XII.
Ensimmäisinä päivinä Maaliskuuta tuli Inger-Johannalta kirje:
… "Ei ole pitkä aika kulunut siitä kuin teille viimein kirjoitin, mutta sain juuri Rönnov'ilta kirjeen, jonka johdosta tahtoisin teidät, rakkaat vanhempani, puolelleni, ennenkuin tädin kirje, kuten arvaan, tulee selittämään teille asiat aivan vastakkaiseen suuntaan!
"Rönnov kirjoittaa jo aivan varmana, että viettäisimme häitä kesällä, joko kesä- tahi heinäkuussa. Täti tahtoo, että ne vietettäisiin heillä ja että ainakin sinun, isä, pitäisi tulla siksi tänne.
"Rönnov mainitsee niin monta viehättävää syytä, jotka sitä puolustavat, ja minä luulen, että täti ylenpalttisessa hyvyydessään on koettava saada tämän tuumansa perille, kirjoittaen teille siitä neljä sivua pitkän kirjeen.
"Mutta tätä kaikkea vastaan on minulla ainoastaan se, — ett'en minä, antaessani Rönnov'ille suostumusta ollenkaan aavistanut hänen puoleltaan mitään kiirettä, vaan päinvastoin ikäänkuin toivoin itselleni vähän aikaa ja vapautta.
"Mahdollista on, ett'eivät muut voi käsittää tätä minun tunnettani, ja näyttääpä siltä kuin en minä tädin mielestä osottaisi sitä sydämmellisyyttä, jota Rönnov'illa olisi oikeus itselleen vaatia.
"Mutta tähän viimeiseen, joka oikeastaan onkin ainoa, joka ansaitsisi vastausta, tahdon vaan lisätä, ett'ei Rönnov'in tarkoitus suinkaan liene loukata sisimpiä tunteitani, saatuaan ensin tietää mitenkä minä ajattelen.
"Enhän paljoa aikaa pyydäkään, vaan edes ensi talveen. Tahtoisin niin mielelläni tämän vuoden, ainakin kesän ja syksyn, viettää levossa ja rauhassa. Olisi niin paljon miettimistä, muun muassa tulevaa asemaani. Ranskan kielioppia tahtoisin kesällä perinpohjin tutkia, mieluummin yksin kotona; ja tahtoisin ylipäänsä koettaa valmistautua kaikin tavoin. Naimisiin meneminen ei kuitenkaan ole samaa kuin pukeutua uuteen silkkihameesen.
"Oi, oi, oi, oi, jos saisin kesällä olla Giljellä! Minulle muistui eilen mieleeni nuo suloiset hetket, joita viime vuonna vietin korkeilla tuntureilla.
"Ei, täti ja minä emme enään kauemmin sopisi yhdessä olemaan. Pääjuonne hänen luonteessaan on kuitenkin itsevaltaisuus (vaikka hän sitä peittääkin suloisuudellaan ja kauniilla puheellaan). Sentähden tahtoo hän nyt määrätä minun häitäni, ja sentähden, joka minua harmittaa, niin ett'en löydä sanoja suuttumukseeni! — on hän nyt saanut minun kiltin setäni (mutta ei suinkaan voimakkaan, sillä niin olisi synti sanoa) eroittamaan Grip'in hänen konttorivirastaan. Se ei ole sen vähempää, kuin että häneltä siten ryöstetään tulot, joita hän tarvitsee voidakseen elää täällä ja jatkaa lukujaan, ja sen täti teki muka vaan siitä syystä ett'ei voinut kärsiä hänen aatteitaan!
"Minä sanoin hänelle aivan suoraan, että se oli sydämmetöntä
ja säälimätöntä; minä oikein kiivastuin.
"Mutta mistä syystä hän vielä nytkin väijyy häntä, — sitä
tahtoisin myös hyvin mielelläni tietää"…
— — Täytyi tietysti jättää häitten viettäminen Inger-Johannan päätettäväksi. Ja siitä asiasta syntyi pitkä kirjevaihto.
Mutta sitte tuli tieto Rönnov'in uudesta nimityksestä ja tämän kautta tuli selväksi, että uusi koti olisi järjestettävä ja häät vietettävät jo lokakuussa ennen muuttoaikaa.
* * * * *
Giljellä oli suuri siivoaminen, niin hyvin sisällä kuin ulkonakin. Vinttikamarin seinät valkaistiin, ja muutenkin koko huone laitettiin kaikin puolin kuntoon vastanaineitten tuloksi, sillä heidän piti Giljellä viettää osa kesästä, sen jälkeen kun oli vietetty häät heinäkuun alussa.
Ja mahtoi Inger-Johanna sitte hämmästyä, kun oli koko talo niin upo-uutena ja kauniina, verrattuna köyhän seudun muihin rakennuksiin, — uudeksi punattuna ja ikkunanpielet hohtavan valkoisina.
Kapteenin arkitakki oli pilkkuja täynnä, sillä hänen piti itse olla läsnä katsomassa maalausta, — ensin kun alusmaalia siveltiin ja sitte maalattaissa toista ja kolmattakin kertaa. Hyvä oli että kuiva tuulenhengähdys kävi, niin seinät sitä pikaa kuivuivat…
Välistä kapteenin päätä huimasi tässä kiireellisessä puuhassa, niin että hänen silloin tällöin täytyi istua huoahtamaan, mutta siihen lienee sekin syynä ollut, että lukkari tänä vuonna, hänen terveempänä ollessaan, ei ollut laskenut hänestä kylliksi paljo verta! — ja sitte ehkä siitäkin syystä, että hän liiallisesti kiiruhti töitä, sillä sitä hän halusi, että kaikki olisi niin kuin olla piti.
Hän ei muusta puhunut kuin Inger-Johannasta, hänen tulevaisuuden toiveistaan, hänen kauneudestaan ja luonnonlahjoistaan ja kuinka äiti ei voisi kieltää, ett'eikö isä ollut jo tytön pienuudesta asti nähnyt mitä aineksia hänessä piileili.
Äiti vaan ajatteli hiljaisessa mielessään, kun kapteeni siinä käveli iloisena ja puheliaana, että tämä kuitenkin oli ollut terveempi ja laihempi siihen aikaan kun oli enemmän huolta ja kun elämä näytti synkemmältä. Täti Aletten arveluita Jörgenin lukemisesta oli hän vähitellen ilmaissut miehellensä.
"Tiedätkös, Jäger, minä en voi olla ajattelematta sitä, että Jörgenille kuitenkin olisi onnellisempaa kääntyä toiselle uralle."
"Mille toiselle uralle tarkoitat? Pitäisikö hänen ruveta suutariksi ja seistä polvillaan ottamassa meistä muista mittaa!… Oho! eipäs vaan!" sanoi hän vakuuttavaisesti ja ojensi suoraksi. "Jos meillä on niin paljo varoja, että jaksamme antaa hänen lukea, niin voi hän hiljakseen päästä perille. On niitä monta vähempiälyisiäkin, joista on tullut pappeja ja vouteja"…
Eräänä päivänä löysi kapteeni postilaukusta virkakirjeittensä joukosta kirjeen täti Aletteltä; hän viskasi sen pöydälle äidin eteen, jotta tämä muka "suvaitsisi" lukea sitä. Jos siinä oli jotain häntä varten, niin kertokoon äiti sitte hänelle, huusi hän mennessään portaita ylös konttoriin. Kapteeni oli käynyt koko joukon lihavammaksi viime aikoina; hän hengästyi helposti ja käytti yhä uskollisemmin käsipuita avukseen.
1:nä p:nä Toukokuuta 1844.
"Hellästi rakastettu Gitta!
"Tällä kertaa sinulle kirjoittaessani valtaa mieltäni jonkinlainen hivuttava alakuloisuuden tunne, — ja ehkei sekään nimitys ole kyllin voimakas. Minun vanhaan korvaani kuuluu ikäänkuin huokaus siitä että niin monet iloiset toiveet painavat päätään alas maata kohti; ja minä voin löytää lohdutusta ainoastaan siinä lujassa, pitkän elämän kautta saavutetussa uskossani, ett'ei mitään tapahdu ilman korkeamman viisauden johtoa.
"Samoin kuin tähän asti olen koettanut kertoa sinulle kaikki, mikä Inger-Johannaa koskee, yhtä selvästi kuin se omille silmilleni on esiintynyt, niin nytkin pidän oikeimpana olla salaamatta sinulta sitä taistelua, jota hän nähtävästi taistelee erästä tunnetta vastaan, jonka vallasta kuitenkin hänet pelastanee se onnellinen kohta, että se ei ole saanut kylläksi aikaa oikein tuleentuakseen hänessä. Se on kuitenkin olemassa, mutta enemmän, niin ainakin toivon, jonkinlaisena mahdollisuutena, joka vielä ei ole kylliksi häneen juurtunut, kuin todellisuutena, elävänä kasvina, jota ei voitaisi sortaa ja tukehuttaa ilman toivottomuuteen syöstämättä hänen sisintä olentoansa.
"Vaan ei koskaan ole valtioviisas aprikoitseminen huonompaa voittoa saanut, kuin kuvernöörin rouvan keksintö poistaa asian-omaista, vieläpä vainota häntä niin että hänelle vihdoin kävisi mahdottomaksi oleskella kaupungissa! Kun ajattelee että Inger-Johanna huolimatta kaikesta siitä pilkasta, jota Grip on kärsinyt aatteittensa tähden, kuitenkin on niistä pitänyt, jopa kiivaasti niitä puolustanutkin, olisi jo ennakolta voinut sanoa, mikä seuraus tulisi olemaan.
"Ja eräänä talvi-aamuna tuli Inger-Johanna kovalla pakkasella tänne; hän oli suuressa mielenliikutuksessa ja tahtoi Jörgenin kautta saada tietoja hänestä. Sillä kertaa se oli, kun hän kehoitti Jörgeniä pyytämään, että Grip ottaisi ollakseen hänen opettajanaan neljä tuntia viikossa.
"Siinä tilaisuudessa sain myös selville sen, mitä ennen olin ainoastaan aavistanut, vaan jota kälysi terävä katse kyllä oli keksinyt, että ylioppilas Grip, Inger-Johannan sitä tuskin itselleen tunnustamatta, oli vallannut hänen mielensä ja tullut hänelle yhä miellyttävämmäksi persoonallisuudeksi.
"Sitä ei käy salaaminen; tämä on vaihekohta, jonka läpi hänen täytyy voitollisesti päästä, ennenkuin tulee toisen omaksi, ettei asemansa tulisi valheelliseksi ja ettei hänen tarvitsisi kantaa surun taakkaa läpi elämänsä!
"Ja todenmukaiselta näyttää, että tieto hänen kihlauksestaan on tuolle nuorukaiselle ollut masentava pettyminen, jos kohta hänen toivonsa olisi ollut varmuutta vailla.
"En vaan milloinkaan unohda niitä molempia nuoria, totisia kasvoja, jotka hetken aikaa katselivat toisiaan kun he minun luonani eräänä iltapäivänä tapasivat toisensa! Paljoa ei puhuttu.
"Inger-Johanna jotain senlaista sopersi, että oli tehty
vääryyttä Gripiä kohtaan.
"'Se on mahdollista!' sanoi Grip vihlaisevalla äänellä ja
tarttui oviripaan. 'Maailmassa särkyy niin moni vesikupla.'
"Inger-Johanna jäi seisomaan ja tuijotti lattiaan. Tuntui siltä kuin hänessä tapahtuisi jokin muutos; hän huomasi varmaankin jotain siitä, mitä Grip tunsi.
"Monelle perheelle oli mieluista että kuvernööri eroitti hänen konttoripalveluksesta, koska he niin yht'äkkiä lakkasivat tarvitsemasta hänen apuansa koti-opettajana. Miestä, jolla oli niin eroavat mielipiteet, ei halulla kukaan nähnyt talossaan. Ja nyt oli esimerkki annettu!
"Avomielisellä ystävyydellä taritsin minä hänelle lainan, jotta hän voisi elää pari kuukautta siksi kun taas saataisiin hankituksi joku sopiva opettajapaikka; vaan hän oli joko liian loukkautunut ja ylpeä tai hän luuli Inger-Johannan olleen tässä osallisena.
"Että kannatuksen täydellinen puute on ehkäissyt hänen ylpeitä, uhkamielisiä tuumiansa koulun suhteen, että hän nyt on, laillaan pilkan ja ivan esineenä on varmaan syvästi häneen koskenut. Hän joutilaana harhailee ympäri katuja kertoo Jörgen, ja koettaa saada velalla anniskeluista ja ravintoloista, joissa hän istuu kaiket illat ja myöhäseen öillä!
"Ymmärsin kyllä, ett'ei Inger-Johanna vanhan tätinsä tähden tai asiansa vuoksi tullut minun luokseni niin usein oppimaan vanhan-aikuista kutomista helmillä ja kultalangalla, vaan hän tuli siinä toivossa, että saisi kuulla jotain Gripistä. Hän oli niin levoton ja hajamielinen, ja säpsähti, kun Jörgen palasi kotiin, kun paha kyllä! — turhaan oli ollut hakemassa Gripiä opetustunnille mennäkseen.
"Gittani! minä näen niin selvästi edessäni nuo kalpeat kasvot ja mustan-kiiluvat silmät, kun hän eräänä iltana vaikeroi: täti … täti … rakas Alette täti!
"Se oli kuni tukahutettu huuto.
"Hänen nykyisestä asunnostaan ei Jörgen voi saada selkoa; luultavasti on hän varojen puutteen tähden ajettu asunnostaan.
"Minä kerron kaikesta tästä nyt niin tarkoilleen, koska on luultavaa ja toivottavaa, että vaikein aika ainakin Inger-Johannalle on mennyt ohitse.
"Sen illan jälkeen, kun hän huomasi tunteitaan ilmaisseensa, ei hän ole puhunut Gripistä, eikä myöskään, olen vakuutettu, ole sanaakaan hänestä maininnut Jörgenille. Tämä tuntunee Inger-Johannalle vähäiseltä pettymiseltä, sillä hän oli kuvaillut Gripillä olevan suurta mielenlujuutta.
"Ei ole helppoa, kun on nuori ja sielussa on eloa, joka voi kärsiä: sen sanon sinulle: sen laita on kuin hammasten; ei ole lepoa, ennenkuin ne ovat kaikki järjestänsä pöytälaatikossa"…
"Ei, tämä ei sovi isälle luettavaksi" — arveli äiti.
* * * * *
Iso-Ola puhkaili rautakanki kädessä. Iso kivi oli sovitettava aitaan. Mutta routa oli vielä kova vuoristossa, vaikka aurinko kyllä kuumasti paahtui, niin että hänen piti lakilla pyyhkäistä hikeä otsaltaan joka kerta, kun lepäsi.
Ala-upseerit olivat palanneet konttorista palkkaansa saamasta yksi toisensa perästä, pitkin aamupäivää; eikä siellä saattanut kehuttavaa keliä olla, koska rattaille oli niin räiskynyt, että näyttivät rapaan vajonneilta.
Hän taas aikoi painaa kankea kiven alle, kun hän äkkiä taukosi. Jokin veti hänen huomiotaan puoleensa: — kiesit ja vieressä käveli pieni kyytipoika; keltanen hevonen, joka oli mahaa myöden ravassa…
Suitsina oli vaan nuoranpätkiä, joista poika nyki ja repäisi, kun hevonen vähä väliä tahtoi puhaltaa vetää raahatessaan raskaita ajopeliä Giljen huonoilla teillä… Aurinkokin kylläksi paahtoi tuohon mäenrinteesen!
Se oli Drevstadista tuleva kyyti; — hän tunsi niin hyvin hevosen kuin muutkin romut.
Ei se juuri se ollutkaan, jota hän niin katseli; mutta siinä istui joku … eräs nais-ihminen jolla oli hattu ja harso…
Ei hän tiennyt … mutta eikös näyttänyt tuo päänkeikaus … eikös se näyttänyt…
Hän käveli tutkivaisena pari askelta eteenpäin, vaan alkoi yht'äkkiä juosta, hypähti aidan yli ja sitä pikaa oli hän hevosen ääressä:
"Herran tähden, meidän Inger-Johannahan se oli!" riemahteli hän.
"Mitähän kapt —"
Vaan katsellessaan neitiä rupesi hän yht'äkkiä aavistamaan ett'ei kaikki mahtanut ollakaan niinkuin olla piti. —
"Ja tuonlaisilla romuillako sinä kyydität, poika?" sanoi hän tointuen.
"Onko senlaiset herroja varten?"
"No, päivää, päivää, Ola! Onko isä kotona ja äiti?…
"Niin, eihän minulla ole kovin hyvä nyt olla, mutta tulee kai parempi."
Inger-Johanna vaikeni.
Iso-Ola talutti hevosta suitsista, kun Inger-Johanna ajoi pihaan.
Isä seisoi maalarin tikapuitten ääressä ja katseli ylöspäin.
Hän varjosti samassa kädellä silmiään ja syöksi kiesien luo.
"Inger-Johanna!"
Tyttö syleili tulisesti isäänsä ja kapteeni pelästyneenä ja hämillään vei häntä sisälle porstuaan äidin luo, joka oli aivan mykkänä.
"Mikä, mikä sinua vaivaa, Inger-Johanna?" kysyi hän vihdoin.
"Mikä nyt on? mikä nyt on, Inger-Johanna?" huudahti äiti.
"Mene sisälle, mene vähä sisälle sinä, Jäger!" Hän tiesi, ett'ei miehensä saattaisi suuria kärsiä.
"Anna Inger-Johannan ensin puhella minun kanssani, sitte tulemme sinun luoksesi … ei suinkaan asiat parantumattomissa liene."
"Isäkö, äiti? — Miks'ei isä minua ymmärtäisi?"
"Tule, tule, lapsi!" kiirehti kapteeni, vaikka henki se ei oikein tahtonut kulkea kurkussa.
Ja edustuvassa istui Inger-Johanna isän kanssa sohvalla ja äiti tuolilla, kertoen heille, miten oli taistellut ja työskennellyt voidakseen kuvitella, että hänen tuli täyttää elämänsä tehtävä yhdessä Rönnovin kanssa.
Niin, hän oli rakennellut tuulentupia koko pitkän rivin…
Mutta sitte tuli päivä, hän muisti kyllä mikä se olikin, jolloin ne raukesivat kaikki tyyni! — pilkkopimeä ja tyhjää, minne vaan katsoi, — ei näkynyt sitä, mitä oli kuvaillut, mitä toivonut! … oli aivan kuin syöksyminen syvyyteen…
"Ja täti kiusasi minua valitsemaan vaatetta morsiushameeksi!…
"Luulen, että kuitenkin olisin sokeasti astunut eteenpäin, silmät ummessa, — sillä minä ajattelin, mitä sinä, isä, siitä sanoisit, ja äiti, ja mitä koko maailma ympärilläni sanoisi, jos niin ilman syytä hänen hylkäisin… Ja sitten ajattelin, että olihan se kaikki jo päätetty. Kun kerran olin veteen heittäynyt, niin upposin nyt uppoamistani … ja minulla ei ollut oikeutta muuhun kuin hukkumiseen! — Mutta sitte" —
"No!" kuului lyhyt, ukkosta ennustava puhkuminen; kapteeni istui kädet polvilla ja katsoi karsaasti eteensä.
… "Sitte", jatkoi Inger-Johanna matalalla äänellä, entistä kalpeampana ja tunteittensa kiihoittamana… "Niin, enhän tahdo sitä salata teiltä, isä ja äiti, koskette muuten minua ymmärtäisi — sitte niinkuin salaman kirkkaudella välähti mieleeni, että yhden, jopa kahdenkin vuoden kuluessa oli koko sieluni, asunut erään toisen luona"…
"Kuka se olis?"
"Grip!" kuiskasi hän.
Kapteeni oli kuunnellut kärsivällisesti, aivan kärsivällisesti — aina viimeiseen sanaan asti.
Mutta nyt hypähti hän pystyyn, kääntyi Inger-Johannaan ja väänteli tuskasta käsiään.
"Mitä taivahan nimessä?" sai hän vihdoin huudahtaneeksi. "Mitä hurjia sinä aiot? — Mitä sinä ajattelet?… Ethän toki voi hetkeksikään verrata tuonlaista — Gripiä! senlaiseen mieheen kuin Rönnov? — Sen sanon sinulle, Inger-Johanna: isäsi on aivan peräti … sinä … sinä … kyllä voisit yhtä hyvin nousta lyömään minua ojeti kuoliaaksi, heti tuossa paikassa." —
"Kuules, isä!" kuiskasi Inger-Johanna; hänkin oli samassa hypähtänyt ylös ja seisoi isänsä edessä;
"Eikö Thinka ja toiset ole turvatut … minua ei kukaan polje maahan!"
Äiti istui kuni jäykistyneenä, otsa rypyssä.
"Senlaista sulaa mielettömyyttä!" Kapteeni löi nyrkkinsä otsaan ja asteli epätoivoisena lattialla… "Mutta nyt minä sen ymmärrän", mutisi hän pysähtyessään ja nyykäytti päätänsä… "Sinua on hemmoteltu, ylenmääräisesti hemmoteltu, — pilattu aina lapsuudesta asti!
"Ja tällä lailla meille kostetaan vaan sen vuoksi, että sinua niin rakastimme!"
"Koko maailma olisi voinut sanoa minua vastaan, isä! — ja minun olisi kuitenkin pitänyt kulkea määrättyä tietäni, tehdä, kuten olen tehnyt, — kirjoittaa Rönnoville … antaa suora tunnustus, sanoa tädille kaikki!
"Ja", — hän nojausi sohvaa vasten ja kertomansa muistot painoivat alas hänen katkeran katseensa, "täti on tehnyt, minkä on voinut, sen voin Teille vakuuttaa! … arveli, kuten sinäkin, isä, että se oli sulaa mielettömyyttä … hän piti niin paljo minusta, ett'ei huolinut mitä kurjuus siitä seuraisi, kun vaan olisin noihin naimisiin mennyt. — Nuori ja turhamielinen kun olin, niin luuli hän ett'ei muuta tarvittaisi kuin tukistaa ja sortaa Gripiä, niin että hän jäisi kaikkia varoja vaille ja peräti neuvottomaksi, — joutuisi naurun-alaiseksi mieheksi, jonka täytyisi luopua kaikesta … aivan samoin kuin isänsäkin.
"Helpostihan se oli tehty, hän kun aivan yksin soti aatteittensa puolesta, — ja taisihan sen arvata, miten mieluisasti ihmiset häneen iskivät."
Hän seisoi siinä, niin ylön-annettuna, värisevänä ja ajatuksiinsa vaipuneena, ja maahan tuijottivat silmät ruskeitten ripsien alta. Hän oli laihtunut ja tullut vartaloltaan hienommaksi…
"Ja nyt olen palannut teidän luoksenne tänne kotiin, ja mielessäni on enemmän surua kuin voin sanoa teille tai selittää, — niin tuskaa täynnä."
Seurasi hiljaisuutta, ja sen kestäessä liikkui kapteenissa eriskummaisia tunteita:
"Sitäkö … sitäkö arvelet … että me emme sinusta pitäisi … emme sinun parastasi tahtoisi…
"No niin! Voi olla, että taas myöhemmin en pidä tekoas aivan oikeana…
"Ehkä siitä sinulle vielä puhun… Mutta nyt sanon sinulle, että tee miten vaan tahdot ja me olemme sinun puolellasi. Sinä kuitenkin itse paraiten ymmärrät!
"No, minä näen, ettet vielä edes ole ehtinyt istuakaan, lapseni…
Laitahan, äiti, hänelle jo jotakin ruokaa vahvistukseksi!"
Kapteeni syöksi samassa ovesta ulos. Piti viedä osa kapineista pois hänen huoneestaan, ettei hän huomaisi korjaustöitä.