VII.
Giljen keittiössä oli juuri kiire jouluteurastusten jälkeen.
Porstuasta tuli kylmää uhoa ja se pani muskottikukan, inkiväärin ja neilikan hajua muihin huoneisin lehahtamaan, ja kuului sieltä … hakkuuveitsien kalsketta, kumisevaa survoamista ja jyskytystä, niin että lattiat tärisivät; puettuna valkoiseen esiliinaan ja servietti pään ympäri oli itse Iso-Olakin keittiössä survoilemassa puisella huhmarilla.
Pitkän pöydän ylipäässä istui rouva Jäger parsineulalla ja rihmalla ommellen kääresylttyjä kokoon; muutamat akat ja Thea, valkoisina kuin enkelit, leikkelivät lihaa hienoa hakkelusta varten.
Etempänä penkillä istui vasta kotiintullut Thinka ja täytti verellä tahratuilla käsillään suuresta kaukalosta punasmakkaraa. Taitavasti ja sukkelasti tukki hän makkaran ainetta sarven läpi, pujotti sitte tikun suolen suuhun ja niin valmistui toinen tumma, hirveän näköinen verimato toisensa perästä; niitä sitte siskot kiehuttivat suuressa padassa, jonka mustaa pohjaa terävät liekit nuolivat, rätisten leimutessaan savupiippua ylös.
Kapteeni oli tullut keittiöön ja katseli tyytyväisenä tätä tappotannerta. Olihan täällä paljo hyvää niin suulle kuin sieramille, ja vähä väliä lähetettiin konttoriin hänen arvosteltavakseen makupaloja kustakin valmiista ruokalajista.
"Minäpä neuvon teitä, tytöt, miten teidän pitää hakata!" sanoi hän leikillisesti, ottaen veitset Torbjörg'iltä.
Molemmat hakkuuveitset lensivät hänen kädessään ylös ja alas, niin että niitä töin tuskin taisi erottaa toisistaan ja muut työntekijät jättivät työnsä kesken silkasta ihmettelemisestä.
Tätä tosin kesti ainoastaan kaksi, kolme minuuttia kun sitä vastoin Torbjörg'in ja Aslakin täytyi huivi päässä koko päivän seisoa sitä tehden.
Mutta voitto on kuitenkin voitto ja kun kapteeni sitten astui huoneesensa hyräillen innokkaasti ja tyytyväisenä, niin hän ei suinkaan ollut muistamatta juuri tuota kepposta. Vaan toden totta, kyllä pakottikin hänen käsivarsiaan. Ja hän koetteli niitä pari kertaa ennenkuin hän sitoi servietin kaulansa ympäri ja istuutui pöydän ääreen, maistaakseen lämmintä, rusinoilla maustettua ja voilla valettua punasmakkaraa, jonka Thinka toi hänelle.
"Vähän sinappia, Thinka!"
Thinka hiipi hiljaa nurkkakaapille etsimään kaivattua sinappia.
"Kuules, lautanen olisi voinut olla lämpimämpi … oikeastaan pitäisi sen olla melkein polttava voin ja rusinoiden tähden…"
Hyväntahtoinen Thinka meni paikalla lautasta kuumentamaan ja toi sen kohta taas isälle; se oli nyt niin kuuma, että serviettiin täytyi kääriä jotta voisi sitä kantaa.
"Kaada vaan, isä, kaikki tälle lautaselle, niin saat nähdä."
Yksi Thinkan onnistuneimpia yrityksiä hänen kotiintulonsa jälkeen oli hänen ihmeellinen tapansa palvella isäänsä; isä sai tuskin mitään moitteen syytä tähän aikaan.
Thinkan lempeyttä, taipuvaisuutta, järkähtämätöntä mielentasapainoa seurasi todellinen kodikkaisuus. Kapteeni tiesi nyt, ett'ei hänen tarvinnut muuta kuin antaa pieni viittaus jostain maukkaasta ruuasta, niin sai hän kohta toiveensa toteutetuksi. Thinka oli aina niin taipusa, mutta kun äiti joskus teki hänen mielensä mukaan, näytti se sitä vastoin niin kankealta ja vaivaloiselta, että isä aina tuli pahalle tuulelle ja alkoi kiistellä, vaikka rouva kyllä tiesi, ett'ei miehensä terveys kiivastumista sietäisi…
Maanantai-aamusta saakka oli saatu toimeen äärettömän paljon ja huomeniltana toivottiin saada kaikki valmiiksi. Kaksi lehmää, hieho ja sika, ei ollut mikään pieni teurastus, siihen tulivat vielä lampaat lisäksi.
"Vouti! — Voudin hevonen on pihalla!" … ilmoitettiin äkkiä kesken ruokapuuhia iltahämärässä.
Vouti! — ikäänkuin salama olisi leimahtanut…
"Kiiruhda, Jörgen, ylös konttoriin ja käske isän tulla häntä vastaan-ottamaan!" sanoi rouva maltillisesti… "Lakkaa sinä, Iso-Ola, työstäsi … vaikka se kuinka hullua olisikin!"
"Totta maar se tuntee makkaran hajun nenäänsä!" huudahti Marit reippaalla tunturikielellään — "eikö hän nyt jo toista kertaa tule tänne näin kesken joulupuuhia! No, sittenpä on pois tieltä omassa kodossaan!"
"No, no, vähemmällä, Marit!" varotti rouva. "Ei mahtane olla hauskaa kotona, sen jälkeen kun ukkoraukalta rouva kuoli!"
"Mutta miten hän tuli näin tuiki sopimattomaan aikaan … tuiki sopimattomaan!"
Talon kunniaa täytyi ylläpitää, sentähden ei sopinut rouvan jäädä keittiöön.
Kapteeni astui äkkiä sinne.
"Vouti viipyy täällä huomiseksi… Sitä emme voi auttaa! Minä kyllä pidän hänestä huolta, jos vaan saamme vähän ruokaa."
"Niin, Jäger, sitä on kyllä helppo sanoa! — mutta katsos miten me kaikki puuhaamme täällä täysin käsin."
"Kylmää linnunpaistia! … lihakokkareita … vähän makkaraa!… Tulemme kyllä toimeen… Minä lupasin hänelle teurasruokaa. — Ja sitten, Thinka!" nyykäytti kapteeni päätään, "hiukan totia, — niin pian kuin mahdollista."
… Thinka oli kohta valmis; hän vaan pyörähti sukkelasti kaapin luo.
Hän oli niin teeskentelemätön ja vaatimaton, eikä ollenkaan ajatellut vaivojansa. Sentähden lennättikin hän puhtaasen, siniseen esiliinaansa puettuna, tuulen nopeudella sisälle totitarjottimen; — ja tervehdittyään voutia, kiiruhti hän kaapille rommia ja arrakkia hakemaan ja sitten piippuhyllylle sytytinpaperia etsimään, jonka pani tarjottimelle herrojen eteen, ennenkuin hän jälleen katosi keittiöön.
"Torbjörg, pese itsesi puhtaaksi ja järjestä vierashuone voutia varten, — ja sitte täytyy lähettää hakemaan Annaa auttamaan meitä, sen verran kuin hän kykenee… Jörgen kyllä juoksee sinne", — huusi rouva, nähden että tarpeellisimmat apulaisistaan vähitellen hävisivät.
Iso-Ola oli pitänyt huolta voudin hevosesta ja seisoi nyt taas siellä, suureen messupaitaan puettuna ja survoi huhmarillaan… Kops … kops … kops … kops…
"Oletteko aivan mielettömät? ettekö vähääkään ajattele mitä teette?" ärjäsi kapteeni raivoten; hän puhui matalalla äänellä, mutta sitä kiivaammalla… "Etteköhän vielä rupea mankeloimaan? — niin saisi vouti oikein kuulla kalsketta niin ylhäältä kuin alhaalta… Aivanhan lattia tärisee!"
Rouvan kasvoille kuvautui epätoivo ja kapinallinen tunne välkähti hänen tummista silmistään… Nyt kiusasi Jäger häntä liiaksi… Mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi päättäväisesti:
"Iso-Ola, vie huhmari kanssasi porstuan kivilattialle!"
Thinkan osaksi tuli nyt illallisen puuha, niin ettei äidiltä mennyt hukkaan muuta kuin se hetki, jolloin ruualla oltiin; ja silloinkin hän oli kuin polttehessa, vaan täytyihän näyttää siltä kuin ei mitään kiirettä olisi ollut!
Ensin oli rouvan ja voudin väli vähä juhlallista, sillä he eivät olleet tavanneet toisiaan, sen kovan surun jälkeen, joka voutia kolme kuukautta sitten oli kohdannut. Hän vietti nyt hyvin yksinäistä elämää; ainoastaan hänen sisarensa, neiti Gülcke, asui hänen luonaan… Viggo ja Baldrian, toisinto nimestä Baltazar, kävivät latinakoulussa, ja tulivat kotiin vasta ensi vuonna, Viggon päästyä ylioppilaaksi.
Vouti vähä räpäytti silmiään ja teki surullisen liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut alakuloisesti pyyhkäistä toista silmäänsä, mutta ei sen enempää. Hän oli siihen aikaan käynyt talosta taloon näyttelemässä suruaan, vaan nyt oli hän täällä siksi järkevien ihmisten luona ettei tarvinnut sitä kauan pitkittää, varsinkin kun nyt istuttiin katetun pöydän ääressä, kuumat lautaset edessä…
Illallista syödessä alkoi lavea keskustelu — sanottiin kohteliaisuuksia joka kerta kun Thinka toi uuden ruokalajin, höyryäviä herkkuja suorastaan paistinpannusta, — olipa oikein muhkeat teurastuskekrit! — sitäpaitsi vanhaa, oivallista pullo-olutta; jouluksi valmistettu oli vielä liian nuorta — ja pari kolme oivaa ryyppyä.
Vouti ymmärsi ja huomasi selvään mitä talossa oli tekeillä ja miten rouva ja hänen tyttärensä olivat puuhassa.
Thinka korjasi ruuan pöydältä ja toimitti kaikki niin ketterästi ja meluamatta, ilman joutavaa puhetta ja puuhaa — ja niin huolellisesti, niin ajattelevaisesti! Ennenkuin tiesikään oli heillä edessään pöydällä piiput ja totilasit, sekä höyryävä vesikannu…
Vouti Gülckeen uteliaat, pienet silmät mulkoilivat kaukana toisistaan, ja ne saattoivat katsella yht'aikaa kahdelle suunnalle, kun taaskin hänen pyöreä, paljas kaljupäänsä loisti suoraan sitä kohtaan, jonka kanssa hän haasteli. Oikeinpa hän tarkasteli nuorta, hieno-ihoista tyttöä, joka oli niin solakkavartaloinen ja soma ja puuhaili niin äänettömänä ja suloisena…
"Sinä olet onnellinen mies, kapteeni!" jupisi hän itsekseen.
"Ryyppää hiukkanen vielä, vouti", lohdutti hyväntahtoisesti kapteeni ja kilisteli lasia hänen kanssaan.
"Niin, mikä sinulla olisikaan hätänä, kun on hauskuutta kodissasi … mihinkä vaan käännyt, niin saat pehmeän pään-aluksen levähtääksesi … ja niitä riittää lähettää kaupunkiinkin… Mutta katsos, minä", kyyneleet nousivat hänen silmiinsä — "minä istun vaan konttorissani pöytäkirjojen ääressä!… Tiedätkö, minuakin kovasti hemmoteltiin… No niin, älkäämme puhuko siitä! Varmaankin ansaitsin minä sen rangaistukseksi yhdestä ja toisesta."
"Eikö totta, neiti Kathinka!" sanoi hän leikillisesti, kun Thinka astui sisään, — "että se vouti on ilkeä, kun hän näin kesken teurastuspuuhianne tuli teitä häiritsemään? Mutta sallikaa hänelle vähä kodin hauskuutta, hän kyllä tarvitsee sitä, kun omasta kodistaan sen on kadottanut"…
"Kas sitä, olin aivan unohtamaisillani!" huudahti hän samassa ja kiiruhti piippu suussa pöytäkirjalaukkunsa luo, joka riippui tuolin reunalla oven suussa. "Minulla on muassani teille toinen osa 'Viimeistä Mohikania', jonka Bina Scharfenberg lähetti … ja minun piti tuoda hänelle — niin mitähän se olikaan? Se on tuolle paperilipulle kirjoitettu: — 'Oikullinen nainen', kirjoittanut Emélie Carlén!"
Vouti otti kirjan kiireesti laukustaan ja antoi sen Thinkalle.
"Älkää nyt vaan unohtako antaa sitä minulle huomenna!" sanoi hän uhkaavaisesti, "muuten suuttuu Bina Scharfenberg minuun silmittömästi! — Ei ole hyvä joutua hänen käsiinsä!"…
Thinka innokkaasti tarkasteli ensimmäisiä riviä voudin vielä puhuessa, — nähdäkseen varmaan, että tämä vaan oli jatkoa … ja kohta oli hän taas tullut takaisin huoneestaan, kädessään loppuun lukemansa Carlén'in romaani ja ensimmäinen osa "Viimeistä Mohikania" pantuna rihmalla sidottuun paperikääreesen.
"Neiti Thinka, tehän olette tarkka kuin asioitsija!" sanoi hän leikillisesti, pannen hitaasti kääreen laukkuunsa, ja toinen hänen pieniä silmiänsä loisti herttaisesti Thinkaa kohti.
Vaikka oli ollut teurastuspuuhia jo aamusta varhain, ei Thinka kuitenkaan voinut levolle mentyään olla katselematta kirjaansa.
Hän luki luvun toisensa perästä, päätti aina lopettaa seuraavaan, mutta turhaan. Kello kaksi yöllä paloi vielä kynttilä pään-aluksen takana; Thinka nautti lukemisesta ja otti sydämestään osaa viimeisen Mohikanin moninaisiin vaaroihin ja vainoomisiin.
Rouva Jäger ihmetteli, miten sinä talvena kului niin paljon talikynttilöitä.
Voudin täytyi syödä vähä lämmintä aamiaista, ennenkuin hän sai lähteä matkalle.
Ja nyt otti hän jäähyväiset ja kiitti hauskoista kotoisista hetkistä, — vaikka oli tullut näin häiritsemään; — "oi rouva Jäger, kyllähän teidänkin mielestänne tulin sopimattomaan aikaan! — vaikka olettekin saaneet apua taloudessanne… Niin, neiti Kathinka, minä olen kyllä tarkastanut teitä; eihän minulla turhaan olisikaan poliisinsilmät!…
"Näkymättömänä, vaan kuitenkin aina saapuvilla, niinkuin hiljaisena hyvänä haltijattarena kodissa, — eikö se ole parasta, mitä voi naisesta sanoa?" sanoi vouti kohteliaasti Thinkalle, sitoi vyön turkkinsa ympäri ja meni reen luo ja sulaa lempeä hohti hänen kasvoistansa; niiden alapuolta himmensi vaan harmahtava parrantynkä, kun ei aamulla ollut ehtinyt sitä ajaa.
"Kunnon mies, tuo vouti!… Hänelläpä vasta on sydän", sanoi kapteeni, palattuaan iloisena huoneesen, ja hieroen pakkasesta kohmettuneita käsiään.
— Mutta voimalliset ruoat teurastus-aikana tekivät isän sairaaksi!
Lääkäri kehoitti häntä juomaan vettä ja kävelemään vahvasti — totikestit ainoastaan silloin tällöin olivat vaan virkistykseksi.
Ja kun joulu tuli kohta sen jälkeen, niin ei tuo veren nousu päähän ensinkään vähennyt.
Isä kulki alakuloisena, vaan ei tahtonut antaa iskeä suontansa useammin kuin tavallista oli eli kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä.
Vaan pienten pitojen jälkeen, jotka pidettiin torstaina Buchholz'ille, henkikirjurin apulaiselle, tuli hänen tilansa oikein surkeaksi… Hän kuleskeli onnettoman näköisenä ja huomasi kaikkialla vaan tappiota, laiminlyömistä ja vääriä laskuja.
Ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää hakemaan lukkari Öjsethiä!
Paitsi kirkollisia toimiaan, opetti tämä vielä nuoria lukemaan, rokotti ja iski suonta.
Kuinka hän ensimainittuihin toimiin pystyi jääköön mainitsematta; mutta jälkimmäisistä voi sanoa, että hän oli syypää suureen verenvuodatukseen, koska oli laskenut ämpärittäin kyläläisten verta heidän suonistaan eikä suinkaan vähimmässä määrin verekkään kapteenin verta, jota hän nyt säännöllisesti useampina vuosina oli vähentänyt. Vaikutus oli suuremmoinen. Tukahuttavaa, kuumaa ukkosen ilmaa, joka oli täyttänyt melkeinpä jokaisen raon koko talossa, ja synkistyttänyt jokaisen kasvot, seurasi nyt kirkas auringonpaiste… Thinkan kanssa laskettiin leikkiä ja tuumailtiin, miten koko perhe lähtisi kesäksi katsomaan sotajoukon harjoituksia!
Mieli-ala oli niin iloinen, että äiti nyt uskalsi ottaa tilaisuudesta vaarin, puhellakseen Jörgenin koulunkäynnistä; — kaikki mitä täti Alette oli luvannut asunnon suhteen ja muut asianhaarat olivat nyt tarkoilleen määrättävät.
Laskettiin ja mietittiin niitä näitä, otettiin keskustelun-alaiseksi kaikki pienimmätkin seikat kaupungin-olosta ja kulungeista.
Kapteeni selitti suuttuneilla kysymyksillään niitä suunnattomia menoja, joilla äiti näkyi tahtovan saattaa häntä suorastaan perikatoon.
Vaan rouva taas uutterasti ja suuttumatta toi esiin mahdollisia tuloja, tuoden vähän väliä esiin kaikellaista, mistä he saisivat voittoa.
Jos joskus, hänen alituisesti kertoessaan samaa, hänen päänsä joutui pyörälle, niin että hän puhui liikoja, kesti monta ikävää hetkeä, ennenkuin hänen onnistui rauhoittaa miehensä mieltä.
Kapteenia piti vähitellen totuttaa siihen, siksi kuin hän ymmärsi sen verran, että taisi edes nähdä ja ajatella. Mutta taitavan ja väsymättömän purjehtijan lailla osasi äiti myrskyssäkin pitää tarkoitusperää silmällä ja niin alus vähitellen läheni toivottua rantaa.
"Nämät rahat!" äidistä yhtä vaikeata niistä puhua kuin koskettaa paisetta, jota kuitenkin täytyi leikata.
Seuraus oli, että kapteeni vähitellen siihen myöntyi ja tuli nyt innokkaimmaksi puuhaajaksi.
Jörgeniä tutkittiin joka aineessa. Hänen täytyi istua konttorissa ja kapteeni itse piti ankaraa huolta hänen lu'uistaan.
* * * * *
"Se seikka on kuin ikäinen", luki kapteeni… "Jos kana muutama kerta pyörähytetään ja sitte pannaan selälleen maata ja vedetään liidulla viiva pitkin nokkaa, niin makaa se aivan hiljaa eikä tohdi liikkua! Se varmaankin luulee, että se on nauhalla sidottu kiini siihen paikkaan. Minä olen kokenut sitä niin monta kertaa, sen tervehdyksen voit kertoa hänelle, Thinka!"
"Mutta minkätähden Inger-Johanna senlaista kirjottaa", kysyi äiti totisena.
"No, no, ei minkään tähden — muutoin vaan". Thinka oli edellisenä päivänä saanut erityisen kirjeen vanhempien kotelon sisässä, sisarilla oli vähän neuvottelemista äidin syntymäpäivän johdosta.
Siinä kirjeessä oli Inger-Johanna samalla pitänyt hänelle esitelmän siitä, miten Thinkan pitäisi tehdä vastarintaa ja oleman uskollinen lemmitylleen jos todella pieninkään rakkauden kipinä vielä kyti hänen sydämmessään. Kertomus kanasta ja liituviivasta oli Grip'in vertauksia. Naiset tavallisesti antoivat kuvitella itselleen kaikenlaista ja olivat valmiit vaikka kuolemaan jos vaan sattuivat saamaan liituviivan nokkansa eteen!
Saattoipa se olla totta, arveli Thinka … mutta koska kerran kaikki vastustivat sitä ja kun hän näki, miten isä ja äiti siitä huolistuivat, niin — hän huokasi itku kulkussa, — oli liituviiva todellakin vahvempi, kuin mitä hän kestää voisi…
Inger-Johannan kirje teki hänet synkkämieliseksi. Hän tiesi olevansa niin onneton, että olisi voinut itkeä, kun vaan joku häneen katsahti. Ja sitä teki äiti päivän kuluessa useampia kertoja; luultavasti hän oli itkusta aivan punaisena.
Yöllä luki hän Van der Velde'n kirjoittamaa Arvid Gyllenstjernaa ja vuodatti katkeria kyyneleitä.
Sisaren kirje sisälsi erityisesti hänelle jotain, joka ei ollut isää eikä äitiä varten.
… "Sillä tiedätkös, Thinka! se joka on käynyt täällä kaikki tanssijaiset, niinkuin minä, ei enää kulje sokeana tuon silmiä häikäisevän loiston ohi, vaan katselee tutkistelevaisesti ympärilleen; pitäisi tulla ihmisissä jonkinlainen muutos ja samoin heidän keskusteluissaan. Mokomat tanssijaispuhelut!
"Minä sanon, niinkuin Grip; minä olen kyllästynyt, kyllästynyt, aivan kyllästynyt siihen. Tätikään ei niin innokkaasti tahdo minua enää sinne, vaikka monta kertaa innokkaammin kuin minä itse.
"Minua pidetäänkin nyt ylpeänä, arvostelevana ja jos jonakin, sentähden, ett'en aina keksi jotain juttelemista heidän kanssaan.
"Tädin mielestä on jonkinlainen omituinen jäykkyys tullut entisen 'vilkkaasen luonteeseni', luontainen 'levollinen arvollisuus', joka miellyttää ja kiihoittaa, juuri sitä siis, joka oli suotavaa!
"Lieneeköhän se sitä laatua kuin kiinalaisten kuumaan taikinaan leipoma jääpalanen, josta yhdessä luimme, muistathan?
"Tädillä on tänä vuonna monet tuumat. Nyt pitäisi meidän molempien puhua keskenämme ainoastaan ranskaa! Mutta en oikeastaan pitänyt siitä, että hän kirjoitti kapteeni Rönnoville minun täydellisesti sitä osaavan. Minä en suinkaan tahdo, että hän, palattuaan takaisin, kuulustaa minua niinkuin koulutyttöä. Ääntämisenikään ei ole 'suloista', kuten täti sanoo.
"Minä en todellakaan häntä enää ymmärrä. Jos joku, niin juuri hän voisi ja olisi velvollinen tähän aikaan puolustamaan Grip'iä, mutta päinvastoin hän iskee kiini hänen sanoihinsa, milloin vaan voi.
"Grip on ruvennut pitämään sunnuntaikoulua tahi esitelmiä niille, jotka vaan haluavat tulla kuuntelemaan. Tämä tietysti herättää huomiota, sen arvaat! Ja täti kohottaa olkapäitään ja ennustaa jo edeltäkäsin, että Grip kohta tulee eroamaan hienon seura-elämän piireistä, vaikka täti ennen aina on ollut ensimmäinen, joka oli hänestä hauskuutettu ja jonka mielestä Grip keksi jotain uutta! Minun mielestäni täti menettelee alhaisesti!"…