahdus oli palkka, Schulteissin mykkä onni, jota hän vaan odotti uudestaan kuullakseen ja joka sai hänen hengityksensä seisahtumaan, kun hän sen kuuli. Siitä virtasi häneen onnen tunto, josta hän saattoi elää monta päivää…

* * * * *

Tuntui siltä, kuin olisi Kjelin menestys saanut tohtorin auliimmalle mielelle raha-asioissa, ja tästä mielialasta oli seurauksena, että hän kuitenkin jonkinmoisella myöntymyksellä kuuli Minkan puheita, että hänen piti päästä kaupunkiin. Ja paljon pohtelun ja monen epäilyksen jälkeen tuli päätökseksi, että Minka saisi matkustaa täydentämään musikaalisia opinnoitaan. Neiti Endresen, jonka johdolla hän oli soittanut monet vuodet, oli kyllä nopsa sormiltaan, siitä ei puhettakaan; mutta häneltä puuttui nimi ja auktoriteetti. Nytkös neulottiin ja leikattiin ja ommeltiin häntä matkavalmiiksi, kaikki mitä oli talossa neulaan kykenevää, apuna vielä erityinen ompelijatar. Berthean kieli kävi ahkerasti: — "Muutoin Minka on aina päässyt niin helpolla, kun hän on niin huono neulomaan, — — ja yhtäkaikki hän on saanut kauniita hameita… Tuolla kävelyhameella, jossa on keltaiset käänteet, — hän aikoo herättää huomiota, jos tunnen hänet oikein"…

Minka seisoi sillä välin yläkerrassa piironginlaatikkonsa ääressä ja luki ainakin kahdenteenkymmenenteen kertaan runoa, jonka Finsland oli hänelle lähettänyt ja jonka nimi oli: "Minka". Hyräillen hän myöskin hieman peilissä tarkasti ylistettyä ruskeata kauneuttaan, ennenkuin hän pani kirjeen takaisin laatikkoon. Ulkona käytävässä hän tapasi Schulteissin ja katsoi häneen rohkean salaperäisesti hymyillen, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku riemullinen ajatus, jota hän vaan ei tahtonut lausua julki. Endre oli kerran tuon ilmeen pukenut sanoiksi: "Kun Minka kävelee ja nauttii itsestään, ikäänkuin imien sokuripalaa"… Hän nautti siitä, että sai Schulteissin yhä enemmän korviin saakka onnellisesti hymyilemään, ja kuvasteli itseään tutunomaisesti hänen katseessaan. Hänet täytti nyt kokonaan se aate, että hänen tuli toteuttaa elämä naisellisena mahtihenkilönä, — niinkuin Finsland oli lausunut: — säteillä ympärilleen ja vaikuttaa kauneudella.

"Lauvantaina minä lähden kaupunkiin, Schulteiss"… "Niin, hyvä Jumala, — minä en uskalla ajatellakaan, neiti Minka, kuinka ilottomaksi ja pimeäksi täällä käy… Aurinkoni silloin laskee… Kun tiedän, ettette enää käy näissä portaissa, — ettei kätösenne enää sivele tätä kaidepuuta"… "Niin, Schulteiss, tuskinpa tapaan enää toista, jonka kanssa voisin puhua niinkuin teidän kanssanne, — yhtä rikasta hengeltään. — Ja te olette aina käsittänyt minut, Schulteiss." — "Onko totta, neiti Minka! — Niin, minä olen nähnyt ja riemuinnut jokaisesta taimesta, joka on teissä orastanut. Te olette olleet kuin puutarhani — kauneusmaailmani. Te olette" — "Muistakaa, että jos ulkona maailmassa voitan jonkun voiton, niin te olette minut siihen varustanut. — Nähkääs Schulteiss, minä tahdon seurata luontoani —. Minä tahdon elää, — tietää, että inspireeraan niitä, joilla on voimaa ja kykyä nostamaan oikeat purjeet ja uskaltamaan niitä käyttää. Sitä minä tahdon, — minä sanon sen teille, en kellekään muulle, — minä tahdon purjehtia maailmaan naismerirosvona!" — hän huusi ja pui koketisti nyrkkiään Schulteissille. "Olen isälle ja äidille sanonut, että tahdon jatkaa musiikkiopinnoitani, — pitäähän aina olla jotain, jota sitä on. Mutta oikeastaan minä aion ja tahdon elää ja vaikuttaa Minka Baarvigina, — olla ennakkoluuloista huolimatta; ne olkoot minulle kuin oljenkorsia. — Ehkä te vielä"… Minka hymyili mystillisesti, — "jonain kauniina päivänä saatte kuulla konsertti- tahi varieteelaulajattaresta, jonka nimi on", — hän naputti rintaansa — "jonka nimi on — Minka… Isän ja äidin vuoksi emme siihen lisää Baarvigia —. Minä vaan sanon, että ehkä —. Ennen kaikkea täytyy koettaa näyttää itseänsä, — päästä esiin ja näkysälle, jos mieli vaikuttaa — —. Ja sitten — ja sitten" — hän lumosi Schulteissin valkeilla hampaillaan, — "alkaa Minkan historia, — elämä — elämä — elämä — Schulteiss. Hän ei rupea armoille, eikä mene naimisiin niinkuin — Thekla tuolla sahalla" —

Schulteiss ei tiennyt mitä hän oikein sanoisi; hän yritti varovaisesti…

"Tiedättehän te, ei ole ketään, joka siihen määrin kunnioittaisi ja arvostaisi suurta rohkeuttanne ja itsetuntoisuuttanne, tahi joka uskoisi teidän niin sanoakseni synnynnäiseen oikeuteenne itse saavuttaa harvinaista ja erinomaista… Te olette luonnon onnistunut luoma, joka voitte pakottaa kaikki ihailemaan… Mutta samoin kuin minä, huolimatta siitä vaarasta että väärin käsittäisitte vaikuttimeni, varotin teitä insinööri Varbergin petollista viehätystä vastaan… täytyy minun nytkin uskaltaa vedota syvään terveeseen vaistoonne varottaakseni, — varottaakseni — minun täytyy sanoa se, teitä jotenkin vähäpätöisen, vaikka itsestään hurmaantuneen runoilijan häikäiseviä kuvitelmia vastaan." — "Enkös arvannut, — enkös teistä huomannut, — siinä nyt kuultiin… Te olette niin kade, että se oikein rumentaa teitä." — "Sen herran erikoisala on kangastusten luominen", — intoili Schulteiss isoäänisesti. "Samoin kuin kaikki vähempilahjaiset runoilijaluonteet sekoittaa hänkin todellisuuden ja ihanteet, — olin vähällä sanoa, — hän syö ja juo ja pitää korkealle lentäviä puheita, mutta hänen runonsa, — ovat usein varsin keskinkertaista kyytipolskaa… Te olette ihanteellinen luonne, Minka. Teillä on se korkea lahja, että voitte antaa lumota itsenne sielun ihanuuteen — minä rukoilen — minä rukoilen teitä"… hän huusi —. "Oi Minka, — te jolla ihanuudessanne on todellisuus — joka itse olette runsasvärinen sykkivä runo, — mitä kaipaatte te niin vähäpätöisen henkilön henkisiä tuulentupia!"

"Hyi, Schulteiss, te katsotte ihan myrkkyviheriäisenä jokaista, joka vähänkin minua ymmärtää, — siihen muka ei ole oikeutta kellään muulla kuin teillä… Ja juuri nyt, kun minä niin suuresti tarvitsen tukea — kehotusta ja rohkeutta ja reippautta, — nyt… Sitä en koskaan anna anteeksi, — että juuri kun minä uskoin teistä niin paljon, — niin ette te kuitenkaan voinut pitää kurissa itsekästä pikkumaista kateuttanne vaan teidän piti sylkeä siihen runoon, jonka Finsland on minulle kirjoittanut —. Niin, se teissä nyt pistelee, — minun ei olisi pitänyt ensinkään näyttää sitä teille"… "Minka, — neiti Minka", — puhkesi Schulteiss valloilleen, — "antakaa minun vaikka vaan maata porraspäässänne kuin talonkoira! Minä nuolen teidän ystävienne kättä, — vaikka samalla tuntisin kuoleman kurkussani" — —

"Minusta aina on niin vaikeata, kun te käytätte itseänne tuolla tavalla, Schulteiss —. Sehän tekee minulle kerrassaan mahdottomaksi keskustella teidän kanssanne mistään… Mutta nyt täytyy minun rientää alas koettamaan kävelyhamettani —. Se on aivan uudenaikainen, sen saatte uskoa. Iltapäivällä saatte nähdä sen päälläni, kun se on valmis. — — Niin sitten tiedätte, miltä minä näytän, kun kävelen siellä kaupungissa", — hymyili Minka.