Niobe: Nykyajan romaani

by Jonas Lie

X.

Thekla rouva nousi kiireesti mäkeä sateenvarjo pystyssä. Hän ei joutanut edes saamaan kalosseja eikä kappaa päältään etehisessä, vaan meni oikopäätä tohtorin huoneeseen. "Tahtoisin mielelläni puhua kanssasi, isä Baarvig", — sanoi hän kiihkeästi. — "Onko pikku Baardille tullut mikä?" Thekla pudisti päätään ja istahti sohvan kulmaan. Hänessä kuohui jotain, ja viipyi kotvasen, ennenkuin hän saattoi puhua.

"Minä tulen neuvottelemaan kanssasi. Olen maannut valveilla koko yön, — katsonut asiaa joka puolelta… ja nyt tahtoisin minä mielelläni tietää, mitä perhenäkökohdat sanovat… Minä tahdon tarkalleen tietää, kuinka pitkälle vaimon velvollisuuteni ulottuvat —, ihmisvelvollisuuksistani olen selvillä… Tässä on kysymyksenä, — kuinka pitkälle olen avioliiton kautta sitonut itseni." — "Mutta rakas Thekla, sinähän puhut, ikäänkuin sinun ja Kjelin väli olisi kylläkin huono." Thekla hymyili katkerasti ja nojasi päänsä taaksepäin sohvan selkämystää vastaan: "Eikö mitä, mitä siihen tulee — puhuakseni suoraan — niin oli pahinta se, että ensinkään menimme naimisiin." — "Minä pyydän sinua ensinnä miettimään, Thekla, onko oikein, että sekotat miehesi vanhempia suhteihinne. Että Kjel pitää sinusta heikkouteen saakka, sen tiedän, ja että sinä joka tapauksessa olet hänelle todellinen ystävä ja vilpitön, velvollisuuksillesi uskollinen vaimo, siitä olen myöskin vakuutettu. Pidän arvossa luonnettasi, Thekla."

Thekla hengitti syvään.

"Minun täytyy pyytää selitystä siltä ainoalta, jolle saatan uskoa itseni, nimittäin mieheni isältä. Minä kysyn ja kysyn vielä kerran, mikä on vaimon velvollisuus, ja kuinka pitkälle se ulottuu… Onko minun pakko asua, syödä, juoda, vaatettaa itseni, — yleensä ottaa osaa mieheni asioimisiin, kun olen varma, että hän liikkuu muiden rahoilla." — "Herra varjelkoon, Thekla, mitä sanot sinä" —. "Minä olen siitä varma" — "Tässä sinä varmaan erehdyt, Thekla", huomautti tohtori kylmästi. — "Sano, mihin perustat sinä väitteesi. Onko varmoja seikkoja, joista voit pitää kiinni?" — "Ne juuri olen tullut uskomaan sinulle… Palasin eilen odottamatta kotiin yhteiskunnalle hyödyllisiä kirjoja levittävän yhdistyksen haaraosastosta ja kuulin makuukamariini, kuinka Kjel huoneessaan puhui kiihkeästi ja koetti jotakuta rauhoittaa. Siellä puhuttiin, että viime Mustan metsän kauppa veisi kaikki kumoon ja vararikkoon. Ja silloin piti minun mielestäni kuunnella lähempää… Sillä Kjel ei tosiaan ollut kuvannut minulle asiaa siltä kannalta! Se vieras, joka oli hänen luonaan, oli metsäyhtiön osakkaita. Hän tuntui olevan kovin alakuloinen. Se suuri maa, jonka yhtiö viimeksi osti, olikin huomattu odottamattoman tyhjäksi hakatuksi, — kelvolliset puut oli hakattu pois vähää ennen, kuin omistajat saivat tyrkytetyksi kehnon metsänsä Kjelille ja hänen yhtiömiehilleen… Ja Kjel esitti senkaltaisia vastasyitä, että muka huono kauppa on korjattava hyvällä, — että yhtiön täytyy ruveta melkoisesti laajentamaan metsäkauppojaan. Yhtiön muka täytyy ennen kaikkea osottaa, ettei siltä lopu sahattava metsä… Konkurssin tekemiseen oli muka sitten kyllä aikaa — Ja nyt tahdon minä selvyyttä siitä, kuinka pitkälle vaimon velvollisuudet ulottuvat —"

Tohtorin kasvot olivat käyneet harmaiksi. "Näyttää siltä, että Kjelin on täytynyt rauhoittaa jotakuta säikähtynyttä osakasta — eikä se ole mikään helppo työ", lausui tohtori kylmästi —. "Kjel on koettanut hänelle vakuuttaa, että huono kauppa voidaan korjata paremmalla. — — Minun mielestäni on, Thekla, vaimon ehdoton velvollisuus olla puhumatta miehensä asioista, eikä hän saa liioitella niitä, — jos sattuisikin eteen vaikeuksia."

Thekla nyökkäsi päätä verkallisesti, katkerasti… "Minä nyt kerran olen mennyt kultavuoreen… Ymmärrän, minun tulee kärsiä seuraukset"… "Anteeksi, Thekla", — keskeytti tohtori äkkiä, — "että nyt pyydän sinua lähtemään, — minä — minä —" Tohtori tarttui tuoliin, ikäänkuin nojaa hakien. "Minun täytyy sanoa", — Thekla nousi ja veti syvään henkeä, — — "minä en lähde paremmin selvilläni, kuin olin tullessani, — edessäni on vielä sama pulma… No niin, pyydän sanomaan terveisiä, ettei poikasi vaimo tänään ollut sillä päällä, että hänen olisi tehnyt mieli arkihuoneeseen poiketa."

Kun hän oli lähtenyt, niin astui tohtori nopeaan ja kylmähikisenä edes takaisin lattian poikki. Äkkiä hän juoksi akkunan luo ja sysäsi sen auki — ja alkoi rajusti ylönantaa. Se oli heikkous, joka häntä vaivasi, kun hän tuli liian ankaraan mielenliikutukseen, eikä saanut helpotukseksi purkaa mieltään.

Kjeliä hakemaan!… Kjel nousi juuri kääseihin ajaakseen kokoukseen, joka äkkiä oli tullut metsäyhtiölle. Hän ei saattanut tulla Elvsaetiin ennenkuin neljän aikaan.

— — Tohtori istui vinossa pulpetin ääressä ja lepuutti kyynärpäätään. Hän oli vaipunut synkkiin mietteisiin eikä katsahtanut ylös, kun Kjel astui sisään.

"Noh, isä… Oletpa sinä vietävän ääneti… Joko tämä nyt jälleen merkitsee jotain?"… "Sinä voisit olla vähän suorempi minua kohtaan Kjel", — lausui tohtori hiljaisesti. — "Tuo viimeinen Mustanmetsän kauppa, eiköhän se ollut niin ja näin, en tahdo sanoa"… "Mistä olet sinä kuullut semmoisia, isä… Onko kukaan sanonut mitä?" — huudahti Kjel. — "Ei, — — mutta onhan minun tapani käydä siellä mökkilöissä, ja aina sitä jotain kuulee — tukinhakkaajilta" — "Höh, höh, — suoraan — suoraan sanoen… jos olisi sillä hyvä! — Mielelläni minä tunnustan, että vesi on vähissä, — perin vähissä nykyään. Minä tietysti kiellän sen vasten kasvoja, vaikka sattuisi kuka kysymään… Mutta meidän kesken — niin kyllä on asian laita, että Mustanmetsän kaupassa meitä petettiin, — petettiin hävyttömästi — suhdattomasti kerrassaan… Mutta niin hullusti eivät asiat kuitenkaan ole, kuin ensiksi ajattelin, — minä jo luulin, että se olisi ihan tyhjä sahapuista. — Mutta sitä se nyt ensinnäkään ei ole… Ja sitten, — jos vaan voimme odottaa muutamia vuosia, niin on metsä ennättänyt kasvaa ja asiat ovat taas hyvin päin. Koko juttu ei ole sen kummempi, kuin että meidän vaan täytyy odottaa — meidän täytyy voida pitää metsä niin kauan käsissämme… Tietysti se kysyy hiukan voimia; mutta onhan meitä monta miestä kestämään."

Tohtori istui ja tuijotti omissa mietteissään. Otsa oli rypyssä. "Kjel, — etkö sinä millään — millään tavalla voisi päästää minua tästä pyykistä", — pyysi hän tutunomaisesti. — "Se suorastaan tappaa minut… Minun täytyy, minun täytyy päästä siitä… Mitä, etkö luule, että voisit tehdä sen isäsi mieliksi, poikani. Onhan sinulla niin monta keinoa, kun sinä oikein rupeat. Enkähän minä ole niin kauhean paljon arvoinen — —. Keksi nyt, miten päästät minut tästä" — "Tämä on perin ikävä juttu"… Kjel alkoi kiivaanlaisesti astua edestakaisin. — "Käsitäthän sinä, isä, että jolleivät tosiaan asiat olisi olleet ahtaalla, niin olisin jo aikoja sitten hankkinut sinulle nimesi takaisin, enkä jättänyt sinua kiinni aina Juhannuksesta pitäen viime vuonna. — En minäkään jaksa kaikkea, — ja tuo petkutus, joka yllätti niin ilkeästi —. Semmoiset asiat vaikuttavat, että sitä tarvitsee monenkertaisesti aikaa kaikkeen… Ei ole, näetsen, yhtä helppoa vetää kuormaa mäen päälle, kuin istua selkään ja laskea alamäkeä, kun onni on myötäinen"…

"Kjel", — sanoi tohtori ja nousi äkkiä. — "Minä maksan, jos pääsen tästä, kaikki mitä voin kokoon saada, — kaksituhatta kruunua. Saat ne puhtaana rahana." — "Ikävätä, — hirveän ikävätä, — että tämä asia kävi näin —. Voisin vaikka antaa oman paitani ja myydä sen, jos se auttaisi". — "Arveletko sinä siis, ettet voi tehdä siihen mitään, Kjel, — nyt pian", — lausui tohtori rukoilevasti, — "etkö sittenkään, vaikka antaisin sinulle nuo kaksituhatta —?" — "Minä sekä voin, että teen sen, isä, kunhan vaan suot minulle aikaa! — Pitäähän minun tuhat tulimmaista saada käsiini joku kaikista niistä nimistä, jotka ovat käytettävinäni, — ainakin kun minulla on semmoista suopaa, kuin nuo kaksi tuhatta kruunua"…

"Ne saat, Kjel, aivan paikalla, kun vaan — kun vaan minä saan nimen." — "Sillä kaksi tuhatta kruunua on suopaa — ihan merkillistä suopaa näinä rahasta ahtaina aikoina"…

Kjel astui ja mietti ja katsoi lattiaan: — "Jopa luulen, että keksin oikean miehen, — suuressa arvossa pankissa — nyt vielä — erittäin kiitettävän täsmällisyytensä vuoksi — ja lisäksi minun kultaukseni vuoksi. Minä teen niinkuin ryssälle tehdään, kun häntä ajetaan tuleen, tykillä takaa ja rohkaisevilla sanoilla edestä päin —. Sikamaista, että sinun täytyy päästää niin paljon rahoja… Mutta ne otan minä omaksi velakseni, — sillä minähän se olin joka" — "Tähän pöytään saat sinä rahat, Kjel, — kun vaan saat nimen!" —

"Vietävän hullua, että tuossa sahassa on kiinni niin paljon rahoja… Se on liian halvasta vakuutettu, neljästäkymmenestä viidestä tuhannesta — paitsi lankkuja, joiden vakuutus vaihtelee. Jos ne rahat olisivat irti. Taikka ellei olisi niin mahdotonta saada lainoja semmoista vastaan, — minusta yhdellä iskulla tulisi toinen Kroisos, ostaisin Aaseralimetsän! Minulla on kirjallinen tarjoumus, että saan sen, kun lyön kolmekymmentä viisituhatta pöytään; loput kauppasummasta saisi maksaa vuosittain… Ja se metsä on siitä merkillinen, että se — tosiaan sekä minun että muiden silmillä nähtynä, — sisältää puutavaroita satojen tuhansien edestä, — se kun on seisonut melkein koskemattomana kolmekolmatta vuotta… Ja siihen on syynä se, että Mustalle metsälle kuuluu sekä uittoväylä että uitto-oikeus, niin että sieltä ei kannata hakata, — ellei, — huomaa se, — ellei omista molempia, Mustaa metsää ja Aaseralimetsää —. Silloin muuttuu kaikki. — — Nyt älyät, mihin minä tähtään. Ja kolmekymmentäviisituhatta, — kolmekymmentäviisituhatta —. Jospa tämä olisi ollut viime vuonna! Olisipa vaan ollut vaikka joulun edellä, niin olisin hankkinut ne niinkuin ei mitään. Pihlajanmarjat eivät vielä riipu sen korkeammalla, kuin että melkein ulotun niihin" —

"Kjel", — huomautti tohtori, kun pojan piti lähteä, — "varmaan ei olisi haitaksi, jos silloin tällöin antaisit Theklallekin hieman tietoa asioistasi. Vaimot alkavat niin helposti epäillä, kun he eivät ymmärrä jotakin, ja niin hän omin päin voi luulotella jos jotain. Minä en tarkoita, että sinun juuri pitää kääntää taskusi nurin joka kerta, kun hullulta näyttää… Mutta esimerkiksi nuo tuumasi Aaseralimetsästä, ne varmaan huvittaisivat — rohkaisisivat häntä. Varmaan hänkin on sangen suuressa jännityksessä puolestasi, siitä olen vakuutettu, — vaikka nämä ovatkin paljaita kauppa-asioita"…

* * * * *

Endre tuli eräänä päivänä aivan odottamatta kotiin — viipyäkseen siellä osan suvesta, niin hän sanoi. Hän oli juuri päässyt kiusallisista selityksistä isän luona konttorissa, tavannut hänet omituisen hiljaisena ja koko joukon ränstyneempänä entistään; — ajan kuluksi hän nyt astuskeli pitkin pihamaata seurassaan Massi, jolta hän kuulusteli kaikenlaista perheen asioista: — Arntista, joka haaveksi rautateitä ja harjoitti itseään teiden rakentamiseen, insinööritaitoon ja dynamiittiräjähdyksiin huvimajalehdossa, ja kuinka Schulteiss aikoi saada hänet kevääksi valmistumaan, niin että hän saattaisi suorittaa keskikoulukurssin ja sitten päästä johonkin teknilliseen kouluun, — Massi itse sanoi voivansa suorittaa sen jo tänä vuonna. — Massilla oli kiire; hänen täytyi päästä ulos oppimaan jotain, — niinikään johonkin teknilliseen laitokseen. Hän aikoi ruveta arkkitehdiksi, — piirustaa, keksiä ja laittaa rakennuksia, toisen toistaan kauniimman. Piirustaminen ja matematiikka olivat hänen vahvimmat puolensa. Hän tiesi jo, miten rakentaisi oman talonsa… Mutta kaikki riippui siitä, joutuisiko hän naimisiin vai eikö. — Ja se taas riippui siitä, löytäisikö hän jonkun, josta oikein, oikein paljon pitäisi. —

Endre pisti monokkelin silmäänsä: — "Samanlaisia kaikki, — joko sitten rakennatte tuulesta tai tiilestä, lopulta kuitenkin miesväki marssii sisään"… Ja miten oli oikeastaan Berthean laita, joka oli tänään lähtenyt Lystadiin huutokauppaan. Oliko hän kihloissa tuon kyläkeikarin ja huutokauppanotaarin Schölbergin kanssa, vai eikö hän ollut —. Vai oliko Massi pöllö, joka ei voinut tehdä selkoa niin sekavista asioista…

Nyt hän keksi Schulteissin, joka tuli eteisestä, huuti hänelle ja nosti hattuaan: "Tässä sitä taas ollaan perhekodissa — siinä moraalisessa navetassa, jossa sitä ruokitaan ja syötetään illusioonien rehulla —. Teurastettavaksi sitten maailman torilla — vai mitä?… Välistä sitä kaipaa virkistystä jokapäiväisestä taistelusta kilparadalla, — jossa sitä ei juuri näytä juosten kulkevan" — nyökkäsi hän astuessaan ylös portaita Schulteissin luo… "Ja sitten sitä jälleen ollaan siellä, missä kaikki on muurattua ja tilkittyä ja naulattua mielipiteitä myöden… Vai voiko ajatella pirullisempaa petosvärkkiä kuin tämmöinen visusti umpeen muurattu koti, jossa sitä voi käydä ja kuvitella vaikka mitä, ja kuitenkin saa ruokaa kolmasti päivässä ja yöksi vuoteensa. Sitä lähtee ulos maailmaan reppu täynnä uskoa", — sanoi hän umpimähkään, samalla kuin Bente rouva tuli sisään ja kahvitarjotin tuotiin hänen perässään.

"Minun mielestäni olisi hyvä, kun et siitä liian paljoa kadottaisi, Endre", — vastasi rouva Baarvig, — "reipas usko se kuitenkin pitää rohkeuden pystyssä." — "Enkös taas kuule vasaran lyöntejä… Mikä usko? — uskoko siihen, että maailmassa kaikki käy oikein ja rehellisesti!" — hymyili hän ilkkuen. — "Voipi kyllä tulla pettymyksiä; — mutta silloin on kuitenkin lopultakin jotain, joka kestää." — "Nauloja ja vasaroita! — Niin, kyllä me olemme sangen hurskaita — täällä huoneessa; — etenkin kun istumme viheriällä mättäällämme. Minä palaan kotiin kuin uitettu koira sen lapsuudenopetuksen vuoksi. Tuo kulumaton naiivisuus. Mutta se näkyy olevan tarpeen, se on yhä ja aina kodeissa uusittava, jotta eivät loppuisi semmoiset ihmiset, jotka mielellään antavat vetää itseään nenästä ja tulevat petetyiksi. Se on luonnon oma viisas järjestys, siltä näyttää." — "Minä en siedä tuommoista puhetta, Endre", — huudahti rouva Baarvig kiivaasti. — "Ei ei, äiti,—minä pidänkin suuni kiinni." — "Minunko olisi pitänyt toimittaa teille, lapset, siveellisesti likainen koti kasvaaksenne, sitäkö tarkoitat? Puhu suusi puhtaaksi, Endre." — "Eihän toki; mutta vähän vetoa ja halkeamia ja rakoja tämän maailman huonouteen, se ei olisi ollut haitaksi, — hiukan aikaisempia kokemuksia tuosta kultaisesta rehellisyydestä. Ei saa nylkeä — eikä pettää, — mutta kyllä tulla nyljetyksi ja petetyksi —. Mutta minä en tahdo rikkoa idylliä, äiti."

Endre heitti toisen säärensä ristiin polven yli ja alkoi hörppiä kahvia… "Miks'en esimerkiksi minä vielä ole päässyt esiintymään", — alkoi hän jälleen kiihkeänä. — "Juonia ja takateitä, imartelua ja nuolemista, kielimistä ja yksityisiä etuja… Olisin minäkin kotona oppinut panemaan käyntiin jonkun noista rattaista!… Muutoin, — vaikka olisi kaikupohjaa sekä Shakespeariin että Götheen, vaikka olisi kuinka syvä käsitys ja tunne, — mutta tuleepas vaan esimerkiksi joku, jolla on hyvä nenävarsi tahi karaktäärileuka tahi silmät, joissa valkuaiset hyvin mullistuvat — toisin sanoin: joka ei ole kulissi, se hylätään. Ja jos taas on kulissi, jos on tämmöinen hymy näytellä, _tuommoinen _ääni, mitä varistaa, tämmöinen irvistys, joka matkan päästä näyttää liikutukselta, se se — vaikka olisi kuinka tuhma ja tyhjä ja aivoton, — saa näytellä Shakespearea, se se saa näytellä Schilleriä —. Sillä hän on oikea mies — maailman silmissä! — Sillä hän on tyhjä, tyhjä kulissi… Semmoista on maailman oikeus."

"Tosiaan, hra Endre, — ulkokuoren ja hengen ikuinen taistelu", — vahvisti Schulteiss.

"Muutoin tiedän niin herttaisen hyvästi, miten heitä olisi käsiteltävä," jatkoi Endre. "Minä olen alkanut epäillä, että ehkä minä oikeastaan olenkin kriitikko… Tuskinpa sitä tuntisi tämmöistä sisällistä polttavaa harmia, ellei sen alla piilisi kutsumus. Maailma suuressa määrin kaipaa nähdä, mitä oikea kritiikki on. Ja asema kävisi kerrassaan niin siunatun edulliseksi, äiti, — niin hauskaksi, viihdykkääksi ja lihavaksi… Sen sijaan että sitä on yksi niitä, joita arvostellaan, - yksi objekteista, — sitä äkkiä olisi yksi niitä, jotka arvostelevat, jotka saavat viheltää tai paukuttaa käsiään, miten vain mieli tekee, ja murhata näyttelijäparan vain haukotuksella — —. Niin, ja mitäpä sitä muuta voikaan sanoa tuosta kaikesta, — koko koreudesta", — huudahti hän blaseeratusti, — "muuta kuin että tulee semmoinen halu kuolla… Elämä saa niin vähän arvoa… Jos olisi edes vähän noita kurjia kolikoita, — sitten kyllä kaikki luistaisi tässä rehellisessä maailmassa. Nota bene, jos yleensä voisitte tyydyttävällä tavalla selittää, Schulteiss, että todellakin maksaa vaivaa pitää tahtoa. Kiinalaiset sanovat, että elämä on liiaksi lyhyt, jotta kannattaisi säästää, kunnes rikastuu."

Schulteiss kavahti. Hän ei ollutkaan kuunnellut, vaan ainoastaan miettinyt yhtä asiaa, miten saisi kuulla jotain Minkasta.

"Mutta niin opetetut olemme me tähän 'hyvään maailmaan', jossa neron ja aatteen miesten täytyy kumarrella pölkkypäitä, että sellaiset ihmiset kuin me, Schulteiss, joilta idealisuuskuormamme on niin surkeasti pois petkutettu, vain kärsivät ja kärsivät, sen sijaan, että joskus rupeaisivat miettimään tuommoista pienoista dynamiittipatruunaa, jolla Arnt leikkii tuolla ulkona, — että meissä joskus syttyisi halu — värähdys — veren kuohahdus — ja pom, koko komeus lentäisi hiiteen. Minä vaan tarkoitan tuommoista pientä ajatusleikkiä, äiti… sitä käsittämätöntä seikkaa, että miksi me annamme niin suunnattoman suuren arvon moiselle surkealle, nurinkuriselle, tyhmälle ja iljettävälle olemiselle, niin että me oikein kynsin hampain siihen kiinni tarraamme, kun pikkunen näpäys patruunan nalliin kuittaisi kaikki — murtaisi portit — ehkä suuremmalle näyttämölle kuin tämä, joka alkaa tuntua niin tyynni ikävystyttävältä. Ylpeä henki viskaa — —" — "Ylpeä henki ei lörpöttele noin surkean raukkamaisesti, Endre", kivahti rouva Baarvig, — "anna anteeksi, että minä sen sanon; mutta jos maailmassa on ketään, jonka käteen minä pistäisin dynamiittipatruunia pelkäämättä muuta väärinkäytöstä kuin deklamoimista ja tyhjää puhetta, niin sinä se olet", — hän otti suuttuneena kahvitarjottimen ja meni.

"Herra Endre… suokaa anteeksi… Teidän neiti sisarenne" — Schulteiss kumartui häneen päin — "kuinka — uskallanko minä kysyä" — "Voin tuoda teille terveisiä häneltä, Schulteiss — terveisiä häneltä… Jaa — tjaa" — hän veti sitä pitkään — "uusia aloja… jotakin, joka on hänen omaansa. Olkoon tämä vaan meidän kesken, Schulteiss — mutta hiljakkoin hänet tavattiin vaipuneena hypnootilliseen uneen. Ei muistanut mitään jäljestäpäin. — Ihmeellistä… Hän on kuin värisevä hermosäie… joskus näkee hän itsensä ikäänkuin kahtena henkilönä… Hän on herättänyt siellä suurta huomiota… Kuiskaillaan, että Finsland on tehnyt hänestä oikein psykoloogisen tutkimuksen ja aikoo käyttää häntä päähenkilönä eräässä draamassa."

Schulteissin kasvot kirkastuivat samalla: — — "Sangen, — sangen intresanttia!… Runoilijan kylmän havainnon esineenä, tunkien vaan inspireeraavana sieluna hänen teoksiinsa. Mutta ei antaudu, — ei antaudu, — on vapaa voima, itsensä tunteva —. Tosiaankin, onpa se tulos!"…

* * * * *

Tohtori oli kotimatkalla sairaskäynneiltään. Hän oli matkustanut köyhien luona pitkiä vaivaloisia syrjäteitä pitkin ja istui nyt hämärässä taas kääseissään mukavasti pyörien pitkin leveää maantietä. Siitä oli aikoja, kun hän oli mielestään ollut näin reipas ja hyvissä voimissa — eikös hän ollut ratsastanut vanhalla kompastelevalla konilla kaksi penikulmaa metsiä ja kulkenut jalkaisin edes takaisin viimeisen mäkisen tiettömän neljänneksen, aivan niinkuin se ei olisi ollut kerrassaan mitään… Sitkeät, parikymmen-vuotisen jalat. Hän kohotti kätensä povitaskulle, jossa lompakko oli, ikäänkuin tunnustellen…

Sen liikkeen hän oli tehnyt vähän väliä siitä pitäen, kun Kjel aamupäivällä oli pysäyttänyt hänet sahan edustalla ja antanut hänelle paperin, — sen jossa Baard Baarvigin nimi oli ja joka oli tuottanut hänelle niin paljon tuskan hetkiä, hän ei mistään hinnasta tahtoisi niitä takaisin. — Hän tunsi itse, että hän oli tulemaisillaan vanhaksi sen vuoksi, — että hän olisi kuollut, ellei se vihdoinkin olisi selvinnyt. Mutta nyt se oli siellä hyvässä tallessa, — hän koetti taas väkisinkin povitaskuaan… Siinä Kjel teki kunnon työn. Tuntui siltä, kuin ei hänellä koko tällä ajalla olisi ollut oikein rauhaa ajatella, — hän oli kulkenut semmoisessa pelossa ja tuskassa, — ja kaiken kaikkiaan antanut kotona asiain luistaa omaa menoaan tuon yhden tähden vaan. Tuhat tulimmaista, kuinka hän nyt tervehtisi Benteä! Kääsit vierivät niin mukavasti keinuen saarnilinjaaleillaan. — Hänellä oli ollut liian kiire tänään — niin paljon kaikenlaista väkeä ja sairaita ja rasituksia, — ettei hän oikein voinut selvittää itselleen — käsittää, — nauttia tätä uutta oloaan — —. Ah niin, — hän huokasi jonkinmoisella tyytyväisyydellä, — oikein tuntuu, niinkuin sitä rupeaisi muuttumaan Baarvigiksi jälleen. Kotiasioihin pitää käydä kiinni voimakkaammalla kädellä. Viime aikoina on Minkan ja Berthean silmällä pito ollut löyhänlaista. On jo aika hiukan ajatella tulevaisuutta — —

Ja siellä Endre taas kuljeskelee kotonaan… Semmoista hermostunutta kivuloista itsensä tarkastamista, ajatus kiihoittunut ja oma merkillinen itse aina mielessä, — häntä ei kunnolla voi käyttää mihinkään… Asia on se, että hän ei kelpaa, — on mahdoton, heti kun vaan vaaditaan hiukankaan kestävää säännöllistä työtä. — Olisi tietysti pitänyt saada kuria jo kasvavana — — tahdon voiman täydellinen hajoaminen tai palaminen, kunnes toiminnan sijan vihdoin valtaa paljas kuvittelu, — ja jokainen työ käy hänelle sietämättömäksi. Sitten he saavat noita pyhiä mielijohteitaan, joita pitää palvella… tuntevat kutsumusta, — mutisi hän hetkisen kuluttua katkerasti. — Hittoko noista pitkistä, kärsivällisyyttä kysyvistä vuosista kirjan ääressä taikka lapion varressa ja auran kurjessa, ja kukapa hankkisi rakkoja kouriinsa kirvesvarresta, kun on paljon helpompaa seistä mäen päällä ja rehennellä ja puhua itsestään — omasta merkillisestä itsestään —.

… Tuntuu kuin olisi tuossa kaikessa jotain epänormaalia ja sumuista. Ehdottomasti aikakaudelle yleinen aivojen heikontuminen — joka puhkeaa kaikenlaisiksi hermotaudeiksi. Tekisi mieli olla nuori uudelleen ja käydä tuohon asiaan kiinni, — saada se oikein selville. Varmaankin seuraus siitä, että meidän yhden sukupolven eläessä on tehty niin suunnattoman paljon mullistavia keksintöjä ja havaintoja, — aivot eivät voi vastaanottaa ja sulattaa kaikkea… Seuraukset ovat jok'ainoasta niin laajat, muuttuvat niin suuressa määrin mahdollisuudet ja käsitykset, että vasta seuraava sukupolvi, taikka ehkä vasta sitä seuraava, joka on syntynyt tuon uuden sivistyksen aikana, voi sulattaa kaikki… Jos vaikka yht'äkkiä saisimme jokapäiväisen postikulun Marsiin, — niin emme siitä olisi ihmeissämme kuin puolen tuntia — viikossa siihen tottuisimme. Me emme jouda ajattelemaan noitten yhä uudistuvien aivosysäysten seurauksia… Kokonainen uusi kultuurikausi, joka kukistuu kuin vuorenrepeämä sukupolvien yli…

Tohtori ajoi ajamistaan ja hänen mielessään tuntui kuin tuulahdus nuoruuden kunnianhimosta siltä ajalta, jolloin oli kysymys siitä, valitsisiko hän yliopistotien, hänen ajatellessaan niitä tieteellisiä tehtäviä, jotka juuri nyt kutsuivat hänen tiedettään ensimäisille sijoille. Yksinäinen punaiselle tuikkiva tähti metsän latvoilta kangasti hänen ajatusjuoksuunsa… Siinähän oli, näkikö tien vierestä aidanseipäitä. Aina välistä huutivat vastaantulijat, hänen täytyi pysytellä varovasti tien sivussa, kun lankkukuorma natisten kulki kautta pimeän matkalla rautatielle. Hän tuli pitkälle hiekkakankaalle ja löi piiskalla. Ruuna tunsi matkan, jonka sen piti juosta tiukkaa ravia, isännän kärsivällisyyden oltua niin kauan koetuksella, ja vauhdilla juostavan jyrkän mäen pykälän, jolta tohtorinmäki alkoi näkyä. Ylhäällä harjulla hän näki valoja tuikkivan kotoa Elvsaetistä ja vaalean kuutamoisen hohteen alempaa sahalta.

… Ensi kerran vuoteen hän nyt taas saattoi ajaa sahan kautta ja hengittää kuin oikea ihminen — —. Sinulla ei ole mitään siinä, Baarvig, — ei mitään —, et ole antautunut minkäänlaiseen pyykkiin. Se ei koske minua koko juttu, — menestyköön tai menköön myttyyn —. Hm-m, en minä nyt juuri niinkään sano, — jos Kjel tekee kuperkeikan, niin — —. Hän on ainakin osottanut, että hän voi tehdä jotain isänsä hyväksi… Se on ehkä maksanut hänelle sekä lupauksia että sitoumuksia paitsi minun kahta tuhattani, — hän huomasi, että se kävi minun hengelleni. — — Poika parka, hän tuli ulos aamulla niin äkkiä ja levottomana, tietysti yhä papereita ja pulia… Ja Theklan silmät kotona alati vahtimassa. Hän on teoriioineen todellakin sangen sopimaton olemaan Kjelin kumppalina epävarmoissa oloissa…

Hevosen kaviot jymisivät sahan pienellä sillalla ja sahasta parafiinilamppujen valo häikäisevästi valaisi häntä ja hevosta —.

Hu-i!… jos sattuisi kipinä singahtamaan höylänlastuihin tuolla, niin että kaikki olisi ilmitulessa, niin poika olisi pelastettu… Jumala meitä varjelkoon… Tämä ajatus koski häneen äkkiä ilkeästi, hän suomi hevosta piiskalla, ja taas he mennä huristivat pimeyteen. Hevonen hiljensi vasta korkealla tohtorin mäessä —.