XIV.
Lähemmä kaksikymmentä vuotta oli kulunut, ja kauppapuodit ja kestikievarit näyttivät varsin ajanmukaisilta niin hyvin mitä rakennuksiin kuin tavaroihinkin tuli. Kesällä siitä matkustajille ja turisteille vei tie vuoristoon.
Lunta pyrytti, niin että sitä oli korkeita nietoksia portaille asti eräänä sunnuntai-iltapäivänä…
Mutta puodintakaisessa, pienessä huoneessa oli iloisuutta!… Hän oli taas tullut sinne, tuo hupainen Grip. Ja nyt hän siinä istui puotimiehen, nimismiehenapulaisen ja Reierstadin kanssa…
Annetaampas vaan hänelle ensin vähä juoda, kyllä sitte!
"Maljas, sinä Reierstad parka!" kuului Grip virkkaavan … "kun ajattelen kaikkia niitä, joilta sinä olet nahan nylkenyt saamatta milloinkaan osaa paistista, niin tunnen jonkinlaista sympatiiaa suhteesi … samalla lailla meitä kumpastakin on peijattu!"
"Minä tosin en ole samaa oppia ja yhtä paljo tietoja saanut", alkoi täten puhuteltu harmaapäinen mies jotenkin harmistuneena vastata, — "mutta minä vaadin"…
"Sitä mikä on kohtuullista, niin, niin! Hoho — ei sillä ole väliä, Reierstad! — ajattele sitä, että tieto on ääretön meri, ja muutamat pisarat enemmän tai vähemmän eivät sitä suuresti suurenna. Kurkista tähti-yönä ylös taivaalle ja sinä tulet aavistamaan ystäväni, että koko tämä planeetti, jossa sinä asut pienessä ra'ossa, on vaan herne koko sopassa! … sopassa sanon minä — kaikki on yhtä — Eikö niin, herra … herra Siemensen?"
Tällä tavoin hän kääntyi usein puotipalvelijan puoleen, joka pienine porsassilmineen hymyili tyytyväisenä ja itseensä mieltyneenä.
"Ja tuon viimeisen puheen johdosta kaiketi olisi syytä vähän enentää öljyä lamppuun, eikö niin, herra"…
Se oli Reierstad, joka taritsi ensimmäiseksi — puolipullon kahdesti puhdistettua paloviinaa…
Reierstadilla oli jonkinlainen vanha kunnioitus Gripin suhteen. Hän tiesi tämän kuuluneen korkeampaan piiriin ja vieläkin, jos niin tahtoi, uskaltavan käydä sekä voudin että vanhan Ristin luona, paikoissa joihin hän ei nykyisessä olossaan olisi rohjennut mennä.
"Minä uskon sinulle salaisuuden, Reierstad! Jos on vähän edes päätä, niin pitää juoda … ainakin se oli totta minun aikanani.. Sitä lajia paljo käytettiin, — kun oli puutetta ilmasta, näetkös!.. Etkö sinä sitä huomannut?"
"Hihihi", nauraa tissutti Siemensen.
"No te ymmärrätte kai, mitä tarkoitan, Siemensen! Lasillinen hyvää punssia tässä pakkasessa, — teidän puodista, se ei pahaa tekisi vai mitä? Minulla ei tässä hetkessä ole yhtään kolikkota, mutta jos te hyväntahtoisesti panette sen kirjaanne, niin" —
Tietysti Siemensen… "Olkoon menneeksi!"
"Sen saa niittää, minkä kylvää, sen kyllä tiedätte, rakas Siemensen!… No, tuossa sitä jo tuleekin… Tahdotteko tietää miksi maailmassa ryypätään?"
"Se ei mahtane olla vaikea tietää!"
"Ei, ei, — mutta kenties voi sitä kuitenkin asettaa senlaiseen valoon, jota teidän kaltaisenne mies ei voi olla huomioonsa ottamatta. Tiedätte kai muuten, että ihmisillä on suuri vastenmielisyys uuden valon suhteen. — Nähkääs, hm," hän istuutui mukavammasti, "eletään vähissä vaatteissa ja kylmyydessä, ahtaissa oloissa … tunnetaan häpeää … tunnetaan ihmis-arvonsa päivä päivältä alenevan … jos on väittelyä, niin ei uskalleta ajatustansa ilmaista; jos asetetaan pöytään syömään, ei uskalleta suutaan avata… Ja sitte — vaan kaksi kulausta … kaksi lasillista finkkeliä, niin on silmälasit nenällä! — ja yks, kaks, kolme, mars! — koko maailma on toisenlainen! … taas ollaan oma itsensä, tuntuu kuin olisi senlainen, joksi kerran oli aiottu; mieli raikastuu ja koko ihminen tulee itsetuntoiseksi, ylpeäksi ja uskaliaaksi, puhe heruu huulilta, aatteet välähtelevät, ihmiset ihmettelevät… Ne kaksi lasia, ainoastaan ne kaksi, — vaikka en minä kiellä kolmatta, neljättä, viidettä ja kuudettakaan, terve, terve! — ne aikaansaavat tuon differensin — tiedätte, kai mitä differensi merkitsee, Siemensen! — hänen kipeän ja terveen ihmisensä välillä, ja se mies, jonka maailma kuoliaaksi kid — no niin…
"Mutta ne kaksi lasia vievät hänet yhä kauemmaksi … heltymättömästi kauemmaksi, näettekös, — kunnes hän joutuu köyhäinhuoneesen… Se on paha loppupäätös, pojat!"
"Tottatosiaan onkin", naurahteli Siemensen Reierstadille; "se mies jo joi puolet pullosta".
Grip istui itseksensä hyräillen…
Väkevä oli nähtävästi häntä raukaissut. Hän oli kävellyt pakkasessa koko päivän; — saappaat olivat märjät ja huonot.
Mutta juontia hän vaan jatkoi; hän oli melkein yksin tyhjentänyt punssipullon.
"No, no, älä istu niin kallella päin … tai ei enää enempää saadakaan!" kehoitti Siemensen.
"Ei, ei; — ei, ei… Useampiako loppupäätöksiä tahdotte kuulla? —
Jotakin, jota Reierstad myös tuntisi?"
Hän pudisteli päätään ja vaipui himmeisin unelmiin…
… "Kohtasin tuolla tiellä laihan, kelmeän lapsen, joka itki avuttomassa toivottomuudessaan… Paljo on, joka toivottomuudessa huutaa, — tiedätkö, Reierstad, kun kerran korvat ovat auenneet senkaltaiselle musiikille, eikä ole enää kyynelvirtaa jälellä, niin silloin juo, juo vaan… Tänne pullo!"
"Paras on jo viedä hänet sänkyyn renkitupaan," tuumaili Siemensen.
"Ehkä sika jo on juotettu!" sopersi Grip…
Poissa oli hän jälleen maanantai-aamuna jo ennen päivänkoittoa, eikä ollut syönyt niin sirpaletta; hän arasteli ihmisiä näin aikaisin, ennenkun oli saanut ensimmäisen ryypyn mielensä rohkaisuksi.
Gripillä oli omat tapansa. Hän oli tunnettu piammiten koko etelä-osassa maata.
Samoin kuin hänellä oli juomakuuronsa ja kuleksi siellä täällä, oli hänellä ollut myös aikoja, jolloin eli aivan raittiina pääkaupungissa, lueskeli ja antoi opetustuntia. Hän herätti tavan takaa epäilemättömiä toiveita harvoissa siellä asuvissa kumppaneissaan ja ystävissään. Mies, jolla oli senlaiset opettajalahjat ja niin merkillisen selvä käsitys kielten laista ja sanajuurista — ei ainoastaan latinan ja kreikan, vaan vieläpä sanskritinkin kielessä — se mahtoi vielä tulla joksikin. — Luottaen hänen ehdottomaan raittiuteen kolmen neljän kuukauden aikana ja hänen omaan lujaan itsetuntoonsa, tuumailivat he jo sitäkin, että koettaisivat saada hänelle paikkaa jossakin korkeammassa koulussa, kun jälleen aivan odottamatta saatiin kuulla hänen kadonneen kaupungista.
Ja niin pujahti hän esiin muutamien viikkojen kuluttua — aivan kurjan näköisenä jossakin maaseudulla, tarisevänä ja laihana kaikesta siitä, mitä oli kärsinyt juomisesta, kylmästä ilmasta, asumisesta ulkohuoneissa ja ladoissa, harvoin riisumatta vaatteita yltään ja makaamatta oikeassa sängyssä.
Aamupäivällä näyttäytyi hän pihassa voudin talossa.
Gülcke oli ainoa entisen ajan virkamiehiä, joka vielä oli virassaan, sen jälkeen kun myöskin Rist oli ottanut eron. Siellä hän vielä käyskenteli, huolellisen vaimon hoitamana ja palvelemana.
Grip pyysi tavata rouvaa; hän tiesi voudin paraikaa olevan konttorissa.
Arkihuoneessa mutamassa nojatuolissa istui Thinka kaksinkertaisten ikkunain edessä sukkakudin kädessä lukien "Ikuista Juutalaista"; ja hänen toimelias sisarensa. Thea, joka nyt oli yli kolmenkymmenen vuoden vanha vanhapiika, puuhasi puolipäivästä keittiössä.
Thinkallahan oli nyt neiti Gülcken kuoleman jälkeen koko talouden hoito huolenaan, ja oli vanhan miehensä tuki ja turva läpi koko vuorokauden.
Ja nämä kuluneet, kaupungista lainatut tahraiset romaanit olivat ainoa pieni oksa, jolla hän sai itsenäistä elämää viettää.
Kuten monet muut sen ajan naisista, jolle todellisuus ei muuta neuvoa suonut kuin mennä ensimmäiselle miehelle, joka heistä taisi huolta pitää, niin eli hänkin näissä romaaneissa — keskellä vaivaloista, narisevaa jokapäiväisyyttä — korkealle kiihoitettua haaveilu-elämää. Siinä aavistettiin ne kiihkot, joita hän ei milloinkaan itse ollut tuntenut, siinä rakastettiin, vihattiin, siinä nähtiin kaksi jaloa sydäntä — huolimatta kaikesta — onnellisesti yhtyneinä; — taikka lohdutettiin kauniita sankareja, jotka toimettomina aaltoihin tuijottivat! — Siellä — pilvissä — jatkettiin sydämmen ja hengen sammumattomalla janolla sitä elämää, jolle todellisuus ei mitään jalansijaa suonut, ja siellä tämä iso muhkea rouva, joka kerran oli ollut hentonen, hoikka Thinka, unohtumatonta Aas-lemmittyänsä siirtyi yhdestä sankarisatamasta toiseen — Emilie Carlénista Jamesiin, Walter Scottista Bulweriin, Alexander Dumasta Eugene Sues'iin.
Hänen taloudessa toimivan, rivakkaan sisarensa tuolilla oli kesken jätetty neule ja sillä auringonsäde.
Tumma mahogninen neulomapöytä oli Thean perintö äidiltä. Ja vanhaa hopeasormustinta, tuota ulkoa ja sisältä kulunutta ja reunasta vähä haljennutta kuorta, sitä hän käytti ja tarkasti talletti, koska hänen äidillään oli ollut se kaikkina aikoinaan. Se oli tuossa ikäänkuin muistopatsaana — kaikista niistä rohkeista pistoksista, joita äiti oli tehnyt ja — saanut! rehellisessä, orjallisessa alttiiksi-antavassa elämässään, — jos sitä voi elämäksi sanoakaan?
Tuskin kuului naputusta, ovi melkein itsestään aukeni, kun Grip varovasti astui arkihuoneesen.
"Tekö Grip? — Ei, ei, älkää jääkö ovensuuhun, istukaa tuonne ikkunan luo, niin sisareni toimittaa teille jotain virvoketta. Vähä voileipää ja suolakalaa voitte kai maistaa?
"Vai niin, te taas olette täällä vuoristossa Grip!"
"Haen jotain tointa, rouva!" sanoi hän välttelevästi. — "Oletteko kuulleet mitään Jörgenistä Amerikasta?" kiiruhti hän kysymään, ettei arempiin aineisin jouduttaisi.
"Niin, ajatelkaapa sitä! Jörgen on hyvin voipa, rikas tehtaan johtaja Savannah'issa. Hän on kirjoittanut kaksi kirjettä, joissa pyytää vanhinta sisartaan sinne; — mutta Inger-Johannahan ei enää onneansa hae", vastasi Thinka jonkinlaisella äänenpainolla.
Tuli hetkeksi hiljaisuutta…
Grip asetti voileipälautasen, jonka palvelia oli tuonut, vapisevalla kädellä neulomapöydälle. Vieressä olevan ryypyn hän tyhjensi. Huulet vaan vähä vavahtelivat kun hän sanoi:
"Se ilahuttaa minua … ilahuttaa suuresti! Näettekös, rouva, se seikka, että Jörgenistä on jotain tullut, on mielestäni niitä harvoja vihantoja korsia, joita on kasvanut minun surkeasta elämästäni!"
Kuului kulkuisia tieltä; reki pujahti pihaan.
"Henkikirjurin perhe!" sanoi Thinka.
Grip ymmärsi, ettei häntä nyt toivottu jäämään, ja nousi lähteäkseen.
Thinka kiiruhti sivuhuoneesen ja palasi jälleen taalariseteli kädessä.
"Ottakaa tämä, Grip! — vähäinen apu siksi asti, kun saatte jotain tointa."
Gripin käsi vähä viivähteli, ennenkuin sen otti.
"Man … muss .. muss"…
Hän tempasi lakkinsa ja riensi ulos.
Portilla hän pysähtyi ja katsoi taaksensa.
Ikkuna siellä auaistiin…
"Tuuleuttavat kaiketi Gripin jälkeen!" mutisi hän katkerasti, jatkaessaan kulkuaan pitkin laaksoa. Hän kietoi villavyön kaulan ympäri, veti lakin alas korville ja pisti kädet vanhan, ohuen takkinsa taskuihin, jota kylmä itätuuli hosui hänen laihan ruumiinsa ympäri.
Tie oli hänelle tuttua; kesällä hän pitkillä matkustuksillaan kulki suoraan tunturien yli, mutta nyt lyhyenä, pimeänä talvipäivänä oli parempi pysyä maantiellä.
Tällä seudulla oli ikäänkuin jokin vetovoima; hän kuunteli ja vakoili kaikkialla, saisiko jotain tietää Inger-Johannasta, mutta hänen läheisyytänsä hän huolellisesti karttoi.
"Giljen neiti", joksi häntä sanottiin, asui vuoristossa pienessä talossa, jonka hän oli ostanut toiselta niistä kahdesta tuhannesta taalaria, jotka vanha Alette täti hänelle oli testamentissa antanut.
Siellä piti hän koulua kylän lapsille ja antoi opetustuntia kapteenin, uuden tohtorin ja nimismiehen luona.
Ja hänellä oli nyt monesta pojasta huolta pidettävä, joita oli toimittanut eri haaroille maata, ja toisista, joiden eteen hän vuosien kuluessa oli tehnyt työtä saadakseen heidän hyvät lahjansa kaupungissa edistymään…
Täysi-ikäinen hän oli ja tavattoman omatakeisen olentonsa tähden ihmisten puheen-aineena; mutta vasten kasvoja ei hän kohdannut muuta kuin sulaa kunnioitusta. Hän oli vielä neljänkymmenvuotisena hieno ja solakka, ja silmissä paloi sama tuli kuin ennen, vaan ehkä vähä levollisempi, ja mustat olivat hänen hiuksensa vielä.
Hän etsi taipumuksia lapsissa kuin — neliapiloita niityltä; ja kun Grip Thinkalle oli sanonut Jörgenin menestyksen olleen yhden harvoja vihantoja korsia hänen elämässään, niin salasi hän sisimmän ajatuksensa, että Inger-Johannan pieni koulu oli hänen aatteittensa kasvattama taimi.
— Hämärässä seuraavana iltapäivänä hiipi ihmis-olento kouluhuoneen aituuviertä… Halu saada nähdä edes vilaukseltakaan Inger-Johannaa, oli hänen pakoittanut yhä lähemmäksi ja lähemmäksi tulemaan.
Nyt hän seisoi aivan ikkunan takana.
Tumma olento liikkui vähän päästä sen edessä.
Sisältä kuulti himmeä valo uunin suusta. Vielä ei ollut kynttilää sytytetty ja hän kuuli pojan-äänen lukevan jotain ulkoa, jota ei oikein osannut; se kuului runolta… Olivat kaiketi lapsia komppanianpäällikön talosta…
Porstuan ovi oli auki, ja vähän ajan päästä seisoi hän siellä henkeään vetämättä kuuntelemassa…
Sieltä kuului hänen äänensä! … hänen äänensä…
"Lue sinä se vielä kerta, Ingeborg! Pojat ovat niin tyhmiä senlaisissa."
Se oli runo Norjan historiasta… Ingeborgin ääni kuului selvästi.
Ja kuningas Haraldin luona
Oli Gerda kuin kukkainen,
Ei naista käy ylpeämpää
Täällä alla lehmusten.
Ja sukua hän oli suurta,
Ei valtaansa jakanut ois,
Hän Hördin ja Holmrygin neidot
Sai kuninkaan luota pois.
Hän vaati Norjan kaiken
Sopimmaisehen Oddehen,
Kuninkaan kuningattarelle
Koko miehen vaimollen.
Grip oli kuin kiininaulattuna lattiaan, kunnes hän kuuli Inger-Johannan sanovan:
"No, nyt minä sytytän valkeaa ja annan teille läksyt ensi kerraksi"…
Samassa oli Grip ikkunan takana jälleen.
Hän näki hänen päänsä vasta sytytetyn lampun valossa … tuon puhtauden silmänluonnissa ja kasvojen juonteissa … sanomattoman kauniit, totiset kasvot, ne vaan entistä lujemmilta näyttivät … ja sama solakka ryhti ja kenossa oleva kaula…
Se oli kuva, joka hänessä oli asunut näinä vuosina, — hänessä, joka olisi ollut hänen, jos hän olisi elämässä saavuttanut sen, minkä olisi tullut saavuttaa … jos elämä olisi suonut hänelle minkä sen olisi pitänyt suoda … ja hän itse olisi ollut niinkuin olisi pitänyt…
Hän seisoi siinä ikäänkuin huumautuneena pyörryttävästä juomasta … ja poistui pitkin askelin kun kuuli lasten tulevan porstuasta.
Jalat veivät häntä aivan hänen tietämättään…
Nyt hän oli kaukana Giljen ahteissa ja kuu rupesi tunturien takaa kuumottamaan. Hän vaan kiiruhti; hänen verensä oli kiihdyksissä, hän näki, — melkein puhutteli Inger-Johannaa…
Tultiin reellä ajaen hänen jälessään, kellot kumeasti kilisivät pakkasessa.
Vanha Rist siinä istui turkkiinsa vajonneena ja uupuneena siitä, mitä oli nauttinut Giljellä.
"Jos aiotte järven yli, Grip, niin hypätkää anturoille!" huusi hän hiemasen tarkastettuaan kulkijata.
"Sen sanon teille, että jos voisitte olla juomatta", alkoi hän nuhdella…
… Siellä lampun edessä … siten häälyivät Gripin ajatukset … hän laski varjostimen lampun lasille ja silloin lankesi valon hohde hienolle suulle ja leualle … tumma, vartalonmyötäinen puku … ja otsa .. kun hän painoi alas kaunista päätään … hän katsoi ylöspäin — aivan ikkunaan päin…
… "Ja jos vaan koettaa tehdä vastusta, kun mieliteko tulee, joka on sama kuin piru itse"…
Grip ei jaksanut kuulla enää, ja kylmää oli siinä seistä järvellä.
Hän hyppäsi pois ja antoi vanhan Ristin jatkaa puheitansa siinä uskossa, että hän vielä seisoi takana.
Kylmä viima siellä järvellä kävi.
Hän näki hetken aikaa oman varjonsa, kädet takin taskuissa kiitävän eteenpäin kuun pilvien välitse luikertaessa… Lamppu niin lämpimästi valaisi hänen kasvonsa…
* * * * *
Kolme päivää myöhemmin seisoi Inger-Johanna iltasella ikkunassa ja katsoi ulos. Rinta kohosi raskaasta mielenliikutuksesta…
Grip oli kuollut keuhkokuumeesen kirkonkylässä.
Inger-Johanna oli ollut siellä häntä hoitamassa tähän asti, — oli puhunut hänen kanssaan, kuullut elävänsä hänen rajuissa houreissaan ja kohdannut hänen viimeisen tiedollisen katseensa, ennenkuin se sammui…
Kuu kulki suurena ja kelmeänä taivaalla. Koko seutu tunturineen ja muine suurine puhtaine muotoineen loisti niin haaveellisen valkoisena pakkasessa…
"Hengen voima on suuri!" huoahti hän surumielisenä, vavahtelevin sydämmin … "hän antoi minulle jotain, jonka eteen voin elää!" —