III
Wendelbo oli juonut kahvinsa ja istui nyt heitellen itseään tuolissa edestakaisin. Kasvot olivat hiestyneet ja värähtelivät hermostuneesti.
"Vai niin — hevosurheilu saa nyt jäädä sikseen — rypistää hienosti kasvoja, — surkutella, — peruuttaa" —
Rouva Martin oli ollut hyvin kaunopuhelias koko aamiaisen ajan, todistellut ja perustellut. Hän oli tullut eilen alas Lindestadista aivan innostuneena isänsä uudesta suuresta tuumasta.
"Senvuoksihan minä tässä pureskelen kynteni poikki", mutisi hän, tuijottaessaan vaimoonsa — "ainoastaan senvuoksi, että tahtoisin tietää: miksi tämä jäähomma nyt tulee niin tulisella kiireellä, kirjoitetaan, sähkötetään jääagentteja joka taholta?… Kaiverretaan ja kaiverretaan, tutkitaan syvintä lähdevettä, — mutta syyt."
"Niin niin, voithan sinä tutkia ja miettiä, Wendelbo, niin pääset kai asian perille", kuului päättävä vastaus. Hän oli tarttunut laivalistaan, joka oli päiväpostin joukossa aamiaispöydällä ja kuletti sormeaan pitkin sen sivuja.
… "Jos jää toimitetaan ensiluokan tavarana, niin ei se siedä ajoradan likaa, sanot sinä?" huudahti Wendelbo. "Hyvin mahtavaa. Sehän on vaan johdonmukaisuutta, joka… joka…"
"Siis täytyy meidän yhtäkkiä kulkea täällä noloina, sekä meidän että hevosten! Viking parka, joka seisoo hyvin kengitettynä tallissaan, ja jonka silmät tulta säihkyvät heti kun reki vedetään esille ja se tuntee pääsevänsä alas jäälle."
"Jatka vaan. Jatka vaan. Wendelbo, — mieti sinä ja haaveksi", tiuskahti Martine kyllästyneenä.
"Jos nyt asia olisi pantu alulle Lindestadissa eikä ruukilla, — niin silloin!" Wendelbon silmät loistivat kylmän ivallisesti…
"Tässä olisi oikeastaan velvollisuus nousta vastaan, tehdä kapina", mutisi hän. "Jokainen, joka uskaltaa ajatella toisin, — vastustaa, — se muserretaan, painetaan alas, — sääntöperäisesti alas, — rangaistaan niin perinpohjin, ettei enää potki vastaan!…
"Minä kysyn vaan, mihin joutuu sinun personallisuutesi, sinun pyhä minuutesi, Kristen Wendelbo, — se, josta kerran saat vastata taivaan valtakunnassa? Tämä minä, sehän ryömii täällä kuin tahdoton, tarkoitukseton nolla"…
Samassa pysähtyi reki rappusten eteen ja Martin kiiruhti ulos.
"Minä tunsin sinun kulkusista, isä", huusi Martine konsulille vastaan.
Hän tarkasti tutkivasti isänsä kasvoja, riisuessaan päällysvaatteita hänen yltään.
Konsuli Ulfvung tuli vauhdilla tänään, kuin voitonriemulla siitä, että oikeuksiaan oli loukattu. Toisessa leukapielessä oli hänellä jonkinlainen nystyrä, voimasolmu, niinkuin purisi hän alituiseen tupakkamälliä.
Hän astui matoilla peitetyn lattian poikki, suoraan kakluunin luo. Sieltä näki hän ikkunaruudun läpi suoraan edessään kirkontornin ja asetellessaan kelloaan, kysyi hän:
"Yksitoista, — eikä vielä sanomalehteä. — Mitä eikö vieläkään? — Siinä on tänäpäivänä aika puhdistus kilpa-ajoradan johdosta, sangen tärkeä ilman puhdistaja, selitykseksi yleisölle. Toimittaja sai eilen luonani kaikki tarvittavat tiedot."
"Käsitäthän sinä sen hyvästi, Wendelbo", hän kääntyi vävypojan puoleen, — "että tämä jääliike on yksi talon tulolähde, joka olisi ollut otettava esille jo kauvan, kauvan sitten, mutta johon ryhdytään nyt vasta viimeisessä, tärkeässä silmänräpäyksessä; sillä kuuden tahi kahdeksan viikon päästä on kevätlämpimät käsissä. Niin että tässä nyt on tehtävä muutakin kuin pantava aikaa kohteliaisuuksiin ja hienotunteiseen odottamiseen, kunnes korkea-arvoinen herrasväki on ehtinyt huvitella tuolla alhaalla jäällä. Herrat ja naiset saavat nyt luvan suoda anteeksi!"
"Niin, tämä tulee epäilemättä yhtä odottamatta kaikille, niinkuin antaisitte pommin räjähtää jään alta", vastasi Wendelbo kiivaasti. "Ja onhan jo osaksi tehty kalliita valmistuksia!"
"Mutta Wendelbo!" huudahti Martine, "et kai sinä yhtyne samaan litaniaan, jota lauletaan tuolla ylhäällä ruukilla!"
"Noh", keskeytti hänet konsuli, — "minä tiedän kyllä, että he pitävät minua sekä epäinhimillisenä että hävittömänä, puhumattakaan pahemmasta, joksi minua voidaan ajatella tuolla ylhäällä setäsi majurin luona… hm. tahditon…
"Mutta, sinä Martine… ja sinä Kristen"… konsuli alkoi kävellä edestakaisin kädet takinhelmojen alla. "En tahdo mainitakaan semmoisia vähäpätöisyyksiä kuin sen töiden ja ansioiden paljouden minkä näin suurenmoinen liike toisi pitäjään. Vaikka olisikin inhimillistä uhrata ajatus siihenkin puoleen… Täällä on niin moni raukka työtönnä ja saa imeä huuliaan talvipakkasessa, ilman puita ja lämmintä tuvassa…
"Mu-utta, mu-tta —." Hän seisattui äkisti, — "koko tämä hevosurheilu ja tämä teeskennelty luulottelu, että se edistää muka maan harrastuksia, se on ollut jo alusta asti minulle suoraan sanoen vastenmielistä! Sanokaa minulle, oletteko oikein tarkastaneet tuollaista hevosparkaa, kun se juuri tulee ajosta, sieramet punaisina ja väristen, tulisesti huohottaen ja kaikki lihakset ja jäsenet vapisten, senvuoksi, että se on maksanut jokaisen ennätyksen juoksustaan palasella omaa elämäänsä? Inhoittavaa eläinrääkkäystä! Se ei ole siveellisesti vähääkään yläpuolella kukko- ja härkätaisteluja.
"Ja hienotunteisuudesta semmoiseen, pitäisi minun olla ryhtymättä yrityksiin, kun se tarjoo niin edullisia hintanoteerauksia, kuin nämä nyt ovat!"
"Siinä kuulet syyt ja todisteet isän tekotapaan, Kristen", virkkoi
Martine.
Konsuli seisattui keskelle lattiaa:
"Syyt ja todisteet?… siitä miksi voin sahata oman jääni? — E-ei, minä en kuulu niihin, joiden on pakko esittää syyt toimintaansa."
Hänen katseensa lepäsi viivähtäen vävypojassa: "Sinun setäsi ei luonnollisesti ymmärrä asiaa, hän, joka ikänsä on elänyt seuraelämän näkökannan mukaan ja tuhat peninkulmaa syrjällä kaikesta kauppamieskäsityksestä. Vaan sano hänelle suoraan ja lyhyesti, että kun vesi nousee, käy mylly, ja kun ajat paranevat, silloin luistaa liikepyörä!"
Konsuli katsoi äkkiä ulos ikkunasta — Etäällä kulki joku katua ylös, levitetty sanomalehti kädessä.
Vähän sen jälestä vielä toinen hajamielinen lukija…
"Jaha, nyt ne tutkivat artikkelia", mutisi hän. "Ett'ei vaan konsuli
Breien tuolla kompastu luminietokseen."
Sanomalehtipoika juoksi heidän ohitsensa, vähä väliä heitellen lehden sisään ovesta tai pistäen sen kirjelaatikkoon.
Konsuli ojensi äkkiä käsivartensa:
"Turkkini, Martine! — hyvin pian!"…
Ja heti sen jälestä kuului hänen kulkustensa helinä alhaalta kadulta.
Konsuli ajoi suurta juutilaista hevostaan varovasti, suitset kireällä.
Hän nyykäytti päätään muutamille vastaantulijoille ja tervehti kohteliaasti rehtori Guldbergin rouvaa, joka seisoi ikkunan luona kukkasiaan kastelemassa.
Hevonen astuskeli hauraassa sohjussa, jonka aamupäiväaurinko ja kaupunginliike oli pehmittänyt ja jääpalaset räiskyivät teräslanka-aitausta vasten.
Hän pysäytti äkkiä:
"Noh, Breien, sillin tai kalan hintojako te niin innokkaasti tutkitte?"
Konsuli ajoi aivan Breienin viereen, tämän seisoessa jalkakäytävällä sanomalehteä lukien.
Tukkukauppias Breien havahti hämmästyneenä lukemisestaan, kasvoilla vielä äkäinen ilme.
"Hintojako?… Sillinkö?"… Vilkkaat, kiihoittuneet kasvot koettivat vetäytyä niin kohteliaisiin poimuihin kuin suinkin —
"E-ei, ei nyt juuri niitäkään, Hra Konsuli!" Hän katsoi konsulia terävästi silmiin. "Mutta tämä mies, joka esiintyy sanomalehdissä tänään… sepä oli vasta tuhattulimmainen! Se oli tuhattulimmainen, sanon minä! Minä tarkoitan vaan sitä että… että — että tuolla tapaa ennakolta ilmoittamatta ja varoittamatta antaa kokonaisen suuren asian polskahtaa veteen, se — se. Niin, tiedättehän että olen suora mies, joka puhun suuni puhtaaksi."
"Mutta minullekin selvisi asia ennakolta ilmoittamatta ja varoittamatta, rakas Breien!" huudahti konsuli. "Tai mitä te sanoisitte, jos täyteen sullotut sillitynnyrit seisoisivat teidän konttoorinne oven edessä? Jos tunnen teidät oikein, niin ette te ainakaan olisi odottaneet siksi kunnes saisitte kaikki kohteliaisuudet ympäriltänne suoritetuiksi."
"Niin, ne nyt ovat senlaisia vertauksia, jotka… jotka —" sanoi hän hiukan mairitellen. "Mutta minä sanon konsulille, että on ihmisiä, jotka tuntevat itsensä kuin hiukan syrjäytetyiksi", lisäsi hän hiljemmin.
Konsuli siristi merkitsevästi silmiään, vetäessään suitsia tiukemmalle.
"Ohoh, ajattelenpa, että me molemmat vanhat liikemiehet näemme asian samalta kannalta. Selitys tämän päivän lehdessä on erittäin miellyttävä, järkevä ja maltillinen."
Breien sai yskäkohtauksen:
"Tietysti, tietysti. Ja onneksi voin kertoa konsulille, että näyttää siltä, että asia selvenee itsestään. Niils Bjelke, insinööri, ehdoittaa nimittäin, että meidän pitää koettaa saada ajorata siirretyksi yhdelle Grongmetsän pienistä järvistä… hyyrätä se Wolmarilta. Hän on kitsas rahoistaan, se ukonnahjus."
Konsuli ojensi kätensä kiivaasti.
"Liian etäällä tiestä… liian etäällä, Breien, — hullutusta — mahdotonta. Sitäpaitse juuri hänen talviajojensa aikana! Mutta siinä se nyt on! Saa olla varuillaan, eikä laskea tuonlaisia nuoria kokemattomia rauhattomuuden aikaansaajia piiriin — uusien tuumien takoja kuin isänsäkin."
"Tänään iltapäivällä on kokous. Ja minä puolestani en ainakaan voi pitää ajatusta muuta kuin onnistuneena", lisäsi tukkukauppias jotenkin tylysti. "Asia pelastettu, eikä ketään loukattu… Enkö koko yön luullut kuulleeni hevoseni hirnuskelevan…"
"Silloin kuulin ainakin minä aivan toisenlaisen äänen tallistani, herra Breien", virkkoi hän jääkylmästi. "Meidän täytyy saada lopetetuksi tämä inhoittava eläinrääkkäys, jonka aikojen kuluessa juopot talonpojat ovat tehneet maalaistavaksi, ja joka nyt näytään tahdottavan kohottaa meidän pitäjämme ylhäisiin piireihin."
"Niin, katsottuna siltä näkökannalta, herra konsuli, jota voisi kutsua maalaispoliitilliseksi", sanoi Breien leikillisesti, — "voi sekin tietysti olla oikeutettua. Mutta onhan maailma jo aikoja sitten luonut itselleen toisen mielipiteen. Minun ei tarvitse huomauttaa konsulille sitä, että juuri suurien maiden kilpa-ajoista on meidän viimeisinä viitenä vuosikymmenenä kohonnut hevossiitoksemme saanut alkunsa."
"Jaha!" Konsulin vartalo leveni ja piteni, hänen istuessaan reessä. — "Meidän pitäisi siis omistaa itsellemme kaikki ulkonainen rähinä ja humbuugi, — ehkäpä vielä lisäksi heidän vedonlyöntinsä, niin että saisimme koko Europan mädännäisyyden kaduillemme. — — Minä otaksun, että tapaatte kokouksessa monta, jotka jakavat europpalaisia mielipiteitänne."
Se sanottiin omituisella virallisella äänellä, hänen kohottaessaan nahkalakkiaan ja aikoessaan ajaa edelleen:
"Täytyy joutua säästöpankinjohtokunnan kokoukseen", lisäsi hän. "Huonot ajat, — puute rahoista… Johtokunta on pian pakotettu hylkäämään paraimmatkin tarjoukset… Hyvin vastenmielistä työtä!"
Reki katosi, mutta yhä seisoi tukkukauppias jalkakäytävällä. Hän näki selvästi konsulin kasvot edessään, — näki tämän äkkiä syntyneen kylmyyden ja yhteenpuristetut huulet.
Tuska valtasi hänet, niinkuin olisi paras liikeyhteys häneltä katkaistu…
Hänen suuren vekselilainansa uudistus, joka hänellä oli pankista ja joka aina luisti hyvästi, se voisi tulla johtokunnassa esille tänään.
Hän olisi voinut lyödä itsensä kuoliaaksi, niin ajattelematon oli hän ollut!
Yhtäkkiä kääntyi hän, kohotti turkinkauluksen korvilleen ja kiiruhti pitkin askelin, melkein juoksujalassa, säästöpankkiin.
— Konsulin reki pysähtyi silmänräpäyksen alhaalla käänteessä, jossa harvaan rakennetulta kadulta avautui näköala kaupunkiin ja satamaan päin.
Hän aina mielellään viivähti siellä hetken ja katseli näköalaa ja hevonenkin oli tottunut siihen…
Piiskan läimäys hevosen selkään sai reen tänään yhdellä nykäyksellä menemään edelleen.
Tämä näköala muuten aina virkisti mieltä, sillä oli muistonsa.
Juuri tuossa vastapäätä oli kaunis tiilikivikirkko terävine tornineen, kuin muistomerkkinä hänen voitostaan siinä pitkällisessä taistelussa, minne kirkko ja hautausmaa olivat sijoitettavat…
Oli oikeastaan ollut kaksikin taistelua, jotka kulkivat yhtämatkaa, — josko kirkkomaa olisi siirrettävä, tai olisiko se ainoastaan laajennettava. Kaupungin insinööri oli perustellut innokkaasti sitä puolta, että se sijaitsi liian lähellä kaupunkia.
Mutta siellä mättäiden alla, enemmin tai vähemmin komeiden hautalaitteiden alla, lepäsivät Ulfvung-vainajat, miehet ja naiset, nyt jo monessa polvessa. Heidän auktoriteettiaan yhtävähän kuin hänenkään ei saanut loukata.
Konsuli istui kumarassa jääräiskeen tähden ja yksi ajatus häntä vaivasi.
Musta, laiha insinööri, terävine silmineen ja luisevine nenineen oli yhtäkkiä astunut hänen sisällisen silmänsä eteen.
Ikäänkuin salaman valaisemana esiintyi kokonainen jakso hänen elämäänsä kuin silmänräpäys valokuvana hänen eteensä.
Ja silloin oli viha vallinnut hänessä —
Insinöörin isä oli koettanut vastustaa häntä paikkakunnalla, — kerran toisensa perästä, — se oli ollut pitkällinen vedenalainen sota, joka loppui siihen, minkä ansaitsikin — tappioon ja murtumiseen!
Hänen kiihoittuneessa mielessään tuntui siltä kuin uudistuisi taistelu nyt pojan kautta, — samanlainen intoilija, samat päähänpistot ja ehdoitukset.
Konsuli tuijotti uhkaavasti eteensä, kuin tahtoisi hän voittaa vastustuksen, jonka näki edessään ilmassa.
Äkkiä kohotti hän piiskaa…
"Niin, niin, nuori herrani… niin, niin, nuori herrani!"…
Hän pysähtyi ulkopuolelle kaupunkia, vanhanaikuisen puurakennuksen eteen, jossa oli korkeat raput ja pitkä katonräystäs, jonka alta kimalsivat pienet ruudut.
"Onko Evensen kotona?" huusi hän iloisesti puoleksi avonaisesta ovesta.
Naisen kasvot näyttäytyivät silmänräpäyksen aikaa ikkunassa, ja sisältä kuului ovien paiskimista.
Ulos rappusille tuli vähänpäästä Arild Wolmarsin metsäpäällysmies,
Evensen, kumarrellen ja vielä pannen kiinni takkinsa nappia.
"Uskallanko kysyä mistä minulle tulee tämä suuri kunnia" —
"Taidat muistella sitä vanhaa riitaa?" hymyili konsuli. "Niin, teidän isäntänne ja minä olimme aina riidassa siellä ylhäällä… Pankaa hattu päähän, — hattu päähän, Evensen. Te olette liian vanha ja hyvä mies seisoaksenne vilustuttamassa itseänne täällä lumessa paljaasta kohteliaisuudesta… Ja miten jaksaa vaimonne? Minä luulen nähneeni hänet vilaukselta ikkunassa. Eivätpä näyttäneet vuodet häneen paljo koskeneen."
"Meillä on onneksi ollut molemmilla hyvä terveys, herra konsuli ja kiitän kysymästä."
"Katsokaas, Evensen, minulla oli tärkeää kysyttävää eräiden asioitteni tähden, tahtoisin saada varman tiedon siitä, tuleeko tänä vuonna Grongmetsistä laskettavaksi tukkia enempi kuin tavallista? Jäänsahausta varten olisi minun sen mukaan asetettava Lindestadjärven sulkulaitos."
Evensen oikasihe suoraksi ja suun ympärille kuvastui viekas ilme. Hän koetti vainuta piilikö ehdotuksessa jotain vaarallisempaa…
"Hirrenhakkuusta meidän metsissämme voin sanoa ainoastaan sen, että se kaikessa muodostuu samanlaiseksi kuin viime vuonna. Muuten on siellä kyllälti kaksitoista- ja neljätoista tuumaisia — puhumattakaan mastometsästä, joka seisoo kuin pilaristona Grongmetsässä, eikä ole tuntenut vielä kirveenterää. Niissä puissa sitä on toinenkin miljoona tallessa, sanon minä."
"Niin, niin, rakas Evensen", keskeytti konsuli metsäpäällysmiehen halua kehua isäntäänsä. "Olette olleet niin ystävällinen ja vastanneet kysymykseeni ja ei muuta kuin kiitoksia!"
Hän vetäsi suitsia, kuin aikoisi hän ajaa edelleen; mutta pidätti vielä…
"Ja sittenhän saan onnitella Arild Wolmaria siitä, että hän pian saa kilpa-ajoradan sinne ylös yhdelle järvistään."
"Mitä?" — kyseli Evensen ihmeissään.
"Siellä vasta liike syntyy metsissä."
"En minä ole kuullut siitä mitään", virkkoi Evensen.
"He aikovat pyytää Herra Wolmarin suostumusta, kuulin sanottavan. Ja sitten saatte luonnollisesti koko kaupungin sinne, — kaikki ne, jotka aikovat kilpa-ajoihin."
"Niin, kyllä sinne sitten kansaa kokoontuu", tuumi Evensen.
… "Ja koko irtolaisjoukon, joka tekee valkeita ja ottaa itselleen kaikenlaisia vapauksia."
"Niin, siinä voi olla jotain", mutisi Evensen miettiväisenä.
"Sitten saa hän vielä kaupanpäälle sinne metsästysseurat, sekä koirien kera että ilman, — lentäviä ja juoksevia. Niin niin, siellä voi olla tilaisuudessa tarjoomaan vierailleen sekä pyitä että metsoja, siksi kunnes metsä tyhjenee niistä", virkkoi konsuli leikillisesti.
"Ei milloinkaan isäntäni myönny siihen!" huudahti Evensen suuttuneena.
… "Entä sitten kauvastähtäävien kiväärien harhaantähdätyt kuulat, jotka vinkuvat mastopuiden välissä ja kaivautuvat tuuman, jopa kaksikin puun kuoren alle."
"Jaha, totisesti kutsuisin senlaista julkiseksi pahanteoksi!" huudahti Evensen karkealla äänellä.
"Niin, minun metsiini he eivät ainakaan pääse! Mutta kokouksessa kaupungin talolla tänäiltana päätetään, pyytävätkö kaupunkilaiset teidän isäntänne suostumusta kilpa-ajorataan."
Konsuli puhutteli hevostaan, joka levottomana kaappi jalallaan.
"Noh — minulle se ei kuulu. Mutta minusta tuntuu siltä, että olisi paras ajoissa valmistaa hra Wolmaria tästä hyökkäyksestä, joka on tekeillä hänen metsäänsä vasten."
Hän läiskäytti hevosta piiskalla —
"Hyvästi, Evensen!" — —
— — Konsuli ajoi tänään torille odottamattomalta suunnalta. Jo kaukaa tunsi hänen matalan, lipalla varustetun, karvalakkinsa ja hänen ajaessaan nostettiin lakkeja ja hattuja, ilman että hän erityisesti otti niitä huomioon.
Kolme tai neljä kaupungin suurempaa liikemiestä vetelehti edestakaisin korukauppias Lundin peililasi-ikkunoiden ja apteekin väliä. Toisia seisoi postihuoneen rappujen edessä kopistellen pakkasessa jalkojaan; muutamia pienempiä ryhmiä käveli keskustellen alas siltakatua.
Konsulin pitkänäköinen, tarkkaava silmä teki heti yleiskatsauksen.
Kuin kaukonäkijä tunsi hän hermoissaan kaiken, mitä siellä ajateltiin ja tunnettiin, — hän tunsi niin hyvin heidät kaikki, hallittuaan seudulla kauvan ja valppaasti. Hän tunsi nuo rohkeat imartelut, kasvojen ilmeet ja kumartelut, joita hän näki joka päivä, hän tiesi miksi yksi ja toinen tekeytyi leijonaksi hiirenkolonsa eteen tahi — kuin sattumalta — katosi talonovesta.
Konsulin kasvot saivat silmänräpäykseksi uhkaavan ilmeen. Hän tunsi että hänen vallassaan oli tyhjentää tai punnita koko tori.
… "Puhelevatko herrat tanssiaisista seurahuoneella?" tervehti hän ja pysäytti hevosensa. "Meillä kotona ajatellaan ja toivotaan ainoastaan tanssiaisia."
"Ei nyt juuri sitäkään", hymyiltiin salavihkaa ja katseltiin miettiväisinä alas.
Oltiin kuin hiukan säikäyksissä, vaarallisilla vesillä. Täytyi varoen ajatuksensa lausua, ei esittää minkäänlaisia määrätyitä mielipiteitä, vaan taitavasti etsiä sanoja, jotka sopivat kummallekin puolueelle.
"Ei, ei", virkkoi konsuli äkkiä terävästi, — "olenhan kuullut, että toisetkin tanssit ovat tulossa seurahuoneella tänään. Se ei kuulu minulle; — Mutta jos olisi vähänkin enemmän älyä, niin huomattaisiin selvästi, että sitä liikettä ja niitä suoranaisia ja sivullisia etuja, jotka olisivat seuranneet kilpa-ajorataa Lindestadjärvellä, ei kaupunki voi ajatellakaan saavansa peninkulman päässä ylhäällä metsissä. Tai miten?"
Hymyiltiin mieltymyksen osoitteeksi.
Postitalosta astui ulos uusi satamapäällikkö, postinsa kädessään. Hän katseli vähän ympärilleen ja oikasi sitten suoraan torin yli.
"En kai erehtyne, hra konsuli Ulfvung", kumarteli hän. "Rohkenen esittää itse itseni kaupungin uutena satamapäällikkönä. Olen aikeissa tehdä kunnioittavan käyntini Lindestadissa, kunhan ensipäivän ikävät muuttopuuhat ovat ohitse." —
Konsuli korotti käsivarttaan osoittamatta vähääkään käsittäneensä puhuttelua, ja jatkoi kovemmalla äänellä, viitatessaan ulospäin…
"Tuolla ylhäällä on Lindestadjärvi kuin leipäpala hätääkärsiville, josta voivat leikellä koko talven. Ja tuolla alhaalla konttoorini oven edessä seisoo ihmisiä, jotka etsivät työtä, tungokseen asti kadulla…"
"Mutta, minun olisi luonnollisesti ennemmin pitänyt rääkätä hevosia!"
Se herätti yleistä iloisuutta ympäri seisovissa.
"Ja kuka epäilisikään että meidän hyvällä majurillamme ylhäällä ruukilla olisi sellainen mielessä", virkkoi hän leikillisesti. "Hän ei ota mitään edesvastuulleen, ei otakaan! Jos piiri edistyy tai ei, — sama käsittämätön hieno levollisuus ja rauha, sama…"
"Maailman melu ei ulotu sinne pilventasaisiin asuntoihin", jatkoi hän.
"Suokaa anteeksi minulle, joka vielä olen vieras paikkakunnalla", keskeytti hänet satamapäällikkö. "Minä olin ylhäällä tehtaalla pyhänä, — nuori Düring asui pari vuotta meillä, ollessaan lukemassa pääkaupungissa. Ja hra majuri antoi minulle hyvin mieltäkiinnittävän yleiskatsauksen kaupungista ja sen ympäristöstä. Niin että minä tahtoisin vaan hiljaisuudessa sanoa, että hän teki minuun aivan toisen vaikutuksen."
Konsuli kohotti huulensa aivan nenän alle, kuin vainuten jotain pahaa…
Siinä oli ääni, joka —
"Tietysti se lähde, josta on ammennettava —", sanoi hän väliäpitämättömästi, katsoessaan ulos ilmaan.
"Niin, te hymyilette, herra apteekari…"
Korukauppias Lund ja tulliherra vaihtoivat silmäyksiä.
Tässä oli tapahtunut pieni läksytys torilla. Satamapäällikön sopimaton käytös tuntui tuskastuttavalta.
Konsuli tarttui äkkiä hattuunsa, läimäytti hevostaan ja ajoi edelleen säästöpankkia kohti.
Hänen rekensä pysähtyi sisäänkäytävän eteen. Palvelijalle, joka kiiruhti esille, heitettiin suitset ja yksi kirjureista, kynä korvan takana, kiiruhti etehiseen vastaanottamaan turkkia, jonka hän viskasi yltään.
Konsuli kulki pankin molempien toimitushuoneiden läpi johtokunnan huoneeseen.
Melkein hänen tiellään seisoi tukkukauppias Breien, valmiina tervehtimään. Mutta juuri silloin nyykäytti konsuli aivan toiselle suunnalle.
"Ainoastaan pari sanaa, hra konsuli", kuiskasi Breien kiihkeästi. "Minä tahdoin vaan ilmoittaa teille, että insinööri Bjelken täytyy luopua ehdotuksestaan, Minkätähden? — se jää minun asiakseni", selitteli hän erityisellä painolla.
"Kas vaan, kas vaan", huudahti konsuli ivallisesti. "Olenhan aina sanonut, että tukkukauppias Breienillä on hyvä pää, — ja nopea käsityskyky! Muuten, minä kyllä tunnen Bjelket! Heillä on jo veressä itsepäisyys ja nuo ainaiset ehdotukset. Poika antaisi ennemmin taittaa niskaluunsa."
"Minä vakuutan. Minä vakuutan", jatkoi Breien innokkaasti. "Mutta minun täytyi käyttää hyväkseni aikaa ennen kokouksen alkamista viideltä". Ovi sulkeutui konsulin jälestä. Hän kääntyi lankonsa pankinjohtajan puoleen ja huudahti, ojentaessaan mielihyvällä jänteistä vartaloansa:
"Luulenpa tukahduttaneeni sen!"
"Kilpa-ajoradanko", huudahti pankinjohtaja jonkinlaisella säälillä.
— "Syy…"
"Syy, syy!" — jatkoi konsuli siihen intohimoisesti — "syy on siinä, seisooko vhistipöytä Lindestadissa vaiko ruukilla."
"Vai niin, satamapäällikkö ei ole ainakaan, niinkuin äsken kuulin, epätietoinen siitä, missä hän ensi pyhänä pelaa iltapäivä vhistinsä", ivaili pankinjohtaja.