XII
Konsuli oli hirveän pahalla tuulella näinä päivinä.
Hän ei puhunut sanaakaan. Hän kulki vaan ajatuksissaan ja puri huuliaan.
Eikä hän myöskään ollut tavallisilla ajeluretkillään kaupungissa. Hän kävi vaan sahaa tarkastamassa kuten tavallista; ja tuli yhtä hajamielisenä, synkkänä ja miettiväisenä taas kotiin.
Se vaikutti hermostuttavasti koko talonväkeen. Säpsähdettiin pienimmästäkin äänestä, ovi, joka paukahti kiinni, voi saattaa koko perheen hypähtämään paikaltaan ja pelästyneenä katsomaan toisiinsa.
Rouva oli eräänä päivänä antanut sanan pankinjohtajalle ja
Wendelbolle että tulisivat illalla vhistiä pelaamaan.
Mutta isää ei saatu irtautumaan ajatuksistaan. Hän oli tyly ja epäkohtelias pankinjohtajaa kohtaan, ja aivan hävitön Wendelbolle, — niin että siitä ei ainakaan ollut minkäänlaista virkistystä.
Ei tämä pahantuulen puuska ollut niinkään tavaton. Mutta tällä kertaa se kesti päiväkausia!
Rouva oli allapäin.
Margrethe tähän oli syypää — Hän oli aina ollut isän lemmikki, jolla oli ollut etuoikeutensa, — oli tottunut pitämään oman tahtonsa. Mutta tämä hänen hämmästyttävä, äkkinäinen esiintymisensä, — se oli kuin molempien tahtojen kaksintaistelu, — se näytti olleen liikaa isälle. Ja, kun he nyt kohtasivat toisensa, ei hän ollut Margrethea näkevinäänkään.
Siitä syntyi painostava tunnelma koko taloon.
Sitten eräänä aamuna johtui rouvan mieleen ehdoittaa Margrethelle pientä matkaa sisarensa, täti Jutan luo, olemaan läsnä hänen nuorimman tyttärensä ensi ripilläkäynnillä.
Ja hyvin mielellään lähti Margrethe pois joksikin aikaa.
Kun rouva siitä puhui isälle, nyykäytti hän vaan päätään ja sanoi:
"Anna vaan mennä, anna vaan mennä"…
— Niin oli Margrethe sitten lähtenyt. Mutta isä oli vaan yhtä synkkä ja ajatuksissaan.
Nyt aamupäivällä oli hän kaikkien hämmästykseksi antanut valjastaa kiesit ja oli ajanut pois.
Kaikki tunsivat kuin helpotusta ja hengittivät keveämmin, kun hän oli lähtenyt.
"Mutta ennen hän aina ajoi jahtivaunuissa tai trilloissa, kun kaupunkiin lähti", sanoi rouva Bolettelle "niin että varmaan hän ajoi jonnekin maalle. Sieltä ei hän saane paljoakaan mielen virkistystä!"
Heidän vielä seisoessa rappusilla, näkyi Martinen pony pyrkivän mäkeä ylöspäin…
— "No, — mikä ääni on kellossa tänään?" — kuulusteli hän, astuessaan ylös rappusia, — "samalla tuulellako?"
"Margrethe parka! Isä on antanut hänen olla liian vapaana. Ja nyt äkkiä pannaan päitset ja kuolaimet ja opetetaan juoksemaan!" — jutteli hän riisuessaan päällysvaatetta eteisessä.
"Kiitos lämpimästä teekupista, neiti Tank!" — huusi hän kyökin ovesta ja heitti tarkastavan silmäyksen kyökin seinälle, joka oli täynnä kirkkaita kupari ja messinki astioita…
"Hututu, — miten kolakka ja kylmä", — hän hieroi käsiään. "Pistä muutamia puita uuniin, Grethe…
"Minä jään tänne siksi kun isä palaa, kuule äiti. Tahdon nähdä, millä mielellä hän on."
— Viiden aikaan konsuli vihdoinkin palasi. Näytti siltä, että kaikki, koiratkin, huomasivat, että nyt oli tuuli kääntynyt.
Halvor hymyili ja koirat telusivat, hevonen hirnui talliin päin, ja kasvot, jotka kurkistivat ruutujen takaa olivat kirkastuneet.
Puhuttiin ja huudettiin taas kovaäänisesti ja kaikki arkuus sekä puheista että käytöksestä oli kuin pois puhallettu.
Kaikki johtui vaan siitä, että konsuli heitti piiskan niin leikillisellä liikkeellä Halvorille ja noustessaan rappusia nyökäytti iloisesti Martinelle, joka seisoi ikkunassa.
Hän kulki suoraan eteisen läpi arkihuoneeseen, jossa Martine riisui hänen yltään päällystakin ja Grethe päällyssaappaat.
… "Rupesi lopputaipaleella satamaan. Muuten olisi ollut erinomaisen hauska ja virkistävä retki. —
"Päivällisellä olin Wolmarin luona Grong'illa", sanoi hän iloisena. "Tulin sinne aivan sattumalta. Aikomukseni oli vaan puhutella metsäpäällysmies Evenseniä. Ja sitten täytyi minun lähteä katsomaan hänen ruutanalampeaan. Se kuului aikoinaan ruukille…
"Se oli oikein harvinainen ilmiö ja luonnontieteellinen ihme…
Ruutanoita siellä niin ylhäällä!
"Kyllä oli, — sitten hän pyysi minut vanhanpojan asuntoonsa ruutanoita syömään. Ne olivat todellakin lihavia ja hyviä, niin että minä päätin itsekseni, että sellaisen ruutanalammen me myöskin hankimme tänne Lindestadiin.
"Ja tuskin minä olin sen sanonut, ennenkun hän jo hyvin kohteliaasti kutsui sinut, äiti, ja minut ja tytöt sinne huomenna katsomaan paikkaa ja koettamaan miltä ne maistuvat.
"Erityisenä harvinaisuutena antoi hän palvelustytön nostaa haavilla muutamia hyvin vanhoja muhkeita kaloja, varmaankin ruukin ajoilta: jotka jo olivat niin puutuneita, etteivät kelvanneet syötäviksi…
"Niin, siellä se vanhapoika istuu — eikä tiedä varmaan — onko taskuissaan kaksi tai yksi miljoona… Sanotaan, että hän on hiukan omituinen. Mutta sen nimen saa pian, kun on rikas ja kadehdittu. Eikä hän mene ansaan vaan kauniiden sanojen vuoksi.
"Ja, vaikka hän ei kulekaan puettuna viimeisen muodin mukaan, — tänään hän oli sarkavaatteissa, — niin on hän sensijaan laajojen Grongmetsien ja mastopuiden omistaja, niin että hän voisi vaikka pukeutua kultaan."
Konsuli ojensi jalkansa uunin eteen ja oikasihe mielihyvällä itseään.
Hän hieroskeli käsiään ja halusi kolmenkesken Narnan ja Martinen kanssa pelata pienen vhistin. Halvor ajaisi kyllä Martinen kotiin; tänä iltana oli pimeä, sillä kuu pysyisi pilvien takana.
Hän tahtoi aikaisin maata, — ei ollut nukkunut hyvin viime öinä.
"Ja sitten tyttöseni, tuoppas vähän vhiskyä ja lämmintä vettä. Se tekee hyvää — noiden lihavien ruutanoiden jälestä". sanoi konsuli silmää iskien.
… "Miten soma puku sinulla on, lapseni, yksinkertainen ja perin sievä, — se vaatettaa niin hyvin pientä, hienoa vartaloasi", hän nyökäytti hänelle herttaisesti päätään. "Sinun pitää panna se yllesi kun huomenna lähdemme Grongiin."
Bolette katosi iloisena kyökkiin hankkimaan vhiskyä.
— — — Isä oli poistunut makuuhuoneeseensa ja Martine seisoi eteisessä pukien ylleen matkavaippaa.
"Uskomattoman pian tuuli kääntyi!" — ihmetteli hän…
Tämä ilta oli ollut niin rauhallinen ja hupaisa. Isä niin hyvällä tuulella, lasketellen vanhoja sukkeluuksiaan ja juttujaan.
"Huomasitteko miten hyvä hän oli minulle", sanoi Bolette ihastuneena.
"Ei huomannut vähääkään, että hän olisi kaivannut Margrethea, — tai huomasitko sinä?" sanoi hän saatellessaan sisartaan vaunuihin. — — —