IX
Vuosi vaihtui maaliskuusta oikulliseen huhtikuuhun. — Auringonpaisteessa tippuivat räystäät aina parin tunnin aikaa ja terävä, kirkas valo heijasti sulavalta lumelta.
Konsuli palasi aamupäiväkävelyltään sahalta.
"Pelkään, että isoränni tuolla ylhäällä on vikaantunut", — huudahti hän, — "se taitaa vuotaa. Minun täytyy lähettää Halvor ylös kattoluukulle tarkastamaan. Siellä taitaa olla vielä paljonkin jäitä ja lunta tuolla ylhäällä.
"Hän on suurissa liikepuuhissa tuo Karsten Verö, Narna, — ja osaa hän niissä olla hyvinkin varovainen." Konsuli hieroi käsiään… "Hän tilasi tänään minulta niin paljon lautoja kuin vaan voin hankkia hänelle kesäksi, aikoo lähettää ne Etelä-Afrikaan, — keinotella…
"Niin, siitä voi kyllä tulla valtaistuin Margrethelle! Pitää vaan katsoa eteensä, ymmärrätkös."
Bolette ja Margrethe tulivat sisään kantaen laatikkoa, joka sisälsi keväthattuja, ne oli muotikauppias lähettänyt. Se asetettiin pöydälle ja äiti ja tytär tutkivat tarkasti sisältöä. Otettiin esille, arvosteltiin ja pantiin taas takaisin.
"Kyllä on hevosilla raskas vetää", sanoi konsuli ikkunan luona. — "Y-lös. Käytä vaan ruoskaasi! Tuskin reki pääsee mäestä ylös. Täytyy todenteolla ryhtyä korjaamaan tuo kuoppa tuolla alhaalla… maksaa hevosvoimia joka kevät"…
Konsuli varjosti kädellään… Olihan se hänen oma hevosensa ja rekensä, joka oli lähetetty aamusella alas kaupunkiin ompeliatarta hakemaan. Mutta nyt siinä istui selvästi kaksi naishenkilöä…
"Sanokaa minulle, odotatteko te tänään neiti Winsloffia?" kysyi hän.
"Minä olen näkevinäni hänen terävän myssynsä."
Nyt katsoivat naisetkin ulos.
Niin, aivan oikein, neiti Winsloff oli tulossa.
Vähän senjälestä kuului hänen tervehtivä äänensä eteisestä.
Hän tuli tavallista hiljaisempana sisään, seisattui kynnykselle ja katseli ympärilleen ketä olisi huoneessa…
"Minua aivan vapisuttaa se uutinen, jota tuon", alkoi hän; — "miten tervetullut se on, sitä en tiedä. Mutta minä luulin täyttäväni ystävänvelvollisuuteni paraiten tuomalla sen teille, ennenkun kaupunki sen saa tietää. Tällä hetkellä olen minä ainoa, joka sen tiedän, kirjeen kautta, jonka sain juuri aamulla sisareltani."
"Asiaan. Asiaan!" huusi konsuli.
"Kyllä", — neiti kumartui ja levitti molemmat kätensä, — "Majurin
Karin on kihloissa!"
Hän katseli ympärilleen… "Ja kenen kanssa? — Niin ajatelkaa, — ratsumestari Örnfeldfin kanssa, sen komean miehen, joka oli kesävieraana ruukilla pari vuotta sitten."
Syntyi syvä hiljaisuus ja kaikki katseet harhailivat ilmassa.
Rouva heitti salavihkaa levottoman silmäyksen mieheensä, joka istui suu harvinaisen supussa ja hakkaili kynäveitsellä pöytää.
"Kyllähän moni ihmetteli alhaalla kaupungissa", jatkoi neiti Winsloff itsetietoisena, "kun neiti Karin ihan joulun alla niin äkkiä matkusti pääkaupunkiin; mutta eihän kukaan arvannut, että siinä tämmöistä alla piili. Niin, voisin toki ennemmin sanoa, että moni oli jo ruvennut ajattelemaan, että hänestä voisi tulla vielä kerran Solvang'in rouva, — saavuttaisi sen onnen. Olisi ollut ilo koko kaupungille, nähdä nämä kaksi saman seudun lasta" —
"Siitä onnesta saa kaupunki luopua, neiti Winsloff", keskeytti konsuli ärtyisesti. "Tuommoisilla pilatuilla kaupunkilaisneitosilla ei Ulf häiritse kaupungin rauhaa!"
"Ei toki", — koetteli neiti puolustella, — "johan minä ajattelinkin, ett'ei hän olisi ollut sopiva miniä rakkaalle täti Narnallemme."
"Varaton upseeri ja hemmoteltu tyttö, ilman minkäänlaisia myötäjäisiä, — jos siitä on huvia kaupunkilaisille, niin" — sanoi konsuli olkapäitään kohauttaen…
"Mutta Halvor", huusi hän, — "missä on Halvor? Hänen pitää huoli kattorännistä, muuten syntyy tulva tuolla ylhäällä!"
Hän meni kiireesti ulos.
Rouva pujahti ulos ovesta ja lähetti salaa Jens Visergutin asialle alas Wendelbon luo mukana kirjelippu, jossa viittailtiin, että isä oli tänään seurantarpeessa, kahvivistiä j.n.e. Setä pankinjohtajalle samoin.
… "Minä uskon, että tämä kihlaus tuli helpoitukseksi isälle" — sanoi rouva hiukan kankeasti, tullessaan taas sisään. "Hän ei ole pitänyt siitä, että Ulf viime aikoina on niin usein käynyt ruukilla, — ehkä hän on itsekseen pelännyt, että Ulf olisi rakastunut."
"Mutta onhan Karin kyllä miellyttävä ja herttainen, äiti", vastusti
Margrethe kiivaasti.
"Karin voi olla kylläkin miellyttävä, — soittelee ja hoitaa ruusuja.
Mutta varjelkoon, — emännäksi suureen taloon!"
Bolette katseli hetkisen äitiään… Neiti Winsloffille ei ensi kertaa annettu ohjeita siitä, mitä oli sanottava ja miten ajateltava seurapiireissä alhaalla kaupungissa.
Neiti Winsloffin täytyi luonnollisesti jäädä päivälliselle, — luonnollisesti…
Rouva tunsi vanhan ystävättärensä, — hän tiesi, että tämä istui kuin kuumeessa tuolillaan, halusta levittää uutista, räjähyttää sen kuin pommin, joka sytyttäisi kaupungin, joka puolelta.
Hän teki kaiken voitavansa saadakseen neidin syventymään hattukysymykseen…
Konsuli oli piharengin kanssa ylhäällä luukuilla asti, tarkastaakseen itse miten katto puhdistettiin jäästä ja lumesta. Ja vähän aikaa sen jälestä oli hän alhaalla vaunuvajassa antamassa ohjeita siitä, mitä ajoneuvoja saisi käyttää kelirikon aikana.
Hän pistäysi sisällä hakemassa hattunsa ja keppinsä ja käveli pitemmän aikaa ulkona…
Hänen sisäiselle silmälleen tuntui siltä, kuin olisi tuuliviiri äkkiä kääntynyt kylmän, raa'an ilmavirran mukana ruukia kohti.
Kahvin aikana hämmästyttivät Wendelbot ja pankinjohtaja tulollaan.
Rouva vei Martinen mukaansa makuuhuoneeseen ja selvitti hänelle asian, joka oli — Martinen myöhemmän kekseliään päätelmän mukaan miehelleen: — talo ja jääliike, mutta ei vaimoa.
— Avonaisessa porstuassa ja ulkopuolella rappusilla hyppeli Morten tavallista vilkkaammin ja purra rapisteli puuta. Sen teki mieli saada talvi pois puistetuksi yltään.
Nyt se istui rappukaiteella, hiljaa katsella siristäen pitkin mustaa nokkaansa, Wendelbon sitä puhutellessa. Morten oli tottunut näkemään näiden kahden ihmissilmän katselevan itseään.
"Taas siivet leikattu vuodeksi, näen minä! — Niinkuin tavallista lentää saat vaan mielikuvituksen lentoa, — siellä saat käyttää niin pitkiä siipiä kuin tahdot… Muista kohtaloasi, ystäväni. Silloin ei sinun tarvitse ryöstää, ei rosvota, eikä hankkia murhia omalletunnollesi.
"Mutta yhden asian sinä osaat, Morten, vaikka sinut hyppivine jalkoinesi on alennettu laskettavaksi kaksijalkaisten joukkoon, kuuluttuasi ennen sen korkeampiin lentäviin olentoihin, — sinä osaat ennustaa sadetta. Katsos siinä samassa sinä taas elät todellisuudessa! — sinulla on oma pieni valtakuntasi, ennustuksineen.
"Meillä on siis kuitenkin yhtä ja toista, meillä molemmilla, kuuletko, jota noilla toisilla ei ole!
"Ja, kun he eivät voineet ymmärtää, miksi Karin matkusti niin kiireesti juuri ennen joulua, niin se olin minä, katsos, joka siiventyngilläni lensin ylös ruukille ja varoitin sateesta. Minä tiesin kyllä, että hän lähtisi pakoon niin pian kun sai aavistaa, että Ulf kulki kosima-aikeissa.
"Niin, niin, niin. — Mutta seuraukset, rakas Morten, — me niin vähäsen ajattelemme seurauksia.
"Annappas kun katson. Anna minun ajatella… Niin seuraukset", virkkoi hän, — "ensiksi ja etupäässä syntyy taas vanha juopa molempien perheiden välille, — appi-isä kulkee ajatuksissaan ja astuu majurin kultareunaiselle hatulle…
"Rauhanaika oli vaan väliaikaista. Nyt kun rauhanehdot ovat hylätyt aletaan lakkaamatta, väsymättä takoa ruukille tuhoa.
"Myöskin muiden pitää auttaa, — olla aina valmiina puhkumaan ilkeää vihaa.
"Jokaisella on lehtensä intohimojen kirjassa, ystäväni…
"Tai muistutanko sinua, arvoisa ystäväni, siitä mitenkä menetit toisen silmäsi! — mitenkä koiras nokkasi sen, kun se näki, että sinä laskit nokkasi kananmunaan.
"Ja ihmeellisintä on, Morten, että jos sinä taas olisit tilaisuudessa olemaan tuommoisen munan luona, — niin sinä hakkaisit, — hakkaisit, — vaikka tietäisit voivasi kadottaa toisenkin silmäsi ja tietäisit joutuvasi sokeaan pimeyteen, niin ettet enää milloinkaan voisi munaa nähdä.
"No, hakkaatko — sinä? — Ja, jos tahdot korkeammalle kohota, Morten, niin" —
"Hui, onko Morten päässyt aina sisään eteiseen", torui Martine, tullessaan ulos rappusille. "Aja se ulos, Wendelbo!"
Hän palasi sisään ja tapasi isän kävelemässä arkihuoneessa, puhellen pankinjohtajan kanssa, joka nautti mukavasta levosta sohvassa, ja kahvista ja sikarista. "Ihmeellisiä muuten nämä hyvät miehet, kuuletkos", sanoi konsuli, heidän jouduttuaan puhumaan ruukin majurista. — "Mutta sanokaa minulle, lanko, — tämä hyvä mies, joka on tullut hyvemmäksi vuosi vuodelta, sen mukaan kuin hiuksensa ovat harmaantuneet, — voitko nimittää minulle ainoatakaan hyvää työtä, jonka hän olisi pannut alkuun. Ole niin hyvä ja osoita joku…
"Ei siellä ylhäällä ihailla muuta kuin juuri tätä hyvää miestä.
"Ja se, johon sinä voisit viitata, on turhamaista ylpeyttä, joka on epäterveellistä, — painostaa ympäristöä, —"
"Muuten omituista sekin, että Karin matkusti niin äkkiä, juuri joulun alla", sanoi Martine. Hän oli tullut kiireellä sisään ja istui siinä kasvot kuumeisina. — "Hyvinkin naurettavaa… Viikkoa ennen joulua seisoi hän leipomassa noita ruukin ihailtuja joululeivoksia, niin että rasva karisi, ja sitten äkkiä! — Voisi melkein luulla, että hän otti leivokset mukaansa rekeen ratsumestarille."
"Oh, anna olla pikkujuorut, paistinpannut ja muut, Martine!" sanoi konsuli.
"Minulla on, sen sanon sinulle, läpikäyvä tunne siitä, että huolimatta kaikesta siitä pääomasta, joka vähitellen on pantu tähän laajaan liikkeeseen, niin kutsuttuun 'ruukkiin', niin tulee se ajan pitkään kulkemaan yhä enemmän ja enemmän vasten virtaa, yhä enemmän saa se taistella kaikkien pahinta vastustajaansa — aikaa — vastaan, sillä sitä uhkaa tulevaisuus, jolloin raudan hinnat alenevat."
"Niin, niin, siinä vaihtelee hyvä ilma ja pahailma siinä tavarassa niinkuin kaikissa muissakin", — virkkoi pankinjohtaja. "Mutta rauta pysyy rautana ja arvossaan niinkauvan kun maailma seisoo."
"Nii-in, niin, kun on niin hyvä usko niin —. Mutta on nähty, että sitä hyvinkin sukkelaan purjehditaan kumoon."
Konsuli käveli ja pysähtyi, käveli ja pysähtyi, kuin tapailisi hän jotain omista ajatuksistaan…
"Ja eikös tulopuoli jo toista, kolmatta vuotta ole horjunut, vai miten?"
"Ainoastaan viime vuonna. Emme yhtään tiedä, minkälaiseksi tämä vuosi muodostunee heille", selitti pankinjohtaja.
"H-m. Ja jokatapauksessa on ruukin takorauta satamassa panttina ja vakuutena pankin velasta ja odottaa hintojen kohoamista, että se sitten lastattaisiin. Jos sinun pankkisi ammentaa luottamuksen ja valoisien toiveiden nojalla, lukukausi lukukaudelta, niin rautakasat kohoavat yhä korkeammiksi."
"Ei minkäänlaista vaaraa, vakuudet kuin kultaa!" vastusteli pankinjohtaja ja sysäsi kahvikuppinsa jotenkin kiivaasti luotaan.
"Niin, niin, kun on niin hyvä usko! — Mutta minäpä ajattelen, että olosuhteet pian saavat sinut huomaamaan, että hentomielisyys ja ystävyyssuhteet meidän hyvää ystäväämme kohtaan ruukilla suoraan sanoin voivat tulla rikokseksi…
"Entä nyt tämä nukenkaappiaate, — tämä ijankaikkinen naulatehdas, jonka ne aikovat kaivaa sieltä soista! Jo kaukaa tuntuu tuo suopalon haju… Hyi, hyi, — se tarttuu kurkkuun vaan sitä ajatellessakin.
"Niin, miks'eivät he saisikin sitä aikaan, — kun te sieltä pankista vaan ammennatte heille kylliksi rahoja! Yksi päähänpisto voi olla hyvä. Mutta ei ole siltä sanottu, että nyt vielä on sen aika. Täytyy voida heittää hankkeensa sopivimpiin aikoihin…
"Ja lainat sekä siihen, mikä majurilla on satamassa, että siihen, jota hänen innokas veljenpoikansa tarvitsee ylhäällä erämaassa, — ne, ne —. Minun tekisi melkein mieleni sanoa, että ei ole oikein sopivaa, eikä oikein kunniallista käyttää pankkia siinä määrin.
"Ja oikeastaan, kuule pankinjohtaja, tuntuu minusta, että reipas nuoriso voisi antaa majurin olla rauhassa. Hänelle sopii niin mainiosti kulkea ja tutkia kasvia notkuvien soittensa välillä"…
Martine pujahti äkkiä ulos ovesta.
Hän oli siinä istuessaan nähnyt Ulfin ajavan sisään portista, eikä tahtonut antaa veljen valmistamatta tulla isän luo…
"Niin, Martine!" — sanoi Ulf hartioitaan kohauttaen siellä ulkona, "Olihan hän yksi niitä harvinaisia lintuja, joita koettaa ilmasta ampua; mutta joihin ei osu kuin yhteen kymmenestä…
"Onhan sitä jo pitkän aikaa leijunut jonkinlaisessa onnenhuumauksessa jo edeltäpäin", tuumaili hän edelleen, "niin että on jo oikeutettu levähtämään hetkisen taas jokapäiväisyydessäkin, kaikkien näiden kohteliaisuus ja kukkaismatkojen jälestä. —
"Mutta siltä, Martine, — minun ajatuksissani oli hän yhä Solvangin emäntä."
"Oi Ulf! — sinä olisit niin kokonaan ollut hänen hallittavanaan, — ruuki olisi vaan muutettu alas Solvangiin."
Ulf seisoi ja puri kynsiään… "Ihmeellistä, ett'en ole tullut sitä ennen ajatelleeksi", — sanoi hän. "Mutta siitä näet, että se on minun puoleltani ollut oikein runollinen tunne"…
Konsuli avasi oven ja jäi seisomaan silmänräpäykseksi nähdessään poikansa.
Hänen kasvonsa saivat yhä rajumman ilmeen…
Hän paiskasi äkkiä oven kiinni ja meni sisään.