VIII.
Jörgenin täytyi lähteä matkalle, ennenkuin rekikeli loppui, sillä kelirikon aika oli pian tulossa ja suoraa mielettömyyttä olisi lähettää hevoset kulkemaan huonoja teitä. Jos häneltä ei menisi kokonaista vuotta hukkaan, niin täytyi hänen lähteä hyvissä ajoin, erityisesti valmistuakseen koulututkintoonsa.
Jörgen vaan mietiskeli kaikkea, mistä hänen nyt täytyi erota. Pyssy, kelkat, sukset, sorvauspenkki, työkalut, mäelle rakennetut tuulimyllyt, kaikki nämä täytyi hänen jättää toisille, tietysti etupäässä Thealle; tämän tulisi pitää niistä huolta, siksi kun hän kerran palajaisi kotiin.
Jos häneltä olisi kysytty, miksi hän mielummin tahtoi, olisi hän varmaankin vastannut: sorvariksi, mylläriksi tahi sepäksi; se mikä viimeiksi olisi hänen mieleensä juolahtanut, vielä vähemmin herättänyt hänessä halua ja ikävöimistä, oli kohouminen kirjojen korkeisin maailmoihin. Mutta Hellas ja Latium olivat kerrassaan välttämättömänä kohtalona hänen elämänsä tiellä, niin ett'ei muusta puhetta.
Matkapäivän aamuna pistettiin Jörgenin uusien vaatteitten taskuun, jotka olivat kapteenin vanhoista valmistetut, salaisia kirjeitä, jotka uskottiin hänen perille vietäviksi.
Ensiksikin oli Inger-Johannalle neljätoista sivua pitkä kirje, jonka Thinka yöllä kirjoitti, katkeria kyyneleitä vuodattaen, ja jossa hän tarkoilleen selitti rakkautensa Aas'iin, miten se alkoi, jatkui ja toivottomuudessa kehittyi. Thinkalla oli häneltä kolme muistia: — pieni rintaneula, hajuvesipullo, jonka oli saanut joululahjaksi, ja sitten kirje, sisältävä hiuskutrin, jonka oli saanut sinä aamuna, jolloin Aas lähti pois, kun hän erotettiin konttorivirastaan. Ja koska hän ei tahtonut tehdä vasten vanhempiensa tahtoa, vaan mieluisammin saattoi itsensä onnettomaksi — niin oli hän kuitenkin tehnyt mielessään sen järkähtämättömän lupauksen, ett'ei koskaan Aas'ia unohtaisi, — vaan ajattelisi häntä aina viimeiseen hetkeensä!…
Toinen kirje oli äidiltä täti Alette'lle, ja se sisälsi paitse joukon taloudellisia ehdoituksia pyynnön, että hän tutkisi Inger-Johannaa kapteeni Rönnov'in palattua Parisista. Äiti ei nimittäin näinä viimeisinä aikoina oikein voinut päästä tytöstään selville!…
— Kapteeni ei voinut kuvaillakaan, että tuntuisi niin tyhjälle Jörgen'in poislähdettyä. Olihan hän tavallaan hauskuttanut päiviä, antanut aihetta moneen mielenliikutukseen, rasitukseen ja suuttumukseen ja niin useasti saattanut kapteenin veren liikkeesen, jonkatähden kapteeni nyt, kun hän lähti pois, kaipasi tuonlaista kiihoittavaa ainetta. Hänellähän ei enää ollut ketään, jota olisi vartioinnut ja johon olisi tuimasti silmänsä iskenyt, sillä Thea, jonka kanssa hän nyt luki, oli niin tottelevainen ja laupias.
Lääkäri oli hänelle neuvonut verta puhdistavaa voikukan-teetä.
Ja nyt kun kevät tuli, — tuo huikaiseva auringonpaiste sulatti suuret kinokset — oli Thinka ulkona veitsi kädessä kaivamassa maasta voikukkia juurineen. Alussa ne olivat vielä pieniä ja vaaleita, mutta tulivat päivä päivältä yhä vahvemmiksi.
Kapteeni joi säännöllisesti ja tarkasti joka aamu kupillisen tuota hänelle määrättyä juomaa ja riensi ulos kävelylle.
Porstuan ovella tuprueli jääkylmä raesade ja lumipyry häntä vastaan.
Taas olivat tunturin rinteet valkoisina!
Näinä viimeisinä aamuina oli hän tottunut käymään vasta raivatulla perunamaalla, jota par'aikaa kynnettiin, mutta tämmöisessä ilmassa —
"Täytyy jättää kyntäminen kesken, Ola", kuului hänen päättävä äänensä pihalla, "näyttääpä paremmin siltä kuin konit saisivat taas mennä lumiauraa vetämään."
Hän astua tallusteli eteenpäin, ei hänen tehnyt mieli pysyä yhdessä kohdin, kun oli näin mahdottoman kylmä…
Ruokahuoneen ikkunoita vasten sataa lorisi rajusti, niin että vähä väliä täytyi kuivata ruudut ja panna vaateriepuja ikkunalaudoille.
Äiti ja Thinka seisoivat sisällä iltapäivän hämärässä tarkastellen talven aikuista, yhteistä työtänsä valkaisematonta kilpikangasta, jota mittailivat saadakseen tietää kuinka monta pöytäliinaa ja pyykinliinaa siitä tulisi.
Ovi avattiin selko selälleen ja kapteenin lihavat, sateesta kastuneet kasvot näyttäytyivät samassa.
"Minä tapasin äsken kaukaisen matkustavaisen, joka toi jotakin sinulle,
Thinka!… Voitko käsittää keltä!"…
Thinka pudotti kilpikankaan käsistään ja astui tulipunaisena isää kohti, mutta pudisti kohta päätänsä.
"Rejerstad poikkesi tänne sitä tuomaan, hän oli matkalla ylös tuntureille… Hänen piti jättää se tänne."
Kapteeni tarkasteli käärettä… "Voudin sinetti. Tuokaa sakset tänne!"
Hän ei kiireessään malttanut riisua päällysvaatteita yltään.
"Päivän — varjo! … kuinka kaunis! … ja uusi", — huudahti Thinka, jääden siihen katsoa tuijottamaan.
"Katsokaapa vaan tuota van… Peijakas! Se mies oikein koettaa parastaan ollakseen kohtelias sinulle, Thinka."
"Etkö näe, Jäger, että tälle paperilapulle on kirjoitettu 'Viel
Liebchen'", sanoi rouva peitteleväisesti.
"Minä voitin häneltä 'Viel Liebchenin', niin se oli viime uudenvuodenpäivänä, kun isän kanssa jumalanpalveluksen jälkeen olin päivällisillä Horn'illa. Minä olin sen aivan unohtanut!" sanoi Thinka hiljaa.
Hän kohotti katseensa puoleksi ylös vanhempiinsa, mennen hiljaan ulos ja jättäen päivän varjostimen pöydälle.
"Mitäs, äiti, jos tulisit käyttämään tuota kangasta myötäjäisiksi!" sanoi kapteeni hieroen käsiään ja viskaten pois lakin päästään…
"Mitäs siitä arvelet, jos saisimme voudin vävyksemme tänne Giljelle?"
"Näitkö Jäger, että Thinka meni pois!" äidin ääni vähän vapisi. "Hänen mielestään ei varmaankaan ole pitkä aikaa siitä kun vouti saattoi vaimonsa hautaan… Thinka on hyvä ja tahtoo kyllä mielellään mukautua tahtomme jälkeen; mutta löytyy myös raja siihen mitä voi lapselta vaatia."
Hänen liikkeensä kangasta kääriessä olivat sisällisen liikutuksen vuoksi vähä kiihkeät.
"Vouti! Eikö sekään nyt ole hyvä kauppa? — komea, kaunis mies, parhaimmalla ijällään. Minä en totta tosiaankaan tiedä mitä te naiset tahdotte!… Ja Gitta!" lisäsi hän vähän liikutettuna… "Juuri ne miehet, jotka ensi avioliitossaan ovat olleet onnellisimmat, ne menevät muita pikemmin naimisiin."
— — Nopein askelin lähestyi Juhannus… Ilma tuoksui keväältä! Maa oli kostea ja märkä, mätäs mättään vieressä, ikäänkuin hevosen tuuhea harja. Vesirikkaat purot, kukoistavine reunoineen, kohisivat ja kumpusivat saman kuohuavan elinvoiman vaikuttamana joka nähtävästi saattoi lepän, raidan ja koivun silmikot puhkeamaan ja joka antoi tunturipojalle vilkkaat, iloiset liikkeensä, reippaan puheensa, säkenöitsevät silmänsä ja keveät askeleensa.
Inger-Johannalta tuli kesän kuluessa kirje, jonka sisältö herätti kapteenissa uutta innostusta.
14 p. Kesäk. 1843.
"Rakkaat vanhempani!
"Vihdoinkin saan hetkisen aikaa kirjoittaakseni teille! Kapteeni Rönnov matkusti täältä eilen, enkä ole vielä ehtinyt oikein levätä näiden kahden kolmen viikon alituisesti kestäneitten huvien jälkeen, joita on ollut hänen täällä ollessaan.
"Suloiselta tuntuu tämän hyörinän jälkeen päästä ensi viikolla Tilderödiin! täällä kaupungissa alkaakin jo olla niin kuuma ja tukala.
"Ei päivääkään ole kulunut, jolloin emme olisi olleet kutsuissa, joko päivällisillä tahi illallisilla, mutta paraat kaikista olivat kuitenkin tädin omat pienet päivälliskutsut; hänen taitonsa onkin siinä suhteessa yleensä tunnettu. Puhuimme yksinomaisesti ranskaa ja puheleminen käy niin helposti sillä kielellä; siinä on niin monenlaisia puhetapoja ja hienosta viittauksesta voi jo arvata toisen ajatuksia. Rönnov puhuu todellakin loistavaa ranskaa.
"Mies, joka käyttäytyy hänen laillaan, tekee jalon, ylhäisen vaikutuksen; silloin ikäänkuin joutuu ritarilliseen, miehuullisen arvollisuuden ilmapiiriin ja kuulee kannusten kilahtavan, — olin sanoa soitannollisesti — ja vähällä unohtaa, että ne maata polkevatkaan.
"Kun vertaa niitä kummallisia kömpelöitä kohteliaisuuden puheita, joita usein tanssijaisissa sanotaan suoraan vasten silmiä, kapteeni Rönnovin puhetapaan, sillä jos hän puhuu tahi on ääneti saa hän kuitenkin asiansa perille, niin en kiellä, että minua silloin valtaa iloisen juhlallinen mieliala. Hän sanoi mielellään tahtovansa istua vastapäätä minua pöydässä, sillä minä olen muka erään historiallisen naisen kuvan näköinen, jonka hän oli nähnyt Louvressa ja jolla tietysti oli musta tukka ja niska ylpeästi kenossa ja jonka itsetietoinen hymy ikäänkuin sanoi: 'Minä odotan, — ja hylkään, — kunnes se tulee, joka minut voi asettaa oikealle paikalleni!'
"No, jos häntä todellakin huvittaa keksiä sellaista, niin otan mielelläni vastaan kohteliaisuuden osoituksen. Löytyyhän kummia tahi setiä, jotka ovat aivan ihastuneet kummilapsiinsa ja pilaavat heitä puheillaan ja turhilla imarruksillaan! Minä pelkään, että niin on Rönnovin laita minua kohtaan, sillä vaikka hän muuten onkin niin ymmärtäväinen ja järkevä, käyttää hän kuitenkin aina minun suhteeni superlatiivia ja minä en tietysti voi olla näyttämättä, että minusta on hauskaa ja imartelevaa, kun hän alituisesti sanoo että minä olen oikein luotu esiintymään seuroissa korkeasukuisten herrojen ja naisten joukossa.
"Hän ajattelee minusta parempaa kuin todellakin ansaitsen, siitä syystä luultavasti, kun hän huomaa, että minä olen suorempi ja vähemmän teeskennelty kuin muut tytöt ja ett'en tahdo aina salata ajatuksiani, vaikka olen seuroissakin.
"Niin, niin, siinä saatte kiitoksen siitä, että aina olette minua hemmotelleet; mutta minä en kuitenkaan kohta ryömi pöydän alle, vaan koetan niin kauan kuin mahdollista pysyä paikallani!
"Mutta minkätähden sellainen mies ei ole mennyt naimisiin? Jos hän olisi nuorempi ja minä olisin vähä turhamaisempi, olisi hän melkein voinut tulla minulle vaaralliseksi. Hänellä on vielä kauniit, mustat hiukset, tosin vähän hienot ja harvat. Mutta sitä seikkaa en voi ihmisissä kärsiä, että he koettavat salata ikäänsä"…
Kapteeni kynsäsi peruukkiaan:
"Niin, niin, kun kulkee kosimistuumissa, äiti!" sanoi kapteeni naurahtaen. —
Pari päivää sen jälkeen palasi hän postikonttorista kädessään äidille pitkä kirje täti Alettelta. Täti Alette ei ollut kapteenin suosiossa… Ensiksikin oli hän liian "säädyllinen ja oppinut", toiseksi oli hän liian "suloinen" ja päälle päätteeksi oli hän — "vanha piika!"
Kapteeni istuutui mukavasti nojatuoliin ja kädet ristissä vatsan yli kuunteli hän, kun äiti luki kirjettä, vaan nähtävästi hän piti sitä ikävystyttävänä.
"Rakas Gittani!
"Tällä kertaa et sinä suinkaan työntänyt minun, vanhan neidin niskoille helpointa tehtävää, vaan todellakin sangen vaikeaa ja mutkikasta — vaikka olenkin sinun alati uskollinen tätisi. Jos olisimme saaneet suullisesti puhella keskenämme, niin olisit pian ymmärtänyt tarkoitukseni; mutta nyt ei minulla ole muuta neuvoa rauhoittaakseni omaatuntoani kuin kirjoittaa sinulle, siksi kuin olen sanonut kaikki, mitä on sydämmelläni.
"Kyllähän tiedät ettei kuvernöörin rouva kuulu niihin ihmisiin, joista minä erittäin pidän, ja jos et olisi pyytänyt minua Inger-Johannan tähden siellä käymään, niin en todellakaan olisi vaivannut vanhoja jäseniäni niin kauas täältä vanhasta kaupungista, jossa vanhat hyvät ystäväni asuvat, käydäkseni vieraissa hänen luonaan, vaikka hän tosin on aina osoittanut minulle suurta ystävällisyyttä ja luultavasti on saman tarkoittanutkin.
"Ensiksikin sanon sinulle, eitä Inger-Johanna on kaikin puolin hieno nainen, vaan hänessä on kuitenkin enemmän voimaa ja ydintä jos niin saan sanoa, hänellä on lujempi tahto kuin Eleonora raukallamme! Se on varma että hänellä monessa suhteena on vaikutusvoimaa kälyysi, vaikka tämän sanotaankin olevan niin järkähtämättömän ja osaavan hyvin pitää puoltaan. Ja useinkin täytyy Eleonoran käyttää viekkaita keinoja, kun hän ei tohdi toimia julkisesti Inger-Johannan nähden; niin on varman vakuutukseni mukaan ollut laita kapteenin suhteen. Palattuaan Parisista tuli hän nähtävästi tänne aikeissa kosia, kun ensin omin silmin olisi ottanut olosuhteista selkoa niinkuin viisas kenraali ainakin. Ainoastaan siitä tavasta, millä hän kohteli ja puhutteli Inger-Johannaa, olisi sokeakin voinut selvästi huomata asian laidan.
"Ainoa, joka ei sitä käsitä, vaikka häntä tuhansin tavoin siitä ahdistetaan, on juuri itse Inger-Johanna. Hän vaan istuu tyvenenä tuon hyörinnän keskellä ja hänen luonnollinen viattomuutensa suojelee häntä maailman monenlaista kavaluutta vastaan; tuo seikka on kummastuttavaa tuossa tytössä, joka muuten on kaikkiin niin älykäs, ja vanha täti Alette lisää: se on ihailtavaa hänessä.
"Enhän kokonaan tahdo kieltää, ett'eikö hän tule vähä pyöryksiin kaikesta suitsutuksesta, jota kapteeni ja kälysi nykyjään alituisesti sytyttävät hänen eteensä (ja kuka vanhempi, kokenut ihminen olisi antamatta sitä anteeksi nuorelle tytölle!) Mutta suitsutus ei vaan vaikuta toivottavaan suuntaan, nimittäin rakkauteen, vaan saattaa hänet vähän ylpeilemään arvostaan ja suosimaan kapteenia ainoastaan kohteliaana ritarina tai isänsä korkeasti kunnioitettavana ystävänä.
"Se on juuri tämä, joka vielä tällä kertaa esti kapteenia, niin että hän taas lähti matkaansa ja se tapahtui varmaankin kälysi kehoituksesta. Jos eivät vaan vanhat silmäni minua petä — ja jotainhan me, rakas Gitta, olemme kumpikin nähneet ja kokeneet tässä maailmassa sekä erikseen että yhdessä, — niin luulen, ett'ei Inger-Johanna vielä ole kylliksi kypsynyt rakkauden kysymykselle ja hänen ylpeytensä ja turhamaisuutensa on ainakin tähän asti näyttäytynyt olevan aivan riippumaton rakkaudesta."
Kapteeni kuorsasi nojatuolissaan ja äiti jatkoi hiljemmin:
"Hän tosin voi jotenkin innokkaasti haluta hienossa salissa vallita; mutta hän ei vielä voine käsittää, että silloin täytyisi ottaa omakseen salin omistajakin. Hänen avosydämmisessä olennossaan on jotain, joka aina pitää näiden molempien kysymysten välillä olevan juovan liian leveänä, niin ett'ei ratsuväen kapteenikaan voisi karata sen yli! Jumala häntä siunatkoon!
"Rakkaus on myöskin tavallaan herätys, jota ilman emme ollenkaan ymmärtäisi sen pyhää kieltä; ja onnettomat ovat ne, jotka liian myöhään oppivat sitä tuntemaan, antauduttuaan ensin niin kutsutun velvollisuuden siteen ohjattaviksi. Luulen melkein varmaan, ett'ei Inger-Johannassa ole rakkaus vielä herännyt, — suojelkoon häntä hyvä enkeli!"
"Mitäs tuollaiset vanhat neidet!" — huudahti kapteeni heräten unelmistaan. "Lue enemmän … lue enemmän … onko vielä muuta?"
"Voiko nuori ylioppilas, joka on siellä konttoristina, jossain määrin olla esteenä näille tuumille, sitä en uskalla myöntää, enkä kieltää. Mutta että kuvernöörin rouva tarkoittaa ja pelkää jotakin senlaista, sen olen viimeisinä aikoina varmasti huomannut siitä tavasta millä hän kohtelee Grip'iä, vaikka hän on liian hieno antamaan Inger-Johannalle edes vähääkään aavistusta todellisesta tarkoituksestaan…
"Huomasinhan sen aivan selvään, ollessani siellä kahvilla viime sunnuntaina, ennenkun he lähtivät Tilderödiin, kun rouva käski sanoa Grip'ille, ett'eivät he muka olleet kotona. Ja hän ei suinkaan hyvin armahtavaisesti arvostellut Gripin 'sunnuntai-luentoja kapinallisista aatteista', niinkuin hän niitä nimitti.
"Minä otaksun, että se on jotakin semmoista, jota minäkin nuoruudessani haaveksin, lukiessani Rousseau'n Emile'ä, joka minua suuresti huvitti ja joskus vieläkin juohtun mieleeni. Sillä Eleonora sanoi Gripin pääkatsantotavaksi sen, että hän hurjuudessaan ja sokeudessaan luuli voitavan parantaa maailmaa muutamien peri-aatteiden kautta ja saatavan kasvatusta hyväksi, jos noudatetaan 'luonnon kehitysjärjestystä.' — Vaan kuinka onkaan — mutta kirjeeni jo tulee liian pitkäksi. Sanalla sanoen, kun Inger-Johanna kiivaasti rupesi Grip'iä puolustamaan, näki kuvernöörin rouva tässä miehessä ainoastaan puolihullun 'Lurleikin kadetin' pojan — siksihän nimitettiin Grip'in isää, joka aikanaan oli maan enin tunnettuja, hauskimpia ihmistä; mutta Grip'illa oli muka, paitsi isänsä hurjia mielipiteitä, myöskin taitoa käytellä tuota pelättyä asetta — ivaa, — semmoinen on Grip!
"Tuonlaisia nuorekkaita ylioppilas-aatteita voisi muka kyllä menestyksellä käyttää jonkinlaisena höysteenä seura-elämässä; mutta niiden toteuttaminen uskaliaalla tavalla, kysymättä vanhempain ihmisten ajatusta, se oli liian uhka-rohkea askel, joka osoitti vaativaisuutta ja samalla kypsymättömyyttä, ja senlaista ei millään muotoa saisi hyväksyä.
"Olen näin lavealta sinulle tästä jutellut, niin että noista puheista itse voisit huomata minkälainen rikka on rokassa, kuten sanotaan.
"Vaan itse ytimestä jos tahdot tietää, niin näyttää Grip minusta rehelliseltä, kelvolta nuorukaiselta, joka ei teeskentele olevansa muuta kuin on, ja kaunis leima on hänen kasvoillaan ja koko olennollaan. Vaan jos hän mahdollisesti unohtaa jotain tuosta vanhasta sanasta: 'jos tahdot menestyä maailmassa, poikani, niin pitää sinun osata kumarrella!' niin sehän tuottaa, kuten tietty, hänelle pahinta vaikeutta, eikä ole luettava miksikään häpeäksi.
"Minulle oli oikein virkistävä nautinto, niinkuin katsaus nuoruuden valtakuntaan ja se herätti monenlaisia uusia ajatuksia, kun puhuin hänen kanssaan niinä kahtena talvi-iltana, jolloin hän tätä (hänestä kaiketi vähemmän miellyttävää) vanhusta saatteli kuvernööriltä vanhaan kaupunkiin tuota pitkää tietä, jota muuten palvelustytön ja lyhdyn kanssa pelolla kuljen pimeässä."
"Oho, — ei häntä kukaan huolisi ahdistaa!" mutisi kapteeni kyllästyneesti.