VIII.
Keskellä tulva-aikaa sai Lautta-Lassi paljon työtä. Milloin tuli kääsit, milloin jigi tai rillat, jotka oli vietävä yli, tai oli toisella rannalla huutamassa piirikuntalaisia — lauttauspäälliköitä — liikemiehiä — jopa suurin heistä kaikista, itse Jon Vaaler, joka hiljakkoin oli perustanut suuren höylyytehtaan. Välkkyvillä kuraisilla teillä pyörivät rattaat, niin että rapa räiski pyöristä. Pyörähdettiin portista pihaan pienelle ehtoopäivävistille tai iltabostonille. Maatapanon aikaan täytyi Lautta-Lassin lähteä jälleen ulos. Siellä niitä seisoi virran toisella puolen kaksittain, kolmittain luikkaamassa; usein hän ei saanut rauhaa kuin vasta kello yhden ja kahden aikaan yöllä.
Piirissä oli vilkas liike, — puuhaa säästöpankin yleisen kokouksen vuoksi, joka oli pidettävä lauvantaina kuudestoista päivä kesäkuuta. Ei ollut mikään salaisuus, että nyt täydellä todella aiottiin kukistaa vanha johtokunta. Etupäässä Kjelin vaikutuksesta oli parina kolmena viimeisenä vuonna yhä useampi ja useampi ruvennut niihin asioihin, joita uudet metsänkäyttötavat olivat tuoneet mukanaan, — panivat rahansa paperitehtaisiin, sahoihin, höylyytehtaihin… Joutuikin piirissä uusi aika jo käymään kovin kourin kiinni vanhaan. Ja yhteinen tunnussana oli, — että piti saada säästöpankissa luottoa ja sitten lainoja ja etuantirahoja.
Kjel pysyi tähän aikaan tunnollisesti poissa pitäjän bostoni- ja vistipöydistä. Hän kuljeskeli edes takaisin lauta- ja lankkupinojensa keskellä, jottei häntä syytettäisi agitatsioonista. Tuon tuostakin pysähtyivät ajoneuvot hänen ovensa eteen, — joku, joka toi tietoja äänistä, tahi joku, jonka mielestä juuri nyt oli sopiva tilaisuus pyytää todistusta maksukyvystään saadakseen kaupungista lainan. Eikä ollut Kjel kuuro tämmöisille pyynnöille, vaikka hän antoikin rukoilla itseään koko joukon. Paraiksi harmistunut valitus, että liikemiehelle oli kerrassaan mahdotonta saada lainaa piirin omasta säästöpankista, riitti hyvästi hänen taivuttamisekseen; tuommoinen todistus kävi yhdestä äänestä. Saattoihan myöskin tapahtua, että Kjel sopivalta mieheltä pyysi pientä vastapalvelusta johonkin paperiin, joka kovin äkkiarvaamatta oli tullut hänen niskoillen. Hän yleensä käytti esteettömästi kaikkien niiden asioivain nimiä, joiden rahaluotto piirin ulkopuolella riippui hänen suosituksistaan. "Yksinkertainen ja selvä asia", — saattoi hän sanoa sydämellisen arastelematta — "jos te autatte minua, niin autan minä teitä kaupungissa."
— — Kjel tallusteli konttorin ja lautapinojen väliä… Arkihuoneessa istui tohtori Stenvig tänäänkin, tapansa mukaan, ja piti esitelmää. Jos mikään sai Kjelin keskeyttämään vapaaehtoisen arestinsa ja käskemään mustan valjaisiin, niin ainakin se, kun nuori tohtori heiskale poikkesi taloon ja alkoi parantaa ihmiskuntaa kehdosta pitäen yhdessä Theklan kanssa. — Helkkari sitä hengen kehitystä… Thekla oli oikein hermostunut ja pahalla päällä odotuksesta, kun tohtori jonakin päivänä ei poikennutkaan heille meno- tahi paluumatkallaan… No jo vihdoin hän teki lähtöä… Ja Thekla tuli ulos hänen kanssaan — "Hyvästi — hyvästi", — haukotteli Kjel.
Kun kääsit olivat vierineet pois, niin lähti Thekla — merkillistä kyllä — nousemaan tohtorinmäkeä Elvsaetiin… Kjel astuskeli verkalleen perässä…
Kun he molemmat olivat tulleet arkihuoneeseen rouva Baarvigin luo ja Thekla oli asettunut mukavasti istumaan, niin hän alkoi: "Minulla on sinulle tänään eräs asia, rouva Bente, — tarkoitan, että seudun vaimot ja äidit yhteisesti kääntyisivät tohtori Stenvigin puoleen ja pyytäisivät häntä kunnan tuvassa pitämään esitelmän lasten hoidosta ja terveysopista. — Siinäkin asia, joka kaipaa reformia… Sen, joka kerran on syventynyt siihen, miten nurjaa pienten lasten hoito on, — se on nimittäin suoraan sanoen ihmisen murhaamista, — sen täytyy pitää nykyistä tilaa kerrassaan puolustamattomana. Tässäkin piirissä aljettakoon tehdä työtä yhteiskunnallisten parannusten eteen… Rouva Bente Baarvig, sitä nyt pyydän, kirjoittaa luonnollisesti ensimmäisenä nimen luetteloon, jotta asia saadaan oikein käyntiin." — "Anna nyt anteeksi, Thekla, — etkö tahdo riisua hattua päästäsi. — Mutta minulla on itselläni ollut lapsia, ja minulla on myös käsitys siitä, mitä mieltä mieheni on pitkällisen kokemuksensa nojalla, enkä voi sanoa, että juuri olen taipuvainen kaikkiin hra Stenvigin uusiin teorioihin, — ne kaikuvat minusta hieman kirjatuoreilta, ne nimittäin, jotka olen kuullut. — Huomaat kai sinä, etten minä ole oikea henkilö juuri tähän ryhtymään."
"Minun täytyy tunnustaa", alkoi Kjel, — "minun täytyy tunnustaa, — se veitikka… tohtori nimittäin. Minä oikein ällistyksellä katson kaikkea tätä… Niin, eikö se ole julkeata, — kerrassaan hävytöntä — että hän tahtoo tehdä piirissä itsensä hyväksi reklaamia virkaveljensä, — kilpailijansa talosta. Samahan olisi minun ja säästöpankin laita, — jos minä pyytäisin tirehtörin vaimoa kirjoittamaan nimensä listaan semmoisen kokouksen pitämiseksi, jossa pidettäisiin esitelmiä häntä vastaan? — Humbugia, reklaamia!… Hyi helvetti, — näethän sinä itse, Thekla"… "Kyllä, kyllä minä näen sahajauhoja, — ja sahajauhoja — ja paljaita sahajauhoja… mutta en sijaa ajan aatteelle" — puhkesi Theklasta kolkosti. — "Ei, ei, ei, kuuleppa nyt Thekla, — etkö sinä voi kuulla, — minähän vaan tarkoitan, että hän käyttää hyväkseen sinun harvinaista älyäsi korkeampiin harrastuksiin —. Niin, Thekla on suurenmoinen äiti… Ja jos minä rikastun, niin ei pidä sinulta puuttua varoja, millä vaikuttaa. Minua saat sinä Thekla sitten kiittää, etkä ketään muuta, siitä ettet jää aatteinesi tyhjään huoneeseen huokailemaan… Lauvantai-iltana kuudentenatoista päivänä olen minä varmasti säästöpankin tirehtöri"… Rouva Baarvig säpsähti — "Ihan varmasti, niin totta kuin elän, äiti. — Ja", — lausui hän liikutuksen valtaamana, kun lähti ulos huoneesta, — "kun sitä ei muuta ajattele, kuin rakentaa sinulle kultatuolia, Thekla, — kantaa sinua sillä, niin voisit sinä antaa vähän arvoa minunkin työlleni"…
Rouva Benten kasvoihin tuli melkein kova ilme ja hän pysäytti Theklan, joka solmi hattunsa nauhoja mennäkseen. "Kuules Thekla, — kun nyt kerran olet täällä, niin pyydän sinua vähän istahtamaan ja kuulemaan minua. — Vähän varotuksen tapaista… Mutta älä suinkaan pane sitä pahaksesi."
Thekla katsoi häneen ällistyneenä, puoleksi harmistuneena ja arvaavana.
"On asioita, joita mieluimmin pitää itsekseen ja jättää niin pitkään kuin suinkin. Mutta minä luulen, ettei ole ketään, joka voisi sanoa tämän sinulle niin suoraan kuin minä, joutumatta väärin ymmärretyksi. — Tarkoitan Stenvigiä." — "Enkös arvannut!" — "Tahdon sinulle suoraan sanoa, että olen huomannut niin monta ihmeellistä hymyä ja salaista kuiskausta, että minun mielestäni pitää kertoa siitä sinulle."
Thekla mittasi silmillään rouva Baarvigin pariin kertaan kiireestä kantapäähän, tutkivana ja hieman hämillään, että tuommoistako ja häneltä… "Minä en ensinkään välitä siitä, mitä ihmiset suvaitsevat minusta ajatella tahi puhua. Ystävyys, joka lepää niin monilla ja lujilla harrastuksilla, kuin minun ja Stenvigin, ei voi ottaa lukuun kylänlörpötyksiä… Jokainen henkinen väli miehen ja naisen välillä on väärinymmärrykselle altis — saatikka sitten —. Minä vielä sanon, rouva Bente, niin kauan kuin niin monet kehittymättömillä talonpoikaiskäsityksillä katsovat kaikkea, joka koskee kehittyneempää nykyajan elämää… Minä vaan en olisi odottanut kuulla sitä juuri tältä taholta." —"Niin, minä nyt olen sitä mieltä, että vaimon tulee miehensä ja itsensä vuoksi karttaa varjoakin." — "Sitä mieltä en ole minä. Ja jos Kjel on tämän toimeksi antanut, niin pyydän vaan, ettei asioihimme sekaannuta, — anteeksi, että olen näin suora." —
"Kjelillä ei ole mitään sen kanssa tekemistä, mitä nyt puhun, sen voin sinulle vakuuttaa. Mutta kun varotan sinua, niin tapahtuu se sen vuoksi, että minun mielestäni näillä talonpojillakin, joksi meitä kutsut, on oikeutensa." — "Mitä tarkoitat sinä, rouva Baarvig?" — "Sen kohta sanon. — Kun vaimon sydän ja ilo, hänen myötätuntonsa ja henkiset harrastuksensa eivät ole hänen miehensä, vaan jonkun toisen luona, niin tuntuu kaikista terveistä ihmisistä, että tässä jotain horjuu, — vaikka olisi kuinka vähän vivahdusta siihen, mitä jokapäiväisessä elämässä kutsutaan uskottomuudeksi. Pääasia on, että miestä petetään siinä, mikä on suhteen pääasia, sen ydin, — että hänelle jää paljas kuori. — Se se alkaa täällä tuntua, Thekla, — minäkin puhun suoraan."
"Eikö sitten minulla ole ihmisoikeuksia? — Näkeehän jokainen, kuinka harrastuksia vailla — kokonaan, käsitystä puuttuva — Kjel on kaikessa muussa paitsi kauppa-asioissa, — ja että hän minulle ei voi korvata mitään." — "Miksi otit hänet, Thekla, kun niin hyvin tiesit, ettei hänen ilonsa koskaan olisi sinun ilosi?" — "Älkäämme tunkeutuko olemassa olemisen ikuisen taistelun lakeihin, rouva Baarvig — —. Mutta tarkoitus on siis", — sanoi hän mahtipontisesta nyökäyttäen päätään, — "ettei minulle edes saa jäädä oikeutta henkisten harrastusteni viljelemiseen —. Minun pitää kuolla näihin sahajauhoihin — —. Mutta lausuakseni suoraan julki ajatukseni, — minä puolestani aion polkea jalkani alle kaikki nuo poroporvarilliset ennakkoluulot, — — enkä tunnusta mitään lakia — en mitään — paitsi oman vapaan itsetuntoni… Minun siis täytyy tyytyä siihen, että rouva Baarvig hylkää pyyntöni", hän sanoi ja lähti. — —
— — Ylhäällä keltaisessa salissa liehui jälleen tänä yönä kynttilä… Lopulta se jäi liikkumattomana seisomaan suuren maalatun pöydän kulmalle. Siitä pitäen kuin rouva Bente tänään oli ottanut puheeksi miniän suhteet, kuohui ja aaltoili hänessä levottomuus… Hän ei ollut voinut taistella virtaa vastaan, — ei hyvissä ajoissa. Laimentaa Kjelin pilviä pitävää innostumista Theklaan, vaikka hän oli nähnyt yhtä selvästi kuin nyt, kuinka huonosti he sopivat yhteen, minne sitä jouduttaisiin ja kuinka onnettomaksi tämä liitto välttämättä kävisi. Oli ikäänkuin Kjelin huimaava mielikuvitus olisi saanut jonkinlaisen omistamisvillin kaikkea kohtaan, joka vaan oli korkeammalla, kuin hän ylettyi, — olipa asia sitten ihanteellista taikka rahallista laatua… Poika parka, — hänen oma personallinen onnensa — se oli auttamattomasti pilattu. Hänellä oli edessään paljasta nujerrusta, jota yhä jatkuisi ja jatkuisi Theklan keinotekoisen teoriarakennuksen painon alla… Sen huimauksen — sen erehdyksen — hän saisi maksaa viimeiseen ropoon.
Mutta se toinen asia, joka huuti melkein vielä kovemmin kuin tämä, — joka oli väijynyt hänen päällään koko päivän yhä kasvavana, uhkaavana, kauheana perheonnettomuutena, — se oli Kjelin varma vakuutus, että hänestä tulisi säästöpankin tirehtöri. Se yllätti hänet kuin ukkosen jyräys. Hän näki… ne luvut, jotka nyt nousivat tuhansiin, nousisivat vastedes kymmeniin tuhansiin… paisuisivat kuin huimaava tulva sadoiksi tuhansiksi… Ja kukistus olisi mitattava aivan toisella mitalla: — ylinäkemätön meri velkaa, onnettomuutta ja häpeätä —. Baarvigin nimeä kirottaisiin, huudettaisiin yli koko maan — —. Hän seisoi kalpeana ja jäykkänä kynttilän edessä, huulet vavahtelivat tuon tuostakin, sen mukaan kuin hän puhui tahi vastasi itselleen. — —
Kjel sukelsi muistoon tuona leveäselkäisenä, reippaana poikana, joka oli ensimäinen suksilla ja painisilla ja joka niin nopeaan selvisi läksyistä lukematta niitä, mutta nyt kulki mielettömän vilkkaana ja osottaen omituisen voittavaa levollista paksua hyvänsuovaisuuden kuorta, ikäänkuin lihava siveellistä vesitautia sairastava… Ensimmäinen, jota hän petti — kesken kaikkia itsetietoisia kepposiaan — olihan itse. Hän upposi illusiooneihinsa, — ei uskaltanut ajatella muuta, kuin että hän nyt oli sillä suurella, leveällä tiellä, joka vei rikkauteen — ja että mitä tiellä oli esteitä, ne vain antoivat hänelle tilaisuutta ilolla ja tyytyväisyydellä osottaa hyvää päätään… Bente katsoi ja seurasi hänen kasvojaan, kuinka ne vuosien kuluessa olivat muuttuneet, — Kjel oli saanut tuon nopean, väjyvän, pohjalta pelokkaan vilahduksen silmäpieliin… Hän oli ennen yhtä mutkaton, lyhyt ja suora kuin Massi, — tyttönen, joka nyt makasi tuolla sisällä, nukkui ja uskoi niin levollisesti isään ja äitiin ja heihin kaikkiin — paitsi ei Bertheaan, — ja sitten aina kysyi Minkasta ja ihmetteli häntä — — Tämä pani itkemään verta — — Baarvig, Baarvig, Baarvig parka… Mutta se ei saanut tapahtua, että Kjel nyt saisi säästöpankinkin huijauksiinsa. Se ei saanut tapahtua, vaikka hänen sitten pitäisi huutaa, että poika oli vararikon partaalla… Siinä se oli onnettomuus ja turmio, että Kjel silloin sai vanhan Arne Bergersenin, jonka kaikki tiesivät varovaisuuden perikuvaksi, suostumaan tuohon metsäyhtiöönsä… Sen nimen avulla sai Kjel sitten kaikki muut asiaan sekaantumaan, niin että hän kerrassaan saattoi kohota suuren liikkeen johtajaksi ja toimeenpanijaksi, — ja sai aikaan kaikki nuo uudet ja kokemattomat yritykset.
Bentelle alkoi hämärtää jotain tuuman tapaista… Hän istui siinä, mietti ja punnitsi ja tuijotti kynttilän liekkiin, katsoi miten sula steariini paisui kukkuralle ja rupesi vuotamaan yli reunan —… Vanha varovainen Arne Bergersen oli ehdottomasti yksi niistä seudun parista, kolmesta, joiden ääni vaikuttaisi ratkaisevasti yleiskokouksessa. Jos hän ajaisi Bergersenin luoksi ja uskoisi hänelle, kuinka epätoivo hänet valtaisi, jos Kjel valittaisiin säästöpankin tirehtoriksi? — Entä millä perustuksella?… Hän ei sanoisi mitään perustetta — paitsi sen, että hän piti Kjeliä aivan sopimattomana tuohon toimeen, — että se kääntyisi hänelle suorastaan onnettomuudeksi.
"Ei auta muu, Kjel", — mutisi Bente jäykkänä, kivettyneen näköisenä… "Se on petosta —. Mutta minä olen suoraan sanoen äiti, jonka on pakko tappaa omat lapseni — —. Ja", — hän ojensi uhkaavana kättään, niin että varjo näkyi seinällä, — "ellen uskoisi, että jo olet vararikkoinen — että häpeä on tullut… niin juoksisin maantielle huutamaan, että poikaani Kjeliä, keinottelijaa, varokoon jokainen" — —
* * * * *
Berthea oli ennen joulua purkanut kihlauksensa tullivirkamies Valentinsenin kanssa ja oli nyt salakihloissa kauniin Schölbergin kanssa, joka oli kirjurina tuomarilla. Hän piti yleensä omia tuttavuuksiaan ja suhteitaan kodin seurustelupiirin ulkopuolella. Pitäjällä ei tapahtunut sitä, mikä ei olisi häntä huvittanut, — kihlauksia ja avioliittoja, ryöstöjä tai perheriitoja, ja hän oli hyvästi perehtynyt agitatsiooniin Kjelin puolesta ja häntä vastaan ynnä kaikkeen, mitä pitäjällä puhuttiin siitä asiasta. Anna Lundin kautta oli hän myöskin saanut paljon paremmat tiedot sekä Endrestä, joka paraillaan harjoitteli kuningas Learia, Hamletia ja suuria luonnerooleja, että Minkasta, kuin mitä näiden kirjeistä kotiin kävi ilmi… Minka kerrassaan hurmasi ne kaikki, — oli yhdessä Finslandin, runoilijain ja taiteilijain kanssa kaiket päivät, — milloin joku maalasi hänet, milloin joku hänelle kirjoitti runoja… Pitävät häntä niin mystillisen intresanttina, kirjoittaa Anna… Ja teaattereissa ja varieteissa he olivat alinomaa. Mutta siitä kaikesta ei heidän kirjeissään ollut hiiskaustakaan.
Ja Schulteiss kävi ja nuuski postin ja kaikki mitä Minka kirjoitti; ja hänen täytyi nyt alentua ottamaan Berthea uskotukseen…
"Nähkääs Berthea", sanoi hän salaperäisesti, — "sisarenne ei ole mikään negatiivinen maahan repivä personallisuus. Hän on jotain positiivista, — voimalähde —. Sointua ja virettä, runsautta ja tarmoa saa kaikki, mihin hän vaan maneetin tavoin koskee, — ehe, — sula vastakohta sahan rouva Theklalle — —. Ennen vetivät häntä muut, — nyt hän kohoo ja kehittää voimansa… Nyt hän nousee, ylenee synnynnäisen luonteensa kautta heidän ylitsensä… Nyt hän panee muiden voimat toimintaan, — soittelee niitä joka nappulasta kuin pianoa. — Hän ei enää antaudu kenellekään, — vaan inspireeraa, saa heidät vaan kaikki väräjämään, kehittymään täysiäänisiksi kunkin oman luonteensa mukaan — —. Se on hänen ylevä kutsumuksensa, minä tiedän sen, — kuullut sen häneltä itseltään… Mutta hän ei antaudu kenellekään, — se se on parasta — se on pääasia… Eikö totta, neiti Berthea", — kysyi hän äkkiä rukoilevana, — "mutta itse hän ei antaudu kenellekään, — ettekö usko tekin niin, — ettekö usko tekin niin?"… hän koetti arvata Berthean silmistä — "Siihen on hän liian ylevä", — lausui Schulteiss sitten ratkaisevasti ja kääntyi kantapäällään, —
* * * * *
Ei ollut enää kuin pari päivää yleiskokoukseen, joka piti pidettämän lauvantaina.
Tohtori Baarvig kieltämättä oli melko lailla jännityksessä, — hän oli tuntevinaan, että ilma oli täynnä kovaa sotaa… Tosin hän ei koskaan puuttunut senkaltaisiin asioihin, oli periaatteellisesti lääkäri eikä mitään muuta kuin lääkäri taloissa käydessään, — eikä muutoin kovin suuresti harrastanut uutisjuoruja. — Mutta hän olisi tehnyt sydämestään rosvojen pesän, — ellei hän tällä kertaa olisi ollut mukana… Eikä tosiaan ainoastaan Kjelin vuoksi. — Nuo vanhat peruukit olivat tosiaan kelpo sysäyksen tarpeessa, niin että puuteri tupsahtaisi… Kielsivät melkein kokonaan piirin säästörahat vasta raivatuilta liikeurilta, — pakottivat liikemiehiä lainaamaan muualta korkeampaa korkoa vastaan… Hän aikoi taipua siihen mielipiteeseen, että täällä kyllä kaivattiin Kjelin moista miestä kääntämään säästöpankin peräsimen toisaalle — —. Mutta se sikseen…
Hän teki Herra tiesi kuinka monennen kerran näinä päivinä lattialla käänteen pysähtyen tuohon samaan loppuajatukseen, kun Kjel tuli sisään kalpeana ja hätäisenä. Hän heittäytyi tuolille, jäi siihen äänettömänä istumaan ja tuijotti.
"Onko hullusti säästöpankin laita?" — kysyi tohtori terävästi.
Kjel istui mykkänä.
"Jaa-a, ei pidä liian helposti luottaa siihen, että kaikki onnistuu."
Kjel pudisti päätään, niin että tohtori ymmärsi arvaavansa turhaan… "En minä sano, että asiat ovat hyvinkään päin", — puhkesi Kjel puhumaan. — "Piru itse on päässyt irti… Kaikki järjestyksessä — ehdoton äänten enemmistö —. Se asia oli niin varma, että se oli niin sanoakseni taskussani aina tähän iltapäivään asti, jolloin sain tämän kirjeen. Arne Bergersen ei tahdo uudistaa, — ei tahdo ruveta enempiin sitoumuksiin metsäyhtiön edestä… Hän suorastaan asettaa tuolin ovemme eteen, vaatii suoritusta ja tahtoo päästä koko liikkeestä, peruuttaa takuunsa. Ja ellen nyt heti saa hänen sijaansa maksukykyistä nimeä, niin olemme lauvantaina velallisia, jotka emme ole täyttäneet sitoumuksiamme säästöpankkiin. Pankki on myöntänyt rahat sitä takuuta vastaan, — kaikkien meidän yhdentoista nimiä vastaan — Ja sitten, — hyvästi herra tirehtöri —. Ei kunnolla käy päinsä edes esittää minua siksi. Se on vasta halpamaista. Juuri edellisinä päivinä, niin ettei minulla olisi aikaa hankkia uutta nimeä… Niin häpeämättömästi suunniteltu, sillä hän kyllä tietää, että jos minä lähden matkaan värväämään uutta takaajaa, niin on siitä vaan seurauksena, että metsäyhtiön rahaluotto tulee keskustelun alaiseksi… Jos se olisi tapahtunut edes seuraavana päivänä, niin olisin siinä paikassa saanut vaikka kolme hänen sijaansa. Mutta juuri nyt" — — Kjel tuijotti synkkänä lattiaan.
"Eikä vaaraa ole minkäänlaista — — luotettavat ja hyvät asiat kaikin puolin… tulevana vuonna viidenkymmenen prosentin voitto, ja sekin niukasti laskien — Siinä seisovat takaajina yksi kaikkien ja kaikki yhden edestä, yksitoista miestä — —. Niin, mutta eihän tässä ole muuta neuvoa, täytyy luopua taistelusta, — vaikka se onkin raskasta", — huokasi hän… "Yksi yleiseen pitäjällä tunnettu nimi riittäisi — — Jos minulla vaan olisi se paperissa maanantaihin tai tiistaihin asti, niin sitten hän jälleen pääsisi siitä irti", — huudahti Kjel; — "mutta nyt — Niin niin, tappio on tappio — —. Täytyy lähteä, kaikesta huolimatta, heti matkaan uutta nimeä kerjäämään, — ja tirehtörin paikka saa mennä minun nokkani ohi —"
Iltahämärässä ei vähään aikaan vaihdettu sanaa, tohtori käveli edes takaisin ja jäi ikkunan luo seisomaan… "Niin, on se raskasta, Kjel, — minä myönnän sen."
Kjel otti taskustaan nenäliinan ja kuivasi silmiään, niisti nenäänsä…
"Kuules, Kjel", — sanoi tohtori matalalla äänellä, — "sinä et koskaan pidä minulle antamaasi sanaa." — "Tiedäthän sinä hyvästi, isä — että jos tiukka tulee, niin — Voisiko minun nimeni selvittää tämän asian?"
"Paljon vähempikin", — huudahti Kjel, — "kunhan vaan olisi nimi, joka pitäjällä tunnetaan". —
"Tahdotko antaa minulle pojan sanasi — ettet minua sekoita mihinkään — —. Annatko minulle rehellisen sanasi, että olen paperista vapaa maanantaina tai tiistaina — mieluimmin maanantaina, — niin saat siihen minun nimeni… Saat siihen nimeni, poikani — jotta pääset tirehtoriksi nyt, kun asia on sinulle niin paljon arvoinen."
Kjel niisti nenäänsä… "Koska sinä tarjoot sitä, isä… Siinä teet oikein kauniisti… Minä en unhota sitä koskaan!" — "Mutta älkäämme sanoko siitä äidille mitään — ei mitään äidille, Kjel… Hän, hän, hän, hän hermostuisi siitä liaksi — — Tuo tänne paperi, niin on se tehty — minä saattaisin ehkä ruveta katumaan", — sanoi hän hätäisesti.