IV.
Kuului kohina koskelta, viileänä kesäaamuna Lindestadin ruukin luona.
Oli kova kiire, vesi oli vähänä ja täytyi tänä tilausten aikana sahata käsivoimalla, tehdä työtä yöllä ja päivällä.
Sahajauhot kasautuivat lattian alle, ketjulaitoksen jatkaessa säännöllisesti palaavaa kulkuaan; ja ulkona kasautuivat lautapinot talojen korkuisiksi, käytävät välissä.
Vaunujonoja, täyteen lastattuna sahatuilla laudoilla rämisi raskaasti alas tietä pitkin, ja toisia tyhjiä saapui lastattaviksi.
Siellä sisällä astuskeli konsuli narisevalla lattialla, tarkasti ja kontrolleerasi. Hän vastaanotti ja merkitsi kirvesmiehen lyijykynällä laskuselvityksiä pieniin neliskulmaisiin paperiliuskoihin, jotka sahanhoitaja antoi hänelle ja jotka vähitellen läjäytyivät ammottavaan muistikirjaan.
Lopuksi oli hän käynyt tutkimassa erästä epäilyttävää tukkia, oliko se täysimittainen, ja irroitti nyt kaulastaan keltaisen silkkihuivin, jota hän piti alhaalla kostean kylmyyden tähden.
Konsuli oikasihe, puisti päältään tomun, jota siellä lenteli ja ruukinhoitaja puhdisti häntä harjalla ja ojensi hänelle kepin.
Leveässä olkihatussaan ja vaaleassa kesäpuvussaan astui hän asunnolleen.
Portilla hän pysähtyi ja pyyhki hien otsaltaan.
"… Niin, niin, Sultan,… niin, niin Gripan" — puhutteli hän hyväntahtoisesti molempia kahlekoiria, jotka haukkuen ja toisilleen mustasukkaisina yhä ja yhä hyppivät häntä vasten.
Tilavalle pihalle jäi hän seisomaan ja katseli ylös toiseen kerrokseen, tytärtensä makuuhuoneeseen, jossa uutimia ei vielä oltu nostettu ylös. He olivat olleet eilen kesäjuhlassa majurin luona ruukilla.
Hän astui Halvor-kuskin luo, joka seisoi etempänä liiterin luona ja huuhtoi ja puhdisteli vaunuja ajon jälestä…
"Ettekö tulleet kotiin ennenkun kello kolmen jälestä", tiedusteli hän. "Oliko paljon väkeä?"
"Oli… tungokseen asti! Vaunuja ja trilloja aina alas tielle! — amtmannin ja tuomarin ja" —
"Näkyikö siellä myöskin vanhanaikuisia korkeita perhevaunuja?" keskeytti konsuli.
"Ei toki!… Vaunuja semmoisia kuin meidän ei ole koko kaupungissa",
Halvor käänsi äkkiä purjeen.
— "Useimmat olivat tulleet trilloilla ja hyyrätyillä keiseillä kaupungista", selitteli hän.
Mutta kuuroille korville.
Konsuli oli jo kaukana pihamaalla.
Aamuviileys oli ohitse, ja hieno usva ilmassa ennusti kuumaa päivää.
Konsuli kääntyi äkkiä, sillä hän kuuli Gripan'in haukkuvan portilla, ja näki sen heiluttavan häntäänsä…
"Tollef — hra Terjesen… Arvasin sen. Nyt on mies pulassa…"
"Minuako te etsitte?" huusi konsuli.
"Niin, juuri konsuliahan minä etsin", vastattiin arasti. — "Ei voi kukaan muu auttaa kuin hän!" huokaili mies.
"Vai niin? — Vai — niin… Mutta hän auttaa…"
"Niin, konsuli on kuin isä, johon voi turvata hädässä, Ja sitten ajatteli minun vaimoni, että jos koettaisin…"
"Vai niinkö vaimonne ajatteli. No, koettakaa sitten!"
"Sydämeni tykyttää, herra konsuli. Ja jos ei Gripan niin hyvästi olisi tuntenut minua, en olisi rohjennut pistää jalkaani portista… Se nyt olisi siitä tervasta, katsokaas —"
"Joka otettiin takavarikkoon sinulta. Kyllä, minä olen sen kuullut."
"Mutta mistä sen osasi arvata, herra konsuli, — että hinnat alenisivat niin yhtäkkiä, juuri kun ne olivat korkeimmillaan, niin että sitä vaan koetti ostaa niin paljon kuin sai."
"Mutta nyt kadut, vai mitä?"
"Satakymmenen tynnyriä varastossa… eikä saa muutetuksi rahaan!"
"Ja minkävuoksi, rakas Tollef? Senvuoksi, että spekulanteilta puuttuu se, joka tukkukauppiaalle on välttämätön, nimittäin raha, jolla voisi antaa tervan olla paikoillaan puolen tai koko vuoden ajan, kunnes hinnat kohoavat. Ja siten sitä joutuu pahaan pulaan. Taitaa olla erilaiset asemat? Niin, niin, paras on olla rupeamatta kilpailemaan vanhojen liikkeiden kanssa, sillä tuloksen jo edeltä arvaa."
"Tulee vararikko, jos ei konsuli auta!" huudahti Tollef hädässään.
Hän katseli ympärilleen kuin pelastusta hakien.
"Niin, täällä on kyllä paljon muuttunut siitä asti kun sinä olit sahanhoitajana", virkkoi konsuli. "Suuret, valoisat ikkunat navettaan ja talliin. Vesijohto joka paikassa, — kalliita laitoksia."
"Ei, ei, ei! Kyllä on niin rakasta muistella sitä vanhaa tallia ja kahdeksaa pilttuuta… Entä Sokken, joka juoksi peninkulmansa kolmessa neljännestunnissa ja aina tahtoi juosta majurista edelle, niin että konsulin täytyi pyytää anteeksi kirkon luona."
"Silloin oltiin nuoria eikä aina niin hienotunteisia kuin olisi pitänyt olla. Muuten sai Sokken kunniallisen kuoleman. Se alkoi kompastua mäissä, ja sai luotinsa."
"Ja tuolla ulkohuoneiden takana", viittasi konsuli, — "josta kuulet röhkinää, on meillä yhä vieläkin Jeronimus sika. Se lahdataan aina jouluksi, ja keväällä ilmestyy se taas uudelleen", selitteli hän leikillisesti… "Mutta tervasi, Tollef! niihin en voi ryhtyä."
"Niin, niin, kyllähän minä sen arvasin, ett'ei konsuli tahtoisi olla tekemisissä niiden kanssa. Minun olisi pitänyt mieluummin seurata Iversenin neuvoa ja mennä ylös majurin luo. Hän olisi ehkä muistanut, että minä annoin hänen kulettaa rautamutansa maani läpi, sekä viime vuonna, että sitä edellisenä!"
"Niin, majuri, kyllä kai, hän olisi auttanut. Tietysti!" ivasi konsuli.
"Mutta minun vaimoni, hän väitti vaan, että kun oli oikein suuren avun tarpeessa, niin sieltä Lindestadista se oli haettava. Siellä oli koko kaupungin ja piirin pelastava käsi."
Konsuli käveli vähän aikaa edestakaisin…
"Sinä olit hyvä talonhoitaja ja palvelija talossani, Tollef", — puheli hän, "ja minulla ei ollut muuta muistuttamista sinua vastaan, kuin halustasi vaihtaa kelloja. Mutta se oli kai enne siitä, että sinä aikaa myöten tahdoit ilmestyä kauppanerona. Ja, kun sinä sitten äkkiarvaamatta sait tuon perinnön Ameriikasta, silloin sitä alettiin. Ensin halkokaupalla ja sitten hypättiin tervatynnyriin."
"Ah, jumalan kiitos!" kuului helpotuksen huokaus.
"Mitä nyt?"
"Niin, katsokaas kun konsuli alkaa leikkiä laskea, tunnen minä ett'ei hän hylkää vanhaa palvelijaa, joka kerran on ollut hänen leivissään", sanoi hän puoleksi nyyhkyttäen.
"No, no, rakas Tollef! Minä ostan sinun tervasi päivän hintoihin ja se jää sinun varastohuoneeseesi maksutta. Sinä voit huomenna mennä poikani konttooriin…"
Hän näki Margrethen tulevan ulos rappusille ja nyökäytti tyytyväisenä hänelle.
"Noh, oliko sinulla hauska?"
"Neitsy Tank on kattanut aamiaispöydän ulos verannalle… tule niin saat kuulla."
"Tuolla alhaalla tiellä tulee Ulf, ratsastaen Hebellä", huusi hän. "Hän tulee tietysti tänne juttelemaan tanssiaisista", sanoi Margrethe, heidän poistuessaan käytävää pitkin.
… "Sinä kyllä arvaat, äiti, mitenkä kaupungin ompelijattaria oli piinattu, että tultaisiin hienoiksi juhlaa varten", jutteli Bolette istuessaan siellä ulkona.
"Entä Martine sitten", kuulusteli rouva innokkaasti, "miltä hän näytti?"
"Hui, äiti, koristeltu kuin aina! Sehän oli tarkoitettu jonkinlaiseksi maalaisjuhlaksi, — puoleksi ulkona vapaassa ilmassa, kirjavia lyhtyjä ja ilotulitukset puistossa ja soittoa ja tanssia salissa. Ja sitten kahisee Martine keltasessa, raskaassa silkissä, pitsikoristeissa ja hyvin avokaulaisena."
"Voi sentään, Martine on aina teeskennelty ollessaan ruukilla", huokaili rouva. "Hän koettaa kaikin voimin olla hyvissä väleissä siellä, — hän on kuuluvinaan perheeseen ja kutsuu heitä sedäksi ja tädiksi, — sillä Wendelbollahan on salaiset juurensa kokonaan siellä ylhäällä. Mutta se ei sovi, se on hänelle vielä vahingoksi."
"Minä en voi ymmärtää, mitenkä ne kaksi milloinkaan ovat tahtoneet toisensa", ihmetteli Bolette.
"Ovat tahtoneet — tahtoneet?" keskeytti hänet äiti… "Martine parka", hän lopetti ajatuksensa, konsulin ja Margrethen puhellessa ja huutaessa alas Ulfille. "Olen usein miettinyt, että olisikohan hänen voimakas luonteensa tullut onnellisemmaksi, jos hän olisi saanut komean, solakan perämies Witin."
"… Kyllä, meidät korotettiin armossa aina kolmanteen taivaaseen", huusi Ulf, joka astui ylös rappusia, "joimme teemme ruokasalissa, vietiin sitten pitkän eteisen kautta saliin, jossa tanssittiin pianonsoiton mukaan suuremmoisella lattialla…"
"… Vahinko vaan, ettei ruukin metsistä enää saada semmoisia lautoja!" valitteli hän olkapäitään kohauttaen… "Sitten puoli yhden aikana loistavat illalliset ruokasalissa, äiti. Jälkiruoka syötiin tulisoihtujen valossa ulkona leveällä verannalla, jossa ovat ne vanhat pilarit, ja jossa voi kuvitella olevansa kuin Kreikassa."
"Oli niin ihana kuutamo!" huudahti Bolette innostuneena.
"Ja mustaviiksinen luutnantti kävelytoverina, eikös niin!" — jatkoi
Margrethe.
"Kuka? — Kuka?" kysyi konsuli äkkiä, tyhjentäessään maitolasiaan. — "Vai niin, tuo Stenvig, joka täällä oleskelee. — Kaupunkilaiskurtiisia… ei minkäänlaista tulevaisuutta."
"Elä nyt, isä, sitä et sinä niin varmasti voi sanoa", huudahti Margrethe vallattomasti, nähdessään Boletten punastuvan ja istuvan siellä alakuloisena ja levottomana. "Voihan hän tulla laivan päälliköksi ja saada muitakin virkoja, isä, Mutta isä tahtoo, että heidän pitää jo alusta olla rikkaita."
"Eiköhän tuommoisten pienten viisaudenlintujen sietäisi hiukan varoa nokkaansa", sanoi konsuli, nykäisten häntä pitkästä letistä, joka ei ollut vielä ylöskierretty päiväksi.
"He olivat saaneet Niils Bjelken sinne ylös auttamaan tulituksen laittoa ja kirjavien lyhtyjen ripustamista", virkkoi Ulf. "Todellakin sovelias tehtävä insinöörille, hänelle aivan sateli ylistyksiä ja kiitoksia sekä majurilta, rouvilta että pääkaupungin vierailta. Kylläpä nyt Niils Bjelke pidetään lämpimänä siellä!"
"Karin ja hän olivat kokonaista kaksi päivää tehneet valmistuksia", huudahti Margrethe.
"Vai niin… vai niinkö! Vai on Niils Bjelke niin ruukilaisten suosiossa", sanoi konsuli miettiväisenä… "Vai niin. Vai niin. Entä itse Karin…"
"Suoraan sanoen, mies ei viitsisi noin vaan ilman muuta ruveta taloustoimiin ja juhlia valmistamaan", sanoi Ulf.
… "Ja kenen kanssa alkoi Karin tanssin? Kenen kanssa hän tanssi?" kysyi rouva kiihkeästi.
"Karin tanssi kokonaista kaksi tanssia Ulfin kanssa, äiti", selitteli
Bolette vähän ivallisesti.
Konsuli käveli hajamielisenä edestakaisin verannalla ja pysähtyi välistä, katse tuijottaen jäykästi ulos lämpimään kesäaamun sumuun, joka vielä puoleksi peitti lähiseudun ja satamakaupungin katot ja antoi näköalan loppua etäiseen kirkkaaseen juovaan, siniseen mereen, jossa purjelaivat näyttivät valkeilta pieniltä linnuilta.
Hän löi äkkiä kädellään kaiteesen, niin että kaikki säpsähtivät:
"Mitä siihen herraan tulee, on heillä kyllä omat tuumansa hänen suhteensa", mutisi hän, astuessaan alas puutarhan rappusia.
* * * * *
Aurinko poltti ja paahtoi yhä kuumemmin ja kuumemmin.
Lindestadissa se hohti tulikuumista seinistä. Hiljaisuudessa kuului kaappimista tallista, ja ylhäällä kyyhkyslakassa riitelivät kyyhkyset paikoista. Taloudenhoitajatar katosi maitohuoneen ovesta, kädessä korillinen munia, jotka oli koonnut kanakopista.
Koirat makasivat, kielet riippuen punaisina ja ähkyivät ja puhkuivat, ja talon siivelliset ja siivettömät elukat olivat piiloutuneet harvoihin varjopaikkoihin.
Talon kissa, liukas kuin ankerias, tuli hiipien kierrettyään kellaria, jossa se oli vahtinut hiirenkoloa, ja paneutui nyt maata kellarinportaiden kapeaan varjoon ja mittaili, vaanien, silmät puoleksi ummessa varpusta, joka kylpi hiekkaläjässä…
Kaikkialla raskasta, unista hiljaisuutta.
Kesätuuli liikutteli hiljaa lasku-uutimia ylhäällä neitien huoneessa, ja niiden rautalanka löi aina väliin ikkunapuitteisiin.
Molemmat sisarukset olivat pitkään levänneet päivällisen jälkeen, tanssiaisväsymystä…
Äkkiä alkoivat koirat pihalla haukkua kovasti ja oikoen itseään ja haukotellen meni Margrethe ikkunan luo:
"Martine trilloissa, ponyllään ajaen tulee alhaalla tiellä, Bolette", kuului hän sanovan.
"Kahvi valmiiksi, neiti Tank! Rouva Wendelbo on tulossa", huusi hän alas rappusiin.
"Voi, oli niin rauhallista ja niin hyvä olla!" valitteli Bolette. Hän nousi hitaasti ja vastenmielisesti ylös, ja kuin siveli otsaltaan ihanan unen. Hänet oli äkkiä riuhtaistu pois kotiljongista ja hän näki vielä edessään kapealippaisen merimieshatun, jota hänelle heilutettiin jäähyväisiksi, heidän ajaessaan ulos portista. —
— — Talon pikenttipoika oli portaitten luona vastaanottamassa hevosta, ja sisäpiika seisoi käsivarret ojolla, valmiina vastaanottamaan vaippaa ja kaikkia niitä monenlaisia pikkutavaroita ja neilikkavihkoja, joita rouva Wendelbo aina toi muassaan kaupungista. "Nukutaanko vielä tuolla ylhäällä, Nella?" sanoi hän, vilkaisten ylös makuuhuoneen ikkunoihin, ennenkun astui puutarhahuoneeseen.
"Kiitos vaan, olen jo juonut kahvini kotona", sanoi hän, tervehtiessään neiti Tank'kia, joka astui sisään höyryävä kahvikannu kädessä, Ulfin järjestäessä pöytää kahvivhistiä varten.
"Kaikki näyttävät olevan unisia tanssiaisten jälestä" — lisäsi hän ja astui korttipöydän luokse, jossa hän päättäväisesti veti tuolin allensa ja alkoi asetella pasiensia.
Hän huokasi syvään kun se ei päättynyt hyvästi ja jäi hajamielisenä istumaan, vaipuneena omiin ajatuksiinsa, kunnes hän taas äkkiä tarttui kortteihin ja alkoi uudelleen pelata.
"No mutta, istuthan sinä taas täällä sen ainaisen pasiensisi kanssa", tervehti Margrethe ovessa.
"Minä taidan lähteä hiukan kävelemään, että pääsisin päänkivustani", virkkoi Bolette, hän oli jo etehisessä ja asetti hattua päähänsä.
"Sitten minä tulen mukaasi", esitti Margrethe. "Sinäkin! Täytyyhän jonkun olla kotona, Martinen luona".
"Minä vaan ajattelin, että olisi hauskaa nähdä, onko Stenvig saanut yhtään harria tuolla laivatelakan luona. Hän käy onkimassa siellä melkein joka päivä tähän aikaan", selitteli Margrethe viattomana.
"Vai niin! Sitten lähden minä toisaallepäin metsään, jossa saan olla rauhassa", sanoi Bolette säihkyvin silmin ja kiiruhti alas rappusia.
Siellä sisällä jatkui pasiensi keskeytymättä. Kortit lyötiin pöytään yhä kasvavilla ryhdikkäillä napsauksilla, yhä ja yhä uudelleen. Kasvojen ilme oli jännittynyt ja suu vetäysi vinoon, puristui kiinni, niinkuin purisi hän itsensä yhä lujemmin ja lujemmin kiinni siihen asiaan, jota ajatteli.
Äkkiä kirkastuivat kasvot. Terävät piirteet ja harmaat silmät heijastivat syvää iloa, joka hetkeksi teki hänet melkein miellyttävän näköiseksi. Pasiensi oli onnellisesti päättynyt. Tyytyväisenä kokosi hän kortit pöydältä ja kiiruhti isänsä konttooriin.
Katse etsi suurta maailmankarttaa, maapallo jalustallaan ja kartta sen yläpuolella täyttivät kokonaisen seinän ja iltapäivän valossa näytti se olevan pilkutettu täyteen punasia ja sinisiä merkkiä.
Hän kääntyi yhä enempi sitä tarkastamaan, — hän asetti sormensa sille ja seurasi erästä viivoilla merkittyä laivankulku linjaa, samalla kääntäen maapalloa.
"Kulkeekohan se Chinquasin tai Valparaison kautta, Ulf?" kysyi hän ajatuksissaan, kun veli astui ovesta.
"Mitä, kuka? — Ai, kapteeni Witt ja Clio". —
"Eikö niiden pitäisi jo olla perillä? Eikö ole tullut sähkösanomaa?… Koeta urkkia sitä isältä, Ulf", sanoi hän tuttavallisesti veljeensä kääntyen. "Mutta elä vaan sano, että minä olen kysynyt sitä."
"Witillä on aina ollut onni mukanaan — paitsi rakkaudessa", virkkoi veli poikamaisesti, ja meni taas ulos ovesta.
"Roskaa! — Rakkautta… Hui, hai. Mitä hän tietäisi."
Hän heittäysi konttoorituoliin, ja unisena yönvalvonnasta jäi siihen istumaan.
Villiintynyt kärpänen lenteli ympäri huonetta. Yhä suristen törmäsi se napsahtaen ruutua vasten tai rapisi se ylhäällä katon kipsirappauksessa.
Yhä uudelleen herisi se Martinen korvan ja posken juurella ja hän torjui sen aina koneellisesti luotaan.
Hänen silmiensä eteen kuvastui vieläkin maapallon sininen puoli, joka näytti Tyyntämerta.
Unen horroksissaan kuvastui hämärästi hänen eteensä keinuva fregattilaiva, purjeissa jotain epäselvän tummaa… ja kasvot, jotka aina pysyivät pimennossa.
"Chinquas", — huusi hän ääneen ja heräsi siitä, että isä astui sisään.
"Mitä, mitä sinä sanot?"
"Voi, en mitään. Unissa näkee kaikenlaista turhaa, senhän tiedät."
"Totisesti pahempaakin, tässä oli puhdasta guanoa", hymyili konsuli leikillisesti.
Martine sysäsi nopeasti kiinni pari kirjoituspöydän pikkulaatikkoa ja nousi…
"Niin, nyt on ruukin suuri kesäjuhla jo ohitse. Wendelbo läksi sinne nyt iltapäivällä nauttimaan jätteistä ja kaupunkilaisvieraista. Mutta ei kiitos, niistä en minä välitä… Minun täytyy kiirehtiä kotiin katsomaan maalaria, jotka juuri maalaavat uutta aitausta."
"Hoi, antakaa pojan ajaa hevonen esille! huusi hän alas avonaisesta ikkunasta. Minä pistäyn sill'aikaa Anne Weums'in luona."
— Vanhalla matami Weums'illa oli asuntonsa silityshuoneessa. Siellä oli hänen oma paikkansa taloon kuuluvana, aina siitä asti kun hän elämänsä vaiherikkaina aikoina oli hoitanut Martinea, tämän ollessa, pienenä. Mutta se ei ollut hänen alansa. Paljon enempi kirjat, — ominaisuus, jolla hän voitti koulunopettaja Weums'in sydämen ja tuli hänen puolisokseen. Weums'in silmäteränä oli kokoelma vanhoja, kellastuneita, revityltä kirjoja ja papereita, jotka oli löydetty yhdeltä pakkahuoneen yliseltä, alhaalla satamassa, silloin kun se revittiin alas.
"Weums ei kuoltuaan jättänyt jälkeensä mitään muuta kuin tämän hänen niinkutsutun 'kirjastonsa' — jonka matami huolellisesti säilytti, ja jossa oli lähteet niihin moniin ihmeellisiin kertomuksiin vanhoilta ajoilta, joita hän kertoi."
"No, miten jaksat, Anne?" kysyi Martine heti sisään astuessaan. — "Hyvinkö, vai miten? Minä olen sanonut Tank'ille, että hän ei saa antaa kovaa leipää sinulle kahvin kanssa…"
Martine haisteli ilmaa… "Minusta täällä haisee tupakalle, Anne.
Ethän vaan ole taas ruvennut tupakoimaan?"
Hän kurkisti uunin suuovien sisäpuolelle:
"Totisesti, — täällä on savipiippu… Sinun ei pitäisi ruveta enää
Weums'in aikuisiin tapoihisi, Anne.
"… Vai vaikea tulla toimeen ilman, valittelet sinä, pieni piipun pahanen! Ja sen sinä sanot minulle, vaikka tiedät, — tiedät —.
"On ollut hirveitä myrskyjä Tyynellä merellä, Anna. — Eikä yhtään sähkösanomaa…
"Minä ajoin tänne ylös ajatellen, että olisi ehkä tullut jotain tietoja", sanoi hän synkästi.
"… Sinä tiedät, — mutta ei sanaakaan tästä, Anne!
"Niin, piiloittele ja narraa heitä tupakallasi, niin paljon kuin vaan voit", sanoi hän hyvästellessään ovessa.