XVI
Noin parikymmentä vuotta oli kulunut.
Kokonaan uusi aika oli humissut laaksoon sen entisen sijaan, jolloin talonpoikaistalot mataline ikkunoineen tirkistivät soisille, hapanvetisille nevoille, ja kuoppaisilla, pehmeillä kyläteillä vaunut särkyivät.
Uusi aika niin, — entistä tuskin enää muistettiinkaan.
Vesi oli porauksilla ja suluilla tehty ihmistahdolle alamaiseksi, ja sen nyt luotettava voima synnytti alituiseen uusia ihmeitä.
Kaupunki oli kasvanut suuremmaksi. Liike oli paisunut toisenmoisesti voimakkaammaksi ja meluavammaksi kaduilla, — puulaivat olivat vähentyneet ja höyrylaivat enentyneet.
Kaupungin toiselle laidalle oli jo kohonnut pieni tehdaskaupunki. Ja pitkin laaksoa suhisivat konerattaat ja uutta alituiseen rakennettiin.
Konsuli Knut Ulfvungista saattoi sanoa, että hän nyt elämänsä ehtoona, valtaistuimellaan ylpeässä Lindestadissaan, eli omien loistavien tekojensa ympäröimänä.
Ne kiilsivät hänen silmiinsä sähköllä valaistusta kaupungista, — tehdasrakennuksista, joita oli saatu aikaan voiman siirtämisellä, ja satamasta, josta laivasilta näkyi.
Ei myöskään kaupungissa ollut ainoatakaan, joka olisi tahtonut riistää Knut Ulfvung-vanhukselta sitä kunniaa, että hän oli aatteen synnyttäjä ja että hän oli sitkeästi vienyt sen voittoon nyt hieman kumarilla hartioillaan.
Mutta ne erehtyivät, jotka luulivat hänen aikovan selittää olevansa vanhan tai ilmoittaa eroavansa pelistä. Hän oli edelleenkin osallisena kaikessa, — ei sitä johtokuntaa tai hallintoneuvostoa, johon hän ei olisi kuulunut, ainakin kunniajäsenenä tai etevimpänä neuvonantajana.
Hänellä oli niinkuin sanotaan, kansan usko ja luottamus. Kaikki, mikä liittyi häneen, se sai voiton!
Olihan niin, että se yritys, jolla ei ollut Knut Ulfvungin hyväksymistä, yhtä kernaasti saattoi lakata heti…
Pahansuopiahan on kaikkialla…
Ne, jotka eivät ymmärtäneet asemaansa, eivätkä osanneet sovittautua järjestöön, ne saivat rangaistuksensa itse asiain seurauksista, — jäivät yksinkertaisesti alle! Luonto itse raivasi tieltä senlaiset vahinkoeläimet…
— — Ulf, tukkukauppias, asui nyt Solvangissaan.
Hän oli nainut neiti Verön, Strömvigin tilanomistajan tyttären.
Heillä oli aikoja sitten ollut pesä täynnä lapsia.
Sanottiin, että joka toinen polvi Ulfvungin suvussa oli vallanhimoinen ja lujatahtoinen. Heidän musertava voimansa lannisti seuraavan polven.
Ulf seurasi mieluummin isänsä tahtoa… Konsuli oli iltapäiväkävelyllään, hänen täytyi saada ilmaa, — ei voinut nukkua öisin.
Teräväkärkinen sauva, jolla hän koetteli eteensä, muodosti nyt suurempia puoliympyröitä, ja jalka asetettiin varovaisemmin lumelle…
Hän ei sietänyt istua yksin sisällä, — tarvitsi jotain hauskutusta.
Hän ei sietänyt kaikkia noita ajatuksia, jotka valtasivat hänet.
Hän oli käynyt Grongissa tänään, se oli saattanut hänet huonolle tuulelle… Hän pysyi mieluummin sieltä poissa; mutta oli täytynyt neuvotella Wolmarin kanssa parin mastopuun ostosta…
Hän kinaa ja kinaa pennistä; mutta on aulis, kun jotain suurempaa on kysymyksessä.
Hoh, — hoh, — huoahteli konsuli, — nähdä Boletten seisovan siinä tylsästi hymyillen ja ikäänkuin pyytäen anteeksi Wolmarilta, ett'ei voi tehdä häntä onnelliseksi.
Siitä tuli kallis suonosto… Hän ei ole kestänyt menestystä…
Aivojen pehmeyttä…
Nuo raskaat lyijysilmät voivat ilmestyä eteen yöllä ja päivällä — —
Noo!… keskeytti hän itsensä ja pisti kepin terävästi lumeen.
Tuolta, suoraan alhaalta, loisti säilyketehdas…
Menestyy erinomaisesti!… Uusia tilauksia ulkomailta. Kunnokas johtaja, tuo Jansen, — reklameeraa kuin amerikalainen…
Käyn siellä huomenna aamupäivällä… Somaa on katsella miten kaikkia noita hyviä tavaroita pannaan kokoon ja kuulla tehtaan melua. Siitä saa paljon hauskutusta.
Ei ole kuin entisinä aikoina, jolloin kaikki oli niin helppoa.
Niin, kolme tytärtä —
Oh hitto, eivätkö ajatukset voi jättää minua rauhaan. —
Minä olen vanha mies! — huusi hän… Noo, noo, noo, — voinko nukkua yöni tämän jälkeen?
Eikä hyödytä mennä lääkäriinkään, — murahteli hän.
… Se on vatsa…
Tyttö, Tyttö… Lempilapseni…
Se on raskainta. Ja on alituiseen silmien edessä.
Hänen sydämmessään on kuin jää minua vastaan, — joka ei koskaan sula!
Hän tekee paraansa. Olenhan hänen isänsä, — mutta ei saa koskaan tietää kuinka matalalle on vajonnut hänen kunnioituksessaan. — —
Hän oli ehtinyt takaisin pihamaalle ja seisoi siinä katsellen sähköllä valaistua kaupunkia…
Hoh, — hoh, — hän uhkasi kepillään —
Tietäisivätpä vain tuolla alhaalla, minkälaista vanhan miehen olo on.
Hän kulki tömistäen sisään…
"No, hyvää päivää, hyvää päivää", sanoi hän tyytyväisesti avatessaan arkihuoneen oven…
"Täysi korttiseura… Ja vanha tullinhoitajakin liikkeellä!
"No, — mitä uutta kaupungista", — tiedusteli hän.
"Ei muuta, mikäli tiedän", — vastasi apteekari, — "kuin että rouva
Karen Örnfeldt matkusti tänään kolmen poikansa kanssa takaisin
pääkaupunkiin, pitkältä joulukäynniltään kotona… Wendelbo ja rouva
Martine olivat saattamassa asemalle".
"Karen niin", — lisäsi Ulf, haaveksivasti silmäten kattoon… "Tehtaan Karen on mar kauniin näköinen vieläkin, vaikka hän, — autuas muistossa", — hymyili hän.
"Oh", — murahti konsuli vastenmielisesti… "Menkäämme korttipöytään…
"Viskyä ja lämmintä vettä, Narna."…
* * * * *
Margrethe asui entisessä hauskassa huoneessaan Lindestadissa. Seinät olivat vähitellen peittyneet täysillä kirjahyllyillä.
Sittenkun rajuilma hävitti hänen nuoruutensa, oli hän antautunut lukemiseen.
Yksi toi toisen mukanaan. Kukin aine vaati tietoja toisessa aineessa. Harrastus yhtyi yhä enemmän siihen iloon, joka löytyy kirjojen henkisissä arvoissa.
Häntä miellyttivät pitkät, yksinäiset kävelyretket, elää ajatuksissaan, — käydä kaikissa niissä paikoissa, joissa hän ja Niils olivat tavanneet toisensa, ja uneksia uudelleen ja yhä uudelleen kaikesta, mikä oli murtunut. Hän seurasi omia jälkiään noilta ajoilta.
… Tumma lampi, jonka ylitse hongat kumartuivat, oli kaivovesi. Siihen oli eräs nuori neito hukkunut… Hän ei elänyt enää tässä maailmassa. — —
Margrethen ainoaksi seuraksi kaupungissa oli nyt vuosien kuluttua jäänyt paperikaupan vanha neiti Bjelke.
Niilsin lähdettyä oli vanhuksen sydän sulanut. He tunsivat molemmat olevansa yhtä yksinäisiä ja hyljättyjä.
Siellä sai hän tietää kaikki mikä koski Niilsiä.
Hänen pari kirjettään vuodessa olivat heidän syvimmän harrastuksensa ja keskustelunsa esineinä.
— Kun Margrethe tänään istui vaunuissaan, palatessaan neidin luota, oli hänen ympärillään omituinen loisto, — ikäänkuin entisinä aikoina.
Niilsin kirjeessä oli ollut suuria uutisia…
Monien vuosien taistelun perästä oli hän täydelleen voittanut. Hänen työnsä olivat onnistuneet ja saavuttaneet tunnustusta…
Kirjeessä oli omituinen tunnelma — ikäänkuin tuulahdus siitä mahdollisuudesta, että hän voisi tulla kotiin…
Margrethe ei tiennyt mitään tiestä, jota hän ajoi, — hän ei nähnyt, — ei kuullut. Jonkunlainen huumaus oli tullut hänen ylitseen… siinä oli taaskin Niils, Niils kuin ennenkin…
Huoneessaan puhkesi hän valtavaan itkuun.
* * * * *
Illalla käveli hän kauvan edestakaisin ajatuksiin vaipuneena.
Vihdoin meni hän hyllyn luo ja otti esille muutamia vanhoja, ruskahtuneita, painettuja lehtiä, Anne Weums'in jäännöksistä ja istuutui pienen sähkölampun ääreen lukemaan:
Geldernin Margrethe.
Kolme ruhtinaallista herraa, Flanderin, Itä-Frieslannin, sekä
Dortrechtin herrat, — he ratsastivat kosimaan ylhäissukuista
naista, Geldernin Margrethea.
Ja kukin heistä seisoi haarniskapukuisine ritariseurueineen kolme päivää kolkuttamassa keihäänsä kärjellä Geldernin linnanporttia, — että heidät laskettaisiin sisään.
Mutta neljäntenä päivänä he lähtivät.
Ja Margrethe sanoi:
En minä luule, että tämä minun kiusaantunut ruumiini voi enää olla huviksi ja iloksi yhdellekään miehelle, tai että hän tahtoisi puristaa tätä laihaa olentoa mielihyvikseen, paitsi tavaran ja voiton tähden. Ei ole suunikaan ruusunlehden kaltainen. Ja niiden nuorten käsivarsien ja valkeiden rintojen asemasta, joissa olisi ollut helma niin monelle lapselle, on minulla vain ryppyiset kasvot ja itkettyneet silmät miestä ilahuttaakseni. Miksi siis naimisen kautta antautuisin kidutukseen, josta ainoastaan kuolemassa vapautuisin?
Mutta piispa sanoi:
Sinä olet jumalallesi suuttunut, kun hän ei antanut sinun koskaan rakkautta saavuttaa.
Mutta hän vastasi:
Minä uneksuin niin ilmielävästi eräänä yönä, että täällä linnassa on asunut kuusi Geldernin neitoa, joiden kaikkien nimi oli Margrethe, paitsi minua, joka olin seitsemäs, — ja kaikki ovat he kaihonneet ja tuskalla odottaneet sitä oikeata ritaria, joka saapuisi portin eteen korkeine kypäritöyhtöineen, — ja siten eläneet, kunnes he tulivat vanhoiksi ja harmaiksi, ja heidän nuoret ruumiinsa kuihtuivat.
Minä näen heidät kaikki silmieni edessä, harmaine suortuvineen ja keltaisine kasvoineen, jotka kerran heidän nuoruutensa päivinä olivat ruusunpunaiset ihanuudesta.
Silloin neuvoi piispa innokkaasti häntä menemään Reingaun luostariin ja lahjoittamaan kirkolle kaiken omaisuutensa, — että hän voisi saavuttaa sen rauhan, joka sallisi hänen nähdä Herran teiden ihmeellisyydet, ja mitä Herra, häntä neitsyydessä pidättämällä, oli hänen sielunsa oikeaksi hyödyksi tarkoittanut.
Geldernin Margrethe ei mennyt luostariin. Mutta maatilojensa Monsin, Ledamin ja Sluysvaalin tuloilla perusti hän ja määräsi kaikkina aikoina ylläpidettäväksi sen suuren, valkoiseksi maalatun turvakodin niille varattomille aatelista syntyä ja sukua oleville neidoille, jotka saisivat jäädä ilman naimista tai kihlausta vielä viisiviidettä vuotta täytettyään.
Että he eläisivät rauhassa, hyvin tietäen, että heitä varten ei kukaan ritari enää portille kolkuta.
Margrethe hymyili hieman, pannessaan vanhan paperin takaisin hyllylle.
Kasvot vavahtivat ikäänkuin tuska olisi niissä värähdellyt.
Hän painoi kädet sydäntään vasten. Niils. Niils.