II
Sammuvan talvipäivän säteet kimaltelivat vielä siellä täällä valkean kuuraisissa puunlatvoissa.
Kelkkoja ja rekiä liikkui teillä, ja etempänä mäenrinteillä näkyi yksinäisiä hiihtäjiä kiirehtävän hyvää vauhtia alas kaupunkia kohti.
Jäätynyt, rikaslahtinen Lindestadjärvi alkoi halkeilla, kumahdellen kuin pitkäsenjyrinä iltapäivän pakkasessa. Ja virrasta, joka koskena kuohahti sahalaitoksen luona, kohosi kuin humina kylmään, hiljaiseen ilmaan.
Konsuli, tukkukauppias ja laivanvarustaja Knut Ulfvungin talo, Lindestad, kohosi uljaana harjun törmällä. Jykevä taitekatto pisti esiin puiston lumisten puiden lomitse. Ja päädyn kahdesta suuresta ikkunarivistä loistivat illalla keltaiset ja punaiset tulet alas rantakaupunkiin ja satamaan, jonka mastot etäällä himmenivät epämääräiseen sumuun.
Kaupungin asukkaat katselivat kunnioituksella ja pelolla ylös noihin ruutuihin. Ja kullakin oli ehkä oma mykkä, salaperäinen suhteensa niiden kimalteluun. He olivat niin sanoen syntyneet sen merkin alla. Ja ihmeellistä olisikin, jos eivät nämä sädevälähdykset olisi yhdistyneet yhteen tai toiseen muistoon hänen elämässään. Tai ainoastaan se, että hänen oli mahdoton ajatella syntymäkaupunkiansa ilman tätä ruusunpunaista ja uhkaavan tummaa leikkivää kimmellystä tuolta ylhäältä harjulta.
* * * * *
Lindestadjärvi oli nyt talvipukeissa, — verannat lumen ja jään vallassa ja kellarinluukut oljilla tukettuina.
Läheltä ja etempää kuului kulkusten kilinää ja kahlekoirien äkäistä haukuntaa, joka ilmoitti vieraiden tuloa.
Vuoroin yksin istuttava, vuoroin leveä reki solahti sisään portista, joka oli auki sunnuntai iltapäivän vieraiden vastaanottoa varten ja lumi oli luotu molemmin puolin korkeiksi valleiksi pylväitten taa.
Siellä sisällä vietettiin hämyhetkeä tuossa tunnetussa rauhallisessa, mattojen peittämässä arkihuoneessa, istuttiin takkavalkean ääressä, jonka leikkivää puolivalaistusta tasaisesti ylläpidettiin.
Keskustelu jatkui katkonaisena ja laimeana. Talon poika, tukkukauppias Ulf, ja vävy, laivanvarustaja Wendelbo, joka oli naimisissa talon vanhimman tyttären Martinen kanssa, olivat, kuten tavallista sunnuntaina, syöneet päivällisensä täällä.
Sitäpaitse oli siellä päivällisvieraana neiti Winsloff, perheen vanha ystävätär, joka toimitti taloon kaupungin uutiset. Hän istui koettaen pidättää haukotusta toisensa perästä, ja taisteli urhoollisesti nukkumahaluaan vastaan.
Viereisissä huoneissa vedettiin pelipöydät esille ja järjestettiin vhistiä ja bostonia varten.
Kysymyksenä oli, niinkuin tukkukauppias Ulf lausui, saataisiinko kokoon korttiseura isälle. Siihen tarvittiin kolme tahi ainakin kaksi ja puoli seudun suurmiestä.
"Ja nyt ei hänellä ole vielä muita kuin sinä, lanko Wendelbo, joka olet mahdoton heti kun hän oikasee sinua pelissä."
Ulf oli nähnyt vilahdukselta isänsä ovessa ja huomasi kyllä yhteenpuristetuista huulista että hän oli kärsimätön.
Äänetönnä astuskeli vanhus siellä sisällä, kädet selän takana, Vähäväliä poikkesi hän puutarhan puoleiseen huoneeseen ja katseli maantielle päin. Hän jäi seisomaan ikkunan ääreen, huulet hörröllään, kerran toisensa perästä.
Poika alkoi tulla miettiväiseksi. Jonkun täytyy nyt heti tulla, sanoi hän Wendelbolle, joka istui ja lisäsi puita valkeaan. Muuten hän räjähtää.
"Lindestadin päivänpaiste", — oli talon nuorin tytär Margrethe. Niin kutsuttiin häntä tuolla hyväntahtoisen innostuneella kielellä, jota oli totuttu käyttämään, kun puhuttiin perheestä siellä ylhäällä, — vaaleatukkainen, voimakas, teräväsilmäinen tyttö, jonka kaikki sanoivat olevan oikean merkin siitä, että perheen henki asui hänessä.
Aina pienestä asti oli hän kuullut itseään kutsuttavan Lindestadin päivänpaisteeksi. Ja nyt odotettiin uteliaana prinssiä, jonka tuleman piti.
Margrethe kyllästyi uneliaisuuteen. Hän luuli kuulevansa koirien haukunnan ja ihmetteli ketä sieltä voisi tulla.
Hän meni ulos tähystämään ja palasi riemuiten sisään takaisin:
"Setä pankinjohtaja", — huusi hän "ja tullinhoitajan, postimestarin ja apteekarin ja kapteenin reet näkyvät alhaalla maantiellä!"
Se helpoitti!…
"Nyt saat pelitovereita, isä!" — ilmoitti Ulf sisään hänelle.
"Vai niin", vastattiin sieltä äreästi. Konsuli otti kellon taskustaan. — "Puoli viisi… siis näiden jälkeen ei enää ole muita vieraita odotettavissa."
Äkkiä valo välähti Ulfille… Uusi satamapäällikkö, — mistä olikin hänen päähänsä pistänyt tehdä ensimmäinen visiitinsä majurin luona ylhäällä rautatehtaalla? — Eikä täällä? — meillä?…
Poika lausui tämän, puistellen päätään kuin arvoituksen edessä.
"Ky-yllä, — hän tulee, katsos", virkkoi konsuli ivallisesti, "kunhan hän ensiksi on saanut housunsa vihreiksi voidelluksi tuolla ylhäällä majurin luona… Tuommoisella tulokkaalla ovat omat tarkoituksensa, — tahtoo vaikuttaa, hallita, — mutta eiköhän tuolla tule reki ja mies."
Ulf seisoi katse kuin syventyneenä isän silmiin. Kun oli vallasta puhe, ymmärsivät he toisensa. Se kieli värähti ylipäänsä jokaisessa, jolla oli hiukkanenkaan Ulfvungien verta rinnassa.
Margrethe oli taas kävässyt ulkona tuulisessa porstuan ovessa ja oli heittänyt yleissilmäyksen pääportaiden eteen ajaviin rekiin.
"Isä", kuiskasi hän nyt hengästyneenä ja veti häntä takinrinnuksesta,
— "Niils Bjelke on myöskin mukana!"
"Niils Bjelke?" tumma varjo levisi konsulin kasvoille.
"Niils Bjelke, hän on tullut kotiin", toisti Margrethe kiihkeästi. "Elä vaan unhota kutsua häntä insinööriksi. Hän on suorittanut menestyksellä tutkintonsa ulkomailla… Muistathan sen, isä!" vakuutteli hän. samalla nykäisten häntä takin hihasta.
Margrethe oli isän lemmikki ja piteli häntä ankarasti ikeen alla; — aina voimakas, jonka alle konsuli näki hyväksi alistua.
"Muistathan sen vaan, isä", sanoi hän taas painolla, vilvoitellessaan kuumia poskiaan käsillään ja kiiruhti sitten sisään arkihuoneeseen.
Etehisen ovi avautui ja sisään astuivat setä pankinjohtaja, kapteeni Vold ja hänen muhkea rouvansa, tullikassöörin, apteekarin ja pormestarin ja heidän rouviensa seuraamina, vielä talvikylmän ympäröiminä ja hieroen mielihyvästä käsiään tullessaan lämpimiin huoneisiin.
"Tervetuloa kaikki!" huusi konsuli.
"Noh, päivää, herra insinööri. Onnittelen erinomaisen onnistuneista tutkinnoista", kuului niinpian kuin nuori Bjelke astui sisään. "Tuletteko ajaen?" seurasi sitten osaaottavasti.
"Sain seisoa takana, yhden ruukilaisen reen jaluksilla", selitteli
Niils Bjelke.
"Takana, takana… Ei kelpaa takana seisoa. Ei pidä antaa vetää itseään perässä."
"Sitten hyppää pois, herra konsuli, — valitsee oman tiensä", kuului rohkea vastaus.
"Kaikki riippuu ehkä teistä itsestänne, hra Bjelke, siitä miten asetutte täällä paikkakunnalla", sanoi konsuli merkitsevästi ja erityisen kylmästi.
— Hämärä oli loppuun vietetty ja lamput ja kynttilät loivat huoneiden korkeille huonekaluille ja raskaille uutimille kodikkaan tunnelman.
Nurkkahuoneen peilipöydistä kuului yksitoikkoisesti: Boston, Petit,
Grand, tupakkapilvien sisästä…
"Tänne näkyy tulevan voimia, jotka tahtovat kulkea omia teitään, — raakoja", — sai konsuli sanotuksi hiljaa pankinpäällikölle, valmistellessaan totilasijaan.
"Siksi kunnes saat heidän siipensä tarpeeksi tasatuiksi", hirnui pankinjohtaja. "Taitaakin olla tämä uusi satamapäällikkö mielessäsi, luulen minä."
Salissa naiset paraillaan etsivät esille käsityönsä.
Rouva Ulfvung oli tapansa mukaan päivällisen perästä vetäytynyt rauhaan makuuhuoneensa sohvaan, levätäkseen hetkisen. Ja nyt odottivat naiset jännityksellä ketä heistä hän halusi luokseen.
Oli kuin ilmassa, että "täti Narnan" tietoisuuteen oli kaikki saatettava. Kaikki piirin ja kaupungin enemmin tai vähemmin harvinaiset salaisuudet olivat täällä säilytettyinä, kuin lukon takana. Ja jokainen, — nuori tyttö tai vanha rouva, — tunsi Lindestadista palatessaan itsetietoisuutensa kohonneen ja tulleensa kuin korkeamman suojeluksen alaiseksi, kun täti Narna vastustamattomalla selvänäköisellä tavallaan oli antanut heidän antaa hänelle luottamuksensa pienempiin yksityiskohtiin asti, — avanneet hänelle sydämmensä kuin äidille tai samanikäiselle, huolissa kokeneelle ja osaaottavalle, joskin luonnollisesti aivan toisessa asemassa olevalle kanssasisarelle.
Talon keskimmäinen tytär, Bolette, hento solakka tyttö, tuli sisään ovesta heittäen yltään silkkihuivin, kun tuntui liian kuumalta siellä sisällä.
"Olin vähän luistelemassa alhaalla jäällä päivällisen jälestä", selitteli hän. "On ihanaa luistella kuutamossa."
Hän riensi ylös makuuhuoneeseensa riisuakseen jaloistaan raskaat luistinkengät.
"Tahtoisinpa tietää liekö siellä kuutamoa ensinkään?" kuiskasi eräs rouvista ja katseli ikkunaan päin — ei ainakaan tällä puolen. "Taitaapa tuo luutnantti Stenvig, meriupseeri, olla vielä ihanampi kuuta", lisäsi hän terävästi. "Sanotaan todellakin, ettei Bolette ole niinkään vähän rakastunut häneen."
"Niin, onko hän meriupseeri, vai eikö hän ole", kysyttiin vastaukseksi.
"Ainoastaan reserviupseeri", selitti apteekarin rouva tuntijan tavalla, — "yksi niitä, jotka kutsutaan palvelukseen kun valtio tarvitsee… Ei hänestä toki ole konsulille vävypojaksi, ei suinkaan", sanoi hän päättäväisesti, päätään puistaen.
"Mutta sehän onkin korkeintaan vaan pieni seikkailu", arveli tullinhoitajan rouva.
"Olkaa varovaisempia!" sanoi postimestarin rouva merkitsevällä äänellä, silmiään vilkuttaen. "Neiti Winsloffilla on herkät korvat."
Neidin lankakerä putosi lattialle… Hän otti sen kiireesti ylös ja vaipui läheisimpään nojatuoliin —
"Sanokaa minulle, kudotteko terävän vaiko pyöreän kantapään, rouva
Strand?" kysyi hän näyttäen sukankudintaan…
"Kyllä minä, — pyöreän — — —. Minä sanoin, että Bolette on hyvin reipas tyttö, kun hän uskaltaa luistella näin myöhään tuolla alhaalla jäällä, — yksinään."
Rouvat katselivat toisiinsa.
"Kyllähän te sen tiedätte, että kaikki Ulfvungit ovat rohkeita", tokasi tullikasöörin rouva.
— "Voiko ajatella kahta erilaisempaa luonnetta kuin Wendelbon ja minun", lausui Martine rouva astuessaan sisään saliin, istuttuaan hoitamassa miehensä kortteja. — "Minä pidän pelistä, hän sitä inhoo. Minä tahdon purjehtia, hän tulee merikipeäksi. Minä tahdon varman suojan ja aituuksen kaiken sen ympäri, joka on meidän, hän laskee sinne marjanpoimijoita ja huvimatkueita kaupungista, jotka laittelevat tulia ja keittävät kahvia meidän metsissämme, niin että minä saan valvoa metsäpalojen pelosta. Häntä nyt kerran huvittaa tuommoinen liikuttava, yleinen"…
Nyt iltapäivällä tulimme vihdoinkin yksimielisiksi siitä, että talomme on maalattava ja perinpohjin korjattava kevääksi. Oi mitenkä iloitsen, kun saan oikein uudistaa ja ylös alasin kääntää kaiken sen, mikä siellä on aikojen alusta seisonut pyhästi koskemattomana. Tuo näköala satamasillalle ja muutamille merimiesmökeille ja saarille päin on se, josta hän on nauttinut jo syntymästään asti! — Sen sijaan saa hän ryhmän ikkunan alle ja ajan mukaan komean puistokäytävän tielle asti!
Sitä hän nyt tuolla miettii allapäin.
"Kuuleppas, Bolette!" keskeytti hän äkkiä ja viittasi sisarelleen, joka astui sisään. Hän otti sisarta kainalosta ja kulki hänen kanssaan puolipimeään puutarhahuoneeseen…
"Kylläpä sinä liehut ja lennät alhaalla jäällä. Olethan jo kyllin vanha, että ymmärrät pitää varasi. Onko se tuo luutnantti?"
"Vi, eihän se nyt niin vaarallista ole. Minusta hän on niin hauska!" — lisäsi Bolette päätään keikauttaen.
"Niin katsos, sitä vaan tahdoin sinulle muistuttaa että mitä hauskempi mies on, sitä vaikeampi on hänestä päästä. Tahdon vaan varoittaa sinua" — hän kumartui Boletten puoleen ja jatkoi kuiskaten: — "tahdon uskoa sinulle jotakin… olin melkein elämälläni maksaa sen, että otin Wendelbon!… Ei pidä liian kauvan luistella vaan yhden ihmisen kanssa."
"Voit säästää viisaat neuvosi ja antaa minun olla rauhassa", huudahti sisar. "Pitäneehän toki edes saada luistella ilman että maailma siitä kokoon romahtaa."
"Voisin kertoa sinulle ihmeellisiä asioita, Bolette. On tapahtunut paljon kaikenlaista meidän perheessämme… Muistathan täti Katjan, josta ei milloinkaan mitään puhuta. Hän oli rakastunut köyhään kotiopettajaan eikä tietysti voinut häntä saada. Hänet löydettiin sitten eräänä aamuna koskesta, sahan luota. Hän oli ollut niin kaunis, ja siitä syntyi suuri suru perheessä."
"Niin, se oli ennen aikaan se", keskeytti Bolette, — "silloin elettiin romaaneissa ja mentiin koskeen"…
Hän kääntyi pois salinovelle ja pääsi kiusallisesta puheenaineesta.
* * * * *
Niils Bjelkeä ei haluttanut istua siellä naisten välissä illan sensatsioninumerona. Hän oli hiljan palannut kotiin syntymäkaupunkiinsa, ja tiesi niin hyvin jo vanhastaan, miten siellä käsitöiden takana salavihkaa kyseltiin, ihmeteltiin ja arvosteltiin.
Hän oli paennut biljardihuoneeseen ja käveli siellä hajamielisenä, sysäillen palloja.
Hän säpsähti, nähdessään Margrethen astuvan sisään ja hän sinkautti äkisti onnistuneen lyönnin.
"Miksi et istu sisällä puhelemassa toisten kanssa, Niils?" kysyi hän kiusotellen. — "Oletko sinä vieläkin sama jörö, vaikka olet ollut niin kauvan ulkomailla ja suorittanut niin suurenmoiset tutkinnot."
"Nuo kasvot ja silmäykset on kuin tulisi sihvilöidyksi siilin lävitse… Ei kiitoksia minä tunnen ne!" vastasi hän.
"Sepä ikävää, sillä sitten sinua ei kutsuta tanssiaisiin talvella…
Ja se on vahinko, sillä minä muistan, että sinä tanssit niin hyvin."
"Pelkäänpä, ett'en milloinkaan tule täällä polkemaan oikeassa tahdissa", sai Bjelke sanoneeksi. Hän leikitteli sauvallaan ja kumartuen biljardipöydän yli asettui lyömäasentoon.
"Minun mielestäni sinun pitäisi koettaa asettua hyviin väleihin isän kanssa", huomautti Margrethe hiljaa. — "Ilman häntä et pääse pitkälle. Ja sinä tiedät miten hyvä hän on, kun hän vaan saa tahtonsa perille…
"Sinä et tahtonut ottaa vastaan minkäänlaista apua häneltä silloinkaan kun matkustit ulkomaille", jatkoi hän, silmien harhaillessa biljardin veralla. — "Se ei ollut kauniisti eikä kiitollisesti tehty sinulta, Niils. Mutta sinun tätisihän on se… joka…"
"Minä ajattelin, että oli kunniallisempaa kuin pidin huolen itsestäni. Enkä tuntisikaan itseäni niin vapaaksi kuin nyt olen, jos minulla olisi ollut senlainen kiitollisuuden taakka kannettavana hartioillani."
"Niin, nyt sinä ainakin olet kyllin vapaa ja itsenäinen!" huudahti Margrethe. "En todellakaan ensin tiennyt uskaltaisinko sinutella sinua, niin olet tullut arvokkaaksi!"
Hän nojasi sauvaansa ja jatkoi miettiväisesti: "Kuules, Margrethe! — silloin kun koti-ikävä sai minut liiaksi valtoihinsa, näin aina edessäni puolikasvuisen tytön… Näin hänet niin selvästi, kun hän kulki puutarha-aitamme ohitse siellä kotona ja antoi linjaalin lyödä aitausta vasten, — aina sen mukaan millä tuulella oli. En ole voinut unhottaa sitä kalinaa…"
"Muuten", keskeytti hän, — "en minä tullut isäsi tähden tänne tänä iltana —"
Margrethen huulilla oli jo valmiina: Kenenkäs vuoksi? Mutta hän pidätti sen äkkiä ja punastui.
"Ei, kuuletko", sanoi Bjelke, laskiessaan sauvan pois, — "en sinun isäsi kanssa, vaan sinun kanssasi, neiti Margrethe Ulfvung, tulin minä tänä iltana puhumaan."
Margrethe katsoi hämillään häneen.
"Ulkomailla ollessani sain kolme nimetöntä kirjettä, kussakin samansuuruinen rahamäärä, kolmena vuonna peräkkäin. Niissä oli harhaanjohtavat postileimat ja ne oli kirjoitettu koneella. Niihin summiin en ole koskenut. Ja nyt minä kysyn sinulta, Margrethe, sinäkö nämä rahat lähetit? — Sano totuus ja minä kiitän ja ylistän sinun hyvää tahtoasi. Mut-ta, mut-ta", hänen tummat silmänsä polttivat Margrethea kohti. — "Ei… minä en tahdo myödä itseäni!"
"Minä? — Minulleko! —" huudahti Margrethe.
Kuului hänen helmeilevä naurunsa. Mutta kasvot kalpenivat, ja tahtomatta jähmeni iloisuus, hänen ajatustensa turhaan etsiessä pelastuksen tietä.
"Minulle… joka?" toisti hän melkein kuulumattomasti.
Äkkiä heittäysi hän nahkasohvaan, peittäen kasvot käsiinsä:
"En, minä en tiennyt, että olit niin paha, Niils!" huudahti hän nyyhkyttäen — "paha — paha"…
Niils Bjelke seisoi ja katseli häntä:
"Lindestadin päivänpaiste", sanoi hän…
Hän ryntäsi ulos.
— — Sisällä rouvan luona oli ollut kaksi puhelua.
Neiti Winsloff oli saanut puretuksi ylenpalttiset tietonsa ja kuulumisensa viimeisistä päivän tapahtumista kaupungissa. Ja kapteenin rouva Vold oli huoaten ja valittaen keventänyt huolensa vanhemman ystävättärensä helmaan ja tuntenut hänen ymmärtävän kätensä omassaan.
Rouva Ulfvung nousi nyt sohvasta, järjesteli pukuaan peilin edessä, silittäen röijyään täyteläistä vartaloaan myöten.
Mennessään sisään vieraiden luokse, heitti hän sivumennen tutkivan silmäyksen nurkkahuoneeseen, josta konsulin ja pankinjohtajan päät häämöittivät tupakansavusta.
Kapteenin punaiset kasvot ja äänekäs puhe osoittivat, ettei hän ensikertaa valmistanut uutta totilasia.
Rouva Ulfvung pudisti hiukkasen päätään… Eihän kukaan voinut moittia miestä siitä, että hän mielellään kallisti lasia, vaimon hallitessa kotona raskaasti ja ärtyisenä.
Hänen astuessaan saliin vilkas keskustelu ikäänkuin taukosi hetkeksi. Hänen silmänsä ja korvansa katselivat ja kuulostivat ylt'ympäri huoneen, ennenkun hän viimeinkin istuutui alas omaan tuoliinsa pöydän ääreen.
Kiivas väittely oli äkkiä lakannut. Jokainen koetti nyt vaan olla varuillaan, että pysyisi oikealla kulkureitillä; ei tahdottu vahingoittaa itseään mielipiteillä, jotka eivät olleet täti Narnan mielen mukaisia.
Hän tuli aina siksi keskustaksi, joka osasi antaa jokaisesta asiasta oikean arvostelun ja asettaa sen oikeaan yhteyteensä — johon lujasti ja vakavasti voi luottaa.
Rouva Ulfvung oli ikäisekseen vielä nuoren näköinen. Ääni kaikui luonnostaan vähän kovalta ja vähän itsetietoiselta niinkuin miehensäkin.
Martine tuli sisään ja avasi selälleen molemmat ruokasalin ovet.
"Turskaa ynnä munakasteketta, — tuoretta, niinkuin juuri järvestä nostettua!" huusi hän.
Tuolit kolisivat. Noustiin äänekkäästi puhuen ja meluten ylös, valmiina astumaan runsaasti varustetun illallispöydän ääreen.
Puheltiin ja keskusteltiin, ja Ulf ja pankinjohtaja setä esittivät toisten naurun ja hyväksymisien kaikuessa runsaan varastonsa kaupunkilais- ja laivurijuttuja. — —
Niin oli taas vietetty yksi näistä tunnetuista hauskoista sunnuntai-illoista Lindestadissa.
Yksi ja toinen vieraista tirkisteli rautujen läpi ulos pimeyteen, jossa etäältä kaupungin tulet tuikkivat.
— Sitten huudettiin rekiä ja kulkuset soivat aina sen mukaan kun hevoset ajoivat ylös.
Ylöspääsyn porstuan ovesta esti tulliherra, joka oli tarttunut postimestarin napinreikään ja piteli häntä kiinni. Oli kysymys siitä, mistä eräät sakot olivat aiheutuneet…
"Minä tahdon vaan sanoa", kuultiin kapteenin puhuvan, joka punaisena ja kiivaasti huitoi käsillään, "jos joku sotilas olisi toiminut niin ajattelemattomasti ja ilman järkeä, niin olisi hänet viety sotaoikeuteen."
"Arnold… Arnold", — kuului reestä, "annathan minun taas istua täällä odottamassa", kiirehti hänen rouvansa.
Palvelustyttö hiipi vieraitten lomitse tuoden viestin rouvalta neiti Winsloffille, joka seisoi täysissä matkatamineissa, odottaen Ulfia, joka hänet veisi kotiin… "Hänen ei pitäisi unhottaa tilata ompelijaa keskiviikko aamuksi, — aivan varmasti!"
"Ei, ei, Wendelbo!" intoili rouva Martine. "Emme anna pojan ajaa, ennenkun olemme sivuuttaneet jäärailan siellä alhaalla puron luona. Minä otan ohjakset…"
"Niin, niin, hyvästi sitten!" kuului koiranhaukunnan lomitse, kun heidän rekensä pyörähti ulos portista.
Kaasulyhdyn valo lankesi rappusilta lumelle pankinjohtajan ja pienen paksun apteekarin pitentyneille varjoille. He seisoivat ja katselivat, kun Ulf, pitäen ohjaksia kireällä käsissään, näytteli äsken ostamaansa, komeaa juoksijaa.
"Ei päivääkään yli viiden vuoden vanha", halkaisi nuoren tukkukauppiaan ääni ilman. "Ei alkuakaan patteihin. Jalat kuin luodut ojentautumaan ulos, näetkö setä pankinjohtaja! Minä harjoittelen sitä joka päivä alhaalla jäällä. Majuri, näetkös, on aivan innostunut asiasta, ja hän tekee nyt kaiken voitavansa saadakseen kilpa-ajot keskiviikoksi neljäntoista päivän perästä, — ennenkun Robert matkustaa pääkaupunkiin. Siitä ei tulekaan pienet lystit, usko pois, — viisitoista hevosta on jo ilmottautunut."
Portailta kuului kärsimätöntä murinaa, konsuli seisoi siellä pensylvanianahkalakki päässään ja hän viittasi pojalleen, että tämä vihdoinkin lähtisi!
… "Mutta kyllä se saa ihan toisen painoiset kengät taistelupäiväksi", intoili tukkukauppias, istuutuessaan rekeen neiti Winsloffin viereen.
* * * * *
Margrethe seisoi kulmahuoneessa, jossa kynttilät pelipöydillä olivat loppuun palaneet ja nojasi otsaansa ikkunaruutua vasten.
Ne katosivat tienkäänteessä, reki toisensa perästä…
Kuu levitti hopeaisen hohteensa, sinne tänne muodostui suuria ja pieniä mustia varjoja — kuin kuiluja…
* * * * *
Kynttilä sytytettiin ja sammutettiin, ja uudelleen sytytettiin konsulin makuuhuoneessa.
Tuntui kuin olisi jokin rasvainen painanut rintaa.
Tietysti maksa, joka oli saanut taas sopimatonta ruokaa…
Hän makasi ja koetti miettiä mitä he olivat antaneet hänelle ruuaksi tänäpäivänä. Mutta aina törmäsi tämä ajatus yhteen toisen kanssa — kilpa-ajoradan.
Majuri oli omanvaltaisesti ottanut määrätäkseen kilpa-ajojen päivän… Jotensakin itsevaltiasta!…
He koettivat päästä hänen yläpuolelleen… pitää häntä ulkopuolella… majuri ja hänen veljenpoikansa.
Ja Ulf ei ymmärtänyt mitään, — meni aivan yksinkertaisesti sileälle jäälle.
Kaikki oli saanut alkunsa rautatehtaan disponentista, Herra Robertista, majurin veljenpojasta. Ja, kun nyt seura, yhä innostuneempana hevosurheilusta, oltuaan yksityinen astuu nyt julkisuuteen, niin ovat tietysti majurin ja hänen veljenpoikansa nimet eroittamattomasti yhdistyneet asiaan, niinkuin miesten, jotka ovat asettuneet tämän "maalle tärkeän" yrityksen etunenään.
Ja siten makaat sinä kunnollasi omalla jäälläsi, Knut Ulfvung!
Tekisi mieli lyhyesti ja kauniisti ilmoittaa herrasväelle, että jää alhaalla ja koko kilpa-ajorata on minun maani sisällä, — on minun, — minun omaisuuttani!
He ovat niin korkeasti sivistyneitä siellä ylhäällä tehtaalla, — vanhaa ylhäistä sukua, — jotka etuoikeutetusti omistavat "oikean seurustelutavan".
Nämä kirotut syyt, tuntuu kuin olisi vangittuna.
Kohta senjälkeen nousi hän ylös ja meni ikkunan luokse.
Palanen Lindestadin järveä kaareili lumivalkeana sisäänpäin…
Konsuli laski äkkiä alas rullakartiinin ja tohvelit löivät lattiaan hänen kävellessään levottomasti edestakaisin.
Vihdoin taukosi kävely ja hän jäi seisomaan käsi sängynkaiteella. Hän puri huulta ja tuumi…
Keinotella? — panna alkuun jääafääri? lähettää ulos summissa.
Heidän kauniin kilpa-ajorata tuumansa täytyi ikävä kyllä uhrata — meni ikävä kyllä myttyyn.
Jää ei saisi likaantua ajamisesta, kaikenmoisesta liikkeestä ja hevosenlannasta — tahi kaikesta heidän roskastaan.
Täytyy miehen voimalla ottaa koko kaunein osa Lindestadin järveä — joka on kuin onkin minun! — ja muuttaa se rahaksi…
— Konsuli makasi sinä yönä kauvan ja laski ja sovitteli.
Hän vuoroin istui, vuoroin makasi. Marmoripöytä hänen edessään peittyi vähitellen kokonaan numeroilla ja muistiinpanoilla.
Viimeinkin hervahti hänen etusormensa leveine sinettisormuksineen alas ja hän nukkui autuaallista unta.