VII
Lindestadiin olivat sunnuntai-iltapäivällä kokoontuneet useat tavallisista vieraista.
Poltettiin sikaria ja juotiin kahvia tai seltteriä ulkona suurella verannalla, tai hajaannuttiin alas puistoon.
— "Kaikkein kauneimmat, Martine!" huusi Ulf, "ovat Rosamundalle", — nauroi hän. "Minä ajattelen aina yhtä ruusunnuppusuuta."
Hän ihaili nykyään ruusuja ja kulki aina ruusunnuppu napinlävessä.
"Minä olen oikeastaan tähän asti ollut kuiva puutikku", jutteli hän sisarelleen, — "asioita ja asioita. Mutta nyt aion muuttua", sanoi hän pistettyään valikoimansa ruusunnupun napinläpeensä, — "elää runollisempaa elämää. Olenhan pian kolmenkymmenen vanha, Martine, ja kerranhan tässä on ruvettava runolliseksikin, jos en päätä päiviäni puupalana, — yksinäisenä vanhana poikana — —
"Niin, hyvästi!"
Martine katsoi hänen jälkeensä, kun hän katosi puutarhan portista.
Veli oli nykyään kuin myrkyllisen ruusun okaan pistämä…
Ulf oli tilannut muutamia korkearunkoisia ruusuja "Pricipessa di Napolia", jotka vastikään olivat saapuneet, ja oli juuri aikeissa lähteä viemään ne Karinille ruukille, joka harrasti ruusujen kasvattamista.
… Ukon päähän oli pistänyt jotain Karinin suhteen. Ja yks, kaks, kolme, tuossa tuokiossa oli Ulf rakastunut! Ja siellä hän nyt kävelee, haaveillen ruusutaivaassaan.
Kristen Wendelbo seisoi katsellen kesyä varista, joka hyppeli nurmikolla.
"Sinä raakut siinä, Morten —
"Nii-in, täällä näkyy olevan jotain tekeillä…
"Ja minä tässä uskottelin, että Robertin ja Niils Bjelken suokuivaukset huvittivat Ulf lankoani, kun hän viime aikoina niin usein ajoi ruukille", mutisi hän. "Hän piilottautuu siis kytösavuihin…
"Mutta rakas herra Morten, ei ole niinkään yksinkertainen asia astua avioliiton ikeen alle. Siellä on kylliksi sijaa tyytymättömyydelle, kritiikille ja muulle, — suuressakin määrässä." — —
— — — Konsuli oli seisonut verannalla ja katsellut Ulfin jälestä, joka ajoi pihasta.
"Kuuleppas Martine", sanoi hän tuttavallisesti tyttärelleen, — "Solvang on myytävänä, tiedätkö. Minun tekisi mieleni lähteä sitä katsomaan jonain päivänä, — ehkä se olisi sopiva talo Ulfille, se näyttäisi niin komealta satamaan. Olen aikonut jättää koko jäähomman hänen hoitoonsa nyt syksystä…
"Siten saa hän yhdellä kourauksella sen mitä nuo toiset — Robert Düring ja Niils Bjelke tuolla kaivavat vuosikausia", — sanoi hän tyynesti, nähdessään insinöörin pyörähtävän portista ja hyppäävän rattailta.
"Päivää, päivää, hyvä herrasväki!" huusi hän.
"Minä sanon teille", sanoi konsuli kääntyen toisten puoleen, — "että hän on musta kuin neekeri suonsavusta kuusi päivää viikossa, ja näkösensä on hän ainoastaan seitsemäntenä.
"… Hänen aikomuksensa on näet — ja nuorillahan on aina suuret aikeet, niin että elämällä on niissä tinkimisen varaa, — luoda uusi vesivoima, nopeasti virtaava joki noista monista umpi lammikoista ylhäällä meidän suomaillamme. Heillä on vahva usko, noilla kahdella keksijällä. Ja juuri tuota uskoa minä kunnioitan, rakas Bjelke."
"Olen minäkin kävellyt omin jalkoineni siellä ylhäällä, minä myöskin", nauroi apteekari, — "olen käynyt katselemassa, tulisiko heidän raudansekaisesta vedestään rikkaudenlähde, joka pantaisiin pulloihin ja vietäisiin edemmäksi."
"Niin, siellä he pysyvät suolla, nämä molemmat", jatkoi konsuli — "saraheinien ja raudanpitoisten ruskeiden lätäköiden keskellä, puettuna sekä tulta että vettä kestämään, tehden mittauksiaan, ja kirpeän savun häikäistessä heidän silmiään siltä puolelta, jossa suo palaa…
"Yhtenä päivänä tietysti iloisia ja toisena päivänä epätoivon vallassa, — vai miten?" sanoi hän leikillisesti. "Kyllä minä tunnen tuon!"
"Epätoivon vallassa?" vastusti Niils, — "nyt, kun meillä on varmat mittaukset pitkästä, yhtäjaksoisesta vesireitistä!"
"Nerokas ajatus, joka voi muuttaa majurille kivet leiviksi", huusi kapteeni innostuneena.
"Tahi oikeammin paljaasta mädänneestä mudasta!" matki apteekari.
"Hm… m!… Muuten aivan minun vanha ajatukseni noin seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotta sitten", sanoi konsuli painavasti… "Minä pyysin toisia mukaani soille, minäkin; mutta en tavannut ainoatakaan sielua, joka olisi tukenut yritystä säästöpankin varoilla! Toisenlaiset ajat nykyään, herra kapteeni, toisin asiat arvostellaan! Ei ainoatakaan epäilystä, kun ehdoitin lainaa suonkuivauksianne varten…
"Ja minun vähäpätöinen ääneni on valmis palvelukseenne, jos tarvitaan enemmän", jatkoi hän, — "tai mitä sinä siihen sanot, pankinjohtaja? On oleva minulle ilo kuulla takomista ystäväni majurin naulatehtaasta."
Niils seisoi kunnioittavasti kuunnellen, — hänen katseensa harhaillessa ja etsiessä jotain…
"Bolette! Margrethe", huusi konsuli, "toimittakaa insinöörille kahvia".
— Tänään oli säteilevää loistetta nuoren miehen silmissä, kärsimätöntä kiirettä, kun hän tapasi Margrethen. Ja se muodostui omituiseksi harvasanaisuudeksi hänen puoleltaan, heidän vihdoinkin kävellessään yhdessä alhaalla puistonkäytävillä.
Hän oli ajatuksissaan puhunut ja jutellut Margrethen kanssa, uskonut hänelle kaikki ne tuumat ja aikeet, jotka näinä päivinä olivat syntyneet hänen päässään, — runoillut ja uneksinut hänen kanssaan.
Hänen mittauksensa olivat saaneet hänet vakuutetuksi siitä, että se virtaava joki, jota hän oli luomaisillaan suovesistöistä, voisi luoda uuden tulevaisuuden koko laaksoon.
Ja tämä näky, — nämä toiveet, — tämä salaisuus, joka nyt — vielä sen löytämisen hetkenä oli tukahuttaa hänet, — synnytti hänessä halun puhua siitä, — ja puhua siitäkin, että Margrethella oli kuin oma kuningaskuntansa useammassa kuin yhdessä hänen unelmistaan, — eikö hän sittenkään voinut uskoa tätä ihanaa salaisuuttaan hänelle! — Asiaa oli ajettava viisaasti ja lujin käsin, — ei päästää toista porrasta ennenkun jalka oli seuraavalla. Kokonainen näköpiiri uusia yrityksiä heijasti hänen sisäiselle siimalleen…
Hänen sykkivä verensä sanoi hänelle, että tämä hänen oli kannettava yksin, kunnes voitto oli varma… Pieninkin hymyily tai iva Margrethen puolelta, — tuntuisi kuin olisi siinä pisara isän vanhaa uhkaa! Tässä ei Margrethe saisi varomattomasti loukata häntä. Tuntui, että heidän suhteensa voisi siitä rikkoutua, — sammua ja himmetä — ja koko virta tukkeutuisi hänen toiveiltaan ja luovalta voimaltaan.
"Nyt sinä sen näit", sanoi Margrethe ilosta loistaen, heidän kulkiessaan omenapuiden välissä, — "tuntuuko sinusta vieläkin, että isä vastustaisi sinun aikeitasi!"
Niils kulki hajamielisenä, nyykäyttäen omille ajatuksilleen…
"Sinä luotat minuun ja isäsi luottaa minuun, silloinhan kaiken pitäisi olla niinkuin oleman pitää. Ja rahoja on saatavissa ja muutenkin apua. — Mutta sitten on vaan se, — että kuka sitten viimeinkin seisoo ylimpänä huipulla?
"Silloin luonnollisesti ei ainakaan se, joka on työn tehnyt; vaan se, joka sitä ensiksi ajatteli. Itse ajatus… Ja se oli sinun isälläsi jo seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotta sitten!"
Hän toisti — "seitsemäntoista, kahdeksantoista vuotta"…
"Hui", huudahti Margrethe, — "sinä näet taas kaiken niin väärässä valossa. Minä jo luulin, että sinä olisit niin iloinen, minä…
"Mutta sinussa on väliin jotain omituista Niils!" — jatkoi hän. "Sen näkee jo sinun päästäsi, se on aivan pyöreä, — eikä niinkuin muiden… Ja hattu", hän vetäsi sen hänen päästään ja lutisti sen käsissään, — "koko hattu on uhkaa täynnä."
"Niin, voisi kysellä ja kysellä, mitä oikeastaan tahdon tässä talossa?"
"Niin, minä myöskin ihmettelen sitä, miksi sinä tulet?" sanoi hän veitikkamaisesti Niilsiin katsellen.
"Hm… taitaa olla se sokeri, joka on siroitettu kakun päälle", sanoi
Niils hymyillen ja otti hänen käsivartensa kainaloonsa.
"Oletko sinä kuullut puhuttavan eräästä paikasta, jonka nimi on kaivovesi?" kysyi Margrethe äkkiä. "Kaivovesi?"
"Niin, — joka on pohjaton, — musta, — kuin silmä"…
"Mikä vesi se on?"
"Niin, se on minun salaisuuteni! Siellä minä elän, tiedä se, ja kulen ja rakentelen ja saan kaikki semmoiseksi kuin tahdon."
"Mutta mikään lampi ei ole pohjaton", — hymyili Niils. "Jos niin olisi, niin olisin voittanut leikkini!"
"Hyi", huudahti Margrethe. "Sinä et ajattele muuta kuin soiden kuivaamista ja kaikkea senlaista ikävää!"
"Niin, totisesti ei ole hauskinta olla siellä suossa rähmimässä. Tuntee itsensä niin äärettömän yksinäiseksi, ennenkun siitä jotain tulee… etsii edes yhtä ainoata silmäystä, joka mahdollisesti voisi heijastaa samaa vakuutusta tai jotka alkaisivat uskoa edes vähäisenkään…
"On vaan kysymyksessä voittaminen, — lyhyesti ja varmasti, ainoastaan voittaa! — Se mies, joka tahtoo luoda jotain uutta, hänen täytyy kulkea vaikeuksien kautta. Mutta hänen sydämmessään vallitsee suuri tunne, joka kohottaa hänet korkealle yli kaiken pikkumaisuuden."
"Mutta Niils!… Nehän uskovat kaikki sinuun…"
"Nii-iin, että ajatus pienestä naulatehtaasta kyllä on hyvä", hymyili hän…
"Mutta jo ainoastaan tuo kotiintulo iltasilla tädin luokse, kun hän kulkee epäilevänä siellä huoneessaan, kuin omien kenkiensä narinan säveleen mukaan, ja aina tarkottaen jotain, joka vain silmännurkissa välähtää."
"Niin, hän vihaa isää", sanoi Margrethe hiljaa, — "eikä hän varmaankaan sallisi sinun tulevan tänne ylös"…
He olivat tulleet melkein totisiksi kulkiessaan siinä ja ajatellen kumpikin omiaan…
Sieltä johti tie alas puiston metsäisempään osaan, josta se taas kääntyi ylöspäin.
He kulkivat hiljempaa ja hiljempaa ajatellen, että täältä pitäisi heidän kääntyä pois.
He pysähtyivät pysähtymistään — useammin ja useammin — pysähtyivät suuren tammen alle, jonne päivä paistoi vihreitten lehtien lomitse…
Hän otti esille linkkuveitsensä ja alkoi hajamielisesti piirrellä puunkuoreen…
Mutta sitten kuului lähenevän parin puhelua. Ja arasti kääntyivät molemmat nopeasti taas ylöspäin.
"Hui", huudahti Margrethe, "tuolla lentää Bolette kuin kuiva nahka, ja vie hattua isälle, ja juuri äsken kantoi hän tyynyjä ja vaippoja äidille alas verannalle. Hän koettaa keksiä jos jotain, ja olla huomaavainen, että he olisivat tyytyväisiä häneen… Ja sitten tulee hän yht'äkkiä äidin luo itkien ja nyyhkien. Ja äiti sanoo, että se on veren vähyyttä ja saa lääkärin määräämään hänelle rautaa.
"Mutta minä tiedän, mikä häntä vaivaa. Hän ja Witt ovat kihloissa ja salaisessa kirjevaihdossa. Hän aivan säteili ilosta eilen saatuaan kirjeen häneltä, jossa hän kertoo saaneensa perämiehen paikan eräällä rannikkolaivalla, — se on varma tulevaisuudenasema. Mutta nyt hän taas pelkää sitä että Witt kirjoittaa isälle ja äidille"…
— Ylhäällä, hiljaa lorisevan suihkulähteen luona kävelivät tullikasööri ja kapteeni, haukottelivat ja olivat ikävissään, odotellessaan vhistiä.
Ja merkitsevästi nyykäyttäen päätään Niilsille, juoksi Margrethe ylös rappusia verannalle, jossa osa naisista istui juomassa iltapäiväteetä.
Kapteeni Woldin rouva oli kyllä toivonut saavansa vähän sielunlohdutusta tänään. Mutta täti Narna sai sen vältetyksi, asettuessaan istumaan muiden luokse sinne ulos. Ja kapteenin rouvan täytyi nyt hiljaisuudessa vetää raskaita, haikeita huokauksiaan.
… "Oli niin painostavaa, että kärpäset putosivat pyörtyneinä alas katolle!" päivitteli Martine ruokasalissa äidilleen, joka tuli sinne antamaan ohjeita neiti Tank'ille, — "se ei ollut muuta kuin vatsakuumetta, hän olisi yhtähyvin voinut mennä tohtorin tai apteekarin luo, eikä istua siellä kiusaamassa kanssaihmisiään"…
— Ulkona verannalla istuivat rouvat vielä ikäänkuin hälvenevä auringonpaiste kasvoilla innostuneista ihastuksen osoitteista täti Narnalle, kun samassa alhaalla portin luona syntyi vilkas liike — uusia vieraita!
Ulf, juuri palattuaan ruukilta, huusi ja tervehti, ja ratsuhevosilta hyppäsi kolme hänen ystäväänsä.
Ylhäällä verannalla vaihdettiin toinenkin silmäys, kun viimeinen herroista — hän hienossa urheilupuvussa, pehmeä matkalakki painettuna alas silmille — huomattiin Karsten Verö'ksi, rikkaan Strömvigin tilanomistajan pojaksi.
"On siis nyt palannut kotiin, oltuaan pitkän aikaa Skotlannissa maataloutta tutkimassa!" kuului naisten joukosta.
He kiiruhtivat kaikki tervehtimään isäntäväkeä ja molempia tyttäriä.
Pormestarin rouva kumartui verannan kaiteen yli:
"Ei, mutta katsokaahan, miten soma ja iloinen Margrethe on tänään; hän ei ainakaan kule silmät alas luotuina! He saavat Lindestadin päiväpaisteen suoraan silmiinsä…
"Olisipa hauska tietää kuka se on näistä kolmesta!" — sanoi hän leikillisesti. "Näyttää siltä, että heillä jokaisella voisi olla kosimakirje taskussa."
"Minusta on muuten niin omituista", kuiskaili tullikasöörin rouva; "minusta tuntuu kuin jotain olisi luisunut käsistä — jotain, jota ei oikein voi ymmärtää. Miksi? — miksi ei koko talvena enempää kuin nuo yhdet ainoat tanssit Lindestadissa? Kun on huvitukset kysymyksessä, on totuttu aivan toisenlaisiin tuuliin tältä taholta. Mutta todellakin tuntuu, että Lindestadin tyttäret ovat olleet hyvin vähän huvitettuja niistä tänä talvena."
"Niin, onhan sitä arveltu jos jotain kaupungissa", vastasi apteekarin rouva — "ja viimeinkin keksittiin Bolette ja hänen reserviluutnanttinsa, — kunnes hänkin matkusti pois. Hänen sijansa anastivat Jentoft ja Tornö, jotka riitelivät tytöstä ja ajoivat tänne ylös ehdottaen vuoroon reki- ja hiihtoretkiä ja kutsuen tanssiaisiin. He saivatkin heidät mukaansa. Margrethella oli niinkuin aina tanssikirjasensa täytetty jo ennen saliin tulemistaan; mutta hän ei ollut enää seitsemännessä taivaassa niinkuin ennen…"
"Katsokaahan", keskeytti apteekarin rouva kiivaasti, — "rouva Ulfvung on vienyt Karsten Verön istumaan viereensä penkille. Hän kuulustelee häntä niin tyynesti ja tarkkaan kuin ainoastaan täti Narna sen voi tehdä. Minä tunnen hänet niin hyvästi… Katsokaapas vaan noita läpitunkevia silmiä. Minä olen varma siitä, että hän ottaa selvän sekä siitoseläimistä, että lehmäroduista ja siitäkin miten hän on viettänyt aikansa Skotlannissa."
"No mutta, hyvät ystävät", keskeytti heidät rehtorin rouva kärsimättömästi — "tai luuletteko todellakin, että rouva Ulfvung on niin paljon parempi kuin joku meistä muista?"
"Ei—ei, — jos nyt ruvetaan vertailemaan, niin", virkkoi apteekarin rouva.
"Mutta hän se peräsintä hoitaa. Ja sille, jolle jumala viran antaa, sille antaa hän myöskin ymmärryksen, ajattelen minä", — virkkoi rehtorin rouva vähän terävästi.
Syntyi hiukan painostava väliaika.
"Tämäköhän se nyt on se prinssi, jota kaikki olemme odotelleet?" sanoi tullikasöörin rouva, seuratessaan alhaalla verannalla olijoita…
Ulf tuli äkkiä juosten ylös ja alkoi vääntää isoa kiikaria, joka oli asetettu jalustalle.
"Keitä ihmeessä nuo ovat, jotka aikovat tänään purjehtimaan
Rastingsin huvijahdilla. Se on täysissä purjeissa", huudahti hän.
"… Kokonainen seurue, joka varmaankin aikoo ulos saaristoon kalastamaan ja keittämään tänä iltana…
"Ja nyt ne lähtevät rannasta!" sanoi hän innoissaan laskiessaan kiikarin pois. Naiset lähestyivät uteliaina…
"Molemmat Rastingsin tyttäret", väitti neiti Winsloff, joka oli tunkeutunut esiin katsomaan. "Minä tunnen aivan varmasti hatut. Ja tuo tuolla purjeen luona, jolla on tuo suoralaitainen hattu, on aivan varmaan satamapäällikön rouva. Takana seisoo satamapäällikkö itse vaaleassa kesäpuvussaan… Ja tuolla neiti Rosenberg… Ja tuolla"…
Oltiin tuntevinaan useampiakin ja kiikaroitiin innokkaasti, kunnes valkoset purjeet katosivat saarien taakse.
"Todellakin… omituista, mitenkä laivanvarustaja Rastings on tullut hyväksi ystäväksi herra satamapäällikön kanssa", huomautti Ulf punastuen. "Siitä voi tulla oma seurustelupiirinsä", lisäsi hän, mennessään taas alas rappusia.
"Satamapäällikköläiset ovat hyvin miellyttäviä ihmisiä", huomautti rehtorin rouva. "Mutta he eivät tunne tämän seudun oloja."
"Niin, niin, en minä tiedä", — sanoi tullikasöörin rouva miettiväisesti rehtorin rouvalle, — "kun ihmiset eivät tahdo pistää sormeaan maahan ja haistella, missä he ovat, niin" —
"Minä suoraan sanoen en usko, että te oikein käsitätte konsulia tai koko tätä perhettä!" huudahti apteekarin rouva. "Minkälaista täällä olisi olo ilman tätä taloa. Voisi melkein sanoa, että hän on kuin koko seudun kuningas, ja kuka ei mielellään alistuisi semmoisten ihmisten mielen mukaan! Sen minä vaan sanon, että se osoittaa ymmärryksen puutetta. Mutta hän ei kai vielä ole ollut kyllin kauvan paikkakunnalla."
"Niin, te olette varmaan oikeassa", — sanoi rehtorin rouva hymyillen, — "vaaditaan aikaa tutustumaan oloihin. Minähän olenkin ollut täällä vaan pari vuotta."
Elokuun ilta alkoi hämärtää. Valojuovana harjun reunalla näkyi pieni, vaalea laita kuusta, joka pian kiertäisi kukkulan ja sitten pujahtaisi sieltä esiin suurena, pyöreänä elokuun kuutamona.
Ilma tuntui hiukan viileältä, ja naiset siirtyivät pois verannalta.
Alhaalla eteisessä olivat kaikki lamput sytytetyt. Ja vähän senjälestä loistivat valot koko ikkunarivistä.
Pari palvelijatarta lähetettiin puutarhaan kokoamaan vieraita ja ilmoittamaan, että illallinen oli valmis.
Kokoonnuttiin eri tahoilta; vanhemmat herrat vhistihuoneesta, jossa olivat pelanneet pari tuntia.
Konsuli astui kiireesti sisään, Ulf kantapäillään…
Vieraat eivät olleet vielä tulleet sisään ja hän heittäysi etuhuoneen sohvaan ja veti lankonsa pankinjohtajan viereensä.
"Sinähän pidät huolen Rastingsin rahtiseteleistä", — virkkoi hän.
"Se hänen vanha kaljaasinsa on tainnut taas päästä onnellisesti
Leith'iin ja on lastattu täyteen hiiliä…
"En tiedä missä kunnossa lienevät muut; mutta, joka kerta kun kuulen, että hän laskee tämän mädänneen laivansa menemään sinne, tuntuu kuin saisin piston rintaani. Kapteeni paran täytyy monen monta kertaa vuodessa myrskyssä ja lumituiskussa sulkeutua ruumiskirstuun vaimonsa ja lastensa vuoksi. Voi totisesti sanoa, että hän sillä lahonneella lotjalla leijailee hautansa ylitse, aina siitä kun hän lähtee täältä satamasta siihen asti kunnes hän saa ankkurinsa pohjaan kiinnitetyksi tuolla toisella puolen…
"Ja näyttääkö sinusta, lanko, tai sinusta, tullikasööri, oikeutetulta valita noin väliäpitämätöntä miestä haaksirikkotarkastajaksi? — sehän on taas valittava…
"Ei, sanon minä, — ei minun ääntäni ainakaan. Minun ääntäni hän ei saa…
"Antaa hänen nyt mielistellä satamapäällikköä. Olen kuullut, että välit ovat ylen hyvät ja että perheet ovat yhdessä purjehtimassa. Mutta luulenpa, ett'eivät he niillä keinoillaan saa oikeaa tuulta purjeisiinsa."
"Nii-iin, on todellakin narrimaista, että laivanvarustaja Rastings viitsii mielistellä tuota satamapäällikköä", myönsi tullikasööri ja katseli miettiväisenä ylös ilmaan.
"Puuttuu oikea ymmärrys asiasta. Se vaan puuttuu", intti apteekari.
Iloisin kasvoin astuivat nuoret sisään kirkkaasti valaistuihin huoneisiin.
"Nälkäiset kuin sudet, äiti!" huusi Ulf… "Vaikkemme olekaan olleet kalastamassa saaristossa."
Ovet avattiin, ja riennettiin illallispöytään…