I
Vallankumouksellinen sota nostaa monia omituisia olentoja esille huomaamattomuudesta, joka on tavallisten kansalaisten asemana häiriintymättömässä yhteiskunnassa.
Erityisiä yksilöitä kohoaa kuuluisuuteen paheittensa tai hyveittensä johdosta, taikka pelkästään tekojensa takia, joilla saattaa olla tilapäistä tärkeyttä, ja sitte he unohtuvat. Ainoastaan joidenkuiden johtajien nimet säilyvät aseellisen kiistan päätyttyä ja jäävät historiaan, niin että ne ihmisten suorasanaisesta muistista hävittyään esiintyvät yhä kirjoissa.
Kenraali Santierran nimi saavutti tuon kylmäkiskoisen, paperilla ja musteella ikuistetun kuolemattomuuden. Hän oli hyväsukuinen etelä-amerikalainen, ja hänen elinaikanaan julkaistut teokset lukivat hänet sen mannermaan vapauttajiin Espanjan sortovallasta.
Tuo pitkällinen kamppailu, jota käytiin riippumattomuuden hyväksi toiselta puolen ja vallan pelastamiseksi toiselta puolen, kehittyi vuosien kuluessa ja vuorottelevan onnen vaihteissa vimmatuksi ja epäinhimilliseksi ponnisteluksi elämästä. Kaikki säälin ja armeliaisuuden tunteet kuoleutuivat valtiollisen vihan kiihkoon. Ja kuten on sodassa tavallista, se kansanjoukko, jolla on vähimmin voitettavaa ratkaisusta, kärsi enintä raskautusta syrjäisessä elämässään ja vaatimattomassa asemassaan.
Kenraali Santierra alotti palveluksensa luutnanttina siinä isänmaallisessa armeijassa, jonka johdettavakseen keräsi kuuluisa San Martin, sittemmin Liman vallottaja ja Perun vapauttaja. Vastikään oli Bio-Bio-joen varrella ollut suuri taistelu. Saarretusta kuninkaallisesta osastosta saatujen vankien joukossa oli muuan sotamies nimeltä Gaspar Ruiz. Roteva rakenne ja iso pää tekivät hänet huomatuksi vankikumppaniensa parissa. Mies tunnettiin erehtymättömästi. Muutamia kuukausia aikaisemmin oli hänet huomattu kadonneeksi tasavaltalaisten joukkojen riveistä tuollaisen kahakan jälkeen, joita sattui tiheään ennen suurta taistelua. Ja jouduttuaan nyt kiinni ase kädessä kuningaspuoluelaisten joukosta ei hän voinut odottaa muuta kohtaloa kuin tulla ammutuksi karkurina.
Gaspar Ruiz ei kuitenkaan ollut luopio; hänen mielensä saattoi tuskin olla kyllin vireä harkitsemaan kavalluksen etuja tai vaaroja. Miksi olisi hän vaihtanut puoluetta? Hänet oli vain siepattu vangiksi, hän oli kärsinyt kovaa kohtelua ja kaikenlaista puutetta. Kumpaisellakaan puolella ei osotettu hellätuntoisuutta vastustajia kohtaan. Tuli päivä, jolloin hänet muutamien muiden vangittujen kapinoitsijain mukana komennettiin kuninkaallisten joukkojen eturiviin. Musketti oli työnnetty hänelle käteen. Hän oli ottanut sen. Hän oli marssinut. Hän ei tahtonut julmaa rääkkäystä kuolintavakseen eikä senvuoksi kieltäytynyt marssimasta. Hän ei ymmärtänyt sankaruutta, mutta hänen aikomuksenaan oli heittää muskettinsa pois ensi tilaisuudessa. Sillävälin oli hän lataillut ja laukoillut, jotta joku Espanjan kuninkaan aliupseeri ei olisi ensimäisen vastaanhangottelun johdosta ampunut hänen päätänsä mäsäksi. Hän yritti selitellä näitä alkeellisia perusteita vartionsa kersantille, se piti silmällä häntä ja pariakymmentä muuta sellaista karkuria, jotka oli summamutikassa tuomittu ammuttavaksi.
Se tapahtui linnotuksen nelikulmaisella pihalla patterien takana, jotka vallitsevat Valparaison ulkosatamaa. Upseeri, joka oli todentanut hänet Ruiziksi, oli mennyt matkaansa hänen vastaväitteitään kuuntelematta. Hänen tuomionsa oli vääjäämätön; häneltä oli kädet kytketty tiukasti selän taakse; hänen ruumiinsa oli kauttaaltaan hellänä monista muskettien kolhaisuista, joilla häntä oli hoputeltu tukalalla taipaleella vangitsemispaikalta linnotuksen portille. Tämä oli ainoata järjestelmällistä huomaavaisuutta, mitä saattue oli osottanut vangeilleen nelipäiväisellä matkalla vedestä köyhän seudun halki. Satunnaisten jokien yli mentäessä sallittiin heidän hätäisesti lipoa janoonsa vettä kuin koirat. Iltasin viskattiin joitakuita lihanrippeitä heidän keskeensä, kun he ihan menehdyksissään lysähtivät pysähdyspaikkansa kivetylle kamaralle.
Seistessään linnan pihalla varhain aamulla, kun häntä oli tuimasti ajettu koko yö, tunsi Gaspar Ruiz kurkkuansa kurovan ja kielensä kummallisesti paisuneeksi.
Ja paitsi polttavan janon tunnetta tajusi Gaspar Ruiz sekavaa suuttumusta, jota hän ei kyennyt oikein ilmaisemaan, ikäänkuin ei hänen henkinen tarmonsa olisi mitenkään vetänyt vertoja hänen ruumiinsa voimakkuudelle.
Toiset tuomitun ryhmän vangit tuijottelivat pää painuksissa hellittämättömästi maahan. Mutta Gaspar Ruiz hoki yhä: "Minkätähden minä olisin kuningaspuoluelaiseksi karannut? Mitä varten minä olisin karannut? Sanokaa, Estaban!"
Hän oli kääntynyt kersanttiin, joka sattui olemaan kotoisin samalta tienoolta kuin hänkin. Mutta kersantti vain kerran kohautti laihoja olkapäitänsä eikä sen enempää välittänyt takanansa kumisevasta äänestä. Oli todellakin kummallista, että Gaspar Ruiz olisi karannut. Hänen omaisensa olivat liian halvassa asemassa, tunteakseen suurestikaan minkäänlaisen hallitusmuodon haittoja. Ei ollut olemassa mitään syytä, miksi Gaspar Ruiz olisi halunnut omalla toiminnallaan kannattaa Espanjan kuninkaan valtaa. Eikä ollut hän myöskään ollut erityisen innokas ponnistelemaan sen kukistamiseksi. Hän oli yhtynyt vapausmiehiin mitä järjestelmällisimmällä ja luonnollisimmalla tavalla. Joukko isänmaan ystäviä saapui eräänä aamuna varhain hänen isänsä maatilalle, saarsi talon, keihästi vahtikoirat ja pisti lihoiksi pulskimman lehmän ihan käden käänteessä, "Viva la Libertad!"-huutojen raikuessa. Pitkällisen ja virkistävän unen jälkeen puhui heidän upseerinsa innostuneesti ja kaunopuheisesti vapaudesta. Kun he poistuivat illalla, ottaen mukaansa muutamia isä Ruizin parhaita hevosia omien rampautuneiden ratsujensa sijalle, läksi Gaspar Ruiz heidän matkassaan, sitte kun kaunopuheinen upseeri oli painavasti kutsunut häntä samaan joukkoon.
Vähän jälkeenpäin tuli kuninkaallinen osasto rauhottamaan piirikuntaa, poltti maatalon, vei saaliinaan loput hevoset ja karjan ja siten riistettyään vanhalta pariskunnalta kaiken maallisen omaisuuden jätti heidät istumaan pensaan juurelle elämän arvaamattoman kalliin lahjan nautintoon.