VI.
Kapteeni oli pitänyt merenvahapiippunsa kantta liidulla kirkastettuna kolme päivää perätysten eikä malttanut ottaa sitä alas laudakolta. Hän oli pitänyt oikeat puhdistamistalkoot, siivottiin pois vanhat tupakan jäännökset, piipunperät ja maahan varissut nuuska ja kapteeni veisti monta uutta hammasluuta kuluneitten sijaan. Hän oli pyytänyt lukkarin paraimman taitonsa mukaan pianoa virittämään, ja asetti kaksi valkoiseksi maalattua rahia kuistiin. Puutarhanaitausta oli nyt vihdoinkin monen aikomuksen perästä korjattu ja siinä välkkyi siellä täällä vereksiä valkeita riukuja ikäänkuin uudet hampaat, jotka pistävät näkyviin vanhan harmaan hammasrivin välitse. Puutarhan käytävät siivottiin ja sannoitettiin, piha lakaistiin ja vihdoinkin saatiin kaivon ympärille aita, joka aina piti sinne saataman lasten pieninä ollessa.
Kapteeni se oli, joka oikein innoissaan nyt talossa puuhasi.
Silloin tällöin hän soi itselleen hetken jouto-aikaa ja seisoi polttelemassa portailla taikka siinä edustuvan ikkunassa, joka oli maantielle päin; tai hän pistäysi ehtoopuolella kävelemään aina hilalle asti ja istahti piippuineen viereiselle kiviaidalle. Kun siitä sitte joku ajoi ohi, joka kulki etelään päin, kuului tähän tapaan:
"Menetkö kauppapuotiin tupakkia ostamaan, Lars!… Jos tulee hieno neito rattailla vastaasi, niin sano terveisiä Giljen kapteenilta; se on se minun tyttäreni, näet, joka palajaa pääkaupungista!"
Jos matkustaja oli joku vanha köyhä raukka toista sukupuolta, niin hänen suureksi hämmästyksekseen lennätettiin kiviaidalta kuparilantti hänen eteensä:
"He, Kari! He, Siri … tuossa on sinulle vähäsen vanhain päiväin varaksi!"
Ja hämmästys oli vielä suurempi siitä syystä, että tiettiin kapteenilla olevan sula nautinto haukkua vanhoja akkoja. Täytyihän joskus saada purkaa kaikkia niitä kiivaita kirouksia ja hetken kiihkossa sepitettyjä haukkumasanoja, jotka olivat leiri-ajoilta ja sotilas-elämästä asti hänen vereensä juurtuneet. Vanhat raajarikot olivat tähän kyllä tottuneet ja tiesivät mitä heillä oli odotettavana ennenkuin kyökistä, jossa heidän ruokapussinsa oli hyvästi kyllä täytetty, pääsivät pois Giljen alueelta. Tämä ja Vahdin haukunta oli heille kuin rummun lyönti korvan juuressa.
Mutta näinä päivinä, kun hän iloisessa mielenjännityksessä odotti tyttärensä kotiintuloa, oli hän taas avonainen ja leikillinen, jonkatähden häntä tätä nykyä sekä kyläläisten että alustalaisten kesken pidettiin varsin rakastettavana miehenä; hänessä oli jotain tuota vanhaa, iloista Petter Jäger'iä.
Kapteeni oli tänä iltapäivänä ollut sisällä harjoittelemassa pianon ääressä ääntänsä, joka yhä kävi matalammaksi; hän oli verrannut syvintä basso-ääntänsä tuohon melkein äänettömästi murahtelevaan G:hen, kun Jörgen luuli nähneensä jonkun liikkuvan esineen maantien valoisalla kohdalla, toisella puolella järveä.
Kapteeni sieppasi kiikarin, juoksi ulos portaille, sieltä jälleen sisään, huusi äitiä ja istuutui kärsivällisesti odottamaan avonaisen ikkunan eteen, kutsuen äitiä sisään joka kerta, kun tuo liikkuva esine pujahti näkyviin jossakin tien mutkassa.
— Vaan ei siellä liiaksi kiirehditty. Musta pysähtyi aivan itsestään, kun joku ihminen tuli vastaan; ja niin täytyi Iso-Olan aina sanoa ohikulkevalle joku sana.
Nuori netti puettuna vartalonmukaiseen sadevaippaan, päivänvarjo ja hansikkaat kädessä ja kaunis messinkilevyllä varustettu englantilainen matkakirstu kiesien takana, ei oikeastaan ollut mikään tumaton näky. Mutta, että tämä neiti oli Giljen kapteenin tytär, se herätti suurta huomiota, ja uutinen levisi pian ympäri seutua, ennenkuin kiesit iltapuolella saapuivat koti-oven eteen.
… Siellä seisoivat äiti, isä, Jörgen, Thea ja alaupseeri Tronberg laukkuinensa talon kulmassa ja talon väki sekä palvelustytöt porstuassa; — ja Iso-Ola odotti saadakseen nostaa neitiä rappusille, mutta tämä hyppäsi itse alas kiesin astuimelta suorastaan isän syliin; sitte suuteli äitiä, syleili Theaa ja tukisti Jörgen'iä sekä pyöritteli häntä rappusilla, että hän oikein tuntuvalla tavalla saisi ensi vaikutuksen sisaren kotiintulosta.
Niin, hän oli pudottanut päivänvarjonsa portaille ja palvelustyttö toi sen hänelle. Äiti pani sen huolellisesti säilöön, … tuo kallis, hieno päivänvarjo, jossa oli oikein norsunluinen varsi, se oli maannut hetuloineen portaitten ja pyörien välillä.
Kapteeni otti itse häneltä vaipan … hiukset, puku, hansikkaai, — sellaiselta hän siis näytti! … hienosti kasvatettu nainen kiireestä kantapäähän.
Ja nyt Giljen aurinko oli edustuvassa!
"Minä olen koko päivän rattailla istuessani ikävöinyt tuota tupakan hajua ja olen halunnut nähdä savupilviä pääsi ympärillä, isä! Luulenpa, että sinä olet vähä lihonnut … ja vieläpä juhlatakki! … minä olen aina kuvaillut sinua puettuna tuohon vanhaan, kiiltävään! — Ja äiti! … äiti!"… Inger-Johanna juoksi hänen jälkeensä ruokahuoneesen, missä viipyi kauan aikaa.
Sitten tuli hän sieltä rauhallisempana.
Keittiössä loisti kirkas tuli. Siellä seisoi Marit, lyhyt-kasvuinen, punaposkinen tyttö, jolla oli valkoiset hampaat ja pienet kädet, hämmentämässä puuroa, niin että hiki tippui otsalta; hän kyllä tiesi, että Iso-Ola tahtoi puuroa niin kovaksi, että viisitoista miestä voisi tanssia sen kuorella; — ja nyt tuli neiti hänelle avuksi… Sitten täytyi Inger-Johannan mennä kehräämään Torbjörgin rukilla.
Kapteeni kyynelsilmin seurasi häntä katseillaan ja kun he taas tulivat sisään, sai Inger-Johanna kaapista pullon, antaakseen jokaiselle ulkoväestä ryypyn kotiintulijaisiksi.
Huoneessa odotti illallinen; puhtaalla pöytäliinalla oli tuoretta, punaista lohta ja hänen mieliruokaansa mansikoita ja kermaa.
— — Ei puhettakaan siitä, että häntä herätettäisiin kun hän oli eilen illalla matkasta väsynyt, niin oli isä sanonut!
Ja sentähden istuikin Thea oven takana kello seitsemästä saakka, odottaen, että sisältä kuuluisi jotain melua, niin että hän olisi voinut rientää sinne viemään tarjotinta pienine leivoksineen, — sillä Inger-Johannan piti juoda kahvia heti herättyä, sängyn ääressä.
Jörgen piti hänelle seuraa, tutki innokkaasti hänen kirstunsa kummallista lukkoa ja tarkasteli hänen keveitä hienoja kenkiänsä. Hän silitti niillä otsaansa ja nenäänsä ja henkäsi niiden kiiltävälle nahalle, joka silloin hetkiseksi tummeni ja kävi kosteaksi.
Nyt heräsi Inger-Johanna, — ovi aukeni ja sisään astuivat Jörgen,
Thea, Vahti ja heidän jälestään Torbjörg kahvin kanssa.
Niin, nyt hän oli kotona!…
Tuoreen heinän tuoksu tunkeutui sisään avonaisesta ikkunasta ja hän kuuli miten heinäkuormaa ryskien ajettiin navetan parvelle.
Ja kun hän katsoi ulos ikkunasta kapeaa laaksossa kiertelevää jokea ja vuoren kukkuloita, jotka jyrkkinä kohosivat taivasta kohti läpi keveän sumuvaipan, ymmärsi hän käsittää äitinsä tunnetta, kun tämän mielestä oli ahdasta täällä ja kun oli kaupunkiin kolmekymmentä yksi pitkää penikulmaa. Mutta oli täällä niin tuoksuvaa ja ihanaa, — ja olihan hän nyt kotona Giljellä!
Mutta hänen täytyi lähteä mukaan heinään ja Jörgen sai pitää kiini pukista, joka tahtoi puskea, niin että hän pääsisi ohitse, ja sitte katseli hän Jörgen'in verstaata ja metsästyskivääriä, jota veli par'aikaa salaisesti itselleen valmisteli vanhan pyssyn lukosta ja piipusta.
Tämä oli erityinen luottamus hänen täysikasvuiseen sisareensa, sillä ruudin ja kiväärin käyttäminen oli Jörgeniltä mitä ankarimmin kielletty, mutta se ei estänyt häntä säilyttämästä isänsä isojyväistä patruunaruutia piilopaikoissa missä mitäkin mäkien rinteillä.
Ja niinpä tuli Inger-Johanna olemaan Theankin kanssa ja sai tietää yhtä ja toista puutarhasta ja seurasi isää hänen kävelymatkoillaan sinne tänne; … he kulkivat pitkin karjatietä liehuvien sananjalkojen, paksujen koivunrunkojen ja viheriäisten lehtien välitse ylöspäin viettävälle Giljen harjulle.
Hän oli iloinen, melkeinpä kuin hurmautunut kolme, neljä päivää kotiintulonsa jälkeen!
Mutta vasta sitten kun kaikki tuli ikäänkuin jokapäiväiseksi, alkoi äiti puhua yhtä ja toista talouden toimista ja tutustuttaa Inger-Johannaa kaikellaisiin huoliinsa ja suruihinsa.
Mitä tulee Jörgen'istä? Pitihän heidän kerrankin koetella saada hänet kaupunkiin! Äiti oli usein aikonut kirjoittaa täti Alettalle ja neuvotella hänen kanssaan … isää ei saisi huolestuttaa liian suurilla rahamenoilla… Jos täti Alette ehdottelisi ottaa hänet luoksensa asumaan, niin ei isälle tulisi kovin suuria rahamaksuja. Voisivathan he lähettää sinne monta lajia ruokatavaraa, voita, juustoa, reikäleipää, palvattua lihaa ja niin usein kuin vaan sattuisi olemaan kaupunkiin kulkevia.
Hänen piti talven kuluessa alkaa puhua isän kanssa, kun vaan oli saanut tietää, mitä täti Alette siitä ajatteli.
… Ja Thinkan kanssa oli hän kokenut paljon! Äiti oli niin paljo kuin taisi koetellut pitää sitä isältä salassa, — sinä tiedät kuinka vähä isä kestää huolia, — ja hän oli joka keskiviikko kaikin tavoin koettanut vartioida Jörgen'iä hänen tuodessaan postia, että hän kaikkein ensiksi saisi Thinkan kirjeen.
Äiti oli keväällä kirjoittanut useampia kirjeitä ja kuvaillut hänelle, minkä tulevaisuuden hän itselleen valmisti, jos hän heikkoudessaan ja mielettömyydessään ei koettaisi vastustaa ajattelematonta rakkauttaan konttoristi Aas'iin.
Mutta alussa tuli sieltä vastaukseksi kirjeitä, jotka olivat vallan toivottomia. Saattoihan sitä tyytyä vähempäänkin, hän kirjoitti; oli nimittäin puhetta vähäisestä nimismiespaikasta, ja sen sanoman hän viimeiseltä luuli tepsivän. Äiti oli totisesti koettanut kuvailla hänelle, millä lailla tuonlainen asia voisi päättyä. Jos mies tulisi sairaaksi ja kuolisi, — mihin sitte hän joutuisi koko lapsilauman kanssa?
Täytyy voittaa tuonlainen ensimmäinen mielenhurmaus… Tuleehan hän kotiin jouluksi ja toivottava on, että hän silloin on muuttanut mielensä!… Onhan Birger veljeni tosin hyvin tuittupäinen; mutta että kohta saatuaan asiasta vihiä siihen määrään asti kiivastui, niinkuin kälyni kirjoitti, että hän antoi Aas'ille matkapassin ja kokonaan eron virasta ja lähetti hänet samana päivänä pois luotansa, se näkyy kuitenkin tehneen hyvän vaikutuksen… Pari viimeistä kirjettä ilmoittavat, että Thinka on rauhallisempi"…
"Thinka on kauheasti taipuvainen!" huudahti Inger-Johanna säihkyvin silmin. "Luulenpa, että he vielä lopuksi voisivat hillatakin hänet ja panna ruukkuun ja sitoa ruukun suu kiini; hän ei rahtuakaan nurisisi. Jos setä Birger olisi tehnyt minulle sillä lailla, niin en olisi viipynyt siellä päivääkään kauemmin!"
"Inger-Johanna! … Inger-Johanna!" pudisti Äiti päätään. "Tuo on vaarallista; sinua on hemmoteltu. Ainoastaan harvat — ani harvat meistä naisista saavat tehdä mitä mieluimmin haluavat!"…
— — Kapteeni ei laiminlyönyt pienintäkään tilaisuutta näyttääkseen muille pääkaupungista kotiin tullutta tytärtään.
Hän oli hyödykseen käyttänyt aikaansa, sillä nousevan viikon alussa piti hänen lähteä virkamatkoilleen pitäjälle ja sitten ase-harjoituksiin.
He olivat käyneet kirkonkylässä pappi Horn'in luona, pysähtyneet tiellä tervehtiäkseen lukkari Semmeling'iä ja nimismies Bardon Kleven'iä ja sunnuntaiksi heitä pyydettiin vouti Gülckes'in luo, — puolenviidettä peninkulman päähän laaksoon päin.
Vanhat, satoja kertoja korjatut vaunut vedettiin esiin katoksesta ja niiden aisojen välillä piti Pikku-Mustan ja Valkon — sokea Liinukka oli jo aikoja sitten pois talosta — jatkaa sopimus-yrityksiään, joita kolmen kuukauden aikana olivat saaneet pilttoossa harjoitella.
Jos nuo eläimet jotain näistä suurista ajopelistä tuumasivat, niin mahtoivat he luulla vetävänsä äärettömän suurta auraa, kuin hikoillen ja vaahdoten juoksivat mäkiä ylös ja alas, vähä väliä pysähtyivät puhaltaakseen ja antaakseen vaunuissa istujien astua alas kävelemään.
Kapteeni oli yleensä tunnettu suuresta säntillisyydestään; jo kello puoli viisi aamulla kulki koko perhe matkapuvussaan, kapteeni ja Jörgen, housunlahkeet ylöspäin käännettyinä ja naiset, hameet sonnustettuina, jalkaisin Giljen mäkiä — ne kun olivat korkeimmat koko matkalla — Ison-Olan ajaessa tyhjiä vaunuja maitotielle.
Valko jaksoi paremmin vetää, kuin myötämaassa pidättää vastaan, jonkatähden Musta oikeastaan sai yksin jännittää voimiansa alamäissä ja Iso-Olan, kapteenin ja Jörgen'in täytyi taas ylämäissä auttaa.
Päivä tuli rasittavan kuumaksi ja vaunut vierivät tukehduttavassa pölyssä, joka kohosi hevosten jaloista ja vaunujen pyöristä. Mutta kun koko matka enimmiten oli myötämaata, täytyi hevosten joskus penikulman perästä levätä ja puhaltaa.
Kello puoli yksi ei heillä enää ollut kuin lautalla mentävä joen yli ja siitä vaan rannan töyräs noustavana voudin pihaan.
Lautalla vähä jo järjestettiin pukuja, ja kapteeni otti vaunujen kirstusta uuden virkatakkinsa ja pani sen päällensä. Sitä lukuun ottamatta, että Jörgen oli pyörien voiteesta saanut likaa uusille housuillensa, ei koko matkalla tapahtunut ainoatakaan onnettomuutta.
Kohta kuin he saapuivat rannalle, näkivät he henkikirjurin vaunujen vierivän portille päin ja pihalla tunsivat he lääkärin ja prokuraatorin kiesit… Siellä seisoi vouti itse auttaen henkikirjurin rouvan ulos vaunuista, asian-ajaja ja tyttäret olivat kaikki vielä portailla.
Naisten täytyi tietysti matkan jälkeen puhdistaa ja sievistellä pukujaan, ennenkuin mielestään taisivat näyttäytyä. Prokuraatorin molemmat tyttäret olivat puetut erittäin hienosti, toinen punaiseen, toinen valkoiseen hameesen, ja henkikirjurin kolmesta tyttärestä oli kahdella valkoinen, yhdellä sininen puku.
… Jotkut erityiset asianhaarat ovat kaiketi olleet syynä siihen, että kapteeni vähäisillä varoillaan saattoi antaa tyttärensä käydä ruskeassa silkkipuvussa ja kiiltävissä vaatekengissä, kuiskasi rouva Scharfenberg vanhalle neiti Horn'ille; se oli varmaankin kaupungista maaherran rouvan vanha, korjattu puku.
Asianlaita oli niin, että nuori Horn, jonka luultiin tulevan isänsä, kirkkoherran, apulaiseksi, oli paljon kohteliaampi Inger-Johannalle kuin rouva Scharfenberg'in tyttärelle, Bine'lle, jonka kanssa Horn jo melkein oli kihloissa; ja asian-ajajakaan ei ollut huomaamatta Inger-Johannaa, kumpikin olivat kilvan hankkimassa hänelle tuolia!
Sohva oli erityisesti jätetty henkikirjurin ja kapteenin rouvaa varten. Sekään ei rouva Scharfenberg'in mielestä ollut paikoillaan, koska hänen miehensä oli koroitettu toiseksi henkikirjuriksi pitäjässä ja syynä siihen, että vouti tänäänkin oli kutsunut rikkaan Matami Giljen luoksensa, oli, niinkuin hänen miehensä sanoi, ainoastaan yleisen suosion hakemista, sillä hän pysyi kuin pysyikin aina entisellään, — maakauppias Gilje'n leskenä!
Aika tuntui pitkältä heidän istuessaan ja keskustellessaan, ennenkuin päivällisen kunnia, suuri paisti, oli tarpeeksi asti paistunut ja rouva tuli kuiskaamaan miehellensä, että tämä saisi kutsua vieraita ruualle suureen saliin.
Ainoa, joka oli hymyillyt ja puhellut päivällisen edellä, oli Inger-Johanna, ja oli ruvennut vilkkaasti juttelemaan henkikirjurin ja sitten Horn'in sekä sotalääkärin kanssa.
Rouva Jäger puri levottomana huuliaan, istuessaan sohvalla, ja näytti olevansa innostuneena rouva Brinkman'in puheesen; hän tiesi mitä he kaikki selän takana tulivat hänestä sanomaan…
Keskipäivä oli ollut jotenkin kuuma. Vaan matkalla tullut väsymys ja nälkä oli voudin yltäkylläistä ruokaa nautittua, puheitten ja laulun vaihdellessa muuttunut iloiseksi mieli-alaksi.
He istuivat kauan aikaa pöydän ääressä, kunnes henkikirjurin nariseva tuoli ilmoitti, että jo oli aika nousta.
Vouti seisoi nyt siellä lihavana ja loistavana, ottaen vastaan kiitoksia ruuasta, ja vaadittuaan sai hän palkinnoksi isännän virastaan suutelon jokaiselta nuorelta naiselta.
Miehet istuutuivat kahvikuppineen viileään käytävään ja portaille, taikka menivät tupakkipiippu suussa pihalle, sillä aikaa kuin naiset istuivat edus-tuvassa kahvipöydän ääressä.
Henkikirjuri puheli jokseenkin ääneensä voudin kanssa, ja kapteeni seisoi punaisena ja palavissaan pihalla vilvoittelemassa.
Tohtori tuli hänen luoksensa ja taputti häntä olkapäälle:
"Voutipa otti tapin tynnöristä tänään; me joimme vahvasti!"
"Oi, — jospa nyt vaan olisi piippu! — ja saisi laiskotella"…
"Onhan sinulla se kädessä, mies!"
"Onko? — mutta täytetty, näetkö!"
"Sinähän juuri täytit sen tuolla sisällä"…
"Minäkö?… En suinkaan! mutta tulta, näetkös, tulta"…
"Kuule, Jäger! Scharfenberg on vielä tuolla ylhäällä päivällislevolla."
"Niin, niin; mutta muistatkos Valkoa, sillä sinä petit minua häpeällisesti."
"Älä lörpöttele, Petter! Sinun seimenpureskelijasi nakerteli itseänsä melkein läpi seinän… Madeira, tiedätkös, oli kovin väkevää."
"Kuules Rist! — tyttäreni Inger-Johanna"…
"Niin, näetkös Petter, — minä annan sinulle anteeksi, että hän saattaa sinut oikein mielettömäksi, hän kyllä voi panna muittenkin päät pyörälle!"
"Hän on — suloinen — suloinen!" ääni kuului arveluttavan liikutetulta.
Molemmat sotilaat marssivat sitten hiljaisessa tahdissa ylös makuuhuoneesen.
Pitkä Buchholz, henkikirjurin asian-ajaja, seisoi kahvikuppi kädessä jäykkänä ja äänettömänä käytävässä, nojautuen seinää vasten; hän mietiskeli, taisiko kukaan hänestä mitään huomata. Hän oli käynyt sisällä naisten luona ja koetellut keskustella neiti Jäger'in kanssa.
"Oletteko olleet täällä kauan aikaa, neiti Jä-äger?"
"Kolme viikkoa."
"Ja kuinka ka-auvan aiotte viipyä?"
"Elokuun loppuun."
"Ettekö kaipaa pääkaupunkia, kun olette täällä vuo-vuoristossa.
"En ollenkaan."
Neiti Jäger kääntyi pois hänestä ja rupesi puhelemaan äitinsä kanssa.
Kaikki muutkin herrat olivat tehneet hänelle samoja kysymyksiä.
Ovella seisoi Horn, tuo nuhteetoin kappalainen, hän nautti kahven suloisesta mausta sekä — asian-ajajan huonosta onnesta. Hän odotti siellä tilaisuutta saadakseen puhutella Inger-Johannaa, mutta se oli mahdotonta, koska henkikirjurin oppinut rouva oli ruvennut hänen kanssaan keskustelemaan ranskalaisesta kirjallisuudesta — johon hän tiesi olevansa kykenemätön.
Myöhemmällä lähtivät kaikki voudin käskystä ulos pihalle. Rouvat menivät rappusille, nähdäkseen nuorten leikkivän "leskisillä."
Siellä matami Giljekin istui muhkeana ja hyväntahtoisena tuota oivallista ateriaa nautittuaan ja iloitsi…
"Turha vaiva, eipä hän tällä kertaa tyttöä saanutkaan, eipä saanutkaan. Ensi kerran saatte te herra asian-ajaja juosta kovemmin", nauroi hän, nähdessään hänen turhaan koettavan saada kiini Inger-Johannaa … "kannattaa kyllä vaivata itseään noin hienon neidin tähden."
Rouva Scharfenberg'in mielestä oli rappusilla vetoa, ja kun hän muutti istumaan porstuaan, missä voudin kivulloinen vaimo istui isoon huiviin käärittynä, täytyi hänen tunnustaa tälle sekä henkikirjurin rouvalle, että hänestä tuntui ikäänkuin liian vapaalta se, että nuori neiti juoksee, — niin että sukat oikein tulevat näkyviin! — Mutta matami Giljen mielestä ei se suinkaan ollut sopimatonta! niin arveli hän ivallisesti, — "oli hän itsekin monesti ollut niityllä heiniä haravoimassa, muiden tyttöjen kanssa, aivan paitahihasillaan, ennenkuin hän meni naimisiin maakauppiaan kanssa."
Äitinsä viittasikin surullisesti Inger-Johannalle, milloin vaan sai tilaisuutta:
"Älä juokse noin kiivaasti, lapsi! Se ei näytä kauniilta … täytyy antautua kiinni!"
"Tuolle asianajajalleko, — en ikipäivinä!"
Rouva Jäger huokasi.
He leikkivät iltaan asti, jolloin päivällisestä saakka kaivatut herrat näyttäytyivät tarpeeksi levänneinä ja valmiina illan kuluessa vielä pelaamaan korttia.
"Mutta Jörgen… Missä on Jörgen?"
Hän tuli huudon kuultuansa kalpeana ja kylmä hiki otsalla alas, vaikka varsin reippaasti, konttorirakennuksesta, missä oli istunut polttamassa salaa tupakkaa voudin konttoristin kanssa. Kortinpeliä jatkettiin illallisen jälkeen monenlaisilla kirouksilla ja vaihtelevalla onnella, kapteenin, voudin ja prokuraatorin kesken.
Toisessa huoneessa istui rouva Jäger levottomasti odottaen isän poislähtöä … heillä oli pisin matka kotiin ja kello oli jo kymmenen. Vouti oli turhaan kehoittanut heitä jäämään yöksi; mutta se ei nyt mitenkään sopinut, Jäger'illä oli aivan päteviä syitä, joiden tähden heidän täytyi seuraavana aamuna olla kotona.
Hänen hiljainen toivonsa oli, että pikku, teräväkielinen rouva
Scharfenberg rohkenisi näyttäytyä herrojen huoneen ovella.
Mutta sitä iltaapa kesti; — toiset rouvat varmaankin puolestaan luottivat häneen!…
Hän viittasi Inger-Johannalle.
"Etkö sinä voi mennä sisään!" kuiskasi hän, "muistuttamaan isälle että jo olisi aika lähteä; … mutta ainoastaan niinkuin omasta puolestasi!"
Yhdentoista aikana istuivat he vihdoinkin vaunuissa — sen jälkeen kuin vouti taas portailla oli nuorien neitien suhteen käyttänyt hyväkseen "vanhan miehen oikeuttansa"; hän oli oikein mestari pitämään puoliaan kun nämät, leikillisesti kujeillen, koettivat päästä vapaiksi hänen massahtelevista suuteloistaan.
Asianajaja ja apulainen Horn seurasivat vaunuja portille saakka.
"Ei se ollut sinun eikä minun tähteni, äiti!" naurahti kapteeni.
Hän istui itse ohjaksissa, mutta kääntyi lakkaamatta taakseensa, kuunnellakseen keskustelua vaunuissa ja yhtyi vähä väliä itsekin heidän puheesensa. Jörgen ja Thea, jotka koko päivän olivat pysyneet ujoina ja äänettöminä, vaan tehneet sitä enemmän havaintoja, olivat nyt oikein mielissään, Thea etenkin ylpeili siitä, että hän oli ainoa, jonka oli onnistunut päästä voudin suutelemisista.
Ja nyt, kirkkaana, hiljaisena heinäkuun yönä ajettiin kotia päin — mäkiä ylös ja mäkiä alas — … hiljaan vaan, askel askeleelta — paitse silloin, kun he alhaalla mäessä uskalsivat antaa hevosten juosta kovemmin.
Kokonainen puolen penikulman matka, jolloin he kaikki saivat istua vaunuissa, ajettiin nyt aivan hölkytellen. Öinen maa huokusi hienoa kosteutta helteiseen ilmaan, heinäkumpaneista levisi hurmaava tuoksu ja yö levitti hämärän huntunsa yli seudun… Iso-Ola haukotteli, kapteeni haukotteli, hevoset haukottelivat, Jörgen nuokkui ja Thea makasi äidin huiviin käärittynä. Silloin tällöin herätti heidät vuorelta tulevan puron lorina, joka vaahdoten virtasi sillan alle…
Inger-Johanna uinaeli ja näki vihdoinkin edessään ruskean, suurisuisen sammakon, pienine uteliaine silmineen … ja sitten se hyppäsi isomahasena ja kömpelönä … suoraan häntä kohti…
Hevoset pysähtyivät.
"Hui! — minä taisin uneksia voudista!" sanoi Inger-Johanna, heräten viluisena.
"Meidän täytynee astua alas!" virkkoi kapteeni unisesti … "näissä
Rognerud'in mäissä äiti voi jäädä istumaan Thean kanssa."
Päivä koitti… He näkivät auringon kulloittavan taivasta ja alas tunturin kukkuloilta. Se ensin ikäänkuin kätkeytyi heiltä, kunnes se vihdoinkin nousi itäisen harjun yli ja loi punaisen valonsa metsän rinteiden ja läntisten kukkuloiden yli, alas nurmikolle asti, jossa se kimalteli kasteessa.
Yhä vielä sitä rytkytetään mäkiä ylös, toisia alas. Giljen niityillä oli työväki jo kauan aikaa ollut levittelemässä heiniä, kun he näkivät kapteenin vaunut.
"Oikeinpa tuntuu hauskalle päästä jälleen omaan kotiinsa!" sanoi rouva
Jäger… "Saa nähdä, onko Marit muistanut savustaa lohia."
Marit tuli etehisen ovesta heitä vastaan.
"Tänne tuli eilen illalla hieno matkustaja kaupungista … sama, joka kävi täällä kaksi vuotta sitten ja sai saappaansa paikatuiksi… Kun en keksinyt parempaa keinoa tein hänelle vuoteen siniseen kammariin!"
"Vai niin! — ylioppilas Grip!… Hän on varmaankin matkalla kotiinsa."
Äkkiä katsahti äiti Inger-Johannaan ja tuli miettiväisen näköiseksi.
Kiireesti nousi hän alas vaunuista.
* * * * *
"Jäger lähtee huomenna virkamatkoilleen kauas tuntureille Grönnelidin karjamajoille säätereille saakka!" selitti rouva, "ja sitä varten on paljo valmistuksia".
"Vai nii — inkö? Joko varhain huomenna?" kysyi ylioppilas pannen painon sanoihinsa.
"Aikomukseni on matkustaa kotiin suoraan tunturien yli, samoin kuin viimein täällä käydessäni … sillä kaupungin tomusta ja lukujeni aprikoimisista päästyäni halajan hengittää raitista ilmaa."
"Mutta sittenhän voisittekin seurata Jäger'iä, teillä olisi ainakin viisi tahi kuusi penikulmaa tuntureilla yhdessä matkustettavaa, — ja Jäger olisi todellakin iloissaan, jos saisi teiltä seuraa! — Ette suinkaan paheksu jos valmistan teille vähän evästä?"
"Kiitoksia, kiitoksia hyvä rouva kaikesta ystävällisyydestänne."
"Hän ei tahdo pitää minua kauemmin, kuin harmillista!" mutisi ylioppilas, kuljeskellessaan aamupäivällä edes takaisin pihalla; kaikki muut paitsi rouva olivat nukkumassa.
Mutta ei hän tullut tänne saatellakseen kapteenia…
Iltapäivällä, kun ilma tuli viileämmäksi, lähtivät kapteeni, Inger-Johanna, Jörgen ja ylioppilas Grip kävelemään kaunista tietä pitkin myllylle päin. Iso-Ola ja talonvouti Aslak seurasivat heitä; myllyn pyörässä oli jotain korjattavaa, sillä oja oli melkein kuiva.
Miehet seisoivat nyt tuumailemassa miten pyörää parhaiten voisi nostaa pois akselista.
"Tuo Jörgen … tuo Jörgen! hän tietysti löysi korjattavan paikan pyörässä!" huudahti kapteeni.
"Sinä saat, Ola, ottaa nikkari Toren avuksesi, kohta kun hevoisinesi palaat tunturilta… Ja anna Jörgen'in neuvoa teitä, hän ymmärtää! Lukeminen se kangertaa, mutta kyllä hän muuhun pystyy."
"Pänttää sinä niitä kirjoja päässäsi vaan, Jörgen; tee niinkuin jauhopuuroa syödessäsi, mitä pikemmin sitä syöt, sitä pitemmin se loppuu", lohdutti Grip.
"Kas niin! — olin juuri unohtamaisillani valmistaa ongen siimaa
huomiseksi. Jörgen, sinä saat tänä iltana lähteä kauppiaan luo…
Saatte nähdä kuinka me siellä pyydämme lohia", sanoi kapteeni, kääntyen
Grip'iin.
"Ohhoh." huokasi hän, astuessaan kotiin päin. "Nyt minua oikein haluttaa päästä tuntureille… Minä palaan sieltä aina kolme, neljä leiviskää keveämpänä!"
"Siitä saakka kuin koulupenkillä istuin, olen aina ihmetellyt sitä osaa maasta", huomautti Grip — "meidän pitäisi maantieteesemme lisätä tämän seudun sisäjärvestä … että se löydettiin vasta muutama vuosi sitten keskellä avaraa tunturi-ylänköä, jonka ainoastaan muutamat peuran ampujat tunsivat."
"Se ei ole merkitty mihinkään karttaan, sen paikka on siinä tyhjä kuin Afrikan sisusta … ei, se on vielä tuntematon!" selitti kapteeni. "Mutta onhan sitä myöden kuitenkin yhteyttä muiden seutujen kanssa, sekä kansan että karjalauman kautta … ja tuntureilla on jo vanhasta ajoista omat nimensä kansan kesken."
"Se on kyllä totta, — tuntevathan Afrikan syntyperäiset asukkaat maansa sisä-osaa, mutta eihän sivistynyt maailma sitä kuitenkaan tunne", nauroi Grip… "Minä olen aina miettinyt mitä sellaisessa salaperäisessä seudussa sisämaassa voisi löytyä. Siellähän ehkä saisi nähdä monenlaista! rotkoista löytyisi rauenneita asumuksia vanhoilta ajoilta … laaksoloista maahan vajonneita hökkeliä … ja silloin tällöin metsäpeura vilahtaen pakenisi tasankojen yli"…
"Niin kyllä siellä metsästetään", myönsi kapteeni; — "me saamme sieltä ylhäältä monta makeaa peuran paistia."
"Sehän minua houkuttelikin, kun kaksi vuotta sitten tapasin peuran ampujia. Minä tahdoin löytää jotain uutta, nähdä mitä siellä oli."
"Juuri niinkuin mekin kuvailimme kaupungista!" huudahti Inger-Johanna.
"Neiti, teidän pitäisi seurata isäänne vähän matkaa tunturille!" — —
"Sepä ei olisi niinkään tuhmaa!" arveli kapteeni … "ei ollenkaan mahdotonta — … ei suinkaan, saisit ratsastaa Grönnelid'in karjamajoille saakka."
"Niin, jospa isä toteuttaisit tuon tuumasi!" huudahti Inger-Johanna innokkaasti. "Nyt haluttaa minuakin nähdä minkälaista siellä on… Luulen, että me aina ennen ajattelimme maailman loppuvan tuolla omaan karjamaahamme."
"Minullahan on peite kanssani satulalla, — ja jos he kerran minulle voivat hankkia yösijaa, niin kyllä sinäkin saat siitä osaa."
"No, no, Morten! — jätä ihmiset rauhaan!"
Kapteeni otti tupakkakääreen ja ojensi osan siitä pukille, joka pihalta syöksi heitä vastaan.
"No partaniekka! Tuo peto tahtoo osansa sekin!"
"Kuuleppas äiti!" huusi hän, nähdessään vaimonsa tulevan aitasta.
"Mitäs arvelet, kun minä olen aikonut ottaa Inger-Johannan huomenna mukaani?… Perjantainahan voisivat hän ja Jörgen palata kotiin Iso-Olan ja hevosten kanssa!"
"Mutta rakas Jäger! Mitä tekisi hän siellä tuntureilla?"
"Hän voi jäädä yöksi Grönnelid'in karjamajoille."
"Mutta se olisi liian rasittava matka… Sinunhan täytyisi kulkea aivan raivaamattomia metsäteitä!"
"Saa hän istua hevosen selässä aina karjamajojen toiselle puolelle. Musta kulkee kyllä kun sinä istut satulassa vankkana kuin pappi tunturien, rämeitten yli. Minä puolestani otan Valkon"… Kapteeni oli oikein hurmautunut tyttärensä tulemisesta mukaan.
"Tietysti sinun täytyy päästä!"
"Äiti, valmistapas meille hyvää evästä vaan! Huomenna kello viisi täytyy meidän jo lähteä matkalle.
"Tronberg yhtyy hevoisineen meihin kauempana, niin että tekin Grip saisitte vuoroonne ratsastaa."
Grip ajoi pihalla Jörgeniä takaa ja saatuaan hänet vihdoin kiini, työnsi hän hänet sisään avonaisesta keittiön ikkunasta.
* * * * *
Punaisena ja palavissa ja niska auringon paahtamana kuljeksi kapteeni paitahihasillaan ylhäällä tunturilla.
Ensimäisenä ratsasti Inger-Johanna tavarain kanssa ja kapteenin vieressä kulki muutamia talonpoikia, jotka kuumuuden tähden kantoivat takkiaan kepin nenässä olkapään yli, ja joka kerta kun pysähdyttiin, osoittivat he hänelle tilusten rajoja ja kaikellaisia merkkiä, joiden mukaan kapteenin piti pyykittää metsää.
Yön makasivat he Grönnelidin karjamajoilla ja kello viidestä saakka olivat he jo tutkimusretkellään ja ratsastivat lakeiden tunturien yli pajupensaikon välitse, jolloin hevoset vähän väliä kahlasivat saman joen mutkissa.
Nyt he pysähtyivät, jyrkkää vuorta kiivettyään; he päättivät odottaa
Tronberg'ia, jonka olivat nähneet alempana mäissä.
Kapteeni otti esille kiikarinsa ja pikaisesti katsahdettuaan lumen peittämää tunturilakeutta, joka kaukaisena maitomerenä levisi heidän edessään, suuntasi hän kiikaria yhä enemmän alaspäin.
Hiki tippui suurina pisaroina otsalta ja silmäkulmista, niin että lasi himmeni ja hänen täytyi kirkastaa se suurella, kuluneella nenäliinallaan.
Hän nojasi nyt kyynäspäällään hevosen selkää vasten ja katseli hetken aikaa vielä…
"Näettekö ketä tuolla liikkuu vasemmalla puolella Brätstadia … varmaankin Rognelidiläisiä? Mitä luulette?"
Miehet, joita hän puhutteli, nostivat kätensä silmäin varjoksi ja huomasivat kohta, että tulijat olivat heidän riitaveljiänsä, joiden huomenna piti yhtyä heihin kalavedellä, mutta he olivat siksi viekkaita, ett'eivät sitä ilmoittaneet, vaan puhuivat imartelevaisesti:
"Kapteenillapa vasta on oiva kiikari!"
Ollessaan näillä virkamatkoillaan, koettivat molemmat riitapuolueet kaikin puolin häntä miellyttää, he ikäänkuin kantoivat häntä käsillään. Tämä olikin kapteenin mielestä suurin nautinto näillä kesäisillä tunturimatkoillaan.
"Oletteko kalastaneet, Tronberg?" kysäsi hän, kun ala-upseerin lakki tuli näkyviin jyrkällä karjapolulla.
"Lohtako … tänäänkö olette pyytäneet?"
"Tänä aamuna, herra kapteeni!"
Kapteeni otti kalat ja katseli niiden kitasiin.
"Niin, niin, tämänpäiväisiä tämä näkyy olevan!"
Ala-upseeri otti lakin päästään ja pyyhkäsi hien otsaltaan.
"Pitkin kallionsolia astuessani, olisin melkein voinut paistaa lohet tunturin seinällä", arveli Tronberg.
"Kauniita kaloja, katsokaapa niitä, Grip! … painavat varmaankin viisi naulaa."
"Herran tähden, tekin täällä, neiti!" huudahti ala-upseeri ja ojenti hetikohta vartalonsa suoraksi tervehtiäkseen häntä sotilaan tavalla, kun Inger-Johanna ohjasi hevosensa sinne ja tarkasteli punaisen täplikkäitä, kiiltäviä kaloja, jotka riippuivat satulalla. Mutta vanha Lars Opidalen, hän, joka rajan määräämistä oli pyytänyt, silitteli karkealla kämmenellään tytön kättä, kun tämä luki pajuvitsalle pujotettuja lohia.
"Voiko tämmöinenkin olla tuhkaa ja tomua!" sanoi hän hiljaisesti ihmetellen.
"Lars, auta neitiä astumaan alas! Hänen on mahdoton tästälähin ratsastaa tuolla jyrkällä, aukealla tunturilla."
Tie oli yhä jyrkempää, välistä sitä ei näkynytkään harmaalla tunturiseinällä.
Läpi seudun kajahti kalakotkan räikeä huuto. Se liiteli, huuti ja lensi yhä edemmäksi, kun Jörgen sille huijata hoilotti. Sen pesä lienee varmaankin ollut jossakin likeisessä tunturinkolossa.
Kapteenin haulipyssy otettiin esille ja Tronberg koetteli ampua, mutta kotka ei ollut kylläksi likellä… Jos vaan makaisi tuolla ylhäällä suurten kivien takana sitä väijymässä!
Kotka taas liiteli heidän lähellään suurine leveine siipineen.
Äkkiä kuului ylhäällä ilmassa pamahdus ja kotka räpisteli rajusti siipiään, estääkseen itseään putoamasta.
Laukaus oli sattunut siipeen, että päivänpaiste näkyi sulkien lävestä.
Linnulla oli nähtävästi vaikea pysyä tasapainossa.
"Hyi, … se on pahasti haavoitettu", huudahti Inger-Johanna.
"Kuka teistä ampui?" kysyi kapteeni hämmästyneenä.
"Jörgen karkasi pois pyssyineen", selitti Tronberg.
"Jörgenkö?.. Älköön hän turhaan kuvailko minulle, että tuo oli hänen ensimäinen laukauksensa! Tuo lurjus!… Mutta tällä kertaa hän kuitenkin pääsee selkäsaunasta — sillä olipa tuo totta tosiaan aika laukaus!… Peijakas! olen häntä ankarasti kieltänyt pyssyä liikuttamasta."
"Olette kieltäneet, niin!" mutisi Grip — "neiti Inger-Johanna, eikö ole ihmeellistä, että aina tulemme taitavimmiksi juuri siinä, mitä on kielletty tekemästä. Kaikki tuollaiset kiellot ovat meidän kasvatuksessamme suurimmat kiihoittimet.. Mutta ravun käyntiä on kuitenkin senlainen kasvatus … tuottaa se kyllä terävä-älyisiä ihmisiä, mutta heikkoja luonteita."
Grip ja Inger-Johanna kävelivät edellimäisinä. — Kummallinen, tiheä auer oli tänä iltapäivänä; se verhosi kokonaan alhaisen laakson, mutta ylhäällä tunturilla oli ilma niin heleän kirkasta.
Hitaasti raivasivat hevoset itselleen tien kivikoissa alasvyörineitten kalliolohkarein välitse, jotka muistuttivat sammaltuneita, harmaita hökkeleitä, joiden katolla seisoi joku vaivaiskoivu hienoja hapsiaan levitellen, ja joiden halkeemista riippui kirjavia monivuotisia sanan jalkatöyhtöjä.
"Katsokaapa noita kummallisia kierteisiä kasvia! Voisi luulla, että kaikki täällä on kivettynyttä ja kuollutta mutta kuitenkin pyrkii elämä kaikkialla näkyviin."
Hän pysähtyi.
"Tiedättekö, neiti Inger-Johanna, mitä nyt haluaisin?"
Entinen sala-iva oli jo kadonnut hänen kasvoistaan.
"Minä vaan tahtoisin päästä opettajaksi … tahtoisin opettaa lapsille heidän omien selvien ajatuksiensa avulla kaikkein ensimmäiset opin-alkeet … juuri perusteet ovat meillä huonot ja väärennetyt! Lapsille pitäisi opettaa juuri niin paljo ja niin vähä kuin he todellakin voivat käsittää. Ja sitte hylkäisin minä kaikki nuo rakkaat, turvalliset kiellot!… Minä vaan näyttäisin heille seuraukset … sekoittaisin heidän nähden yhteen ruutia ja tulitikkuja, kunnes ne räjähtäisivät ja sanoisin sitten: Tahdotkos, Jörgen! minun puolestani saat kernaasti pitää nuo taskussasi, mutta saat itse kärsiä seurauksia… Edesvastauksen tunto, kas se on kasvatuksessa edistettävä, jos meistä on tuleminen kelpo ihmisiä."
"Teillä on tavattoman paljon aatteita, Grip!"
"Sukkeliako tarkoitatte? Jospa minulla vaan olisi taitoa kirjoittaa! — mutta siihen en ollenkaan kykene.
"Katsokaas, meillä on vaan neljä uraa kuljettavana; niiden nimet ovat: — jumaluus-oppi, kieli-, lääke-, ja lakitiede; vastaiseksi olen kolkuttanut viimeiselle vievää porttia. En itsekään tiedä minkätähden!… Oletteko, neiti, kuulleet kerrottavan kissasta, joka pantiin lasikupuun, mistä ilma pumputtiin pois? Se huomasi, että jotakin hullunmoista oli tekeillä; oli vaikea hengittää, ilma yhä vähenemistään väheni, sitten se hoksasi pistää käpälänsä läpeen… Samoin tahdon minäkin koettaa pistää käpälän henkiläpeen. Sillä ilmaa, ilmaa ei ole kylliksi. En tarkoita tuolla ylhäällä runoilijain luona pilvissä, en suinkaan! Siellä säkenöitsee ja hohtaa; siellä kirjoitetaan työskentelemisestä kansan ja vapauden sekä kaikkein korkeitten, suurten aatteitten hyväksi niin monella eri tavalla kuin kompassissa on suuntia. — Mutta todellisuudessa, alhaalla maan päällä … tällaiselle proosalliselle ihmiselle, joka vähänkin tahtoo toteuttaa noita kauniita puheita — siellä on tie kokonaan suljettu. Kaikki meidän parhaimmat harrastuksemme ja aatteemme eivät voi tulla käytäntöön elämässä, sen sanon teille neiti! Ei edes senkään vertaa, että niiden kautta voisi tehdä itsensä onnettomaksi.
"Ja sitten elämme niinkuin parhaiten sopii — ja kumppanien kanssa lohdutamme itseämme punssilla joka kerta kun muun seuraelämän teekutsumuksissa olemme tulleet petetyiksi".
"Mutta, hengittäkääpäs tätä ilmaa! jok'ikinen hengähdys on kuin lasillinen hienointa … kaikkein hienointa, — niin mitä sanoinkaan?"
"Punssia!" kuului kuiva vastaus.
"Ei, elämää!… Vapaan luonnon kanssa ei mielellään väittele. Tunturien, auringon … kaikkein noiden koukkuisten, sitkeitten koivunvitsojen kanssa olen kyllä samaa mieltä… Jos vaan ihmiset tuolla alhaalla voisivat olla teeskentelemättä, mutta sitä he eivät koskaan ole, paitsi kun he iloisten kumppanien seuroissa, vähä märkää maistettuaan, ovat kohonneet kylliksi korkealle syvästä kaivostaan! Löytyy joukko vapaamuurareja, jotka tuntevat toisiaan ainoastaan sellaisina… Tahi ollessaan Westermannin höyrykylvyssä, jossa Westermann löylyttää kylpijää tuoreella koivunvastalla kolmenkymmenen pykälän kuumuudessa. Tiedättekö, neiti, sauna oli isiemme kansallinen kokoushuone!"
"En tiedä, minä saan mielestäni kuulla niitä ja näitä uusia", vastasi
Inger-Johanna, ja koetti estää suutansa hymyyn menemästä.
"Kuulkaa, kuulkaa, miten kuikka piipattaa!" kuiskasi Jörgen.
Ääni tuli pieneltä sammalikolta päin, joka oli niittyvillasta aivan valkoisena.
He kuuntelivat.
"Oletteko koskaan kuulleet näin syvää hiljaisuutta tuonlaisen yksinäisen piipatuksen jälkeen?" kysyi Grip.
"Sellaista piipatusta kuullaan siellä täällä maassamme… Abel kuoli! Minkätähden? — Juoppoudesta, sanotaan;" hän pudisti päätänsä, — "ei, ilman puutteesta!"
Grip kulki paitahihasillaan ja kuori pajukeppiä, jonka oli puhellessaan katkaissut itselleen alempaa vuorenkolosta.
"Tuossa näette, kapteeni, Opidalen'in rajan senlaisena, kuin se on kulkenut vanhoista ajoista saakka!" selitti vanha Lars … "suoraan … aivan suoraan tuota vuorenhalkeamaa pitkin, tuossa, josta meidän tulee astua alas, ja suoraan järven poikki … melkein Torsknutin Punavuorta kohti… Katsokaa, kapteeni, tuonne noiden kolmen viheriän saaren poikki aina siihen kiviseen rantaan asti."
Hän osotti kiivaasti kepillään rajan suuntaa.
"Siihen hankin todistajia … ja jos kaikki, jotka ovat kalastaneet vesillämme … isäni ja iso-isäni ajoilta saakka olisivat vielä elossa, niin olisi heissä miehiä kylliksi saamaan kumoon mokomat Rognelidien konnankoukut"…
— Iltapäivän varjo lankesi vuorenrotkoon, jossa jäinen vesi tippueli alas mustan tunturiselän halkeamia pitkin. Paikkapaikoin loi aurinko vielä säteensä keltaiseen peuransammal-mätästöön, tahi paikoittain kasvaviin, sinertäviin, valkoisiin tai keltaisiin tunturikasveihin, jotka ottivat elääkseen väririkasta elämäänsä täällä valkoisen lumen rajalla asti.
"Tuollapa jo tuleekin Mathis veneineen!" huudahti vanha Lars.
Vene, jolla heidän piti mennä Larsin pojan karjamaille, luikerteli kuin hyönteinen vihertävällä peilikirkkaalla veden pinnalla.
Astuminen vuorta alas oli todellinen virvoitus kapteenille, joka oli lihava ja hengitti hyvin raskaasti ja ajatellessaan mielitointaan, kalastusta, tuli hän vielä iloisemmalle tuulelle.
"Me saavumme sinne juuri parhaasen aikaan, jolloin kalat eniten nykivät", arveli hän.
Kun he istuutuivat ruuheen, joka odotti heitä kala-aitan luona, selvitteli hän siimaa. Hän oli innokkaasti pitänyt huolta pukinsarven täyttämisestä hyvillä onkimadoilla.
Ne, jotka eivät enää saaneet tilaa veneessä, ajoivat järven ympäri hevosilla. Vähä väliä näkivät soutajat heidän pujahtavan esiin jossain kallioiden välillä.
"Mitä arvelet, Mathis, jos vähän uistelisimme pitkin rantoja, tuolla varjossa? Etkö luule kalan siellä purevan? … emmehän kumminkaan souda suoraan järven yli", sanoi kapteeni suopeasti.
Mathisin siima oli teljon alla ja nyt tahtoi Inger-Johannakin koettaa.
Kapteeni pisti madon hänen koukkuunsa. Mutta Inger-Johanna ei malttanut odottaa kunnes saapuisivat kalastuspaikalle; vaan jo soutaessa heitti hän siiman järveen ja antoi sen soljua veneen perästä, vähän väliä sitä nykäisten.
"Katso, kuinka hänellä on taipumusta!" huudahti kapteeni, "se on perittyä… Sinähän oletkin oikeastaan kalastajan sukua, sillä minä olen viettänyt lapsuuteni Bergen'in seudulla ja isäni ennen minua… Jos minulla olisi taaleri jokaisesta turskasta, jonka olen vetänyt ylös Alverivirrasta, niin olisi jälkeisilläni jotain perittävää… Mutta mitä? Mitä?"
Loisketta kuului. Inger-Johanna nykäsi äkkiä, keltainen kalan vatsa tuli päivänpaisteessa näkyviin vedenpinnalle.
Muutaman kerran rajusti nykäistyään siimaa, nousi hän puoleksi seisoalleen ja veti sitä ylös järvestä.
Nostaessaan kiiltävän kalan korkealle veneen laidan yli, huudahti hän riemuissaan:
"Tämä on ensimmäinen kala, jonka olen saanut eläessäni!"
Grip irroitti sen koukusta ja heitti sen kauas järveen.
… "Sentähden saakin se elää."
Kapteeni kohautti kiivaasti raskasta ruumistaan, niin että vene heilahti.
Mutta koska tämä tarpeeton uhraus oikeastaan tapahtui hänen silmäteränsä kunniaksi, korvasi se suuressa määrin Grip'in tuhmuuden.
Kun he tulivat kallion kohdalle, jonne hän heitti siimansa, alkoi kapteeni yht'äkkiä laulaa Bergen'in rannikoilla oppimaansa lapsuuden laulua, joka monta Herran vuotta oli ollut häneltä unohduksissa.
Hänen matala basso-äänensä kajahti täyteläisenä vuoren seinää vasten.
Järvi oli peilikirkas ja kapteeni nosti ylös lohen toisensa perästä.
Tunturi lumisine huippuineen seisoi kuni päälaellaan syvyydessä heidän allansa, niin että päätä huimasi kun he vaan katsoivat alas veneen laidalta. Ja kun he tulivat karjamajojen kohdalle, kuvautui koko tuo jyrkkä, viheriäinen rinne, missä karja kävi laitumella, niin selvästi veteen, että olisi melkein voinut lukea sarvet.
"Niin täällä kulkevat lehmät kuin kärpäset pitkin seinää", sanoi kapteeni. "Jos tuolla ylhäällä varomattomasti liikutellaan maito-rajentaa, niin vyörii se tänne alas, veneesemme"…
Ei ollut muita asuntohuoneita kuin pieni hökkeli kiviraunion luona ja pieni rappeutunut lautasuoja, jonka katto oli harmaasta kivestä ja varustettu reppanalla. Siellä piti kapteenin ja Inger-Johannan maata auringon nousuun saakka, jolloin hänen ja Jörgenin oli määrä lähteä Iso-Olan ja Mustan kanssa takaisin Grönnelidin karjamajoille.
He olivat syöneet illallista — lohta ja hätäisesti valmistettua kermapuuroa, ja nyt katselivat he auringon laskua tunturin taakse.
Kapteeni tepasteli tohveleissa nurmella, puettuna avonaiseen virkanuttuunsa ja poltti mielihyvillä piippuaan. Hän pysähtyi silloin tällöin katsellakseen miten ilta-aurinko tanhueli kaukaisilla tunturihuipuilla.
Äkkiä muuttuivat ennestään mustan-siniset huiput punertaviksi, kunnes ne hehkuivat kuin tulen liekki. Nyt loistivat lumilakeudet idässä ruusunpunaisina… Siellä kohousi kummallisia, satumaisia tornia ja linnoja … kolme lumihuippua tuolla kaukana muuttuivat veripunaisiksi ja keskimmäisessä leimahti häikäiseväisesti tuikkiva valo. Ja niiden takanakin vielä syttymättömiä huippuja, harjuja ja rotkoja, joissa varjot liikkuivat…
Jörgen tähysteli isän suurella kiikarilla eikö peuroja lumilakeudelta näkyisi.
"Hyvästi, neiti Inger-Johanna!" sanoi Grip. "Minä lähden jo yön läpi kulkemaan tunturin yli ja otan jonkun miehistä oppaakseni. Täällä on useampia kuin majaan sopiikaan."
"Mutta sallikaa, että ensin sanon teille", lisäsi hän hiljemmällä äänellä, "että tämä avosydämminen päivä, jonka olen tunturilla viettänyt, on niitä harvoja elämässäni … en ole tarvinnut sanoa ainoatakaan kehnoa, kurjaa sukkeluutta … enkä halveksia itseäni" … lisäsi hän tuimasti.
"Tuonlaisena, niin, — juuri tuonlaisena kuin nyt katselette suuren olkihatun lierin alta, — noin hienona, solakkana ja noin huimana, juuri senlaisena tulen teitä muistamaan siihen asti, kun jälleen tapaamme toisemme kaupungissa!"
"Svartdalin puotiin on ainakin viisi pitkää virstaa", selitti kapteeni, jäähyväisiä jättäessään… "Grip, te olette aina tervetullut Giljeen."
— Kohotettuaan lakkiaan viimeisiksi jäähyväisiksi, oli hän pian noussut jyrkkää kallion rinnettä läheisen tunturin huipulle.
"Tuo mies ei näy tuntevan väsymystä!" sanoi kapteeni.
Inger-Johanna katseli hänen jälkeensä… Aurinko loi viimeisen vaalean hohteensa hiilakkaasen iltailmaan… Hänen kasvoillaan eleili niin lämpimät tunteet.
* * * * *
Muutama hyönteinen — mettiäinen, tahi ampiainen lensi suristen sisään avonaisesta ikkunasta, siniseksi maalattuun, siistittyyn huoneesen … hyrisi ruutua vasten, niin että se häiritsi tuota nuorta paksutukkaista, tumma-ihoista, kaunista tyttöä, joka aamu-untaan vielä sohvalla nukkui.
Hän makasi kyljellään syvään uneen vaipuneena, palattuaan vasta yöllä kotiinsa… Illan tunteet liikkuivat vielä hänen mielessään.
Hänellä oli jo toinen lohi koukussa… Se kiilsi ja pyristeli vedessä… Grip toi kaksi tikkua, pannakseen ne ristiin…
Hurr … surrr … suoraan hänen kasvoilleen, niin että hän heräsi…
Päivä oli jo pitkälle kulunut.
Valkoisten uutimien ympäröimällä pesupöydällä, joka oli järjestettynä hänen tuloansa varten, oli orvokkisaipua, hopeapaperiin käärittynä.
Se se varmaankin viekotteli tunturin kokemattomia hyönteisiä onnettomuuteen … ne olivat vainuneet tätä aivan uutta kukkaismaailmaa ja syöksivät nyt suin päin uskaliaasti uutta keksintöä kohti — aavistamatta ajan monituisia ihmeitä, ett'ei orvokin tuoksu tarjonnutkaan mitään orvokin mehua, vaan vaikutti ainoastaan ilkeätä vatsan kivistystä… Niiden ajatukset olivat varmaankin kovin sekavat, koska ne vastatulleet hyönteiset niin levottomasti hyörivät sinne tänne, ikäänkuin aavistaen jotain pahaa ja lensivät pari, kolme kertaa huoneen ympäri, ennenkuin kiusaus tuli liian suureksi, ja koska entiset, joihin tuoksu jo oli vaikuttanut, hitaasti ryömivät seinää pitkin, jopa menivät tainnoksiinkin tai pyristellen makasivat ikkunalaudalla.
"Ui! — ja suovastaan pesuveteen!"
Hän katseli suuttuneena saipuata, joka oli syypäänä tähän.
Toiset ajatukset ikäänkuin juohtuivat hänen mieleensä, hänen haistellessaan sitä…
"Äidin keltainen saipua on rehellisempää!"
Hän heitti sen reippaasti ulos ikkunasta ja pyyhki huolellisesti noita taistelukentälle kaatuneita käsiliinalla ikkunalaudalta.
— Aamupäivällä olivat rouva Jäger ja Inger-Johanna poimimassa sokeriherneitä päivälliseksi.
"Ota ainoastaan kaikkein suurimpia palkoja, Inger-Johanna — senlaisia jotka tulisivat liian kovakuorisiksi, jos niitä säästäisimme isän kotiintuloksi."
"Mitähän täti sanoo, jos saa kuulla, että olemme antaneet sinun seurata isääsi etäälle tunturille… Hän ei varmaankaan pidä sellaista retkeä minäkään erityisenä hauskuutena, eikä voi käsittää, että sinä voit noin kaunopuheliaasti kertoa kivistä ja kannoista."
"Ei, hänen mielestään ei mitään voi verrata heidän teeseuroihinsa!" naurahti Inger-Johanna.
"Ojenna lautanen minulle, niin tyhjennän sen koriin", sanoi äiti.
"Tätihän kirjoitti, että Rönnov jää koko talveksi Pariisiin!"
"Rönnov, niin… Mutta minäpä oikein huvittelen itseäni sillä ensi talvena, että luen ääneen tädille Gedeckeen kertomuksia Sveitsistä ja sitte aina vähä väliä liitän niihin pienen kuvauksen omasta matkastani!"
"Nyt puhut sinä, Inger-Johanna, aivan ajattelematta … on aina suuri erotus sivistyneen seudun ja aution erämaan välillä täällä tunturilla".
Rouva Jägerin hunnun peittämä pää vajosi hernevarpeitten väliin… "Isä sanoo, että Rönnov varmaankin kartuttaa ranskankielen taitoaan sentähden, että he tahtovat hänet Tukholmaan."
"Niin, häneltä varmaankin tulee jotakin ylhäistä… Voit kyllä käsittää, kuinka erinomaisen hauskaa ja kodikasta meillä on, kun joskus iltaisin olemme yksin kotona ja minä luen ääneen tädille."
Rouvan suuri, sinisen täplikäs huntu kohoutui, pöytäveitsi kädessä ojensi hän lautasen tyhjänä takaisin.
"Ja sitte on hänen käytöksensä varmaankin sellainen, että se sitä paremmin sopii hänelle, kuta korkeammalle hän kohoaa".
"Aivan täydellisesti!… Vaan en tiedä miksi ei häntä juuri sovi ajatella täällä vuoristossa."
Rouva Jäger seisoi hetkisen pöytäveitsi kädessään.
"Olkoon jo kylliksi!" hän huoahti ja ryhtyi väsyneenä koriin… "Tänä vuonna emme enää saa paljo herneitä!"