XIII.
Komppanianpäällikön talo se oikein komealta näytti siinä tunturin kyljessä, kun vasta oli kesäksi punaseksi maalattu, ja oli ikäänkuin koristus koko seudulle!
Mutta Iso-Ola ei oikein käsittänyt mikä siinä oli, ettei kapteeni aina siitä maalaamisesta asti ollut entisellään. Ei kait siitä oikeaa siunausta liene ollut!
Hän tuli kerta toisensa perään ulos ja tullessaan unohtikin, mitä oli ollut sanottavaa, niin ettei voinut muuta kuin palata takaisin. Eikä pahaa sanaa enää hänen suustaan kuullut… Olikos se laitaa? Ei keneenkään enää kiivastunut!
Oli enentynyt tuo taipumus pyörtymiseen. Hän kävellessään tavan takaa pysähtyi ja se, jonka piti olla hänellä apulaisena hänen käydessään töitä katsomassa niityillä ja vainioilla, jonka piti seisoa, kun hän seisoi, ja kävellä, kun hän käveli, oli Inger-Johanna.
Oli niinkuin hän olisi mielinyt katsella itsensä terveeksi tuohon solakkaan vartaloon ja sen ohessa tulla vakuutetuksi siitä, ett'ei tyttö surisi.
"Luuletko, että hän tahtoisi ratsastaa tai lähteä ajelemaan?" kyseli hän äidiltä keittiössä … "hän tuolla puutarhassa istuttaa kukkia ja puhdistaa vanhat pensaat; näetkös äiti, eikö Inger-Johanna senlaiseen ole tottunut!… Minusta hän on siellä niin surullisen näköisenä… Mutta mitä sinä luulet hänestä tulevan?… Ohhoh!" hän huokasi…
"Niin, voitko sitä minulle sanoa?" hän otti napolla huitua rajennasta… "Hyvää huitua! Rist käski sitä juomaan, se ohentaa veren, ja pidentää elämääni, — no niin, Inger-Johanna voi olla ja elää kapteenintyttärenä täällä Giljellä niin kauan kuin mahdollista… Kuules, äiti! minä olen tuumannut, etten lähdekään voudin syntymäpäiville ensi torstaina; Thinka kyllä tulee pian tänne ja…
"Hohho, se on hyvää, kun kovin janottaa!"
Sanottuna Torstaina käyskenteli kapteeni talossa tavallista hiljaisempana ja harvapuheisempana. Ei yhtä ääntäkään hänen suustaan kuulunut heidän päivällistä syödessään aina siitä asti kun hän pöytään istui ja siihen, kun äkäisenä pöydästä nousi ja raskain akselin nousi portaita ylös nauttiakseen ruokalepoa edes siunaama hetki.
Ei hän tiennyt oliko ummistanut silmiänsä vai eikö; — yhdentekevää se lienee ollutkin!
Hän riensi pois konttorista…
"Siellä ne nyt juttelevat yhdessä, Scharfenberg ja muut… Mahtais olla yhtä hauskaa lähteä sinnekin kuin täällä luhnustella."
Hän seisoi käytävän vaatekaapin edessä, hajamielisesti tuijottaen eteensä, kun Inger-Johanna tuli sinne ulkoa.
"Tahdotko nähdä jotain?" sanoi kapteeni — "Korkeavartiset kenkäsi niiltä ajoilta, kun olit pikkutyttönä!"
Inger-Johannaa eivät taloudenpuuhat miellyttäneet, vaan hän osoitti suurta ripeyttä ulkotöissä. Puutarhaa piti laajennettaman, ja Thinkan tuloksi piti kukkamaitten olla valmiina ja aita pantuna.
Siellä hän seisoi puutarhassa leveälierinen olkihattu päässään, varhaisesta aamusta asti. Oli niin rauhallista tehdä työtä raikkaassa ulko-ilmassa, kun pääsi neuleensa ääressä istumasta ja ajattelemasta!
— Kapteeni käyskenteli nureana paikasta toiseen ja vaikerteli menoa asevelvollisten harjoituksiin. Äiti oli monta kertaa ehdoitellut, että lähetettäisiin Ristiä hakemaan; mutta nyt päättivät hän ja Inger-Johanna yhdessä, että siitä piti tosi tehtämän.
Tulihan sitä aina levollisemmaksi sen jälkeen, kun tohtori oli käynyt.
Leiriin hänen piti, se oli tietty! Vähäsen juoksumarssia joka päivä, se olisi oivallista, vähentäisi liikaa lihavuutta ja panisi veren säännölliseen liikkeesen… "Et sinä ole koskaan puhunut pyörryttämisestä, kun olet siellä ollut, Jäger! — Se on juuri tepsivä keino, ja se voi sallia sinun tyhjentää lasillinen punssia tällä puolen joulua!"
Gülcken ollessa käräjämatkoilla, tuli Thinka kotiin käymään.
Siellä taas sisaret asuskelivat ja puhelivat yhdessä, kuten entisinä aikoina, mutta ei kumpikaan heistä enää kysellyt mitä mahtoi olla ulkopuolella heitä, tuossa avarassa maailmassa…
He sitä kyllä jo olivat nähneet kumpikin.
Kapteenista tuntui niin hyvältä, hän sanoi, kun näki Thinkan istuskelevan kutimensa ja kirjansa ääressä, väliin portailla väliin puutarhassa…
"Hän huomaa kaiketi nyt itsekin, miten hänellä on hyvä olla", sanoi hän äidille.
Kapteeni usein kertoi tätä samaa; näytti siltä, kuin hän olisi tuntenut hiemasen levottomuutta tässä kohdassa. Inger-Johanna oli auaissut hänen silmänsä ja hän taisi ainakin aavistaa sitä mahdollisuutta että nais-ihminen kuitenkin saattaisi tulla onnettomaksi edullisissa naimisissa.
Vaan hän rauhoitti itseään alituisesti sillä ajatuksella, että siten saattoi olla ainoastaan senlaisen tytön laita, kuin hänen Inger-Johannansa, joka oli suorastaan poikkeuksena koko sukupuolestaan, ja jolla oli niin etevät luonnonlahjat ja jonka oli niin vaikea alistua toisen tahdon alle.
Mutta tavallisille tyttölapsille ei ole tarpeellista antaa ajatuksilleen ja tunteilleen senlaista valtaa; — ja Thinkahan oli kuin luotu elämään ja olevaan toisen tahdon mukaan!…
Mutta tämä kysymys se kuitenki käänteli ja väänteli kuin mato vatsassa.
— — "Katso, Inger-Johanna!" sanoi Thinka portailla, "oletko huomannut, miten isä näyttää kyyristyneeltä tuolla aidan vierustalla kävellessään; miten onkaan, niin unohtuu häneltä piippukin; se on vaan puoleksi poltettu, kun se sammuu"…
"Vai on hän sinusta niin muuttunut", sanoi Inger-Johanna tuumailevaisena iltasella makuuhuoneessa, ryhtyen jälleen heidän entiseen puheesensa. "Isä raukka! — hänen on niin vaikeaa tähän mukautua… Minähän olin paraadihevoseksi määrätty… Mutta luuletko, että hän nyt enää tahtoisi meitä kumpaakaan pakoittaa?"
"Sinulla on voimaa Inger-Johanna! Ja se on varmaankin oikein… Mutta hän on tullut niin leppeäksi", huokasi Thinka; — "ja sehän se juuri on, joka minuun käy kipeästi"…
Mitä likemmäksi aika tuli, sitä enemmän rupesi kapteeni huolehtimaan lähtöönsä harjoituksiin, ja äiti vihdoin rupesi uskomaan, ettei tainnut olla hyvä lähteäkään, koska hänellä itsellä kaikki halu ja ryhti näkyi kadonneen. Jäger käyskeli aivan yksinään päivät pitkät, ikäänkuin hän olisi ruvennut arastelemaan ihmisiä.
Ja ensimmäinen valonvivahdus, jonka äiti oli pitkään aikaan hänen kasvoissaan huomannut, näkyi silloin, kun äiti ehdoitteli, että pyydettäisiin Ristiltä lääkärin todistusta.
Se asiahan kävi kyllä helposti, kun se vaan ensin oli alkuun pantu. Mutta vähän rupesi mieltä karvastelemaan, kun myöntymys hänen virkavapauteensa tuli postissa.
Hän oli äkäisellä tuulella ja ajatteli niitä kaikkia, jotka siellä olivat koossa… Nyt kaiketi kapteeni Wonderthon pilaisi häneltä väen hänen poissaollessaan… Ja yks ja toinen kaiketi toivoi hänen ottavan eroa virastaan… Mutta hänpä niitä sillä ilahduttaa, että pitää kiini viimeiseen asti, vaikka sitte pitäisi juoda huitua koko vuosi umpeen!…
Tuo hänen mielestänsä niin suuresti kiihoittava leiri-aika oli nyt ohitse ja hän oli äidin kehoitusten johdosta vähitellen ruvennut myöntymään pieneen huviretkeen naapuripitäjään, kun pieni kirjelippu tuli postissa Jörgeniltä ja saattoi heitä kaikkia hyvin huolelliseksi.
Hän ei sanonut enää jaksavansa istua huonoimpana oppilaana luokalla ja oli ruvennut erään laivan palvelukseen, jonka samana iltana piti kulkea Englantiin. Siellä luuli hän jonkin keinon keksivänsä, millä Amerikaan pääsisi ja toivoi siellä oppivansa sepäksi, koneenkäyttäjäksi tai joksikin muuksi. Hän ei tahdo laimiinlyödä kirjoittamista rakkaille vanhemmilleen, jotta he saavat kuulla, miten hänen kohtalonsa muodostuu.
"Kuules, äiti!" sanoi kapteeni matalalla, vapisevalla äänellä, kun hän oli ehtinyt tointua ensi hämmästyksestään… "Se Grip, se on meille paljo maksanut! Ei tämäkään muuta ole kuin hänen opetuksiaan"…
* * * * *
Oli jo syksyä kappaleen matkaa kulunut. Lunta oli satanut ja sulanut pari kertaa ja nyt se taas oli kuin puhallettuna pois paljailta, routaisilta teiltä.
Kukkulat ja mäenrinteet olivat valkoisia, sieltä täältä vaan näkyi punasta ja keltasta puista karisseista, maahan jäätyneistä lehdistä, ja järvi välkkyi tummansinisenä, valmiina jäätymään.
Kolinaa kaikui jäiseltä tieltä niin että kaiku vastasi lokakuun hiljaisuudessa; aidanseipäillä istui variksia, toiset jäivät, toiset lentoon lähtivät.
Kärryistä se senlainen rymäkkä tuli, ja niissä istui, pitkä ruoska kädessä, turkit ja päällyssaappaat yllä, Giljen kapteeni.
Hän oli ollut virkamatkalla puolentoista penikulman päässä, Bardun
Klevenin luona.
Nimismies ei antanut hänen lähteä, ennenkuin oli ottanut pari kulausta paloviinaa ja juonut lasillisen olutta ja pistänyt poskeensa muutaman ruokapalasen. Oli hän ollut puolestaan varovainen. Tämä oli milt'ei ainoa matka pitkinä aikoina, jos hän ei ottanut lukuun matkaansa voudin luo.
Vanha-Musta juosta hölkötteli koko pitkän, lakean taipaleen samaa tasaista vauhtia, johon se oli tottunut; iljangosta näki, että se oli hyvässä kengässä. Se tiesi vasta silloin saavansa puhaltaa, kun puolen peninkulman päässä Giljen ahteet tulivat vastaan.
Liekö syy ollut rausteikossa vai missä, vaan nyt se oli juuri kompastumaisillaan.
Ensi kertaa senlaista tapahtui. Se tunsi sen itsekin ja joudutti juoksuansa … mutta vähitellen taas hidastui. Se tunsi suitsien olevan höllällä, niiden mutka yhä suureni lavan kohdalla. Piiskansiimakin kärryistä riippui, vielä alempana kuin ennen.
Kapteenia oli äkisti ruvennut värisyttämään, ikäänkuin pakkanen olisi pujahtanut hänen sisällensä … ja nyt oli pää niin painavan raskas … rupesi kovasti uuvuttamaan…
Hän näki suitset ja näki Mustan korvain ja harjan, kun niska nytkyi ylös ja alas … ja vähänen pala maata siinä alla…
Oli aivan kuin varis olisi lentänyt hänen kasvojensa eteen; hän sen näki varjosta, mutta ei saanut kättään kohotetuksi … ja niin jäi se sillensä…
Ja ohrakuhilaat seisoivat aivan kuin vanhat köyryselkäiset akat … tahtoivat kostoa hänelle … äkäisesti nousi olkitukku pystyyn niinkuin noidilla; ne tahtoivat estää häntä suitsiin ryhtymästä ja pääsemästä Giljelle…. Ne hyörivät ikäänkuin taivaan ja maan välillä, tanssien, häälyen … valkeina ja taas mustina… Sitte raikui jokin huuto, jokin jyrinä jostakin. Tuolla tuli Inger-Joh…
Mustan suitset olivat jo nilkoissa asti, pian etujalat niihin kietoutuivat…
Sen hidas juoksu muuttui vähitellen kävelemiseksi.
Sitte katseli se taaksensa, — ja pysähty seisomaan keskelle tietä.
Ruoskan siima riippui kuten ennenkin. Kapteeni istui liikkumattomana, pää taaksepäin painuneena…
Ne olivat vielä tasangolla, ja Musta seisoi kärsivällisesti katsoen Giljen ahdetta, joka oli vähän matkan päässä, kunnes jälleen pari kertaa käänti päätään ja katseli kärryihin…
Nyt se alkoi kuopia routaista maata toisella etukaviolla, aina kovempaa ja kovempaa … niin että kokkareet lensivät.
Sitten se hirnui!…
Hyvän tunnin aikaa sen jälkeen kuului pihassa puoliäänistä puhelua ja pyöräin hidasta ritinää.
Iso-Olaa tuli eräs mies pyytämään portille; hän oli tiellä tavannut hevosen ja kapteenin ja tuonut ne tänne…
"Mitä siellä on?" kuului rouvan ääni pimeästä porstuasta…
* * * * *
Kirkon edustalla seisoi kahdeksantena päivänä sen jälkeen Vanha-Musta ja Nuori-Musta tyhjän reen edessä.
Kirkonkellot ilmoittivat kylälle, että tänne oli haudattu kapteeni
Peter Wennechen Jäger.