V.
"Kaivodeksi häntä kutsutaan, näkkiä, joka vetää puoleensa, — se tai hän. Mustasilmäinen, mustatukkainen, tummaihoinen, — hän ja sukunsa, — sysienpoltosta metsässä ennen Ulfvungija", — luki Margrethe vanhasta kirjan kannesta Anne Weums'in luona, — hän oli hiipinyt silityshuoneeseen iltahetkeksi. "Se on jonkinlainen vanha kansan- tai sankarilaulu", selitteli matami.
Margrethen mielestä kaikui se niin ihmeelliseltä, niinkuin jokin, joka olisi voinut tapahtua puolihämärässä, kauvan, kauvan sitten.
Tuo, joka poltti sysiä, ja veti kuin näkki puoleensa "kaivovedessä" ja oli niin mustaihoinen, — yhä selvemmin ja selvemmin oli se Niils Bjelke.
Tuntui kuin olisi hänessäkin jotain, joka veti puoleensa!
Sanat tykyttivät hänen veressään, — tykyttivät niin että tuntui kuin tukahuttaisi se hengityksen. Ja kerran alotettuaan, täytyi hänen lukea ne yhä uudelleen ja uudelleen ja seurata niitä loppuun saakka. Ilman loppusointuja kuin ne olivat, oli hän kuitenkin seurannut sitä rytmiä, jossa ne olivat lausuttavat, — jännittävät ja houkuttelevat kuin unessa…
Jos Niils vaan tietäisi, mitenkä hän aina oli hänen mielessään!…
— Matami Weums'in viisaat silmät tarkastivat Margrethea, joka istui ikkunan luona hypistellen sinistä hortensia kukkaa.
"Nuoruudenverta! Nuoruudenverta!" — sanoivat nuo savunharmaat, varovaiset silmät, vetäytyessään arasti pois.
Tuossa hän nyt oli istunut joka päivä ja vahtinut ruukille vievää tietä, odottaen tulisiko Niils kulman takaa, — niin jännityksissä, että hän oli kokonaan unhoittanut sen mitä äsken kysyi.
Ei, rakkaus ei siedä pakkoa, ei kahleita. Se on kuin tulenliekki, mietiskeli matami. Tuommoiset avosydämiset nuoret uskovat, että siinä on koko maailman onni. Sitten niitä voi olla yksi, kaksi jopa kolmekin —.
Matami katseli ympärilleen —
Margrethe oli kadonnut — — —
* * * * *
— Kellertävä ilta-aurinko valaisi niitty törmää, jossa väki vielä työskenteli, pitentäen epämääräisiksi miesten ja hevosten varjot.
Ilma huumasi…
"Margrethe… Neiti Margrethe Ulfvung!" — huusi Niils Bjelke tieltä. Hän näki Margrethen kulkevan tietä alaspäin, jolla ylempänä seisoi heinäväkeä.
"Ai, sinäkö se olit Niils!" vastasi hän hämmästyneenä. "Oletko saanut uuden koneiston ruukilla käymään?"
"Olen, huomenna sitä koetellaan."
"Neiti Tank'illa on avain, jota ei saada avainreiästä pois, ja vanha proomu vuotaa, ja kalkkikaivoksen luona on työntökärryt, joista pohja on poissa, — sinä kyllä voisit korjata ne!" kiusotteli hän.
Niils Bjelkestä tuntui kuin olisi näky tuossa loihtinut hänet…
Ilta ja Margrethe suojaten silmiään kädellään katsoessaan häneen, — hän oli kuin noiduttu — Lindestadin päivänpaiste!… Tuon mahtavan, vanhan saatanan tytär juuri! — se selvisi hänelle äkkiä.
"Mitä sinä ajattelit, Niils, — mitä se oli? Näytti aivan siltä kuin olisi käärme sinua puraissut."
"Hyi, minkälainen tämä maailma on, jossa me elämme!" huudahti hän.
"Tule, tule Margrethe, niin lähdemme kävelemään."
Heidän siinä ääneti kulkiessaan, löi hän vähä väliä kepillään ruohikkoon, kuin vihollisia hätyytellen…
"Uskotko sinä, Margrethe, että voisit luvata minulle jotain", sanoi hän äkkiä ja katsoi tutkivasti Margrethea silmiin, —"ettet milloinkaan usko kun minusta pahaa puhutaan, tehköön sen ken tahansa? Vaan tule minun luokseni ja ota itse selvä asiasta."
Hänen rintaansa ahdisti… nyt se taas valtasi hänet, tämä sama tuska siitä, että hänen täytyi pettää joko isänsä tai Niils.
"Kas nyt, miten epäluuloinen sinä olet", — kierteli hän kysymyksen. "Minä ajattelin, että meillä olisi ollut niin hauska kävelyretki ja sensijaan sinä mietiskelet maailman luomista ja lyöt nurmikkoa…
"Kaikki on niin surullista!" — valitteli hän. "Kotona hiipii Bolette ympäri äänetönnä kuin muuri, — ei ajattele muuta kuin tuota luutnanttia. Hän jää pitkiksi ajoiksi seisomaan ajatuksiinsa, kampa hiuksissa, kuin suolapatsas. Ja voitko ajatella, että kun aamulla pisti päähäni tervehtiä häntä sotamiehen tavalla, alkoi hän ääneen itkeä. Minä en todellakaan tiedä onko hän onnellinen vaiko onneton. —
"Ja varma on, että hän pelkää niin kovin isää, — että isä ei suostu, että hän ottaisi Stenvigin! Mutta isä ei voi sitä kieltää, kunhan Stenvig vaan oikein koittaa."
"Hm, sitä ei niinkään tiedä", virkkoi Niils katkerasti. "Sinun isäsi voi kyllä olla oikeassa. Ajan kuluessa ehkä rakkauskin haihtuu, ja sitten on hän vaan köyhä rouva Stenvig parka!"
Margrethe pysähtyi ja silmänsä säkenöivät:
"En askeltakaan, en askeltakaan tule edemmäksi sinun kanssasi. Jos maailma on sellainen, en minä viitsi elää siinä. Hyvästi, Niils Bjelke!" — huusi hän kiihoittuneena ja kääntyi pois.
"Mutta Margrethe… Mutta Margrethe"… Hän seurasi häntä kiireesti. "Elä toki ymmärrä väärin sitä, minkä katkeruudessa sanoin. Se oli vaan vaahto, joka virtasi yli reunojen… Minulla on ollut niin paljon vastoinkäymisiä, katsos, — olen ollut niin yksin. Enkä milloinkaan ole ajatellut itselläni olevan muuta ystävää kuin sinut."
Margrethe katseli poispäin ja käveli edelleen niinkuin ei haluaisi sovintoa.
"Mutta väistä edes tuo ilkeä hattusi, tahdon nähdä silmäsi. Ethän tahtone sammuttaa ainoaa iloani tässä maailmassa!"
Margrethe kääntyi äkkiä häneen päin. Kasvonsa punoittivat. Mutta Margrethe kohtasi hänen katseessaan jotain niin tuskallista, — ikäänkuin kysymyksen siitä, tahtoisiko hän todellakin jättää hänet taas yksikseen tänne elämän tielle?
"Mutta Niils!" huudahti hän. "Sinä olet tänään taas niin ihmeellinen, — oikein tyhmä"… Ja heti senjälkeen huudahti hän:… "Mennään poimimaan vaaramia puutarhanaidan luota, ehkä ne ovat jo kypsiä."
Ja samassa oli hän jo kaukana nurmikolla. Hän kulki kuin tanssien ja katseli vähäväliä taakseen —
"Täällä on aivan täynnä ihania marjoja", huusi hän pensaikosta; — "etkö sinä pidä niistä?…
"Kuuleppas Niils, oletteko te Robert Düringin kanssa tulleet niin hyviksi ystäviksi?"
"Ystäviksi? Ystäviksi? — Se riippuu siitä, mitenkä sen ottaa. Miehellä, joka jotain tahtoo, ei ole ystäviä. Huomenna voivat harrastukset muuttua ja silloin ollaan kilpailijoita, ehkä vihamiehiäkin!" huudahti hän.
"Minä vaan ajattelin, kun sinä olet ollut niin paljon ruukilla viime aikoina", sanoi Margrethe väliäpitämättömästi, poimiessaan ja syödessään ahkerasti.
"Robert Düringissä on voimia. Hän on lahjakas, teräväsilmäinen ja voi innostua asioista!… Ehkä joskus saamme nähdä tämän laakson aivan toisenlaisena, kuin se nyt on edessämme, Margrethe", sanoi hän viitaten ympäriinsä… "Me olemme, Robert ja minä, yksimielisiä siitä, että tuolla rautaruukin ja kaupungin yläpuolella piilee kuin kuollut vesi. Ja me olemme myöskin yksimieliset siitä, että saamme siihen elämää!"
Margrethe lopetti äkkiä marjansyöntinsä.
"Siellä on vesivoimia, joita tarvitaan, ymmärrätkö, — vähitellen ruvetaan kuivaamaan soita siellä ylhäällä, — niitä on siellä kyllälti, — ja sitten saataisiin luoduksi virta, jossa olisi niin suuri putous, että se käyttäisi naulatehtaan. Kun tämä on valmistunut, jatkamme me uusilla yrityksillä, — niin, kuka tietää, — tehtaan toisensa perästä ehkä perustamme kerran pitkin koko laaksoa."
"Mutta Niils… mutta, kuule?" änkytti Margrethe; oli jotain pelästynyttä hänen katseessaan. "Miksi et puhu tästä kaikesta isälle? Ensiksi isälle."
Niils kiivastui…
"Sen kyllä sanon sinulle. Määräysvalta luisuisi samalla käsistäni! Ja tässä asiassa olen minä se, joka näen, osaan ja tiedän."
"Kuuletko Niils, silloin sinä et onnistu", sanoi hän soinnuttomasti; — "et onnistu milloinkaan."
"Ei ei, — sanot sinä. Niin ovat kaikki täällä opetettu ajattelemaan.
Mutta sittenpähän nähdään", sanoi hän terävästi.
"Elä nyt, Niils, — nyt katsot taas niin pahasti."
"Minä en osaa väistyä tieltä, tiedätkö", sanoi hän lyhyesti.
"Mustasilmäinen, mustatukkainen, tummaihoinen sysienpoltosta metsässä ennen Ulfvungija", muistui äkkiä Margrethen mieleen.
Jäädyttävän kylmä tunne valtasi hänet, eikä hän voinut kuin varkain katsoa Niilsiin.
Tuntui että ratkaiseva käänne oli tulossa…
Hän, tuo musta mies, jonka hän tiesi olevan niin lähellä itseään, — hän oli vieras — petolintu, joka leijailisi vaanivin silmin hänen kotinsa ympäri, laskeutuakseen sinne alas ja joka jo veressään tunsi mahdottomaksi yhdistyä ja sitoutua hänen isänsä taloon.
Semmoinen oli asia.
Hänen silmänsä vilkasivat kerran toisensa perästä hänen tahtomattaan
Niilsiin. Ne hakivat apua…
Oli yhä enempi ja enempi asioita, jotka hän tahtoisi sanotuiksi.
Suurella vaivalla hillitsi hän itsensä ja koetti sanoa hiljaa ja matalalla äänellä:
"Ajattele sitä, että isäni kautta sinä voit saada koko elämäntyösi suoritetuksi."
"Korkeaksipa hinnan korotat", sanoi Niils hymyillen. "Mutta et kuitenkaan onneksi kaikkein korkeimmaksi", sanoi Niils lämpimästi katsoen häneen.
"Kaiken, Niils, mitä aijot", jatkoi hän melkein rukoillen.
Niils katseli häntä kauvan ääneti, mutta kääntyi äkisti pois:
"Se on vaan se, että minun pitäisi luopua jo kynnyksellä omasta itsestäni"…
Jotain erikoista oli nyt tullut heidän väliinsä.
Sanat tulivat katkonaisina, kumpasenkin ajatellessa omaansa — samaa asiaa.
Hän tunsi olevansa voimakas, — tunsi voivansa voittaen nostaa morsiamensa satulaan.
Margrethe, jolla pohjana aina oli iloisuutensa, unohti tulevaisuuden ja kaiken…
— Niils se oli, jonka hän näki kaikkialla kesäillan hämärtäessä —, Niils, joka iloisesti tervehtäen kääntyi yhä ja yhä uudelleen häntä kohti, hänen seisoessaan puutarha-aidan vieressä ja katsoessaan Niilsin ja hänen mustan varjonsa jälkeen, joka katosi alas kaupunkiin sen kimmeltäviä ruutuja vasten…
"Kaivovedeksi häntä kutsutaan, näkkiä, joka vetää puoleensa, — se tai hän. Mustasilmäinen, mustatukkainen, tummaihoinen, — hän ja hänen sukunsa", —
Se tykytti hänen suonissaan koko illan, kunnes se sulautui uneksi.