XI
Konsuli oli viettänyt levottoman yön.
Hän oli eilen suuttunut silmittömästi tyttäreensä, eikä hänen vihansa ollut vieläkään asettunut.
Mutta vähitellen voittivat sen tärkeämmät asiat, — ajatus siitä mitä ruukin soilla toimitettiin valtasi hänet yhä voimakkaammin ja voimakkaammin.
Hän oli aikaiseen liikkeellä, — ei ollut vielä tyhjentänyt aamukahviaan mahtavasta konttoorikupistaan, kun Ulf pysähtyi pihalle, ja konsuli seisoi voileipäänsä pureskellen ulkona rappusilla, vastaanottamassa häntä. Ulfille oli lähetetty sana aikaiseen aamulla. Ja hän ymmärsi heti, että jotain erityistä oli tekeillä.
"Anna hevosesi Halvorin huostaan", sanoi konsuli kärsimättömästi, mennen edeltä konttooriin.
"Sanoppas minulle Ulf", — hän istuutui konttoorituoliinsa, "minua haluttaisi kuulla vähäsen ruukin suoyrityksistä. Olemmehan antaneet sinne rahoja pankista. Mitenkä pitkälle ovat he tänä vuonna päässeet töissään, nämä molemmat insinöörit? Heillä on kai pian kylliksi vettä naulatehdastaan varten?"
"Enpä luulisi olevan, isä. Nuo soiden omistajat ovat kokonaan soaisseet heidät. Sillä nyt he ovat alkaneet kaivaa myöskin Ole Asmoenin mailla."
"Ostavatko he? — Hankkivatko he itselleen uusia soita?" — Konsuli alkoi kiivaasti kävellä edes takaisin…
"Mistä sinä olet sen kuullut, Ulf? Puhutaanko siitä kaupungissa?"
"Se on vaan turhaa puhetta, isä", — rauhoitteli Ulf, — "ainoastaan tuo pieni maakaistale Asmoen luota!"
"Oletko sinä kuullut sen klubissa?" kysyi konsuli kiihkeästi.
"Kyllä siitä siellä puhuttiin. Siellä muuten nykyään puhutaan paljon näistä soista. Sinä tiedät, että Niils aina saa muut innostumaan asiaansa. He alkavat jo ihailla häntä niinkuin ennen hänen isäänsä", jutteli Ulf.
Konsuli kääntyi äkkiä.
"Vai niin! — Vai niin!…
"Niin, siinäpä se juuri on", mutisi hän tyhjentäessään yhdellä kertaa lasin vettä. "Hän saa heidät innostumaan"…
"Mutta, voitko sanoa minulle, Ulf, mistä he ottavat rahat?" sanoi hän kääntyessään taas poikaansa päin —
"Ketkä klubissa olivat innostuneet asiasta, kuuleppas?
Laivanvarustaja Holten, yhtyikö hän keskusteluun? Hänellä on rahoja…
"Ja mitä he tahtovat? Mitä he oikeastaan tahtovat?" kysymyksiä aivan sateli Ulfille.
Konsulin pienet terävät silmät katselivat tutkivasti eteensä…
"Eivät kai he aikone hankkia koko vuodeksi tarvittavaa vesimäärää kaupunkiin!" huudahti hän äkkiä.
Hän jäi seisomaan ja imi huuliaan…
"Siihen tarvittaisiin paljon lisää!" sanoi hän miettiväisenä. — "Suuret Grongsuot ovat siellä ylempänä. Ja Arild Wolmar ei ole niitä miehiä, jotka myivät maitaan."
Hän käveli edestakaisin ja pysähtyi viimein ja tuijotti pöydän pintaan.
"Niin niin, poikani. Niin, niin —
"Käske Halvorin valjastamaan, Ulf…"
"Koko vuoden vesimäärä!" huudahti hän. "Siihen tarvitaan miljoona.
Tehkää niin hyvin, herrani, ja hankkikaa ne!"
"… Minun tekee mieleni lähteä sinne katselemaan niitä seutuja", sanoi hän vetäessään matkahansikkaitaan käsiinsä.
Rouva ja Bolette seisoivat arkihuoneen ikkunassa ja katsoivat konsulin jälkeen, kun hän ajoi pihasta.
Ulf oli istuutunut päivällispöytään, jonne neiti Tank oli asettanut hänelle kahvin ja aamuruuan.
"Oli onni, että isä lähti ajelemaan", sanoi äiti. "Hän ei ole tänään hyvällä tuulella… Jotain on vastahangassa kaupungissa, vai miten Ulf.
"Vanhus ei rauhoitu, ennenkuin saa asiat mielensä mukaisiksi. Ja jos jotain puuhataan hänen tietämättään, niin kyllä pian nähdään kuka kotiljongia johtaa. He saavat kyllä tanssia!"
"Ja olihan hänen ja Margrethen välillä illalla odottamaton kohtaus", virkkoi rouva. "Oli hyvin ymmärtämätöntä vastustaa isää sillätavoin. Täytyy naisenkin vähän ymmärtää miten maailman läpi on päästävä. Isän kanssa kyllä hyvästi tulee toimeen, kun ei vaan asetu jyrkästi hänen tahtoaan vastustamaan."
"Niin", sanoi Ulf; hän hotasi lopun kahvista, — "olkoot antamatta ukolle hiekkaa nuuskan asemasta."
— Margrethe pistäysi eteiseen, otti hatun ja päällysvaatteensa ylleen ja katosi kiireesti ulos portista.
Hän kulki harjulle vievää tietä.
Hän tunsi tarvitsevansa tavata Niilsiä, — hän tahtoi hänet nähdä, tahtoi saada jonkinlaisen hyvityksen kaikesta siitä mikä oli tapahtunut.
Eilen illalla oli ollut niin helppo sanoa tuo ratkaiseva sana. Mutta sitten tunsi hän isänsä koko harmin ja vihan kohdanneen itseään.
Isän kasvot saivat niin kovan ilmeen, — ei ollut häntä näkevinäänkään.
Ei, tuntui vaikealta pysyä rohkeana…
— Hän kulki oikoteitä niittyjen poikki, kulki jonkun portin läpi tai jäisen ja sammaleisen kiviaidan yli, jonka takaa orjantappuran marjat lehdettömiltä oksiltaan kuulsivat harmaata ilmaa vasten ja pihlajat koreilivat loistavina, punaisine marjakimppuineen.
Margrethe ei enää kulkenut yhtä kiireesti.
Hän tiesi nyt varmasti missä tapaisi Niilsin, ja hänen täytyi vähäväliä pysähtyä henkeä vetämään…
Hänellä oli niin paljon mielessä… Ja nyt hän pian näkisi Niilsin —
Pilvet leijailivat kuin villahattarat sinertävällä taivaalla.
Äkkiä kuului korvia särkevä variksen vaakkuminen hiljaisessa ympäristössä.
Linnut lensivät suurina parvina ylhäältä metsänharjanteelta ja leijailivat villisti raakuen puoliympyrässä hänen päänsä ylitse taivasta kohti ja laskeusivat taas takaisin samoille puun oksille, joilta lähtivät.
"Margrethe!" kuului hurja ilon huuto syrjäpolulta, josta Niils pujahti esille.
"Sinäkö täällä asti?
"Sepä oli ihana näky syyspäivänä!" riemuitsi Niils ja oli siinä samassa hänen luonaan, tarttuen hänen molempiin käsiinsä.
"Emme näe sinua enää milloinkaan", — sopersi Margrethe punastuen. "Sinä et ole käynyt Lindestadissa sitten kun aikaiseen kesällä. Ja minun teki mieleni tulla katsomaan vieläkö sinä elät?"
"Ei, Margrethe!" — sanoi Niils painavasti. "Tiedätkö, Lindestadiin minä en tule, ennenkun hallitsen omaa maatani…
"Mutta siihen päivään ei ole enää pitkältä", sanoi hän voitonriemulla. "Luulenpa, että ensi vuonna kun sinä taas poimit kauniita pihlajanmarjoja"…
Hän otti marjatertun Margrethelta ja pisti sen hatunnauhaansa.
"Muuten pidän kyllä sinua silmällä, usko pois…
"Olen nähnyt pari kertaa sinun menevän kaupungin puistoon, olen istuutunut siellä jollekin penkille puun suojaan ja katseillani olen seurannut sinua, kun soiton aikana kävelit siellä kaikkien kaupungin keikarien seuraamana. Se oli virkistys väsyneille aivoilleni."
"Oliko se samana päivänä, jolloin juhlittiin Fremingin uuden teräslaivan johdosta?" kyseli Margrethe.
"Niin, niin."
"Ja sinä päivänä, jolloin siellä oli laulujuhla?"
"Niin juuri."
"Silloin näin sinut kummallakin kertaa", — hymyili hän… "Mustasilmäinen, mustatukkainen ja tummaihoinen", — puheli hän ajatuksissaan.
"Niin, tuo päänheitto!" — huudahti Niils äkkiä tulisesti. "Minä näen siinä ikäänkuin astraaliruumiin heijastusta, tunnen olevani äkkiä kuin arvoituksen edessä. Mutta naula, jolla se avataan, on taottava kullasta. Ja minä tunnen että siitä selviän!" sanoi Niils riemuiten.
"Ja arvoitus, — arvoitus — kuuletko. — Sieltä minä tulen, vaatteet liassa ja mudassa…
"Oi, mitenkä minun tekisi mieleni puhua sinulle, — sinun tuossa seistessäsi niin ihanan ja viisaan näköisenä.
"Miellyttääkseni sinua… saadakseni hymyilyn punasilta huuliltasi, jotka kuuluvat kuin korkeampaan ihmisrotuun", sanoi hän tulisesti.
"Varo vaan" — sanoi Margrethe hymyellen, — "etten tunnusta, että pikemmin kuulun synkkään, mustaan ihmisrotuun."
Niils seisoi miettiväisenä ja piteli häntä kädestä…
"Minä sanon sinulle, että on salaisuuksia kaikessa, kun vaan voisimme saada ne selville!" virkkoi hän.
"Meidänkin salaisuutemme, Margrethe…
"Ajatteleppas, jos ikäänkuin uutimet vedettäisiin syrjään ja sinä äkkiä näkisit koko laakson edessäsi uudesti luotuna, näkisit siellä surisevat tehtaat ja savupiippujen savuavan.
"Ja sitten… Ja sitten, ajattele, että tuntee, että on tuon ajatuksen kypsyttänyt aivan alusta asti. Jo ajatuksissa omistaa tuonlainen paikka, on tuhat kertaa suurenmoisempaa kuin jos sen ostaisi kullalla."
Margrethe tuijotti häneen… Tuo katse säihkyi ja säkenöi —
"Nyt minä menen, Niils!" sanoi hän äkkiä…
"Minun teki vaan niin kovin mieleni nähdä sinua", sanoi hän, ollessaan jo menossa tiellä.
Ennenkun poikkesi polulle, kääntyi hän…
Siellä seisoi Niils samalla paikalla.
"Kaivovesi", suhisi hänen korvissaan, — "pohjattomat silmät…"
Hän viittasi kiireesti ja kiiruhti eteenpäin…
Vähitellen hiljensi hän kulkuaan.
Riemu täytti hänen mielensä.
Hän kulki hyräillen ja tunsi itsensä niin äärettömän iloiseksi.
Hänen täytyi se päästää valloilleen, istuutua alas ja hengähtää…
Kuinka ihana olikaan tuo väririkas syksy. Kuinka kauniiksi kultasi iltapäiväaurinko puunrungot, — kuinka herttainen oli koko maailma…
Mutta hän ei ajatellut tuota "ihanaa", "kaunista", tahi "hurmaavaa" — eikä väriä tai muuta sellaista. Vaan hän vaan näki siinä onnensa heijastavan.
Hän tunsi onnensa!
Niils, Niils, oli joka paikassa…
Kaipaus valtasi hänet ja pian hänet ja hänen onnellisen maailmansa himmensi suurten, kirkkaitten kyynelten tulva… Niils, Niils…
* * * * *
— Päivällisen jälestä palasi konsuli kotiin, — sekä hän itse että hevonen ja kärryt aivan harmaina ravasta, — ja yksi kiesinkarmi taittuneena ja sidottuna.
"Valjasta jahtivaunut", käski hän, — "minun täytyy lähteä kaupunkiin. Jens Visergut saa tulla mukaan hevosta pitelemään."
Konsuli kävi pikimältään sisällä, söi vähän päivällistä ja vaihtoi pukua.
… "Kuule Halvor", sanoi hän, seistessään toinen jalka vaunun jalustimella. — "Sinun täytyy tilata uudet laitapuut kiesseihin. Minä ajoin ne rikki niinkuin näit, siellä suomaalla.
"Sinähän olet sieltäpäin. Oletko sinä kuullut, että soiden hinnat ovat siellä kohonneet, niin että he myivät ne taloistaan, niinkuin olisivat ne tulleet kullan arvoisiksi?"
"Niin, olenhan minä sellaista kuullut", hymyili Halvor. "Ihmiset juttelevat, että on tehty tarjouksia sekä Norderutin, Aarstadin että Bakkepladsin vesipitoisista soista."
"Ja nyt ei heidän enää tarvitse lähteä Ameriikaan, sillä nyt tullaan varakkaiksi ja rikkaiksi täällä kotonakin", tiuskasi konsuli ja läimäytti hevostaan… Noin tunti senjälkeen istui hän sohvassa pankinjohtajan luona, tämän rauhallisessa leskimiehenkodissa, jossa näki muotokuvia ja kaikenlaisia muistoja hänen vaimovainajastaan, konsulin sisaresta. Vähän päästä kuului aina kanarialinnun viserrys ikkunan luota. Keskustelu oli harvasanaista. — "Ei mitään vaaraa", — sanoi konsuli ylenkatseellisesti. "Ei mitään vaaraa, sanot sinä."
"Ei, ei ainakaan pankille, mikäli minä voin nähdä", vakuutti pankinjohtaja väliäpitämättömästi.
"Ei", irvisteli konsuli, — "ei ole, silloin kun vaan mukaantuu tai nukkuu ja ei välitä siitä mitä ympärillä tapahtuu. Pankilla pitäisi olla suojanaan viisaat silmät", sanoi hän jotenkin epähienosti lankoonsa katsoen, — "erittäinkin silloin, kun se on pannut rahoja yritykseen niinkuin tämä.
"Tosiasia on se, että he ovat laajentaneet yrityksensä hankkimalla uusia lainoja, — ainakin kaksi kertaa enemmin kuin mitä alussa ajattelivat. Ja yhä yritys kasvamistaan kasvaa. He ostavat suo-osia ristiin ja rastiin sieltä joka taholta, hiipivät eteenpäin kuin maanalaista käytävää pitkin.
"Kaupunki sitä ei näe. Ympäristö ei huomaa, — ja sinä ja minä olemme umpisokeita, — vaikka sinä jo kauvan aikaa olet vannonut, ett'eivät he sinun pankkisi rahoilla enää jatka.
"Tai kuka, kuka rahat hankkii. — Kuka?… Tässä on paha merrassa, sanon minä", — hän kohotti sormensa.
"Jonkun vuoden kuluttua voi koko laakson vesivoima olla vieraissa käsissä, — muodostettuna varmaksi vuoden läpeen virtaavaksi vesivoimaksi, josta voi ansaita miljoonia."
"Niin muutamien vuosien kuluttua!" sanoi pankinjohtaja tyynesti. "Minun mielestäni sinä ajattelet liian pitkältä eteenpäin, rakas ystävä… Muutamien vuosien kuluttua, kun me olemme rauhassa mullan alla, ovat ehkä sekä suot että virrat samassa kunnossa kuin nytkin, — Lindestadjärvi myöskin."
"Silloin voisin sanoa sinulle, arvoisa ystävä, että heillä on ollut varma itsenäinen suunnitelma koko ajan. Ja että se on alkunsa saanut Niils Bjelkestä… Mutta", — konsuli hypähti ylös sohvasta ja löi pöytään, — "ne täytyy pysäyttää, — ne täytyy pysäyttää, — tukahuttaa, siihen täytyy keksiä keinot — Ne ovat tukahutettavat."
Hän jäi seisomaan ikkunan luo ja tuijotti pimeyteen…
"Hyvästi lanko!" sanoi hän äkkiä. Hetken kuluttua oli hän ulkona vaunuissaan. Kuului piiskan läimäys, ja vaunut pyörivät edelleen.