X
Syksy oli tuonut harmaanruskeat värivivahduksensa maisemaan. Oksat ojentuivat mustina ja paljaina ilmaan, lehdet olivat karisseet, — ja myrsky oli ne lennätellyt ja koonnut yhteen suuriksi kasoiksi, niin että melkein polviin asti voi kahlata niissä Lindestadin puistossa.
Konsulin kiesit pyörivät tietä alaspäin…
Hevosten kaviot astuivat kolisten yöllä jäätyneiden vesilätäköiden yli, joita kalpea syysaurinko hitaasti alkoi pehmitellä.
Alhaalla laitureiden luona liikkui maalaisten veneitä ja pieniä aluksia, tuoden kaupan potaattia ja omenoita, ja kalastajat kiiltävissä öljytakeissaan tarjosivat saalistaan.
Tullihuoneen viiri paukahteli ja kilisi.
Satama oli melkein puoleksi täynnä tyhjiä puutavaralaivoja, jotka olivat etsineet talvisuojaa.
Siellä täällä ulkona saarten lomissa vilahteli märkäpurjeinen luotsivene.
— Konsuli oli luonut yleiskatsauksensa kaupunkiin ja oli nyt sisällä tukkukauppias Breien'in luona juomassa lasillisen portviiniä…
Breien oli viisas mies, joka osasi ottaa selvän asioista, — vaikk'ei osannutkaan tunkea niiden pohjalle.
… "Siellä ne söpisevät ja hörisevät taas noista suonkuivauksista", virkkoi konsuli, laskiessaan lasin kädestään.
"Mitä hittoa ne aikovatkaan! — Heillä on jo kylläksi vettä naulatehdasta varten, joka pian on valmis. Ja mistä he ottavat rahat? sanoppas se minulle, Breien."
"Hm — — hm —", Breien kierteli harmaita viiksiään. "Kuka ne tietää! — Siellä ne on olleet jo toista vuotta ja kaivaneet ja rähmineet, eikä ole korttiakaan kädessä?" hän puisti epäillen päätään.
"Niin, ja pankkia he kyllä ovat valmiit käyttämään. Mutta siitä ei enempää ammenneta", huudahti konsuli.
"Kuka sen tietää… Kuka sen tietää",… Breien kierteli partaansa kuin nuoralla punoja… "Siellä voi olla joku, joka luottaa heihin, tahtoo varustaa itselleen varman pohjan ja yhdistää vesivoimat sieltä ylhäältä uusiin yrityksiin, — halpaa liikevoimaa ja lähellä kaupunkia."
"Niin, niin, majurilla on monta ystävää, jotka hän voi saada mukaansa suopuuhiinsa", viittaili konsuli.
Breien seisoi silmiään siristellen niinkuin olisi nähnyt kauvaksi jonkun raon läpi… "Siinä voisi piillä salainen osakeyhtiö", sanoi hän viimein. "Vanha Bjelke, isä, hautoi myöskin suuria tuumia kullasta ja tulevaisuuden vesistöistä siellä ylhäällä; mutta siitä ei tullut, kaikella kunnioituksella sanoen mitään, ei muuta kuin riitaa, se on meillä kaikilla vielä tuoreessa muistossa."
"Ei, ei, — ei enempää viiniä aamupäivällä."
Konsuli työnsi lasin luotaan ja hypähti ylös:
"Hoi Breien", sanoi hän mennessään ovessa, — "hienolla nenällänne te kyllä pian haistelette jäniksen jälille. Meidän tulee suojella seutua joutumasta joutaviin suohuijauksiin."
— Konsuli istui ja nytkyeli kieseissään. Kova jäinen keli antoi toisen töytäyksen toisen perästä…
Hän tunsi vaistomaisesti, että jotain erikoista oli nykyään tekeillä.
Hän nyki kärsimättömästi suitsista, — tahtoi pakottaa hevosen kulkemaan aivan tien laitaa pitkin…
"Vai etkö tahdo? — Etkö tahdo"…
"Sinä vastustelet, ystäväni", huusi hän suuttuneena, poskipäiden kasvaessa ja silmien syttyessä. "Sinä vastustelet!…"
Hän piti kireällä ohjaksia — hän tunsi omien käsivarsiensa voiman — ja tiesi voivansa pidellä noin sen suitsista, kunnes se polvistuisi. Hänelle oli nautinto tuntea ylivoimansa, vaikka ainoastaan eläimenkin yli.
Syyspäivän pilvet lepäsivät raskaina vuorenharjanteiden takana. Routa alkoi sulaa ja aurinko paahtoi…
"Keksipä hän jo koko osakeyhtiön, — vieläpä maanalaisen sellaisen", mutisi konsuli.
"Heillä on jonkinlainen yliluonnollinen usko tähän Bjelkeen. Bjelke numero kaksi, — nerokas ja niin edespäin…"
"Hyi, hyi" — hän sylkäsi.
"No, etkö sinä sen!"… Tällä kertaa läsähti piiska ja nyt ajettiin kiivasta kyytiä kotia kohti.
Hän heitti suitset Halvorille ja meni heti sisälle konttooriin.
Auringon kuumentama vaippa käsivarrellaan kulki hän edestakaisin siellä sisällä.
Äkkiä viskattiin vaippa nahkasohvalle, ja hän pysähtyi ilmapuntarin eteen. Mutta silmät tuijottivat tylsinä ilmaan…
"Luulenpa, että heidän päähänsä on pistänyt lämmittää täällä!" huusi hän ja avasi auki ikkunan. "Hyi, — hui —"
"Häkää, — häkää konttoorissa —. Inhottavaa!" huusi hän sisään kyökin ovesta.
Hän tarttui hattuun ja keppiin ja lähti kävelemään alas ruukille päin.
— Kyökissä väännettiin mehuja ja hillottiin.
Oli syksyistä ja kolakkaa. Väristiin ja paleltiin, ja syntyi kylmä veto joka kerran kun ovi avautui tai sulkeutui.
Bolette ja Margrethe kävivät vähäväliä maistamassa neiti Tank'in puolukkahillohyytelöä, tai puolukka ja omenaseosta ja seisoivat ja lämmittelivät mahtavan hellan vieressä.
Alhaalla puistossa nähtiin samassa Jens Visergutin kiirehtien pyrkivän ylöspäin postilaukku hartioilla. Ja molemmat nuoret neidit juoksivat häntä vastaan tuuliseen kyökinporstuaan.
Laukku avattiin, tutkittiin ja tarkastettiin, kunnes se sulettuna vietiin konsulin pulpetille.
"Margrethe", — varoitteli Bolette konttoorin ikkunasta, — "arvaa kuka tuolla tiellä tulee? Jahtivaunuissa, rotuhevoset edessä"…
Hän piti käsiään sisaren silmien edessä… "Se on sinun tuleva sulhasesi!"
"Karsten Verö", — huudahti Margrethe.
"Niin, siitä voit olla varma!" —
"Minä olen kyökissä puolukoita perkaamassa ja hilloamassa, sen sinä tiedät", — sanoi hän lyhyesti, — "en astu jalallanikaan sisään. Sinä ja äiti voitte vastaanottaa hänet…
"Elä vaan keksi mitään puheenainetta hänen kanssaan, pidä pitkiä väliaikoja, niin menee hän pian pois", — neuvoi hän sisarta.
Margrethe katosi äkkiä hillopuuhiin —
Huh — miten pitkään hän viipyi…
Hän aina vähän päästä kurkisteli kyökin ikkunasta…
Nyt kulettiin ovissa ja kuski otti todellakin peitteen kallisarvoisen arapialaisen selältä.
Vihdoinkin, — viimeinkin vierivät ajoneuvot ja herra Verö nuorempi vaaleine terävine leukapartoineen ajoi ulos portista ja Bolette nauroi ja hyvästeli rappusilta…
— Konttoorissa oli kunnollisesti tuuleutettu ja näkymättömät kädet sulkivat ikkunat, kun konsuli nähtiin alhaalla tiellä.
Hän kävi pikaisesti tarkastamassa postin, ennenkun meni sisään arkihuoneeseen.
… "Vai niin, — onko Karsten Verö ollut täällä… Oliko kauvankin?… Kenen kanssa hän puheli?"
"Meillä oli hauska keskustelu hänen kanssaan, Bolettella ja minulla", selitteli rouva innostuneena. "Hän kertoi meille oivallisesta Ayshirnavetastaan. On aivan hirveätä, miten paljon hän panee niihin yrityksiin."
Konsuli tarttui ovenkahvaan.
Mutta pysähtyi taas päättäväisesti, lyhyesti nyökäyttäen, niinkuin olisi tarttunut johonkin kiinni:
"Nyt saavat oikut ja päähänpistot loppua!" huudahti hän. "Käske
Margrethe tänne.
"Sinä et näyttäytynyt, kun Karsten Verö oli täällä vierailulla", sanoi hän hillitysti, Margrethen tullessa sisään äidin kanssa.
"En, hän on niin sietämätön. Ja sitten" —
"Ja sitten?" —
"Niin, sitten tahdoin näyttää hänelle, että minä en välitä hänestä."
"Minulla olisi kyllä sana sinulle sanottava, Margrethe", sanoi hän painolla, — "kun vaan tietäisin, että panet sen sydämmellesi, sillä se on isäsi lämmin ja tosi sana…
"Minä tunnen itseni syylliseksi siinä, että liian kauvan olen pidellyt sinua kuin lasta. Olethan sinä oikeastaan jo suuri tyttö, jolla on kypsyneet ajatukset…
"Ja sitten koetamme hetkisen miettiä ja tuntea yhdessä, me molemmat", virkkoi hän, liikutustaan pidättäen.
"Sen, mitä me kaikki tahdomme, — voinhan sen sinulle sanoa juuri meidän suvussamme, — se on, että miespuoliset hankkivat itselleen aseman, jossa on sekä rikkautta että valtaa. Ja naiset, kun he ovat yli kahdenkymmenen, sinäkin, ja ovat saaneet riehua pois osan romantisista lapsuudentuumistaan, — he saavat hankkia itselleen vaikutusvaltaisen aseman naimisten kautta."
"Sen minä sanon sinulle, isä, yhdellä kertaa, että sitä en minä aio", sanoi Margrethe painolla.
"Et kai sinä luulottele, että tämä lapsuus- ja ystävyyssuhteesi Niils'iin missään suhteessa voi tulla kysymykseen silloin, kun todella on kysymyksessä määrätä tulevaisuutesi?…
"Elä nyt enää leikittele nukkien kanssa", — sanoi hän terävästi, — "tai kuuntele kun sinua kutsutaan Lindestadin päivänpaisteeksi. Nämä leikit saavat loppua, — sen pahempi on kaksi vuotta liikaa kulunut turhissa haaveiluissa.
"Ajattele järkevästi ja käsitä, että tämä kaikki oli vaan lapsen leikkiä; mutta joka vaalenee vuosien kuluessa…"
Lindestadin päivänpaiste on leikkinyt valitessaan lapsen tavoin, — uskonut, ett'ei hänen tarvitseisi muuta kuin viitata siihen korkealla olevaan kotiin, johon kerran aikoi astua sisään…
"Tai luuletko todella lapseni", virkkoi konsuli ja kohotti päätään, — "että isäsi tahtoisi viedä sinut johonkin väärään!"
"Minä sanon isä, että se on mahdotonta. Sinä et saa enää puhua siitä", keskeytti hänet Margrethe.
Konsulin silmät välähtivät ja hän tarttui tuolinselustaan. Mutta hän kääntyi äkkiä poispäin ja asetti puun uunissa pystyyn, niin että se leimahti:
"Elä nyt ota sitä niin totisesti, rakas lapsi", — sanoi hän lempeästi rauhoittaen. "Eihän kukaan vaadi sinua päättämään tänään, juuri siinä paikassa… semmoisessa asiassa kuin tämä. Eihän sillä mitään kiirettä ole, pikku Margretheseni, Ethän ole vielä käynyt katsomassakaan Strömvik'iä. Me teemme retken sinne metsästysvaunuissa, me yhdessä…
"Se on asia, jota on mietittävä, tuumittava" —
"Vaikka saisin ajatusaikaa tuomiopäivään asti, isä, et saa minulta muuta vastausta", huudahti Margrethe kalpeana.
Tuo odottamaton vastarinta melkein kuin pyörrytti konsulia.
Hän puri huuleensa ja kääntyi ikkunaan kasvoissa ilme, kuin tuntisi hän pahoinvointia tytärtään katsoessaan.
Syntyi painostava hiljaisuus.
Konsuli ryki hiljalleen pari kertaa. Viimein sanoi hän merkitsevällä vaikka vapisevalla äänellä:
"Minä tahdon, että painat mieleesi, tyttäreni, että se mies, joka kävi luonasi tänään, — sillä sinua käynti tarkoitti, — hän sinut korottaa kultatuoliin, jossa voit istua ja hallita miljoonaa!"
Konsuli astui lujin ja varmoin askelin ulos ovesta… "Mutta Margrethe", huudahti rouva, — "kuinka tohdit tuolla tavoin vastustaa isää. Sinä kyllä tiedät, ett'ei hän sitä kärsi, — ett'ei häntä saa vastustaa. Olisithan sinä edes voinut koettaa sovitella niin paljon, että asiaa nyt kuitenkin voi ajatella. Mutta et vähääkään!"
"Niin en vähääkään, äiti."
"Mutta tiedäthän sinä, Margrethe, että, niin hyvä kuin hän onkin, täytyy hänen saada tahtonsa perille, muuten, — muuten, — luulen minä, kuuletko, että hän voi menettää järkensä."
"Niin, semmoiseksi hän on tullut, senvuoksi, että te ette milloinkaan ole sanoneet hänelle suoraa sanaa", huudahti Margrethe. "Tämä on ollut niin kamalaa, ja on pitänyt koettaa pysyä rohkeana…
"Ei, äiti! Isäni, minun oma isäni ei menetä järkeänsä", huusi hän nyyhkyttäen… "Mutta ihmisenä hän huononee niinkauvan kun valehtelette hänelle", — sanoi hän liikutettuna, juostessaan ulos ovesta…