Niobe: Nykyajan romaani

by Jonas Lie

XI.

Se aate, jonka hyväksi Thekla niin innokkaasti työskenteli, oli — hän saattoi sen tyytyväisenä sanoa — herättänyt jonkunmoista huomiota. "Yhdistyksen parannettua lastenhoitoa varten" perustavassa kokouksessa oli ollut odottamattoman paljon väkeä — koko joukko nuoria rouvia ynnä muuta, niin että penkit olivat olleet täpösen täynnä äidillistä asianharrastusta. Tohtori Stenvigin suosiollisesti alustettua kysymyksen seurasi innokas ja lämmin keskustelu, jonka kestäessä lausuttiin kylläkin kiivaita ja tuimia mielipiteitä. Ei tohtorin tunnettu auktoriteettikaan tällä alalla voinut estää vastakkaisia näkökantoja esiin tuomasta ja pelkäämättä niistä väittelemästä. Keskustelua oli kestänyt runsaasti kaksi tuntia ja kolmekymmentäviisi minuuttia siihen luettuna myöskin äänestys, jossa kovan ottelun perästä päätettiin neljällätoista äänellä yhdeksää vastaan, että yhdistys perustettaisiin tohtori Stenvigin esittämien ja Theklan innokkaasti puolustamien periaatteiden pohjalle.

Siinä mielentilassa, että nyt oli ollut oikea päätaistelu vanhettuneita näkökantoja ja ennakkoluuloja vastaan, — silmät vielä palaen ajatustenvaihdon ja repliikkien kiihkosta ja veri kuumana voitosta Thekla rouva istui kotimatkalla reessä Stenvigin vieressä, joka oli ottanut saattaakseen hänet kokouksesta tohtori Baarvigille, mistä rouvan piti hakea pikku Baardinsa. Tunnollisimmalla tarkkuudella hän tohtorin tuomioon vedoten kohta kohdalta johti keskustelun muistoon, missä hän mahdollisesti olisi erehtynyt puolustaessaan tohtorin aatteita. Stenvigin huomio oli kiintynyt tuohon lämpimään, kiivaaseen, häntä niin mielittelevään ajatuksenvaihtoon. Ohjakset retkottivat höllänä ja hevonen ponnisteli vaivalla tohtorin mäelle päin. "Jaa, nyt me siis olemme voittaneet ensimmäisen varsinaisen voittomme periaatteittemme hyväksi", — sanoi Stenvig, lämpimästi puristaen Theklan hansikkaallista oikeaa kättä; — "älkää antako sen jäädä viimeiseksi, Thekla rouva!"

Thekla rouva vavahti; — juhlahohde hävisi äkkiä hänen kasvoiltaan ja sen sijaan tuli jotain epäröivää.

"Minun mielestäni ei löydy mitään ihanampaa kuin henkinen sopusointu, Stenvig… Ja siitä syystä juuri henkiset siteet" — "sitovat lujimmat ystävyyssuhteet", — jatkoi tohtori innokkaasti.

Thekla rouvan kasvoihin tuli päättävä ilme. Hän katsoi mustilla terävillä silmillään suoraan häneen —: "Meillä on omat tapamme ja uskallamme puhua omaa kieltämme, — sanoa suoraan ajatuksemme toisillemme, Stenvig! Ja minä ainakin kaipaan täydellistä selvitystä. Te tiedätte hyvin kyllä, millainen minun laitani on — että minä, — minä sen tunnustan suoraan, — että minä olen hairahtunut avioelämään sellaisen miehen kanssa, jonka mielestä kaikki prinsiipit — korkeammat pyrinnöt — ovat tyhjää tuulen pieksemistä, — ja joka yhtä hyvin voisi kuulua vallan toiseen elementtiin kuin siihen, jota minä voin hengittää. Te tiedätte, että minä olen hänelle antanut tyydyttävät selitykseni, — että minun toivoni toivottomuudessa on ollut vaan se, että saisin pikku Baardini pelastetuksi tuosta elävänä hautauksesta. Ja te ymmärrätte hengenheimolaisen tarpeen saada selvitystä ja varmuutta, — selvitystä ja varmuutta teidän ajatuksistanne ja aikeistanne — sen varalta että minä riistäytyisin vapaaksi. Minä sanon teille suoraan, että teistä se riippuu, voinko minä itselleni ja pojalleni puolustaa sitä, että katkaisen siteet — —. Minä en häpeä kysyä, — minä taistelen vapauteni, henkisen elämäni puolesta" — —.

Tohtori Stenvig tuijotti ilmaan punakellervä huuliparta syviin ajatuksiin myhistettynä… "Tosiaankin, rouva" — alotti hän tarkkaan, selvään tapaansa, — "yksi elämäni suuria persoonallisia epäilyksiä on juuri se, onko henki-ihmisellä ylipäänsä oikeutta antautua sellaiseen vapautta sitovaan suhteeseen, kuin avioliitto on… ellei häntä siihen niin sanoakseni ole pakottanut, viehättänyt vastustamattomin valtavin intohimo, koska ainoa puolustus voi olla se, että me nolens volens painumme takaisin luonnontilaan." Hän laski kätensä ystävällisellä luottamuksella Theklan kädelle: — "Minua säälittää sanomattomasti teidän onneton asemanne… ja, vastatakseni teidän avosydämisyyteenne ja suoruuteenne samalla luottamuksella — minä en kiellä, että persoonallisella viehätyksellä on ollut suuri, sangen suuri merkityksensä, ja että tulevaisuus teidän rinnallanne kyllä voisi vahvistaa tuon tunteen siihen määrään, että — — mutta tuommoiselle nuoruuden hurmaukselle, joka aivan sekoittaa mielen ja järjen, sille oikeastaan on ollut hyvin vähän sijaa meidän suhteessamme, joka etupäässä on kehittänyt ja selvittänyt sekä vahvistanut molemmanpuolista kantaamme elämän kysymyksissä. Minusta ainakin asemamme on vielä liian epäselvä…"

"Te olette… hei ruuna" — seurasi piiskan sivallus, — "ystäväni ja henkinen taistelutoverini, — suhde, jonka minä toivon vahvistuvan ja käyvän yhä herttaisemmaksi, jota kauvemmin työskentelemme yhdessä… hei ruuna, — tässä Elvsaetin mutkassa tosiaan on liukasta vaaraksi asti"…

— Thekla rouva oli noussut reestä ja astunut sisälle appivanhempien luo. Niukin naukin tervehdittyään ja pari kertaa kärsimättömänä äännähdettyään pyh, pyh, kuuman tähden, sai hän vihdoin karvalakin ja illerin nahkalla reunustetun kallisarvoisen turkkinsa yltään ja heittäytyi sohvannurkkaan, josta hän pahalla tuulella ja harvapuheisena katseli ympärilleen. Massi työnsi jakkaran hänelle, mutta katsoi häneen samassa hämmästyneenä ja epävarmana, sillä hänestä näytti melkein siltä, kuin Thekla olisi potkaissut sitä.

"No kälyseni" — alkoi Endre — "onko ehkä tappelu menetetty, — saavatko lullut edelleenkin soutaa vanhoilla jalaksillaan tässä uppiniskaisessa maakunnassa?" — "Ei, se on voitettu, — jos sinä ehkä tahdot olla niin hyvä ja surettaa äitiäsikin sillä tiedolla; minä en mielelläni tahdo tuoda murhetta taloon. Ja nyt pitää kaataa itseensä suklaata, vaikka täällä ennestään on niin kuuma!" — puhkui hän ja avasi ylimmät napit. "Minä näin äitisi menevän sitä laittamaan. Mahtaa olla Berthean talousviikko nyt, koska rouva Baarvigin täytyy itse tehdä kaikki… Missä hän on tänään? — onko jonkunlainen huvitilaisuus, jonne sopi paeta… Tosiaankin voisi kysyä, mitä tämä nuori neitonen aikoo. Hänen intressinsä näyttävät olevan hyvin moninaisia… Onko hän pikiintynyt… hiukan kihloissa herra huutokauppaaja Scholbergin kanssa — vaiko sen pikkuisen ylioppilas paran kanssa, joka pappilassa on. Sangen kevyttä! Berthea voi helposti antaa naamalleen sekä vikkelän huutokauppailmeen, että hurskaan hiljaisen papillisen…"—"Minä ihailen todellakin lempeätä kieltäsi, Thekla. Etkö sinä esimerkiksi voisi kertoa hiukan enemmän tuosta kuuluisasta tänään pidetystä kokouksesta — minä himoitsen tietoja taistelusta — olen vallan kuolemakseni utelias".

Thekla ei suvainnut vastata hänelle sanaakaan.

"No anna pahat tuulet mennä… Minä lupaan refereerata asian parhaimmalla, kauneimmalla ja elegantimmalla tavalla sanomalehdessä — tärkeänä tapahtumana, ajan merkkinä täältä ylämaasta. — Älä turhia! Anna vain tulla, niin kyllä minä sitten keitän siitä sopivan sopan. Minä harjoittelen tähän aikaan sanomalehti-tekniikkaa, — valmistaudun" — "Suo anteeksi, Endre; — mutta maailmassa on niin paljon tuulen pieksemistä jo ennestään. Ja tässä on jotain, jota sinä kaikista vähimmin voit käsittää — nimittäin tosi tointa. Niin, ajatteles tosiaan, me emme tahdo, että meistä edeltäkäsin huudetaan, ennenkuin olemme todella jotain aikaan saaneet… Sinusta se varmaan näyttää nurinpäiseltä maailmanjärjestykseltä, Endre", — lopetti hän armottoman pisteliäästi. — "Ei, mutta johan sinä olet vallan kuin sahan terä; oikein sanoo risp, rasp" — virkkoi Endre, vilaisten häntä pikaa monoklinsa läpi. — "Luulisi melkein, että tämä on maininkia jostakin kotimyrskystä." — "Eihän toki, tiedäthän, että siellä kaikki on tyyntä ja rauhaisaa… Viimeinen asia, joka ei mitään merkitse — Kjelille näet se ei milloinkaan merkitse mitään, — on se, että yksi hänen liikekumppaneistaan on juuri tekemäisillään konkurssin. Mutta se nyt näyttää vaan vallan onnen potkaukselta, niin minä ainakin ymmärsin hänen selityksensä"…

* * * * *

Rouva Baarvig seisoi Theklan mentyä keltaisen salin ikkunassa Elvsaetissä. Raskas, lämmin sade vihmoi ikkunata sumuisena päivänä, ja harjujen valkoisilla rinteillä musteni lumella viidakko suojasta pitkiin juoviin. Se ehkä ennusti kevättä, aikaista kevättä tänä vuonna… Talvi oli ollut niin päättömän pitkä, — ja tänään hän tunsi sellaista kaipausta kerran taas nähdä hiukan aurinkoa, hiukan paljasta märkää maata kohta, ja vihreätä ruohoa terällä.

Siitä oli nyt kaksikymmentäkaksi vuotta kulunut, kun he tulivat tänne Elvsaetiin, hän ja Baarvig… Hän muisti aina lehmukset ja niiden takana pienet ikkunan ruudut ja viheriäisen eteisoven, jonka päällä oli lehviä heidän sisään astuessaan. Hän oli itse istuttanut puistokujan. Koko puutarhan hän oli istuttanut, hedelmäpuut ja marjapensaat ja parsalavat. Ja haavat huvilakunnaalla, jotka olivat kasvaneet niin suuriksi, että ne peittivät osan virran puolen näköalasta. Nyt oli niin kauvan kestänyt pimeyttä, jäätä ja lunta, — ollut niin synkkää ja raskasta… Niinhän se oli joka talvi… Ja keväisin Elvsaet taas virkosi vaaleana ja vihantana ja harjulla puhkesivat silmut ja linnut visertelivät ja kaikki kotieläimet päästettiin ulos —.

Mutta tänä vuonna — —?

Tuntui siltä, kuin ääni hänen sisässään olisi huutanut valoa, yhtä ainoata auringon sädettä, — vilahdusta tuosta kirkkaasta, kimaltelevasta keväthohteesta, joka ikäänkuin loi niin liian räikeä tä loistoa kaikkien ruutujen ja aukkojen läpi, — hän ottaisi sen vastaan silmiä siristämättä: Niitä oli kestänyt niin liian kauan noita mustia öitä. Hän rupesi melkein luulemaan itseään aaveeksi, joka kummitteli täällä keltaisessa salissa…

Tuo synkkä keinojen puute ja alituinen huoli lasten tähden… Minkan tähden, josta hän ei tietänyt, kuinka hänen laitansa oli, ja Berthean tähden, josta hän tiesi liiankin hyvin, — — ja kaiken yli raskaana, synkän häilyvänä uhkauksena — Kjel!… Hänen alati kiihkeät kasvonsa, hänen levoton olentonsa ja koko tuo liioitteleva tapa, äänekäs puhe ja varma kehuminen, — hän näki kuin veden läpi sen takaa poikansa hikisen toivottomuuden. Voi kuinka hän ymmärsi Kjelin kamalan hirtehishuumorin, niin että hänen polvensa vapisivat ja hän luuli onnettomuuden tapahtuvan ehkä jo huomenna taikka samalla viikolla… Joulusta lähtien hän oli yhtä mittaa vain mennyt ja tullut — hevosella ja rautatiellä pitkin maakuntaa ja pääkaupunkiin — kaikki yhtä huumausta ja kortti-iltoja ja kuin viimeistä päivää elämistä… Tahtoiko hän paeta omia tuskiaan, vai luuliko hän pettävänsä muita — nyt kun kaikkialla huhuttiin, että metsäyhtiön luotto oli sortumaisillaan. Kuinka hän saikaan kaikki venymään ja venymään…

Hän oli aivan varma siitä, että Kjel nyt tavalla tai toisella liikkui säästöpankin rahoilla, — että hän näkisi Kjelin kalpeana vapisevana varkaana ja petturina edessään, jos hän huutaisi hänelle syytöksen vasten silmiä. Ja oliko Baarvig sokea — Ajatukset menivät joskus niin sekaisin, — hän ei tuskassaan oikein tietänyt, mitä hän uskalsi toivoa… eikö se olisi parempi, että häviö ja vararikko tulisi jo kohta, kun hän ja Baarvig vielä olivat täysissä voimissa ja ehkä petos ja vaillinki vielä rajoitetut. Hänet toisin ajoin valtasi raivo, voittamaton halu sekaantua asioihin ja näyttää, paljastaa — —

Porstuan ovi aukeni äkkiä ja tohtori nousi portaita tavallista kiireemmin, päällyssaappaat vielä jalassa. Hänellä oli matka-apteekkilaukku kädessä, hän pisti sen rohtokaappiin: "Ole Maagestad paraillaan luovuttaa omaisuuttansa velkojilleen, hän — on Kjelin metsäyhtiötovereita"…

Bente vavahti; hän näki äkkiä koko korttituvan sortuvan.

"Ymmärräthän, Bente, että tämä on vaarallinen aukko, reikä hänen laskuihinsa… enemmän kuin huolestuttavaa. Luotto huononee — ja Kjelin yksin täytyy pitää koossa kaikki… Minä pelkään, että sinä olit oikeassa Bente… hänellä oli, näetkös, oikeastaan liian pieni pääoma alottaa" — "Niin, sitähän minä juuri olen pelännyt, että hän liian paljon laajensi asioitaan, Baarvig." — "Taivas ties, miten tämä loppuu", — äänsi tohtori synkästi. "Ja paitsi näitä vasta-alkavia liikemiehiä vaan vihollisia, ihmisiä, jotka tahtovat hänen tuhoaan… Minä sanon sen sulle, Bente, — tästä voi tulla äkki loppu jonakin päivänä. Minua ihmetyttää, ettet sinä sitä huomaa… Eihän Kjel voi ottaa rahaa taivaastakaan… Hän matkusti kaupunkiin tänä aamuna." — "Taivaasta, — ei… mutta minä luulen, että kyllä hän keinon keksii — tälläkin kertaa, Baarvig."

Tohtori seisoi kaapin lasiovien välissä. Yht'äkkiä hän epätoivoisella liikkeellä pyyhkäsi tukan niskasta pystyyn: "Eihän hän nyt vaan Ameriikkaankaan aikone paeta, — ja jättää koko häpeän tänne meidän niskoillemme."

Tuo ajatus koski Benteen, — tähän saakka hän oli aina ajatellut
Kjeliä vangin puvussa.

"Hyvä ystävä, älähän nyt kiihota itseäsi kaikenlaisilla omilla keksimilläsi epäluuloilla. — Ei, ei, Baarvig, en minä ollenkaan tarkoita, etteikö meidän siltä pitäisi olla valmiina, etteikö meidän pitäisi aikoinamme tottua näkemään asemaa semmoisena, miksi se voi muodostua, — ajattelemaan pahintakin, ettemme sitten joudu vallan ymmälle, jos jotain tapahtuu… Kjelillähän on semmoinen kyky keksiä keinoja… Ja kun hänellä on säästöpankki melkein käsissään", — alkoi Bente rouva varovasti, "niin voisihan ajatella kiusauksia — joku epäsäännöllisyys…" "Aivan niin, ajatellaan vaan yksin tein oikein tuomiopäivää… Ikäänkuin Kjel kulkisi pankin rahat taskussa. Ikäänkuin ei olisikaan johtokuntaa ja kassanhoitajata — päällekkäin viisi miestä — se on, neljä paitsi Kjeliä, — jotka niitä valvovat. Sinä tarkoitat, että siellä voi näpistellä samoin kuin täällä kotona ruokakaapissa. Minäpä sanon sinulle, että se on kerrassaan mahdotonta. Ellei kassakaappia murreta, taikka ellei kassanhoitaja karkaa —. Ja kyllä meidän sentään täytyy hiukan miettiä, ennenkuin päätämme, että Kjel on murtovaras… Mutta niinhän se on, — päästäppäs pelko naisen mielikuvitukseen, niin näet, — hysteria valmis, — ei mitään rajoja liioittelemisella… Sinä olet käynyt liian hermostuneeksi, Bente, viime aikoina. Täytyy todellakin karttaa, ettei sinua säikäytä. Ja minä kun yllätän sinun raukan tällaisilla puheilla, enkä ajattele, kuinka paljon sinä voit kestää… Eikä nyt lopulta kuitenkaan ole tapahtunut sen kummempaa, kuin että tuo velikulta on tehnyt konkurssin" —

… "Mutta Thekla, Thekla — Kjelhän voi saada tästä oikein suurlöylytyksen. Etkö sinä voisi mennä hänen luokseen, Bente, koettaaksesi tyynnyttää häntä"…

* * * * *

Tohtori oli kovin ärtyisä näihin aikoihin. Hänen mielensä kuohahti vähimmästäkin syystä. Hänen mielialansa oli semmoinen, että Endre nykäsi kaulustaan ja vannoi matkustavansa pois heti. Näytti siltä, kuin häntä muka ei olisi siedetty talossa nyt, kun hän valmistautui sanomalehtimieheksi… Ja Berthea pakeni aina toisesta ovesta, kun isä astui sisään toisesta. Hän ikäänkuin väistyi isän ilmanpainoa toiseen päähän rakennusta… aina peläten, että joku ukkospilvi uhkasi… että hänet kutsuttaisiin konttoriin ja vaadittaisiin suora ja rehellinen vastaus jonkun käsittämättömän juorupuheen johdosta. Hänellä oli monta tuskan hetkeä miettiessään, olisiko se sitä taikka sitä ja mitenkä hän kekseliäimmin siitä selviäisi. Ehkä se koski hänen matkaansa Schölbergin kanssa Jörstadin tanssiaisiin, kun kotona luultiin hänen olevan lukkarilla vierailemassa… taikka noita nimettömiä kirjeitä, joita hän oli kirjoittanut herra Jakobsenille tämän hentusta… taikka — —

Bentelle tohtori sanoi sänkykamarissa, loppumattomiin mietittyään ja pohdittuaan Kjelin asemaa: "Etkö sinä huomaa, että minä etsin sitä, mitä sinä näet, — minä kiusaan itseäni, niin että henki menee. Sinä et koskaan ole ollut tyhmä, Bente, — et ole milloinkaan erehtynyt. — En tosiaankaan ymmärrä sinua. — — Ja nyt tuo säästöpankki. Niitä on luonteita, jotka ovat syntymästään saakka epäluuloisia. — Niin, kuinka se juolahti sinun mieleesi…"

— — Tohtorin kääsit rämisivät ja töyssyivät illalla maantiellä ravassa ja kuopissa. Nedrebygdiin oli ilmaantunut kurkkumätää. Hiekkakankaalla tuli häntä vastaan Kjel, joka täyttä karkua ajoi asemalle. Tohtorin ruumiin läpi kävi vavahdus ja kuuma, kun Kjel, huulet tiukkoina, äkkiä koetti seisauttaa ruoskittua hevostaan…

"Pitää kiirehtiä kaupunkiin iltajunassa, isä, — oletko kuullut, joko juna on viheltänyt — — täytyy olla siellä huomis-aamuna varhain… Pankki, näetkös" — huusi hän, lyöden hevosta, ja oli jo pitkän matkan päässä. — Pankki… kaikui tohtorin korvissa kuin hätähuuto, pyörien räminän kadotessa kankaalle. Tohtorin silmiä haristi. Vatsahermot tietysti, jotka aina kapinoivat sopimattomaan aikaan. Hän otti nahkatakin päästään, vilvotellakseen hiukan otsaansa…

Hei, hevonen… läiskis… pitihän joutua ajoissa kurkkumätää potevan lapsen luo…

* * * * *

Ilta oli jo myöhäinen, kun tohtori ajoi takasin Nedrebygdistä. Hän ei vielä varmaan tietänyt, oliko se kurkkumätää; mutta oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin erottaakseen sairaan muista ja estääkseen tartuntaa leviämästä. Hän oli ajaa röykytellyt huonoa kylätietä talon rengin taluttaessa hevosta suitsista ja lyhdyllä valaistessa tietä, ja vielä koettanut renginkin mieleen teroittaa neuvojensa ja määräyksiensä tärkeyttä. Kuu ei paistanut tähän aikaan yöstä, — oli pilkkosen pimeä, niin että juuri ja juuri erotti ohjakset ja silloin tällöin puolisulan lumisohjon hohdetta. Hän ei voinut toivoa pääsevänsä kotiin ennen kello yhtä. Se oli hänestä tuntunut oikeen helpoitukselta, kun hänellä oli kiire, — ajatuksissa tuo mahdollinen kulkutauti ja mitä olisi tehtävä, että se saataisiin heti alkuunsa tukehtumaan, virkailmoitukset ja varokeinot.

Nyt kun hän oli yksin, oli laittanut kaulahuivin paikoilleen ja kuuli hevosen kavioiden tasaisen kapseen pimeässä, kenkäin kilahduksen silloin tällöin, — nyt hän taas yht'äkkiä näki mielessään Kjelin jännitetyt, kiihkeät kasvot… Hän oli nähnyt niissä kauhun, — lukenut niissä jotain sen tapaista, että meni syteen tai saveen… Ja tuohon yhteen hän aina palasi, — säästöpankkiin ja sen kiusaukseen… Tuo yhä kasvava pelko, jonka hän koetti poistaa, mutta joka yhä palasi ja kävi yhä todennäköisemmäksi. Kjelin vahva usko, että kyllä hän vaikeudet voittaa — hänen sangviinisuutensa… Ja — niin kovassa pulassa — vainottuna — ehkä olemassa olo joka päivä mielessään… Eihän hän olisi ihminen — — Tirehtörin maksumääräys vaan — — pieni lainanmyöntövallan väärinkäyttö… — "Oh, oh, hoo!" — Hän voihki ja kumartui eteenpäin… "Oh, oh, hoo!"… Ja jos Kjel joutuisi häviöön — — Se ajatus oli ennen tuntunut hänestä niin kammottavan musertavalta. Mutta mitä se olisi ollut, — tavallinen vararikko — jommoista tapahtuu kaikkialla kauppamaailmassa ahtaina aikoina… Hänen olisi täytynyt luopua talostaan ja asemastaan ja hakea joku pienoinen toimi, josta olisi voinut elää — —. Se nyt ei olisi ketään tappanut — — Mutta tämä…

Tohtori tuijotti yhä kasvavalla kauhulla mustaan seinään… todistettu petollisesti hoitaneen hänelle uskottua pankkia… kiinniotettu, vangittu… tuomittu vankeuteen — Ja me, — vangin isä, vangin äiti, vangin sisar ja veli, vaimo ja lapsi —

Hän puri hammastaan ja pui nyrkkiään.

Poika parka, poika parka… Eikä muuta tarvittaisi kuin nuo kolmekymmentäviisituhatta hän olisi pelastettu — ei olisikaan vanki — eikä — Ptruu ptruu… Tohtori seisautti hevosen ja jäi istumaan… Se pelastaisi kaiken… Niin se… Hän huohotti jalkapeitteen yli kumartuneena —

Mitä tyhjää… Olenko minä järjiltäni! Mitä hittoa koni seisoo keskellä tietä.

— Etkö lähde — hän löi piiskalla. Ei muuta kuin ne kolmekymmentäviisituhatta —. Hän näytti niin rasittuneelta, Kjel… Vankeus ei ole leikin asiata — —. Pikku Baard mieron tielle…

Pimeästä alkoi kuulua sahakosken kohina, ja se sekaantui hänen ajatuksiinsa…

Ja Kjel, joka on käynyt niin varmana ja tyynenä ja suosittuna heidän keskellään… Ja nyt — keinottelija — suurhuijari — myllynkivi, joka vetää kaikki muutkin pohjaan, — petturi, väärentäjä. Säästöpankki hänen jäljiltään ammottava, uhkaava tyhjyys… Mitä helkkaria minä tällä sikarilla aioin —. Kääsit pyörivät eteenpäin kiivasta kyytiä, ja tohtori joskus raivoissaan äkkiä pidätti hevosen ja sitten taas löi piiskalla.

Hetkisen kuluttua vauhti tasaantui, se oli nopeata tiukkaa ravia. Sahasillalla hevonen kulki hitaammin tapansa mukaan… Äkkiä vilahti höylänlastujen seasta fosforin näköinen valo kahdesta ohimennessä raapaistusta tulitikusta… Tohtori veti pari savua sytytetystä sikarista. Soo?… Hän kääntyi ja tuijotti sinnepäin, jonne hän oli heittänyt tulitikut… Mitä tyhjää — — Se jääköön tuulen ja höylänlastujen asiaksi. Ruuna juoksi tavallisella innollaan kotiinpäin.

En minä oikeastaan tiedä kuka sitä itkisi, — jos onnettomuus tapahtuisi, — mutisi hän mäellä… Vakuutusyhtiö — pankki — semmoiset abstraktiset olennot, joilla ei ole verta suonissaan… joilla ei ole Baarvigia eikä Benteä, jotka voisivat väännellä käsiään ja kuolla häpeästä ja surusta — ei mitään pientä Massia, jonka täytyisi salata, että hänen veljensä on vanki… Mitä tyhjää… houreita, mielikuvituksia… Olenko minä järjiltäni?… Sikarin, jonka hän oli purrut poikki, hän sylkäisi suustaan Elvsaetin aidan luona.

Hän huusi renkiä, joka tuli hevosta ottamaan, — pyysi lyhtyä ja kynttilää. Hänen piti mennä pieneen desinfektsiooni-huoneesen puhdistumaan kurkkumädän tarttuma-aineista.

Hän seisoi karboolin sekaisessa ilmassa ja peseytyi… Jos jotain tapahtuisi… ajatteli hän äkkiä kauhulla…

Niin, — jos jotain tapahtuisi, — niin onhan Kjel kaupungissa —

No, eikös piru vieköön minulta ole tänä iltana ruuvit löyhtyneet — vallanhan minussa on kuume… Viisastelen tässä, niinkuin olisin pahin —. Kaksi kovan onnen tulitikkua, jotka… hän puhalsi pois koko ajatuksen. Se mahtoi koskea minuun liian paljon, että tapasin Kjelin…

* * * * *

Tohtori heräsi ikäänkuin reväistynä raskaasta, levottomasta unesta, sillä ikkunasta näkyi hohde, valo… Hän säikähti äkkiä. Hiki alkoi valua. Hän ei kohottanut päätään tyynyltä… makasi vaan ja katsoi rullakartiiniin… Tietysti kuu — — mielikuvituksien jatkoa — — ihan on mennyt veriin… Kuu, joka — — Hän makasi ja katseli… Yht'äkkiä pimeni, niin ettei kartiinia enää näkynyt, sitten leimahti valo taas — epäsäännöllisesti — — Hulluutta — tietysti kuu, joka on noussut — Hän tunsi vastustamatonta halua nousta ylös ja mennä keltaiseen saliin katsomaan; mutta ei uskaltanut — —

Hän istui sängyssä pystyssä. — Puhuisiko Bentelle… Ei… Kuuluisihan sieltä jotain — jonkinlaista huutoa ja melua, jos jotain olisi tapahtunut. Hän alkoi hiljaa ja epäillen pukea alusvaatteitaan ja sukkia päälleen. Se tuntui lohdutukselta sillä hetkellä —

"Mikä hätänä, Baarvig?" — kysyi Bente.

Tohtori sai samalla takaisin koko tarmonsa, — hän hypähti pystyyn ja juoksi keltaiseen saliin.

"Hyvä Jumala, mikä omituinen valo hohtaa ovesta — punertava valo seinällä!" huudahti Bente, joka samassa hypähti ylös ja veti tulitikulla valkean.

Tohtori seisoi vähän aikaa ikkunan luona, ennenkuin hän vastasi… "Näyttää tosiaankin siltä kuin tuli olisi päässyt irti tuolla alhaalla" — sanoi hän väkinäisesti ja käheästi —. "Ehkä vaan nokivalkea — —. Näethän, ettei se loista niin paljoa, — tuskin yhtään — nyt" —

Samalla valo siellä alhaalla leimahti äkkinäiseksi rajuksi punertavaksi purkaukseksi ja paksu tupruava liekkien sekainen savu ponnahti ilmaan, valaisten kirkkaasti tutun virran ja siinä uiskentelevat jäälohkareet, ja nimismiehen talon huoneineen. Tohtorin suu avautui ikäänkuin huutoon, mutta sulkeutui jälleen. Hän hengitti vaivaloisesti.

"Meidän täytyy pukeutua, Bente, — joutua alas — lähettää hevonen ja renki" —

"Herra meitä varjelkoon, Baarvig, — näetkö sinä!" huuti Bente.

Tohtori seisoi mykkänä. Tähän saakka oli hän haparoinut epäröivässä pelossa. Kellertävä, kirkas valo levisi puoleksi paljaan lumisohjoisen maan yli. Työväen rakennuksista juoksi ihmisiä ja pitkin tietä riensi väkeä ja hevosia joka taholta. Äkkiä valkea ikäänkuin sammui, savupatsas kävi pikimustaksi ja maisema vallan pimeäksi — ainoastaan kuu —

"He saavat sen sammumaan. He sammuttavat sen!" ankkasi tohtori äkkiä hurjalla toivolla —. Sahan ruisku on käymässä… He ovat päässeet tulen herroiksi… Siellä on kyllä väkeä… Mutta äkkiä leimahtivat liekit korkealle, — yhä korkeammalle taivaalle — ikäänkuin nuoleva kieli pimeässä ja tiheä kipinäsade syntyi sahajauhoista ja höylänlastuista.

Tohtori hengitti lyhyeen, ikäänkuin ilma olisi polttanut hänen suussaan, kääntyi epätoivoisella liikkeellä, melkein kuin olisi tahtonut työntää pois tuon näyn… Lankkupinot… ei, ei epäilystäkään… tuli oli päässyt niihin — —

Sänkykamarissa käveli Bente epätoivoisena pitkin lattiata huokaillen ja vaikeroiden… "Jumalani — Jumalani — synnistä rikokseen"… "Onni ettei Kjel ole kotona tänä yönä" — sanoi tohtori levollisesti. — "Hän matkusti kaupunkiin iltajunassa" — "Onko se totta? — Baarvig — Baarvig!" Bente tarttui suonenvedon tapaisesti häneen… "Ja minä kun saatoin epäillä häntä." — "Bente, — ole vaiti, ole vaiti, kuuletko. — Tahdotko tulla mukaan, vai etkö" — —

— Alhaalla sahalla tohtori juoksi paitahiasillaan lankkukasojen välissä ja niitten päällä johtaen sammutustyötä, ruiskun käydessä ja vesisuihkun suhistessa voimatonna ylivoimaisessa hehku- ja tulimeressä. Hänen hikinen muotonsa häämötti joskus esiin savun ja kipinöiden alta lankku- ja lautapinojen välistä, hänen tähystäessä uusia keinoja. Hän viipyi siellä, kunnes pinot rupesivat rutisten ja räiskyen romahtamaan alas ja tuli pakotti hänet lähtemään. Ja kun pelastustyö oli lakannut jossakin kohden, koetti hän itsepintaisesti jatkaa sitä telineiden välissä kapeissa solissa, kunnes työväki tukahduttavassa kuumuudessa kieltäytyi tottelemasta huutaen, että eihän tässä nyt ollut ihmishengestä kysymys. Aamun sarastaessa, savun vyöryessä paksuna ja harmaana pitkin virtaa, nähtiin tohtorin vielä, vaatteet rikki revittyinä ja kärventyneinä, tekevän toivotonta työtään, koettaessaan pelastaa edes viimeisen pienen osan lautavarastosta…