IX.
Kapteenilla oli ollut täysi työ virassaan aina kesästä asti, kun oli täytynyt tarkastaa leiriä, johtaa harjoituksia ja nyt oli viimeinen kokous.
Jotenkin hurjaa elämää olivat tohtori, prokuratori Sebelov, pitkä Buchholz, nimismies Torff ja luutnantit viettäneet viimeisinä kolmena iltana kapteenin kanssa emäseurakunnan kievarissa.
Mutta loppupäätös oli ainakin siinä suhteessa loistava, että kapteenilla nyt kotiinpäin ajaessaan oli Liinukan sijassa oivallinen kaks-, kolmevuotias musta ohjattavana, jolla oli pieni valkea täplä otsassa ja valkeat sorkat, ja joka kenties vielä tulisi Pikku-Mustan arvoiseksi, jos — jos — se vaan ei ollut hieman vauhko.
Vastikään, kun vanha ruotimuori nousi pyörtänöltä ylös, niin se korviansa oudosti lepsahutti ja katseli arasti; senlaista se oli kokonaan salannut noina kolmena kokous-päivänä. Hän oli varmuuden vuoksi ampunut sen pään ylitse ja silloinkaan se ei paikaltaan hievahtanut, ei edes säpsähtänytkään.
Se olisi ollut hävitöntä, — erittäinkin kun tohtori ja luutnantti Dunfack olivat olleet aivan samaa mieltä kuin hänkin tämän elukan suhteen ja kun hän oli päälle päätteeksi maksanut kaksikymmentäviisi taalaria hevoskauppiaalle väliä.
Mutta nythän se taas juoksi yhtä komeasti ja somasti hänen kiesiensä edessä. On sillä vähän taipumusta hölköttelemiseen, mutta se lienee vaan tottumattomuutta, lapsellisuutta ja poistuu kyllä kun sitä vielä opetetaan.
"Hee-ppa, hep-pa!
"Komeampaa hevosta ei Iso-Ola vielä ole pilttuussa ruokkinut
Pikku-Mustan vieressä.
"Sinä saat hyvin kauan olla minulla, Nuori-Musta, kuulethan! … saat kulkea setäsi rinnalla vaunujen edessä kaupunkiin Inger-Johannan —
"No, sen kon-nan-ku-ria!
"Tuoss' saat, he, — he, — he!
"Minä sinua opetan!
"So, so, tpruu!" mörisi kapteeni. — "So, so, so!"…
Suuri liuta iloista väkeä seisoi puhellen, juoden ja mässäten
Bergset'in talon hilalla.
Kun huomasivat kapteenin tunnetun, kookkaan vartalon, tekivät he kunnioittavaisesti tervehtien hänelle sijaa. He tiesivät, että hän oli kauan aikaa ollut alamaassa, ja miehet, jotka olivat käyneet arpojansa nostamassa, olivat eilen palanneet kotiin.
"Eikös ole komea varsa, Halvar Hejen? Vähä vaan liiaks nuori vielä."
"Komea on", vastasi toinen, "kun ei vaan olisi arkaluontoinen?"
"Mitä täällä on tekeillä? Huutokauppako pidetään Ola Bergsetin jälkeen?"
"Niin, siellä se Bardoni on tuvassa vasaramiehenä."
"Vai niin, vai niin! — Kuulepas, Söölfest Staale!" sanoi kapteeni, iskien silmää eräälle nuorelle miehelle, "tiedätkös sinä, käykö Lars Överstadbräcken tämän talon leskeä kosimassa?… Maat ainakin sopisivat mainion hyvästi yhteen!"
Sieltä täältä kuului salaista ilkuntaa ja moni joukosta nauraa hissutti… He huomasivat mitä kapteenin pisteleminen tarkoitti. Tuohan oli juuri kilpakosija, jota hän puhutteli.
"Olisikohan täällä syksyksi poikivaa lehmää."
"Taitaa kyllä olla", arveltiin.
"Katso sinä vähä hevostani, Halvar, kun minä käväisen tuvassa ja puhun nimismiehen kanssa."
Väkeä oli kosolta aina taloon asti ja kapteenia tervehti yksi rähisevä joukko toisensa perästä, miehiä ja vaimoja, poikia ja tyttöjä, joiden kaikkien kesken viinapullo vaelsi kädestä käteen.
Täpösen täydessä, pahanhajuisessa tuvassa istui nimismies Bardon ja voimallisella, käheällä äänellään johti hän huutoja, huusi, uhkasi vasaralla, toisti saman vielä, vaan lupasi jo huutaa aivan viimeisen kerran, sanoi vielä jonkun kompasanan, kunnes lain voimalla vihdoin naulasi pöytään peräytymättömän, ikuisen päätöksen.
Kapteenille avattiin tietä, vaikka olisi ollut kuinka ahdasta.
"Oletko sinäkin, Martin, niin hullu, että päästät akkoja huutokauppaan?" sanoi hän ivallisesti eräälle kiiltonappiselle keikarille.
Peräkamarissa seisoi kaunis Guro Granlien ja muutamia muita tyttöjä.
"No, Guro!" sanoi kapteeni ja taputteli tyttöä poskelle. "Nythän Bersvend'in Baage on tullut kotiin harjoituksista! Hän oli niin hajamielinen ja haaveksiva että olin pistää hänet putkaan… Sinä olet liian kova hänelle, Guro!" Ja kapteeni nyökäytti päätään naurahteleville tytöille.
Guro katseli häneen suurin, kirkkain silmin. Mitenkä kapteeni tuostakin tiesi?
Kapteeni tunsi hyvin tarkoin koko seudun, oikein perin pohjin, kuten hän itsekin sanoi, ja hän osasi erinomaisen hyvästi saada urkituksi talonkauppoja, naimisliittoja ja kaikenlaisia seikkoja, jotka koskivat hänen nuoria sotilaitaan. Guro Granlien ei suinkaan ollut ensimmäinen tyttö, joka tänlaisesta hämmästyi. Kapteenilla oli urkkimiseensa hyvä apu viidestä ala-upseeristaan, ja kun hän itse oli aina siitä niin huvitettu, niin ei tietojen hankinto käynyt hankalaksi.
Syynä siihen, että hän tänään poikkesi ylös taloon, missä huutokauppaa pidettiin, ei suinkaan ollut "syksyllä poikiva lehmä", vaan hänen oma halunsa kuulla mitä uutisia pitkän poissa-olonsa ajalta.
Hänestä ei siis ollut yhtään vastenmielistä, kun leski tuli pyytämään häntä vierashuoneesen, sillä hänen piti muka ennen lähtöään juoda pisara olutta.
Kapteeni oli utelias kuulemaan aikoiko leski kenties mennä toisiin naimisiin, — ja hän olikin nyt tyytyväinen saatuaan puolen tunnin ystävällisen keskustelun jälkeen urkituksi tämän todelliset tuumat sekä itsensä että talonsa suhteen.
Siinä suhteessa ei kukaan enää kauemmin voisi kapteenia pettää … Bergsetin leski tahtoi siis pitää omaisuutensa jakamattomana ja pysyä naimattomana! Mutta hän ei tietysti tahtonut sitä ilmaista; hän tahtoi vaan, että häntä kilvan kosittaisiin, antaisihan miesten vaan toivoa hyvää naimiskauppaa!
Kapteeni käsitti sen hyvin — se oli tietty, se!
Mutta pitihän nyt muustakin keskusteltaman ja sentähden sanoi Randi, niinkuin edellisen jatkoksi:
"Ja voutihan se menee uudestaan naimisiin!"
"Vai niin?"
"Kerrotaan hänen alituisesti käyvän prokuraatori Scharfenbergilla … taitaa olla nuorimman tyttären tähden?"
"En tiedä… Hyvästi Randi!"
Katsomatta ympärilleen ja sanomatta hyvästiä kenellekään kiiruhti kapteeni hevosen luo niin että kannukset helisivät ja miekka kolisi päällysvaipan alla. Ennenkuin hän nousi rattaille, painoi hän lakin syvemmälle.
"No niin, kiitos Halvar! Anna minulle ohjakset!… Tuossa ovat, sen —"
Hän lyödä sivahutti ruoskalla Mustaa, joka kavahti pystyyn ja nyt ajaa karahutettiin eteenpäin täyttä laukkaa, niin että aidan seipäät lensivät hänen silmiensä ohitse niin kiireesti kuin rumpupalikat.
Tänä tyvenenä, sumuisena syksy-päivänä astuskeli karjaa siellä täällä pitkin maantietä.
Kapteenia harmitti, kun porsas itsepäisesti juosta nelisti rattaiden edellä.
"Tuoss' saat! — varo, että korjaat luusi siitä, sen"… Ja loppupäätös oli aika sutkaus parkuvan porsaan selkään.
"Kaspas, tuolla makaa lehmäkin keskellä tietä!" tiuskasi hän, purren hampaitaan.
"Niin, niin, jos et tahdo nousta, samase minulle!… Nouse … tahi minä myös olen tyhmä ja … ajan päällesi!…"
Hän oli nyt niin suuttunut, että olisi ajanut lehmän ylitse, jos tämä ei juuri viimeisellä hetkellä olisi noussut ylös; vaan kapteenin kiesit siihen kuitenkin tärähyttivät, niin että kallistuivat ja olivat aivan kaatua.
"Hm! hm!" mutisi hän vähän rauhoittuneena, katsellen onnistumattoman kostonsa esinettä.
"Niin, niin, — annahan luistaa vaan, sinä musta konna … jos vielä kerran katsot taaksesi, niin lyön sinut kuoliaaksi! ha, ha, ha, — juokse sinä vaan aika vauhtia, saat kohta käydä kun vastamaata tulee."
Eilinen kohmelo vielä tänään rasitti kapteenin päätä, vaan ei se ollut se, joka häntä nyt vaivasi, sen hän tiesi.
Kun hän palasi kotiin, missä häntä levottomasti odotettiin pitkältä matkaltaan, oli hän hyvin synkän näköinen.
"Ola, sui hevosta … pyhi sitä ensin olkitukolla. — Pane peite hyvästi sen selälle, kuuletkos!… Olen vasta opettanut sitä juoksemaan ylämaissa."
Iso-Ola katsahti kapteeniin ja pudisti päätänsä, taluttaen hevosen pois portaitten edestä; — kapteenia oli varmaankin taas petetty tämän uuden hevosen ostossa.
"Hyvää päivää, äiti! hyvää päivää!" huudahti hän, suudellen pikaisesti vaimoaan. "Kyllä minä voin hyvin!"
Hän heitti lakin ja vaipan päältään… "No, etkö anna Maritin kantaa sisään matkakirstuani ja vaatelaukkuani, ett'ei niiden tarvitse ajelehtia tuolla portailla!
"No, niin, niin, — minulla on ollut ikävä matka", sanoi kapteeni kieltäytyen vähän kylmästi vastaanottamasta Thinkan apua. "Pane miekka naulaan riippumaan ja tuo laukku ylös makuuhuoneeseni!"
Itse hän meni edellä konttoriin, katsoakseen oliko postissa tullut hänelle kirjeitä ja sitte talliin, nähdäkseen miten Iso-Ola hoiti Mustaa.
Mikähän isää vaivasi? Jotain ikävää oli tapahtunut, se oli selvä!…
Äiti katseli häntä ovenraosta tuskastuneen ja huolestuneen näköisenä ja
Thinka hiipi sinne tänne, hiljaisuutta häiritsemättä.
Kun kapteeni astui sisään, oli illallispöytä jo katettuna — punajuurella ja munalla koristettua sillisalaattia ja sen vieressä kirkas ryyppy, — ja lisäksi savustettua lohta ja hyvää pullo-olutta.
Isä ei luultavasti ollut aivan väliäpitämätön näiden herkkujen suhteen, vaikka hän oli hyvin harvapuheinen. Häneltä ei saatu kuin aivan lyhyeitä vastauksia, kun silloin tällöin keksittiin joku sopiva kysymys.
"Sanotaan aivan varmaksi, että vouti menee uudelleen naimisiin!" kertoi hän vihdoinkin ensimmäisenä hauskana uutisena muka, jonka oli kuullut ulkoa maailmasta … "Scharfenbergin nuorimman tyttären kanssa!"
Syvä hiljaisuus vallitsi tämän jälkeen, vaikka ilon loiste samassa kuvautui Thinkan kasvoille ja hän kiirehti syömistään. Äiti ja hän tunsivat kumpikin, että isän paha tuuli oli tästä seurauksena.
"Sepä mies vasta voi kerskata tyttäriensä onnesta … Bina pääsee kohta pappilaan ja nyt tulee Andreasta voudin vaimo!… Ehkäpä voit, Thinka, joskus kun tarvitset, saada siellä kotiopettajan tahi talouden hoitajan paikkaa, Andrean ei suinkaan tarvitse olla talouden toimissa enempää kuin itse tahtoo, hänellä on kyllä varaa!"
Thinka katsahti tulipunaisena alas lautaseensa.
"Niin, niin, äiti! Sitä saa niittää mitä on kylvänyt!"
Sen enempää ei puhuttu ennenkuin Thinka vei astioita pois pöydältä, jolloin äiti huoahti:
"Thinka raukka!"
Kapteeni kääntyi häneen, nosti kätensä lantioille ja tokasi suuttuneena:
"Tiedätkö mitä! tuon päivänvarjostimen ja kaiken kohteliaisuuden tähden, jota hän pitkin kesää on osoittanut, olisi Thinkan pitänyt osoittaa miehelle enemmän kiitollisuutta ja ystävällisyyttä… Niinpä ei olisi käynytkään, jos minä olisin ollut kotona!" ukkosen pilvi kuvautui kapteenin otsalle… "Mutta minulla näkyy olevankin kodissani vaan hanhiparvi eikä ymmärtäväistä vaimoväkeä, joka vähän ajattelisi mitä tulee tehdä! — Andrea Scharfenberg ei antanut itseänsä kahdesti pyytää", sanoi hän yhä kiivaammin kun Thinka samassa astui sisään; vaan ei tainnut olla haitaksi, jos tämä siitä hiukkasen kuulikin!…
Seuraavana päivänä tarkasteli äiti häntä huolestuneena; nyt koetettiin jos jollakin tavalla isää hemmoitella ja hyväillä, että saataisiin hänet paremmalle tuulelle. Ja hiljainen Thinka loi ujosti alas silmänsä, kuullessaan isän ähkivän ja huokailevan.
Kapteeni ei käynyt ulkona kauempana kuin tallissa uutta Mustaa katsomassa.
Yksi sen jaloista oli tänään polttavan kuuma äskeisen kengittämisen tähden. Seppä nahjus oli lyönyt naulan liian syvälle. Se täytyi vetää pois…
Kapteeni seisoi äänettömänä mielipaikallaan nojautuen tallin-ovea vasten ja katseli, kuinka Iso-Ola veti hohtimilla naulaa, pitäen Uuden-Mustan takajalkaa reitensä yli. Hevonen pysyi hiljaa, ei edes kohottanutkaan jalkaansa.
"O-o-ola!" röhisi kapteeni puoleksi tukehtuneella äänellä.
Iso-Ola katsahti ylös.
"Mitä ihmettä!" eikö kapteeni tuolla vaipunut hitaasti aivan alas maahan, pitäen vielä kiini tallin-ovesta.
Ola katseli hetken neuvottomana isäntäänsä ja päästi hevosen jalan kädestään. Sitten otti hän sangon ja räiskytti vettä hänen kasvoilleen, kunnes hän jälleen tointui.
Sitten piti hän sankoa kapteenin suun edessä.
"Juokaa, juokaa, kapteeni! — Älkää peljätkö… Se on vaan seuraus harjoituksista ja kaikellaisista tuollaisista… Aivan samalla lailla, kun liiaksi kauan häitä juodaan"…
"Auta minua ylös, Ola! — anna minun nojautua sinuun, — hiljaa, hiljaa…
"Ohoh! — tuntuu hyvälle saada hengittää … hengittää!" ähkyi hän.
"Nyt se on jo ohitse… Aivan varmaan, aivan ohitse — en ole kuin vähä väsynyt…
"Kävele vaan, Ola, varmuuden vuoksi minun jäljessäni…
"Hm, hm, hyvinhän tämä käy…
"Niin, niin, voi todellakin olla sillä lailla … koko syksy säännötöntä elämää!
"Kas niin, mene kutsumaan rouva tänne. Sano että olen ylhäällä makuuhuoneessa… Hyvinhän voin astua ylös portaita"…
Peljästys ei suinkaan ollut vähäinen.
Tällä kertaa oli kapteeni itse kaikkein levollisin, hän tahtoi kokonaan unohtaa tapauksen, vaan äiti lähetti kysymättä hakemaan kylästä lääkäriä. Jos ei tohtori Rist ollut kotona, piti kääntyä piirilääkärin puoleen.
Kun Rist tuli ja äiti jo oli porstuassa hänelle surullisesti valittanut, että Jäger oli saanut helponlaisen halvauksen — piti tämä perhettä rauhoittaakseen humoristillisen esitelmän.
Ylipäänsä oli tänlaisessa taudissa monta eri astetta… Sitä, joka joi ainoastaan niin paljon, että vähän änkytti, vaivaili hervoton kielen halvaus … ja siten jok'ikistä miestä, jonka hän tunsi, voisi kohdata halpaus. Tämä oli vaan hyvin tavallista vereville ihmisille…
Olihan Jäger jo sen verran tointunut, että halusi illalla itselleen totia — vaikka ei suinkaan väkevää!… Mutta tupakoidessa ja yhä uudelleen täyttäessä totilasia jutteli nyt kapteeni Mustasta ja kertoi kaikellaisia seikkailuja harjoitusmatkoiltaan aina kello kahteen saakka yöllä.
— — Joku päivä sen jälkeen räiskyivät puut konttorin uunissa kapteenin kirjoittaessa niin, että sulkakynä pärskyi.
Kuten tavallisesti siihen aikaan vuotta, oli hänelle pitkän poissa-olonsa aikana keräytynyt paljon töitä toimitettavaksi. Thean norjalainen kielioppi oli oven suussa viheriällä pöydällä; hän oli juuri lukenut siitä läksynsä ja hyräili nyt itsekseen käytävässä.
Portailla syntyi hälinä ja äiti kuului neuvovan jollekin — "tuota tietä — kapteenin luo!"
Ovelle koputettiin.
"Hyvää päivää, ukkoseni! — Mitä kuuluu?" virkkoi kapteeni.
Se oli voudin palvelia, sunnuntaivaatteisin puettuna — ja kirje kädessä. Se piti annettaman kapteenille itselleen…
"Vai niin? — Tuleeko tähän vastausta? No, no! … mene keittiöön, niin saat jotain virvoketta — ja ryypyn."
"Hm, hm", rykäsi kapteeni, heittäen sinetillä varustetun kirjeen pöydälle ja alkoi rauhoittuakseen kävellä edestakaisin huoneessa … "varmaankin ilmoitus kihlauksesta … tahi ehkäpä jo kutsumus häihin!"
Hän avasi kirjeen ja luki sitä seisoallaan … innokkaasti, pikaisesti… Hitto vieköön, kuinka pitkä johdatus! … ei sitä ehtinyt … täytyi katsoa … katsoa jo kolmatta sivua… No, nyt tuli pääseikka!
Hän löi kädet yhteen, niin että läiskähti ja istuutui.
"Niin, niin, niin, niin, niin, niin, niin!"
Ajatuksissaan napsahutti hän sormiaan yksi, kaksi, kolme kertaa, raapasi korvallistaan ja sitten peruukiaan…
"Ähä, ähä katsopas vaan! katsopas vaan!
"Ja tyhjää lorua kaikki Scharfenberg'istä!"…
Kapteeni syöksähti ovelle ja avasi sen, mutta hän rauhoittui kuitenkin ja astui varpaisillaan portaita kohti.
"Kuka on siellä käytävässä — sinäkö Thea?"
Pikku, lyhyt, ruskeasilmäinen Thea hypähti portaita ylös.
"Käske äidin tulla tänne ylös", pyysi kapteeni.
Thea katsahti isään, sillä hänessä oli jotain tavatointa.
— Kun rouva Jäger tuli konttoriin, piti hänen miehensä kirjettä selkänsä takana ja rykäsi. Hän näytti totiselta ja miettiväiseltä, niinkuin tänlainen tilaisuus saattoi vaatia.
"Kuules, minä olen saanut kirjeen — voudilta! — Lue!…
"Tahi luenko minä?"
Hän nojautui työpöytäänsä vasten ja luki kaikki kolme sivua, sanasta sanaan, hyvin kärsivällisesti, siksi kuin pääsi pääseikkaan, — silloin heilutti hän kirjettä ilmassa ja syleili rajusti vaimoaan…
"No, no, mitä nyt sanot?
"Silloin tällöin saamme sitte tehdä huviretkiä vävymiestemme luokse!"
Hän hieroi käsiään.
"Se oli odottamatonta se — suuresti odottamatonta!…
"Hm! hm!" lisäsi hän, "on parasta, että käskemme Thinkan tulla tänne ja ilmoitamme hänelle kirjeen sisällyksen… Eikö niin sinunkin mielestäsi, äiti?"
"Ky-yllä!" sanoi äiti hiljaa, käännyttyään ovelle päin; — hän ei nyt keksinyt lapsiraukalleen enää mitään neuvoa!
Kapteeni kulki edestakaisin konttorissaan, odottaen tytärtään. hän oli arvoisan ja isällisen näköinen ja käsitti täydellisesti hetken tärkeyttä.
Mutta missä Thinka viipyi?
Ei mistään häntä löydetty, vaikka oli etsitty ympäri koko taloa!
Mutta kapteeni ei tänään ollut hätäinen…
"No, ettekö häntä löydä?" kysyi hän pari kertaa lempeästi.
Vihdoin löysi Thea hänet pimeältä vinniltä… Sinne oli hän paennut piiloon, nähtyään sanantuojan ja kuultuaan, että voudilta tuli kirje, jonka sisällön hän kyllä arvasi… Ja hän istui nyt siellä pää syliin vaipuneena ja esiliina kasvoillaan.
Hän ei ollut itkenyt, häntä vaan oli alkanut kauhistuttaa ja hän halusi kätkeytyä jonnekin yksinäisyyteen ja sulkea silmänsä, niin että tulisi aivan pimeä, eikä hänen tarvitseisi ajatella mitään, ei mitään.
Hän näytti vähä hajamieliseltä seuratessaan Theaa konttoriin isän ja äidin luo.
"Thinka", sanoi kapteeni, hänen astuessaan sisään. "Me olemme tänään saaneet kirjeen, joka likeisesti koskee sinun tulevaisuuttasi — se on voudilta! Turhaa lienee sanoa, mitä se sisältää … olethan sitä itse huomannut kaikesta kohteliaisuudesta — mitä koko vuoden kuluessa olet sallinut hänen sinulle osoittaa … ja että äitisi ja minä pidämme sitä suurimpana onnena, mikä koskaan olisi voinut tulla sinun … ja meidänkin osaksi!
"Lue nyt tämä kirje ja mieti tarkalleen…
"Istu lukemaan, lapseni!"
Thinka luki, mutta näytti siltä kuin ei hän koskaan pääsisi loppuun ja tietämättänsä hän päätänsä pudisti koko ajan.
"Ymmärräthän, ett'ei hän pyydä nuoruuden rakkautta, haaveilemista tahi muuta sellaista joutavaa! Vaan nyt on kysymys siitä, haluatko saada hänen luonaan arvollista asemaa — ja tahdotko olla hänelle hyvä ja kohtelias ja osoittaa hänelle sitä huolenpitoa, jota miehen sopii vaimolta vaatia!"
Ei mitään vastausta kuulunut … ainoastaan hiljaista ähkymistä.
Kapteenin kasvot näyttivät vähä juhlallisilta…
Mutta äiti kuiskasi kyyneleet silmissä:
"Näethän, Jäger, ett'ei hän voi … ajatella!
"Eikö sinunkin mielestäsi, isä", sanoi rouva ääneen, "olisi parasta antaa kirje Thinkalle, että hän saisi miettiä asiaa huomis-aamuksi … olihan tämä niin odottamatonta."
"Tietysti, jos Thinka itse tahtoo!" kuului suuttunut vastaus, kun äiti seurasi tytärtään, sulkien hänet makuuhuoneesen…
— Koko illan istui Thinka siellä itkien pää tyynyyn painettuna…
Hämärässä meni äiti ylös ja istuutui hänen viereensä.
… "Näetkös, ei ole mitään keinoa jolla tästä pääsisi; ethän tahdo jäädä turvattomaksi ja muiden perheitten taakaksi; ommella, ommella, niin että silmänsä pilalle saa ja vihdoinkin ajelehtaisit tarpeettomana jossain sopessa… Sellaista arvokasta tarjoumusta, kuin tämä, pitäisi moni suurena onnena".
"Voi, mutta Aas! — Aas, — äiti!" nyyhkytti Thinka aivan hiljaa.
"Jumala tietää, lapseni! että jos vaan löytäisin jonkun toisen keinon, niin osoittaisin sen kohta sinulle, vaikka minun sentähden täytyisi pistää käteni tuleen!"
Thinka laski kätensä äidin laihoihin käsiin ja kätki kasvonsa hänen syliinsä.
"Isä ei ole enään niin vahva … hän ei kärsi paljoa mielenliikutusta, — niin että synkältä näyttää… Muistathan tuota viimeistä taudin kohtausta hänen tullessaan kotiin"…
Kun äiti oli mennyt pois, kuului pimeässä yhtämittaa haikeita huokauksia.
Myöhään illalla istui äiti tyttärensä vuoteella, pitäen kätensä hänen otsallaan että hän paremmin saisi nukutuksi; tyttö raukka säpsähti vähä väliä.
Ja nyt kun Thinka vihdoinkin nukkui, kun hengitys tuli tasaiseksi ja nuo nuoret, kalpeat kasvot rauhallisesti lepäsivät pään-alusta vastaan, meni äiti pois, kynttilä kädessään … pahin oli kai ohitse!
Kyllä kapteeni oli hyvällä tuulella nähdessään konttoristaan miten Aslak, joka varta vasten lähetettiin voudin luo, ajoi veräjän kautta maantielle, mutta hän tuli vielä iloisemmaksi saatuaan Inger-Johannalta pienen kirjeen Tilderödistä.
… "Täällä ollaan täydessä työssä kaupunkiin muuttamisen tähden.
Sentähden tuleekin kirjeeni näin lyhyeksi.
"Meillä on käynyt vieraita aamusta iltaan. Yksinäisyys ei ole tädille eikä enolle voinut tulla kysymykseenkään ja niin kauan ovat he uudistaneet sanojaan: 'tervetulleet Tilderöd'iin!' kunnes kesän kuluessa ovat saaneet vieraita alinomaa näkemään muka yksinkertaista elantoansa, kuten he sanovat. Mutta luulenpa, ett'ei kukaan lähde täältä huomaamatta, kuinka täti saa 'stiliä' kaikkeen. Kullekin on täällä vapautensa, oleskellaan kaikkialla, puutarhassa, kuistissa ja sisällä, niin että vieraat saavat sen tunnon, että heilläkin on tilaisuutta pauna huvitusta toimeen ja voivat näyttää parainta taitoaan siinä. Kun täti on läsnä, ei helposti vaivu jokapäiväisyyteen; — hän imartelee nyt minua, sanoen, että olemme siinä suhteessa samallaiset!
"Ja minä en tiedä, miten nyt olen seura-elämästä yhtä huvitettuna kuin ennen tanssijaisista. Seura-elämässä voi kuitenkin käyttää ymmärrystään ja vieläpä siinä voi saada itselleen lavean vaikutus-alan! Kun lukee noista henkevistä ranskalaisista salongeista, joissa on päähenkilönä nainen, niin saa sen käsityksen, että hän juuri siellä voi lavealtakin vaikuttaa! Ja minä olen aina halunnut elää ja vaikuttaa maailmassa, jo varhaisesta lapsuudestani saakka, jolloin aina surin, ett'en ollut poika että olisin voinut — tulla joksikin!
"Näin pitkälle pääsin, rakkaat vanhempani, kun palvelusneiti Jörgensen tuli minua kutsumaan puutarhaan tädin luo. Posti oli tullut kaupungista ja pöydällä oli kääre, jossa oli litteä, punainen sahviaanirasia ja kirje minulle.
"Siinä oli päässä pidettävä kultainen nauha, jonka keskellä oli keltainen topaasi; kirje ei sisältänyt muuta kuin:
"'Täydellisentämään Louvren kuvaa!
Rönnov!'
"Täti kohta koettelemaan sitä päähäni, kampasi hiukset hajalleen ja kutsui setää katsomaan. Rönnovin aisti oli muka aivan clairvoyant genial, erittäinkin mitä minuun tuli!? — —
"No niin, se sopiikin mainiosti!
"Mutta tuon kirjeen ja muun haaveilevan, liijoitellun kohteliaisuuden tähden tuntuu kuin kultanauha puristaisi kipeästi niskassani. Kiitollisuus on ikävä hyve!
"Tädillä on niin paljon tuumia tämän talven seurahuveista, ja hän toivoo, että Rönnov tulee taas meitä tervehtimään.
"Minä puolestani en tiedä, tahtoisinko sitä vai enkö…"