XII.
Oli ollut, kuten Kjel sanoi, suloinen kevät ja viileä, vilkas kesä. Hän oli istunut arkitakissaan päivänkatteen alla verannalla ja lihonut. Luotto kukoisti, hän oli taas järkähtämättömän itsevaltias säästöpankissa, suoritti käteisellä asian — ja kaikki nuo kuiskaukset ja huhut olivat taas hiipineet hiirenreikiin sen jälkeen kun hänen tulipalossa hävinnyt omaisuutensa oli arvosteltu niin äärettömän korkealle, — kaikkiaan lautavaraston kanssa lähemmä kahdeksaankymmeneen tuhanteen kruunuun. Hänellä oli ollut kuusi kuukautta aikaa ja vapautta matkustuksiin ja vekselien järjestämiseen, — oli voinut hiukan levähtää ja hoitaa mukavuuttaan, jonka hän niin hyvin tarvitsi. Hiukan vaan täytyi pitää silmällä sahaa, jota rakennettiin uudelleen.
Tämä vuosi oli ollut hänelle suotuisa monella tavalla. Näytti siltä, kuin Theklakin olisi käynyt hiukan sävyisemmäksi ja tyynemmäksi, ei ainoastaan sen puolesta, ettei hän nyt yhtenään vaatinut häntä tekemään tiliä ja selvyyttä, vaan tuo innokas tohtori Stenvigin ihaileminenkin oli laimentunut, niin ettei Kjelin tarvinnut nähdä tohtoria salissaan enempää kuin kerran viikossa.
Ensi kuussa piti puuhan taas alkaa, nimien hankkimisen, korkojen maksun ja vekselien uudistamisen. Hän oli hyvin varustettu nyt — hiukan vaivaa vekselistä yhtäällä, hiukan houkuttelemista ja pelottelemista toisaalla — sadetakki ja matkasaappaat päälle taas. Mutta suurin osa olikin niin viisaasti järjestetty, että hänellä vaan oli syksykausi selvitettävänä.
— Alhaalla sahalla, jossa rakennettiin ja sahattiin ja naulattiin ja veistettiin, nähtiin Endre tavallisella aamupäiväkävelyllään, kunnes sikari oli loppuun poltettu ja sopi poiketa Kjelin luo saamaan vähän virvotuksia ja uusi havanna.
… "Eikö totta, Shulteiss", — selitti hän, kohdatessaan Schulteissin tiellä, — "Thekla rouva ajattelee neliskulmaisesti. Mutta maailma onkin pyöreä, siinä kulkee linjat sekä sikin sokin että kimurrellen kuin käärmeet, — ja ajatukset muodostuvat hiukan samaan tapaan… Hän on kuin pähkinä pihdit, jotka aukeavat ja sulkeutuvat ja musertavat joko — taikka; mutta maailman pähkinät eivät milloinkaan sovi niihin… Aivan mahdoton käsittämään demoonillista huumoria… ylipäänsä ei ole humoristinen… avoin vain kapakalalle —. Kun sanomalehdet — niin on tosiaan tapahtunut tänä kesänä, kieltäytyvät ottamasta vastaan minun kirjoituksiani — yksimielinen komplotti, näettekös, sillä ne uhkasivat särkeä koko meidän poroporvarikritiikkimme, — niin minulla on yksi keino vielä, — revolverini sitä hetkeä varten, jolloin minun tulee valita."
"Näettekös, Schulteiss, minä tutkin erityisesti koskea tuolla alhaalla… Varsinkin yhtä kohtaa, — tuota syvää kiertävää pyörrettä juuri kosken mutkan alapuolella… Minä olen koettanut heittää siihen lastuja ja puun kappaletta. Nyt minä katselen tukkeja, jotka syöksyvät siihen. Ne sukeltavat siihen aivan upoksiin ja tulevat esiin vasta runsaan minuutin kuluttua… Ymmärrättekö minun ajatuskulkuni, — tuommoinen lumivalkea pyörre, kuohuva kuin samppanja — — siinä voisi oikein nautinnolla lopettaa elämänsä. Minä tuijotan siihen, — ja aina pyörii oma ruumiini mielessäni, — hattu uiskentelee alas virtaa… ja minuutin perästä sen omistaja pulpahtaa siitä korkealle hengetönnä kuin tukki — kaikki lopussa, mennyttä, — hälvennyt elämän virtaan"…
Schulteiss vastasi hajamielisenä täsmälliseen kohteliaasen tapaansa, — kuunteli, eikä kuunnellut, — oli kokonaan omissa mietteissään — … Ei muuta kuin tämä viikko enää siihen päivään, jolloin hänen molemmat oppilaansa, Arnt ja Massi, lähtisivät teknilliseen oppilaitokseen — ja hän itse poistuisi Elvsaetistä — ja kaikesta, jonka tähden hän oli elänyt nämä monet omituiset vuodet… Minka oli puolikasvuinen tyttö, kun hän tuli sinne, — ja nyt hän oli lähtemäisillään valloitusretkelleen maailmaan…
Hän muisteli, missä paikassa he olivat siitä ja siitä keskustelleet… missä hänen jalkansa oli ollut… kuinka hänellä, siihen aikaan kun Minka vielä oli alaikäinen, oli ollut etuoikeus tuntikausia työntää vauhtia keinulle. Hän johti mieleensä Minkan raikkaan naurun, hänen nuoren hennon olentonsa, hänen itsensä hiki hatussa ja jalat ilmaa halkaisten eteenpäin ojennettuina työntäessä keinua, ja kuinka tyttö aina tahtoi kiitää vielä hiukan korkeammalle — ja vieläkin hiukan…
Porstuassa hän seisahtui vallan vaipuneena mietteihinsä, — piti silmällä keltaisen salin ovea — odotti, — nyt tuli Minka… vetäytyi arkana pois, kun joku lähestyi, taikka katsoi idioottimaisesti ylös… Hän kuunteli…kuuli Minkan askeleet portaissa… Yksi lauta oli hiukan irroillaan, — kuinka se narisi joskus ja ilmaisi siten tulijan… hänen askeleensa niin eri lailla henkisesti kuvasivat hänen olentoaan kuin kenenkään toisen… Ja kun hänen vartalonsa hänen ylöstullessaan ikäänkuin peitti valon, joka helottavana loisti ikkunasta porstuaan…
Hän saattoi istua pianon takana silmät ummessa ja niska nojautuneena nuottihyllyyn aina siihen saakka, kunnes Berthea taikka Massi tuli soittamaan, silloin hän kavahti ylös, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire tai hän olisi unohtanut jotain. Itseensä käpertyneenä hän vaipui ajatuksiinsa ulko-oven portailla, oikaisi vartalonsa äkkiä ja loi ympärilleen intohimoisen katseen… Tämä oli hänen henkistä omaisuuttaan, — hänen maaperäänsä: penkki, jolla Minka niin sanomattoman monella tavalla ja vaihtelevan kauniina oli istunut… portaat, joiden päälle Minka oli astunut — — Hänen pitkät ohuet valkoiset sormensa tarttuivat kaiteesen, ikäänkuin hän olisi tahtonut vastustaa jotakin virtaa, joka uhkasi viedä hänet pois… Ee-i — ei, — hä-än ei antaisi poistaa itseään näiltä portailta kauemmaksi, kuin että hänen kätensä voisi milloin tahansa niihin tarttua, kun Minka kerran tulisi —
Hänelle oli tarjottu paikka uuden tuomarin luona… Oho, oho, — häntä eivät olosuhteet niinkään pois riistäisi. Hän oli jo aikoja sitten tehnyt suunnitelmansa, — oli hankkinut tilaisuuden perustaa koulun kasvavalle nuorisolle nimismiehen talossa. Ei ollut muuta kuin lehto ja huvihuonekunnas ja kappaleen matkaa kangasta — kun hän tahtoi nähdä Minkan — —
* * * * *
Arntin matka-arkku oli tuotu hänen huoneeseensa — ja Massin Massin huoneeseen. Ne seisoivat kannet auki ja uusia vaatteita oli ladottu niiden viereen tuolille aina sitä myöden, kuin niitä saatiin valmiiksi silitetyiksi ja merkityiksi. Hento Bente rouva juoksi keveästi ylös rappuja, milloin merkityitä liinavaatteita käsivarrellaan toiselle, milloin toiselle pino nenäliinoja, — ylös ja alas portaita ja molempia teitä. Pieninkin valmis kapine antoi aihetta uuteen juoksuun. Ja itse hän käänsi ne kokoon ja asetti arkkuun. Bente rouva puuhasi koko sielullaan lasten matkaa. Hän puheli Arntin kanssa ja kuunteli kesken kiirettään hänen innokkaita kertomuksiaan rautatiestä Andivuorten yli ja sen kamalia nousuja — yksi neljällekymmenelle ja yksi kolmellekymmenelle — Arntin seuratessa hänen perässään rappusia ylös ja alas —. Hän jutteli Massin kanssa, joka oli "niin harmistunut ja kyllästynyt kaikkiin Endren lörpötyksiin" — puheli suoraan ja tuttavallisesti Massille, ikäänkuin häntä nyt kerrankin ymmärrettäisiin.
Ja Schulteissin vaatteitahan nyt myöskin piti tarkastaa ja laittaa kuntoon. Oli perjantai, — viimeinen iltapäivä ennen hänen lähtöään. Bente rouva oli hänen kamarissaan ja antoi hänelle luvut laskien pestyt ja silitetyt liinavaatteet, joiden oikean määrän Schulteiss yhtämittaa kumarrellen ja vastaanottaen tunnusti.
"Viimeisen kerran siis pidän huolta teidän vaatteistanne, Schulteiss", sanoi Bente rouva. — "Suokaa anteeksi, — sallikaa minun vaieta… Kun minä en tässä paikassa voi löytää oikeita sanoja lausuakseni julki teidän unohtumattoman hyvyytenne"…
Hän katsoi kiusaantuneen onnettomana Benteen.
"Kun on eletty osa elämästä niin lähekkäin kuin me, Schulteiss, ja on sekä otettu että annettu, niin sitä tietää niin hyvin, että kummallakin on kiittämistä." —
"Te olette jakaneet monta huolta minun kanssani koko tällä ajalla", — sanoi rouva hetken vaiti oltuaan… "Minä tulen sitä myös kaipaamaan, — monen monta tutunomaista sanaa"… "Se on ollut osa minun köyhästä ilostani — minun todellinen…" puhkesi Schulteiss taistellen liikutustaan vastaan… "Te ymmärrätte jokaista niin hyvin, — se se on niin tyynnyttävää… Ja — ja", — Bente huokasi, — "sitä on niin paljon huolia, Schulteiss… Baarvigin laita ei näy paranevan… Tuntuu ikäänkuin itse voimia jokin kalvaisi, — hän näyttää riutumistaan riutuvan… Eikö hän teidän mielestänne, Schulteiss, huonone huononemistaan ja ole niin laihtunut?… Minä pelkään, että hän on sairaampi, kuin hän tahtoo tunnustaa, — sai vamman keväällä tulipalossa… Ah, — se tuntuisi niin helpolta, jos hän kerrankin vielä kiivastuisi ja suuttuisi kuten ennen —. Hän on niin omituisen väliäpitämätön kaikesta. Tuntuu aivan siltä, kuin häntä kiusaisi, kun minä puhun hänelle lapsista —"
… "Ja nyt nämä kaksi nuorinta, joita pitää puuhata lähtöön" — Bente rouva istuutui vaatteet sylissään, — "tuntuu siltä, kuin Baarvig ei paljoa välittäisi niistäkään… Ja minä joka — olkoon se nyt sanottu onnellisena hetkenä — toivon heistä niin paljon, — olen heidän puolestaan huolettomampi"…
"Tietysti, rouva, — molemmat keskinkertaista etevämmät ja molemmat uutteria luonteita."
"Rakas Schulteiss, te olette antaneet heille parhainta, mitä opettaja voi antaa, — henkevän kasvatuksen. Te olette monessa suhteessa harvinainen, nerokas opettaja, semmoinen, jota oppilaat kiittävät koko elämänsä. Mutta — minä sanoisin mielelläni jotain; — minusta näyttää siltä, kuin elämän toiveet ja vaatimukset niin helposti joutuisivat harhaan kaikkien noiden hengensaavutuksien ja ajan suurten näköalain avaamain mahdollisuuksien vuoksi. Katsokaa vaan Endreä… Arntia ja Massia minä sitävastoin olen koettanut pysyttää tiukkaan todellisuudessa, — olen ollut heille tutunomainen, — en ole heiltä salannut meidän jokapäiväisiä kotihuoliamme ja vaikeuksiamme, sitä mitä sanotaan suruiksi, joista muka lapsia pitää varjella; — he tietävät varsin hyvin, mikä vaivaa sekä veljiä että sisaria" — —
"H-m, — neiti Minkaan nähden, rouva, sallikaa minun — suokaa anteeksi —; mutta minä uskon todellakin, että hän toteuttaa suurimmatkin toiveemme" — "Täällä on niin paljon tulevaisuutta ilmassa, Schulteiss, että nuorukaisen, jonka pää aina vaan tapailee niitä pilviä, täytyy huumaantua. Mutta todellisuus on ahdas ja kilpailu suuri, se työntää pois kaikki heikot ja leväperäiset… Ei minun viisauteni, vaan elämäni tuska sen minut on opettanut tämän näkemään. Minä tuulinkin, ettei tarvitsisi muuta kuin hypätä tuohon kaikkeen." — "Sangen sattuvasti sanottu, rouva", — nielaisi Schulteiss — "Mutta neiti Minkan suhteen minä tahtoisin"… "Tietysti Schulteiss. Mutta, näettekös — myöskin Minka… Ajan henki vaatii että jokaisen pitää olla jotain — ja se on hyvä se. Mutta niin moni tahtoo sitten olla nero ja luulee, että hänellä on tuulta siivissä. — Ja siten he kaikki joutuvat, niin löyhälle pohjalle ja käyvät onnettomiksi. — Minun suuri toivoni on — ja siinä niin mielelläni soisin teidän minua kannattavan, Schulteiss, — että hän pian lentää nuo siivet itsestään irti. Sillä — ettekö te ole samaa mieltä siinä — hänen pitäisi, pitäisi päästä ulos koettamaan illusionejaan; ne ovat hänelle menneet liian syvälle veriin." — "Rouva, sallikaa minun, — niin henkiselle luonteelle kuin Minkan on tuota tulvaavaa uutta aikaa pidettävä salattujen voimien irroittamisena… Ja todellakin — tässä jos missään lienee syytä antaa tavattoman kyvyn, kuten historiakin näyttää, murtaa uusia uria"… "Schulteiss… Schulteiss parka"… rouva puhui itsekseen, mennessään alas portaita… "järki vallan sekaisin, kun tulee Minkasta puhe"…
* * * * *
Koko illan oli kestänyt puuhaa, kunnes iltasen aika tuli. Massi istui matka-arkullaan, joka juuri oli pantu lukkoon poisvietäväksi seuraavana aamuna…
— "Niin, nyt minulla on kuusi hyvää omaatuntoa mukanani, äiti"… Massi rupesi laskemaan ja pyyhkäisi aina vastakkain käsiään, ikäänkuin kuitatakseen kunkin: — "Minä olen suorittanut keskikoulututkinnon ja saanut 1,25 — Olen lukenut matematiikasta sen kuin pitikin — Olen lopettanut perspektiivi-opin. Olen hoitanut talousviikkoani niin, ettei sinun, äiti, koskaan ole tarvinnut minua auttaa, — senhän sinä myönnät, — paitsi silloin, kun minä olin sisällä tutkinnossa. Olen oppinut uimaan tänä kesänä. Ja nyt olen lopettanut ompelukseni ja tehnyt kaikki lähtövisiitit."
— "Niin Massi, ala sinä vakavuudella… Sinä alat uutena aikana. Ja muista se, että aika muodostuu juuri sellaiseksi, kuin te itse tahdotte… Se on, näetkös, koko edesvastuu. Minä sanon sinulle, Massi, — vaikka olenkin vanha — ja monesti kyllä väsynyt, — niin tahtoisin mielelläni elää uudestaan tänä uudisrakennus-aikana, tahtoisin työskennellä toisenlaisen elämän voiman ja kunnon ja ilon saavuttamiseksi, kuin meillä on ollut, — olisin tahtonut ottaa mukaan monta sinun hyvää omaatuntoasi"…