XV.
Apteekarin, tullinhoitajan ja rehtorin rouvat olivat vuokranneet itselleen vaunut ja kauniina kevätpäivänä olivat he tehneet retken Grongiin, tervehtiäkseen nuorta Bolette rouvaa.
He eivät olleet käyneet siellä kuin kuukausi sitten, jolloin olivat olleet häävierailullaan. He olivat innokkaat saamaan selville, miten asiat siellä oikein luistivat.
Mutta kotimatkalla Grongista olivat he kaikki hyvinkin hiljaisia…
Kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa.
"En minä ymmärrä. En minä ymmärrä", — huoahti viimein tullinhoitajan rouva. "Tuo kamala metsä, jonka helmassa voi piillä vaikka karhujakin, — ja minä olin ajatellut, että nyt kun rakkauden jumala oli päästetty taloon, olisi sinne avattu leveä tie ja kaikki olisi valoista. Mut-ta —"
"Mutta siinä täti Narna oli oikeassa, kun hän antoi Bolettelle kotoa Grethen mukaan", virkkoi apteekarin rouva, "niin ettei hän tunne itseään niin vieraaksi."
"Hän oli niin ihmeellisen hajamielinen, — ettekö te sitä huomanneet, silloin kun hän vastaanotti meidät rappusilla", — jatkoi tullihoitajan rouva… "Auttaessaan ylleni päällysvaatteita kertoi Grethe, että hän päivät pitkään istuu salissa soittelemassa vanhalla klaveerilla. Onhan hyvä, jos edes sillä voi keksiä huvia itselleen."
"Keksiä huvia itselleen kuherruskuukausina", sanoi rehtorin rouva, omituisesti huuliaan nyrpistellen…
"Minä en ole luotu tutkimaan ihmisten sydämmiä ja munaskuita!" sanoi apteekarin rouva, vilkaisten rehtorinrouvaan. "Ajan mukaan voi Bolette siihen tottua. Tulivathan nämät kaikki niin äkkiä, — häät ja kaikki tapahtuivat kaikessa hiljaisuudessa, ei edes Margrethe ollut kotona."
"Tuntui oikein vaikealta", sanoi tullinhoitajan rouva, — "nähdä tuon pienen, hennon olennon siellä, noiden kamalien, vastaostettujen, raskaiden huonekalujen keskellä!
"Sekin oli niin ihmeellistä, että vaikka siellä oli tuo uusi, hieno soittokone, soitteli Bolette mieluummin vanhaa klaveeria yläkerrassa…"
Tukkukauppias Breien tuli rantakatua ja viittaili heille:
"Oletteko käyneet katsomassa neittä, jonka haltija ryösti?" sanoi hän tervehtiessään.
"Sanotaan, että hän häiden jälkeisenä aamuna antoi Bolette-rouvalle kaksitoista nippua avaimia hoidettavaksi."
"Nii-in, — ja ne saa hän kantaa koko elämänsä läpi. —"
* * * * *
Koko kaupungin puheenaineena oli näinä päivinä ollut konsuli Ulfvungin rahtilaiva "Clio", joka purjehdittuaan monta vuotta toisella puolella maapalloa, oli palannut takaisin kotiin.
Kun laiva liehuvine lippuineen ja valkoisine purjeineen liukui saarien lomitse ja laski ankkuriin satamassa, oli suuri ihmisjoukko kokoontunut rannalle ja sillalle sitä katsomaan.
Kun sähkösanoma saapui, että Clio oli odotettavissa, syntyi kova levottomuus Wendelbon talossa. Siellä puhdistettiin paikat katosta lattiaan asti. Harjoja ja vesisankoja oli kaikkialla, ja täydellä voimalla hierottiin ja harjattiin.
Ja jos ei Martine rouva ollut niissä hommissa, niin oli hän alhaalla puutarhassa antamassa neuvoja ja käskyjä työmiehille, jotka kuokkivat ja kaivoivat tuoksuavaa, tuoretta maata.
Tasailtiin pensaita ja puita, laitettiin multapenkkejä, joihin istutettiin ja kylvettiin semmoisella kiireellä, kuin olisi maailman loppu jo huomenna.
Ja sitten lähti rouva uudessa kevätpuvussa merimieskadulle ja seisoi siellä katsellen satamaan.
… Clio lepäsi nyt satamassa ja kuivaili purjeitaan kevätauringon paisteessa.
Siellä oltiin täydessä työssä, purettiin tavaroita, jotka olivat tuodut kotiseutua varten, ja puhdistettiin laivaa.
Joka kerta tuli Martine aina lähemmäksi satamaa, — tarkastellen yhä terävämmin miehistöä…
Tuo, jolla oli kultanauhainen hattu päässä, joka niin reippaasti juoksi komentosillalle, olisikohan se hän?
Tai, olisikohan se tuo? — tai tuo? — olihan paitsi kapteeni Wittiä vielä kaksi perämiestäkin laivalla.
Tänään hän oli tullut alas sillalle asti, Ulfin laivakonttoorin luo.
Martine tarttuu äkkiä kaiteeseen…
Nyt hän ei voinut erehtyä. Tuossa hän seisoi.
Hän melkein vapisi.
Se oli hän. Se oli hän… Mutta miten muuttunut! — tumma, ruskea kuin etelämaalainen, — tanakka ja vahva…
Mutta kaunis, kaunis.
Hän havahti siitä, että käsikärryjä työntävä mies huusi kovaa:
"Holoi. Holoi… Väistykää vähän tieltä, rouva Wendelbo!"
Kapteeni Witt tuli äkkiä tarkkaavaiseksi… Hän tunsi kuin pistoksen nähdessään Martinen.
"Onko se rouva Wendelbo?" tervehti hän huomattavan liikutettuna ja tarttui hattuunsa… "Martine Ulfvung?"
Syntyi äänettömyys, jonka aikana hän melkein uteliaana ja ihmetellen tarkasti Martinea.
Martine tunsi hänen katseensa syventymistään syvenevän.
"Niin, siitä on aikoja kun me tapasimme", virkkoi hän viimeinkin…
"Silloin me olimme nuoria", — sanoi hän heikosti hymyillen.
"Niin, ja silloin te olitte vain perämies! ja poikanulikka", sanoi
Martine leikillisesti.
"Ja nyt on teistä tullut oikein komea kapteeni, näen minä. Teillä on oivallinen laiva kuletettavananne. Täytyihän minunkin tulla sitä katsomaan."
"Niin hyvästi!" — tervehti hän. "Varmaankin lähdette nyt
Strömvikiin, vanhempienne luokse. Siellähän he asuivat?"
Martine kiiruhti kotiin päin…
Huoneessaan pysähtyi hän peilin eteen ja tarkasti itseään hetken aikaa.
Samassa viskasi hän hattunsa pois ja astui konttooriin.
Siellä heittäysi hän äkkiä miehensä kaulaan.
Miehensä katsoi pelästyneenä häneen, luullen vaimonsa tulleen hulluksi.
"Meidän suhteemme ei ole ollut oikea", sanoi hän katkerasti…
"Mutta nyt minä tiedän ketä minun tulee rakastaa, — enkä tarvitse kulkea maailman ympäri maapallolla", mutisi hän mennessään ovesta.
Wendelbo katseli ihmeissään hänen jälkeensä: "Meilläkin on vähän auringon paistetta niinkuin muilla linnuilla", — virkkoi hän hiljaisesti.
* * * * *
— Ilma oli suhinaa täynnä ja voimakasta, luovaa kevättä.
Aurinko paistoi kuumasti ja paahtavasti, sulatellen routaista maata.
Syvällä puissa kohisi kuin näkymätön voima, mahla virtaeli niiden suonissa ja hellitteli kuorta simapilleiksi.
Pikkupurot, joista ei kukaan tiennyt, yhdistyivät paisuen valkeiksi, kuohuviksi koskiksi, jotka riehuvin: syöksyivät eteenpäin.
Jäät pehmenivät ja sulivat…
Pensaissa ja puissa paisuivat lehtien nuput, — kaikki pyrkivät ylös elämään.
Nuo vapautuneet, pulppuavat voimat, ne täyttivät ilman ja laakson huumaavalla kohinallaan, — kaikkialla kihisi vastasyntynyttä, märkää ja kiiltävää —, Ihmistenkin mieliin syntyi uudet halut ja toiveet…
Insinöörit, jotka ulkona tekivät mittauksiaan veden korkeudesta, kuulivat tuskin toistensa huudot, niin korvia huumaava oli suhina ilmassa.
Vesi oli korkeimmillaan suomailla, nyt oli kiire töillä.
Oli alotettu heti jäittenlähdön jälkeen, — tehtiin työtä jo aikaiseen keväällä. Ja sieltä kuului aina väliin kumeita laukauksia.
Konsuli oli tänä talvena neuvotellut neuvottelemistaan asiantuntijain kanssa pääkaupungissa ja oli tilannut parhaat insinöörit.
Siellä mittailtiin, — tutkittiin ja otettiin selville suovesien laajuus, tarkastettiin mihin vedelle tie porattaisiin… puhuttiin puhdistamisesta, poraamisista ja suluista.
Siellä tehtiin työtä täydellä voimalla. Paljon piti olla tutkittuna ja valmisna, ennenkun Lindestadjärvi kuivui matalaksi ja pieneksi ja korkeat hiekkasärkät estivät sisään- ja ulos-pääsön.
Ilmassa suhisi suuria sanoja.
Arvoitus, joka aikojen kuluessa oli ollut laakson yläpuolella, se oli nyt selvitetty.
Mutta sitä eivät selvittäneet Niils Bjelken eikä Robert Düringin pikkupuuhat, joissa rahallinen puoli oli aina ollut esteenä.
Se mikä muille oli ollut mahdotonta, sen oli konsuli Ulfvungin mahtava tahto ja voima saanut aikaan.
Hänellä oli nyt Grongsuot käsissään… piteli niitä niinkuin vääntäisi hän hanaa, josta ohjasi tämän äärettömän vedenpaljouden laakson läpi.
— — Pitkä, hiukan kumaraharteinen mies käveli siellä käsiään hieroskellen:
"Kaikki enteet näyttävät, että sekä maalaiskunta että kaupunki tahtovat kannattaa yritystä."…
— Konsuli oli tehnyt pitkän retken alusmailleen ja lepäsi nyt nojatuolissaan, ennenkun taas lähtisi ulos…
"Etkö sinä, Narna, voisi keksiä jotain, josta Bolettelle olisi iloa", sanoi hän, leikkiessään tuolinkaiteen ripsuilla, — "jotain, joka virkistäisi häntä, — jotain, josta hänelle olisi seuraa, — jolla saisi päivän kulumaan?…
"Etkö voisi ostaa jotain hänelle? Eikö hän pidä kauniista koirista?
"Minä näin yöllä niin pahaa unta hänestä. Mutta te olitte varmaan antaneet minulle jotain epäterveellistä ruokaa", sanoi hän pukiessaan ylleen päällystakkia.
Hevonen oli valjaissa. Hän aikoi satamapäällikön luokse tuumimaan erästä ehdotusta, joka koski aallonmurtajaa.
Isä oli oikein liikuttavan sydämmellinen, — ajatteli rouva; hän seisoi ikkunassa katsellen konsulin lähtöä. Tänään hän oli ollut oikein levoton Boletten suhteen… Muuten hän ei mielellään kosketellut sitä asiaa…
Rouva Narna huokasi…
Siihen tarvittiin aikaa. "Katsotaan nyt vaan Martinea. Ja nyt on hän hyvinkin tyytyväinen ja innokas ja toimelias emäntä.
"Wolmar on sekä hyvä, että taipuvainen… Bolette tulee viihtymään siellä mainiosti, kunhan hän vaan pääsee tämän vaikeimman ohi."
* * * * *
"Lindestadin päivänpaiste on tullut ihmeen kauniiksi", juteltiin kaupungissa, kun Margrethe eräänä päivänä palasi höyrylaivalla käynniltään voudin luona. Kasvot olivat laihtuneet, mutta sitä somemmat.
Halvor seisoi hevosineen siellä odottamassa, ja Margrethe kiiruhti rattaille, kiihkeästi haluten kotiin.
Ajaessaan mäkeä ylös, tuntui hänestä kuin kaikki olisi muuttunut.
Heidän kääntyessään sisään portista, katsahti Margrethe tuskaisesti hänen ja Boletten makuuhuoneeseen päin. Hänestä tuntui kuin sieltä olisi pitänyt näkyä vilahdus sisaresta…
Oh, tämä oli niin kurjaa, niin kurjaa… Kuinka oli hän niin raukkamaisesti voinut antautua?
Ikäänkuin jotain harmaata kertyi isän ja äidin ympärille…
— Makuuhuoneessaan seisoi Margrethe kauvan ympärilleen katsellen.
Se oli tullut tilavammaksi ja niin autioksi… Oli kuin itkua olisi jäänyt seiniin.
Boletten vuode ja hieno piironki, jonka hän oli saanut ripille päästyään, olivat poissa, — ja kaikki hänen lukemattomat pikkuesineensä. Ja myöskin viuhkanmuotoinen kehys valokuvineen, joiden taakse hän niin taitavasti oli kätkenyt Stenvigin kuvan.
Ja kaikki tämä oli tehty, suoritettu, kestetty ja kärsitty hänen ollessaan poissa!
Ei, sitä ei voinut käsittää.
Hän jäi istumaan kädet helmassa ja katsoi ja tuijotti eteensä…
Ja oliko Niils tullut? — se välähti kirkkaasti hänen ajatuksissaan.
Hänen on täytynyt tulla — täytynyt tulla!
Hän hypähti ylös ja alkoi innokkaasti purkaa ja järjestää tavaroitaan.
… Äiti oli sanonut, että Bolette tulisi Grongista häntä tervehtimään. —
Grongista. Uh, kuinka kamalaa… Grongista!
Hetken kuluttua oli hän alhaalla tervehtimässä koiria ja muita kotieläimiä. Ja sitten suoraa päätä Anne Weums'in luokse, saadakseen häneltä jotain tietää.
Mutta Anne oli tänään järkähtämättömän vaitelias.
Äkkiä kuului joku ajavan tiellä.
Margrethe riensi makuuhuoneeseensa. Hän ei tahtonut tavata Bolettea alhaalla muiden seurassa…
Vähän myöhemmin tartuttiin oveen, ja pieni, kuihtunut olento hiipi sisään.
Hän tuskin katsoi ylös.
Ja Margrethe, joka oli aikonut kysellä niin paljon… Kuinka saatoit sinä… Kuinka saatoit sinä… hän voi vaan ottaa sisarensa syliinsä ja kuulla hänen itkevän, itkevän, itkevän.
"Minä en uskaltanut hypätä Lindestadin lahteen… niinkuin Kaja täti", — kuiskasi hän.
— — Sisaret jäivät istumaan kahden. Heillä oli kummallakin sydän täynnä toisilleen uskottavaa.
Ja kun Margrethe sitten joutui kertomaan voudin talossa viettämästään talvesta ja serkuista, miehistä ja naisista, niin oli taas melkein kuin entisinä aikoina, — ulkomaailma ja kaikki olivat unohduksissa!
Mutta kun ilta lähestyi, ja Bolette istui yksin rattailla, kuului avuton pyyntö:
"Sinä tulet pian minun luokseni. Margrethe… Tulethan huomenna"…
— — Konsulilla oli kiire.
Hän tervehti ystävällisesti ja sydämellisesti, vaikkakin hieman lyhyesti Margrethea.
Illallispöydässä hän keskusteli innokkaasti Ulfin kanssa satamarakennusta kohdanneista uusista vaikeuksista. Väylä oli yhä liian matala.
Hänellä oli paljon asioita mielessä, hän poltti aterian jälkeen sikarin ja meni varhain makuuhuoneeseensa.
— Oi ihanaa olla kotona ja nukkua omassa vuoteessaan, niin tuntui
Margrethesta.
Hän makasi käsi posken alla ja taisteli unta vastaan.
Ei voinut olla monta päivää Niilsin tuloon. Jäät olivat lähteneet ja maa oli paljas. Siitä oli hän ottanut selvän, ajaessaan kotiin tänään…
Pää vaipui tyynylle, ja uni vei hänet maailmaansa.
Hän ja Niils kulkivat yhdessä kaivoveden rannalla…
On niin, sanoi Niils, että jokainen nuori neito, joka uskaltaa katsoa alas lampeen täysikuun paistaessa, hän näkee siellä sen, jonka tulee saamaan omakseen maailmassa.
Häntä alkoi niin peloittaa. Jospa hän ei saisikaan nähdä Niilsiä!
Mutta tämä vei itse hänet veden reunalle. Se on välttämätöntä, sanoi hän.
Ja sitten yhtäkkiä ei kuuta ollutkaan. Kuinka hän tuijottikin ja etsi silmillään vedestä ja ruskeasta pohjasta, — ei hän epätoivossaan nähnyt mitään. Honka siinä varjostaa, sanoi Niils. Silloin kuului äkkiä hirvittävä huuto, aivankuin kuikan, joka kirkuen lentää vedenpinnan yli.
Hän heräsi pelästyneenä…
Aivan varmaan joku huusi!
Hän istui ahdistavassa tuskassa ja kuunteli, ikäänkuin odottaen, että tuo varoitushuuto uudistuisi.
Huoneessa oli hämärä. Tuolinjalkojen heikot, unisen näköiset varjot muodostivat viivoja pitkin lattiaa. — — —
Vasta myöhään aamulla hän heräsi. Arkihuoneen pöydällä oli posti ja päällimmäisenä eräs kirje —
Hän näki sen heti, — tuo leveä päällekirjoitus! — ja hän riensi takaisin makuuhuoneeseensa kirjeineen.
Niilsin käsiala — ja niin peittelemättä lähetetty postissa…
Hän tunsi kuin jäätyvänsä, — istuutui ja puristi kirjettä, — hän vapisi niin että tuskin saattoi sen avata.
'Rakas Margrethe!
Sinulle, jonka otsa on puhdas, silmät syvät, joka päätäsi jalosti nostat ja jonka kanssa sieluni sisimmässään puhuu. —
Jotain merkitsee se, että voi nähdä enkelinsä. Sinä olet ollut minun enkelini siitä hetkestä, jolloin nuorena tyttönä aloit vallita mielessäni ja mielikuvituksessani! Margrethe Ulfvungin kanssa minä aina sommittelin satuni elämän seikkailuista, hänelle puhelin ja kaikki ajatukseni uskoin, — kaikki, mitä saatoin uneksia.
Minä tunsin sisässäni polttavan hengen, joka väräjämättä tahtoi viedä eteenpäin, — raivata minulle tilaa elämässä. Yhdessä suhteessa oli uskoni horjumaton — minun jälkeeni tulisi jäämään suoritettu työ.
Rakas, ihana, vapaasyntyinen Margrethe!
Nyt tulevat ne raskaat sanat, joita kaikista vähimmin tahtoisin sinulle sanoa. Ja anna anteeksi, jos niistä kylmää huokuu ja katkeruutta valuu. Ne tulevat mieheltä, jota on loukattu kyvyssään ja syvimmässä kutsumuksessaan, — nerossaan uskallan sanoa.
Sen herran asemasta, joka uneksi kultavaunuissa tulevansa noutamaan Lindestadin päivänpaistetta, kulkee täällä nyt mies, jonka pään päällä kaikki toiveet ja elämänunelmat ovat luhistuneet kokoon.
Minun työni, elämäni suuri suunnitelma, se, joka on saanut koko minun ajatukseni ja kykyni hehkumaan, se kun myöskin on perintö isältäni, — sen nyt konsuli Knut Ulfvung suorittaa.
Siitä ei ole mitään sanottavaa! — Hänellä on rahaa, hänellä on
valtaa…
Onnetonta, että meillä molemmilla piti olla sama tuuma… Minulle
ei ole vääryyttä tapahtunut.
On jonkunlainen kuolon hiljaisuus ja rauha ympärilläni, kun tätä
kirjoitan haudatessani kaiken rakkaimpani elämässä.
Kohtalo on repäissyt aukon meidän väliimme, — auttamattoman
kuilun.
Minä lähetän tämän kirjeen Englannista, ollen matkalla
Ameriikaan, — ryhtyäkseni siellä uudelleen taisteluun. Unhotusta
on oikeassa voimatyössä.
Rakas, armas, kultakutrinen Margrethe, nyt täytyy meidän lentää
kummankin omaa tietämme elämässä. —
Muutamien vuosien, — jonkun ajan kuluttua tulee rakkautemme muisto olemaan mielessä nuoruuden satuna. Niin käskee luonto — elämä —
Mutta sinä tulet olemaan minun suojelusenkelini ja loistamaan
silmissäni tuolla meluisassa vieraassa maassa.
Minusta tuntuu kuin kuolema minuun tarttuisi, kun nyt sanon
sinulle hyvästi!
Niils Bjelke.'